Kirjailija Riikka-Maria Rosenberg elää perhearkea kartanossa: ”6-vuotiaani on marinoitu historiassa”
Historioitsijan perheessä opetetaan jälkikasvulle, että tulevana kartanonrouvana pitää osata vaalia vanhaa ja tehdä hirmuisesti töitä.
Kuvittele mielessäsi ensin tämä:
Valtava sali, jossa on kauniita antiikkihuonekaluja, flyygeli nurkassa ja katossa koristeelliset maalaukset. Suuret ikkunat avautuvat talviseen puistoon.
Lisää sitten kuvaan pieni tyttö istumassa lattialla Lego Friends -adventtikalenteria avaten. Valkoinen sekarotuinen koiranpentu kärkkyy vieressä valmiina iskemään hampaansa pikkuruisiin muoviesineisiin.
Nämä kaksi näkyä eivät tunnu kuuluvan yhteen, mutta täällä ne ovat arkisinta arkea.
Olemme saapuneet Hakoisiin Janakkalaan, yhteen Suomen vanhimpaan yksityisomistuksessa olevaan kartanoon, joka on kirjailija ja historioitsija Riikka-Maria Rosenbergin perheen koti.
Tarkoitus on selvittää, millaista on elää lapsiperhearkea upeassa historiallisessa miljöössä ja kantaa vastuuta vuosisatoja vanhan kulttuuriperinnön vaalimisesta – ja siirtää pikkuhiljaa vastuuta lapselle.
Leikkipaikkana valtavat salit
Pieni tyttö lattialla on kuusivuotias Alexandra, Riikka-Marian ja Hakoisten kartanon nuoremman isännän, maanviljelijä Max Rosenbergin ainokainen.
Riikka-Maria ja Alexandra ovat saapuneet aamulla Hakoisiin Helsingistä, jossa Riikka-Marialla on työhuone ja jossa Alexandra käy esikoulua. Isä Max on painanut Hakoisissa pitkää päivää satapäistä lihakarjalaumaa hoitaen. Apukäsiä ei kartanossa enää ole.
Joulukalenteri on lahja Alexandran fafalta, kartanon vanhalta isännältä Björniltä, jonka koti kartanon päärakennus on. Helsingissä on vierähtänyt muutama päivä, joten Alexandra saa avata kalenterista kerralla monta luukkua.
Riikka-Maria johdattaa läpi talon. Vuonna 1810 valmistuneessa hirsisessä rakennuksessa on kaksi kerrosta ja 24 huonetta. Niistä jokainen on kauniisti entisöity ja sisustettu ajan hengen mukaisilla huonekaluilla ja tavaroilla.
– Täällä on aina asunut säilyttäjiä, jotka ovat osanneet arvostaa vanhaa ja kaunista. Appivanhempani tekivät täällä suuren työn remontoidessaan kartanon perintöä kunnioittaen, Riikka-Maria sanoo ja antaa katseensa pyyhkäistä huonetta.
Riikka-Marian suosikki on kaunis salonki alakerrassa, mutta kuusivuotiaan mieleen taitaa olla yläkerta, jossa aukeaa kunnon juoksurata. Jos talon toisesta päästä ottaa vauhtia Dutti-koiran kanssa, saa juosta kymmeniä ja kymmeniä metrejä läpi toinen toistaan kauniimpien huoneiden.
– Alexandra on rauhallinen lapsi, eikä hän ole koskaan koskenut esineisiin, jotka ovat niin sanotusti aikuisten tavaroita tai menevät herkästi rikki. Uskomatonta! Riikka-Maria kertoo myöhemmin.
Koti poiki romaanisarjan
Talon seinistä ja irtaimistosta huokuu historia, niin koko Suomen kuin kartanoa vuosisatoja hallinneiden sukujenkin.
Rosenbergit eivät ole enää aatelisia, sillä Hakoisen peri 1930-luvulla hankolainen Hjördis Baer, joka oli solminut avioliiton asessori Rosenbergin kanssa. Ennen heitä kartanoa ovat hallinneet muun muassa Ugglat, Lejonhufvudit ja Boijet.
Näiden sukujen naisista Riikka-Maria on kirjoittanut jo kaksi tarkkaan historiantutkimukseen perustuvaa romaania.
Ensimmäinen teos, Hakoisten Anna (Tammi 2022), sijoittuu 1700-luvun puoliväliin ja kertoo Anna Lilliebrunnista, josta tuli Hakoisten emäntä hänen avioiduttuaan Karl Gustaf Ugglan kanssa.
Toisen romaanin, Vapaaherrattaren (Tammi 2024), päähenkilö Helena von Burghausen osti aviomiehensä Erik Leijonhufvudin kanssa Hakoisen 1700-luvun lopussa ja rakennutti nykyisen päärakennuksen.
Kirjojen päähenkilöt ovat todellisia henkilöitä, ja romaanit pohjautuvat niin paljon faktoihin kuin Riikka-Maria on onnistunut kaivamaan esiin. Lähteitä on löytynyt paitsi tunnetuista arkistoista myös kotikartanon ullakolta kirjeiden ja vanhojen perunkirjojen muodossa. Se, mitä lähteistä ei ole löytänyt, kirjailija on loihtinut esiin mielikuvituksensa avulla.
