Adoptioprosessi oli vaatinut paljon selvitys- ja paperityötä, omistautumista, sitkeyttä ja rahaa.

– Minulla kävi valtava tuuri, sillä odotukseni palkittiin jo kolmen vuoden jälkeen. Hakemus lähti juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, kun koronasulut aukesivat. Sattumoisin lapsiesityksiä tuli tuolloin erityisen paljon Intiasta.

Lapsiesityksillä tarkoitetaan adoptioprosessin vaihetta, jossa adoption hakijalle nimetään adoptiolapsi.

Avioerosta kohti itsellistä vanhemmuutta

Vielä neljä vuotta sitten Ulriikka oli naimisissa. Hän oli pitkään yrittänyt lasta ex-puolisonsa kanssa, tuloksetta.

Vuosien vieriessä puolisot kasvoivat erilleen ja erosivat ystävinä. Tuolloin 36-vuotias Ulriikka tiesi, että mikäli hän yhä halusi tulla äidiksi, olisi iän puolesta ryhdyttävä tositoimiin.

– En kuitenkaan ollut kiinnostunut hankkimaan uutta parisuhdetta. Keinohedelmöityskään ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta, koska pelkäsin liikaa keskenmenon riskiä. Se olisi henkisesti ollut liian raskasta.

Adoptioprosessi tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta, vaikkei sekään ollut kivuton polku. Prosessi vei kaikki Ulriikan säästöt, ja vastaan tuli vain lisää yllättäviä menoeriä, kuten rikosrekisteriotteen ja psykologin lausunnon hankkiminen.

Ne olivat suuria summia Ulriikalle, joka työskentelee kaupassa myyjänä 30 tuntia viikossa.

– Selvisin onneksi hyvin kuluista, vaikka lähdin prosessiin yksin ja olen pienituloinen. Kelasta sai myös kiinteän summan adoptiotukea, joka kohdallani kattoi koko hakumatkan kulut aina majoittumisesta lentolippuihin.

Adoptioprosessi ensiaskelista ensikohtaamiseen

Ulriikan lähdettyä adoptioprosessiin ensimmäinen odotusvuosi kului  adoptioneuvonnassa. Siellä käytiin läpi Ulriikan henkilökohtaisia asioita hänen taloudellisesta tilanteestaan ja lapsuudestaan lähtien.

Adoptioneuvonnan lopuksi Ulriikalle tehtiin kotiselvitys, joka toimitettiin palvelunantajalle. Ulriikan kohdalla palvelunantaja oli Interpedia ry, joka vastaa kansainvälisestä adoptiosta.

Interpedialta paperit lähtivät adoptiolautakuntaan, joka on Valviran alainen viranomainen. Sen jälkeen hakupaperit lähetettiin Intiaan.

– Minulle oli melko pian selvää, että adoptoin lapsen ulkomailta. Sain ymmärtää, että adoptiolapsen saaminen Suomesta on yksinhuoltajana vaikeaa.

Adoptioprosessin kulku ja sen kriteerit vaihtelevat maakohtaisesti. Ulriikan mielestä Intia vaikutti olevan helpoimmasta päästä, vaikka hänelle iskikin muutamaan otteeseen uskon puute.

– Paperityötä ja odottamista oli paljon. Loppujen lopuksi kaikki tapahtui kuitenkin nopeasti, sillä olin varautunut ainakin pari vuotta pidempään odotusaikaan.

Olo oli epätodellinen ja onnellinen, kun Ulriikka sai tiedon, että hän voi tulla hakemaan lapsen.

Lue myös: Intiasta adoptoitu Aada ei osannut leikkiä eikä hyväksynyt aluksi muita kuin äitiään

Adoptioprosessi huipentui lastenkodin kokoushuoneessa

Ulriikka sai tutustua etukäteen poikansa virallisiin papereihin, historiaan ja terveystietoihin. Joissakin maissa, kuten juuri Intiassa, hakupapereihin saa laittaa toiveen lapsen sukupuolesta. Ulriikalle ei kuitenkaan ollut väliä, mitä sukupuolta lapsi olisi.

– Eihän sitä voi päättää biologisenkaan lapsen kohdalla, hän tuumaa.

Hartaasti odotettu ensikohtaaminen Amolin kanssa tapahtui Delhissä lastenkodin kokoushuoneessa. Paikalla olivat lastenkodin lääkäri sekä hoitaja, joka toi pian kaksi vuotta täyttävän pojan Ulriikan luokse.

Amolin nimi on muutettu lapsen yksityisyyden suojaamiseksi.

– Ojensin pojalleni pehmolelun ja otin hänet hieman häkeltyneenä syliini. Siitä lähtien olemme pikkuhiljaa tutustuneet toisiimme.

Ulriikka kertoo, että hän ja Amol ovat yhdessä hyvä tiimi. Arki on adoptiolapsen kanssa kuitenkin erilaista kuin biologisten lasten kanssa.

– Vaikka Palnan lastenkoti on hyvä lastenkoti, Amol joutui varsinkin aluksi opettelemaan tunteiden ilmaisua ja sitä, että tunneilmaisuihin myös vastataan. Hän ei välttämättä itkenyt, vaikka kaatui ja polvista valui verta, sanoo Ulriikka.

Amolin biologisista vanhemmista ei ole mitään tietoa.

– Intiassa on yleistä, että lapsia tuodaan öisin lastenkotien ovien taakse. Palnan lastenkotiin on jopa erikseen jätetty vaa’an päälle kori, josta lähtee hälytys henkilökunnalle.

Myös Amol oli tuotu keskellä yötä oven taakse koriin. Tuolloin hän oli vain viiden tunnin ikäinen.