Sarjan kolmas osa ilmestyy ensi syksynä. Se kertoo 1800-luvun jälkipuoliskosta, ja nyt päähenkilönä on Boije-sukuun naitu Amelie Sofia Baer.
– Tämä on ilmeisesti ollut Amelien makuuhuone, Riikka-Maria sanoo. Olemme päätyneet yhteen kartanon yläkerran huoneista.
Vieraan katse pysähtyy kirjoituslipastoon, jonka päällä on kaksi hopeista hiusharjaa. Riikka-Maria nappaa niistä toisen ja tarkastelee harjan selkämystä, jota koristaa kaiverrus.
– Tämä taitaa olla Maxin isoisoisän ja tämä toinen hänen isoisoäitinsä, Riikka-Maria miettii.
Tyttö Pohjanmaalta ja maajussi Hämeestä
On aika siirtyä kartanon jylhistä saleista Riikka-Marian perheen ”oikean” kodin puolelle. Se sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta pienen kumpareen takana.
Satavuotias keltainen puutalo on entinen kartanon pehtoorin talo. Päärakennuksen upeuteen verrattuna talo on pieni ja jopa vaatimaton, mutta hyvin kaunis sekin. Parisataaneliöinen rakennus on tyylikkäästi remontoitu ja sisustettu. Tunnelma on kodikas.
– Olen hyvä torittaja, Riikka-Maria virnistää. Kodin kaikki vanhat huonekalut eivät ole tilalta, vaan niitä on metsästetty myös nettikirpputoreilta.
Alexandra haluaa esitellä huoneensa, jossa on suuri nukketalo ja värimaailma monen kuusivuotiaan tytön mielen mukainen eli pastellinen. Vauhtiin päästyään reipas tyttö esittelee vieraille koko talon, komeroita myöten. Äitiä naurattaa.
Riikka-Maria tapasi Max Rosenbergin Helsingissä vajaa 10 vuotta sitten. Pohjois-Pohjanmaalta Sievistä yrittäjäperheestä lähtöisin oleva Riikka-Maria oli jatko-opiskelijana Helsingin yliopistossa ja työsti väitöskirjaa 1600-luvun pariisilaisista aatelisnaisista.
Max esitteli itsensä ensitapaamisella maajussiksi Hämeestä, eikä Riikka-Maria voinut aavistaa, millaisesta maatilasta oli kyse. Vaikka Hakoisten kartanolla on ollut keskeinenkin rooli monessa Suomen historian käänteessä, ei edes historioitsija Riikka-Maria ollut aiemmin kuullut siitä.
”Ok”, oli Riikka-Marian hämmentynyt reaktio, kun selvisi, ettei tuoreen ihastuksen kotitila ollutkaan ihan tavallinen.
Historioitsijalle se oli tietenkin onnenpotku. Riikka-Maria alkoi lukea Janakkalan historiasta, ja esiin nousi kiinnostavien sukujen ja naisten nimiä. Ajatus romaanisarjasta heräsi, kun kustannustoimittaja-ystävä sitä ehdotti.
Lapsi oppii arvostamaan historiaa
Toki suhteen alussa selvisi nopeasti myös se, että nykypäivän kartanoelämässä ei ole mitään samaa kuin Downton Abbeyssa. Max hoitaa tilaansa yksin, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän voi olla eläinten takia kotoa poissa suunnittelematta vain lyhyitä aikoja.
Edellisten sukupolvien kohdalla kartano on työllistänyt aina koko perheen. Riikka-Maria valitsi toisin. Hän ei halunnut maatilan emännäksi vaan jatkaa omaa uraansa historioitsijana ja kirjailijana.
– Minun tehtäväni kartanonemäntänä on tuoda esille tämän paikan historia ja sen arvostus, hän sanoo.
Sitä Riikka-Maria haluaa opettaa myös Alexandralle. Äidin romaanit kertovat tyttärelle tämän juurista ja paikasta, jonka säilyttäminen on joskus tulevaisuudessa Alexandran tehtävä.
– Yritän saada työni kautta Alexandran arvostamaan tätä kaikkea. Hän on kyllä hyvin jo oppimassa siihen. Arvostus historiaa ja estetiikkaa kohtaan on tullut hänelle luonnostaan tässä ympäristössä. Voi sanoa, että hänet on marinoitu antiikilla!
– Tai ehkä on parempi sanoa vanhoilla tavaroilla, antiikki kuulostaa niin juhlalliselta. Jollekin toisellehan vanhat esineet voivat olla vanhaa rojua, Riikka-Maria nauraa.
Vanhemmiksi nelikymppisinä
Riikka-Maria ja Max olivat Alexandran syntyessä jo nelikymppisiä. Esikoisen saaminen siinä iässä ei ollut itsestäänselvyys vaan suurta kiitollisuutta herättävä asia.
– Sanon Alexandralle joka ilta, että rakastan häntä äärettömästi ja ikuisesti, Riikka-Maria hymyilee.
Alexandra on tottunut ainoana lapsena olemaan paljon itsekseen. Hakoisissa hän kulkee vanhempiensa mukana tilan töissä tai puuhaa rauhallisena lapsena omia leikkejään.
Kaupungissa äiti kuljettaa tytärtä useisiin harrastuksiin: balettiin, tennistunneille ja ratsastukseen. Riikka-Maria toivoo, että joku niistä kantaa läpi tulevien teinivuosienkin.
Ratsastus on äidin ja tyttären yhteinen juttu ja Riikka-Marialle myös tärkeää omaa aikaa. Alexandra valvotti vanhempiaan vauvana ja taaperona, ja Riikka-Maria kärsi niinä vuosina pahasta unettomuudesta.
– Silloin päätin palata takaisin satulaan ja tallille. Ratsastuksesta tuli minulle henkireikä kaiken sen väsymyksen keskellä.
Äitinä Riikka-Maria haluaa tarjota sekä rakkautta että rajoja. Historian arvostuksen lisäksi myös kauniiden käytöstapojen opettaminen on hänestä tärkeää. Tulostakin on selvästi jo saavutettu, sillä Alexandra istuu nätisti kahvipöydässä ja tietää, että serviettiin pyyhitään vain suu, ei nenää.
Lisäksi äiti toivoo, että tytär haluaa hänen itsensä tavoin opiskella mahdollisimman pitkälle.
– Alexandra sanoo ryhtyvänsä isona tiedenaiseksi. Se kuulostaa minusta hyvältä, Riikka-Maria hymyilee.
Kartano on vain lainassa
Eteisestä kuuluu kopinaa. Max-isä on saanut työpäivänsä päätökseen ja saapuu navetalta kotiin. Alexandra kapsahtaa isänsä kaulaan.
Vanhemmat neuvottelevat hetken loppupäivän aikatauluista. Alexandralla on illalla Helsingissä balettikoulunsa joulujuhlan kenraaliharjoitus. Isä lähtee viemään häntä sinne, ja sillä aikaa äiti suuntaa ratsastamaan.
Riikka-Maria käy espoolaisella tallilla ratsastustunneilla useampana päivänä viikossa. Omaa hevosta ei kartanonrouvalla ole, vaikka Hakoisissa tilaa riittäisi.
– Liian sitovaa. Lehmissä on jo tarpeeksi, Riikka-Maria kuittaa ja jatkaa kertomalla, että suurin henkilökohtainen haave liittyy kuitenkin hevosiin.
Hän haaveilee omistavansa joskus ratsun, joka kilpailisi jonkun lahjakkaan esteratsastajan kanssa.
Ammatilliset haaveet liittyvät tietenkin kirjoittamiseen. Hakois-trilogian jälkeen Riikka-Maria aikoo kirjoittaa seuraavaksi rahvaan naisista. Tarina sijoittuu Riikka-Marian oman suvun maisemiin, Pohjois-Pohjanmaalle isonvihan aikaan.
– Tavallisilta perheiltä – erityisesti tämän romaanin aikakautena – ei ole jäänyt samalla tavalla dokumentteja, kuten aatelisilta, joten tutkimus- ja kirjoitusprosessi on nyt erilainen. Mutta sekin on arvokasta, ja haluan säilyttää yhtä lailla oman sukuni historiaa Alexandralle.
Säilyttäminen on sana, jolla on tässä perheessä erityinen merkitys. Riikka-Marian ja Maxin pientä perhettä katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, että tyttären harteita painaa iso vastuu.
Jotta sen jaksaa joku päivä kantaa, vanhemmat haluavat lapsensa oppivan siihen, että sukukartanon säilyttäminen vaatii hirmuisesti työtä ja uudistumiskykyä. Maatilan on muututtava ajan mukana. Riikka-Maria on tutkimuksissaan saanut selville, miten Hakoisissa siirryttiin 1860-luvun katovuosien jälkeen viljantuotannosta onnistuneesti maidontuotantoon. Nyt haasteena on ilmastonmuutos.
– Tärkein juttu vanhan sukutilan omistamisessa on tieto siitä, että tila on vain lainassa. Siitä pitää huolehtia hyvin, jotta seuraavat sukupolvet saavat sen aikanaan hoitoonsa hyvässä tai jopa paremmassa kunnossa.
Jos Alexandran tämänhetkiset suunnitelmat toteutuvat, on Hakoisten tulevaisuus turvattu.
– Hän on sanonut minulle, että tiedenaisuransa lisäksi hän aikoo asua täällä suuren eläinlauman kanssa. Ja apuna on kuulemma kätevä aviomies, Riikka-Maria nauraa.
Lue myös Kotilieden juttu: Kirjailija Riikka-Maria Rosenberg ihastui ”maajussiin Hämeestä” – sitten selvisi, että miehen suku omistaakin kokonaisen kartanon
Lue myös Anna.fi:n juttu: Riikka-Maria Rosenberg elää modernia kartanoelämää: ”Ei todellakaan sipsutella korkokengissä”
Jaa oma kokemuksesi