Kansainvälisessä adoptiosopimuksessa on määritelty aikaraja, kuinka pitkään biologiset vanhemmat ja sukulaiset voivat hakea lapsen takaisin lastenkodista. Tietyn ajan kuluessa lapsi vapautuu adoptoitavaksi.

Vauhtia riittää!

Ulriikka sai kertasysäyksellä opetella, minkälaista on olla äiti touhukkaalle kaksivuotiaalle. Vauhdikkaat ensikuukaudet ovat kasvattaneet tärkeää kiintymyssuhdetta.

– Amol on helppo ja ihana lapsi, joka näyttää monin tavoin, että olen hänelle hänen tärkein aikuisensa.

Amol on ollut äidistään erossa vain muutamia kertoja ja korkeintaan parin tunnin ajan. Noina kertoina poika on ollut hoidossa Ulriikan äidillä tai hänestä on huolehtinut perhetyöntekijä, joka käy pari kertaa kuussa.

Ulriikka on vanhempainvapaalla vielä 10 kuukautta.

– Ja jos taloudellinen tilanne sen sallii, vielä toisen vuoden.

Amol on oppinut jo paljon uusia sanoja. Arkipäivät sujuvat kuin missä tahansa lapsiperheessä. Äiti ja poika käyvät muskarissa, perhekerhossa ja avoimessa päiväkodissa.

– Amol pitää musiikista. Laulan hänelle paljon samalla, kun hän säestää rummuttamalla.

Haastavinta aikaa ovat yöt.

– Amol voi herätä monta kertaa yössä, eikä minulla ole raskauden tuomia hormoneja kehossani. Lisäksi ikää on jo 40 vuotta. Väsymys painaa, mutta sehän on normaalia pikkulapsiarjessa.

Vaikka Ulriikka on päässyt elämään unelmaansa äitinä, adoptioprosessi ei ole vielä ohi.

– Prosessiin kuuluu yhä jälkiseurantaa seuraavat pari vuotta. Kaikki se on vaivan arvoista. Tämä ei ole ihan tavallisin tapa saada lapsi, mutta hyvä tapa kumminkin.

– Meistä tulee vanhempia, Nina, mies sopersi puhelimeen. Ninaa ärsytti. Eikö Robert jo tajunnut, että he eivät voi saada lapsia?

– Ajattelin, että hän on mennyt ihan sekaisin. Kunnes Robert sai sanotuksi, että Tampereen seutuvilta löytyy pieni poika, joka odottaa meitä.

Käsittämättä vielä kunnolla, mitä oikeastaan oli tapahtumassa, Nina kaivoi esiin listan vauvan tarvitsemista tavaroista. Se oli laadittu juuri tätä päivää varten.

Ninalla ja Robertilla oli tiistai-päivä aikaa haalia kaikki kokoon. Keskiviikkona olisi lähdettävä ajamaan Alavetelistä kohti Tamperetta.

Pitkä lapsettomuus taustalla

Nina ja Robert olivat ehtineet toivoa lasta 8 vuotta ennen kuin käänteentekevä puhelu saapui. Nina oli kärsinyt vaikeasta endometrioosista, joka pahentui entisestään raskausyritysten myötä.

Jatkuvasti epäonnistuneet hedelmöityshoidot nakersivat Ninan itseluottamusta.

– Olen yleensä hyvin optimistinen, mutta silloin ajattelin, että olenpa minä huono. Lapsiahan vain tehdään.

Opettajana työskentelevä Nina vietti päivät luokkansa kanssa. Iltasin hän veti jumppia. Matkustaminen ympäri Eurooppaa oli myös keino saada ajatukset muualle.

– Surusta oli pyristeltävä ylös, kun kohtasi ihmisiä. Nokka ylös vain.

E-pillerien lopettamisen jälkeen endometrioosipesäkkeet pääsivät kasvamaan kohdun ulkopuolella valtoimenaan. Lopulta Nina kykeni vain oksentamaan, ja hänet kiidätettiin ambulanssilla Oulun yliopistolliseen sairaalaan.

– Silloin lääkärimme totesi, että hengelläni leikkimistä ei voi enää jatkaa. Oli aika laittaa adoptiopaperit vetämään.

Ninan ja Robertin toiveena oli, että lapsi saapuisi heille mahdollisimman pienenä. Niinpä he päätyivät kotimaiseen adoptioon, vaikka odotusajat erityisesti kotimaisen adoption kohdalla voivat olla hyvin pitkiä.

Ninan ja Robertin adoptio-odotus kesti lopulta vain kaksi ja puoli vuotta.

– Se, miten asiat lapsemme ympärillä ovat järjestyneet, on suurta ihmettä.

Sinisilmäinen Elmeri

Omakotitalon eteisessä 10-viikkoinen Elmeri-vauva lepäili sijaisäitinsä käsivarsilla. Vauva katseli Ninaa ja Robertia epäileväisesti sinisillä silmillään.

”Mitä te täällä oikein teette?” Nina muistelee Elmerin katsetta ensikohtaamisella.

Vaaleahiuksinen Elmeri oli jäntevä ja potra vauva, ihana siloposki.

Pian Nina löysi itsensä sohvalta istumassa lapsi sylissään.

– Valokuvista huomaa, kuinka loistin ja hehkuin Elmeri sylissäni. Mietin, että ihanko oikeasti juuri minä saan pitää häntä sylissäni.

Saman illan aikana Robert pääsi kylvettämään Elmerin. Illan kääntyessä yöksi Nina ja Robert kömpivät nukkumaan vierashuoneeseen. Sitä ennen Elmeri nukahti pinnasänkyyn, joka oli nyt siirretty Ninan ja Robertin sängyn viereen.

Seuraavana päivänä lounaan jälkeen Elmerin tavarat pakattiin autoon. Seurue lähti Elmerin päiväunien aikaan kahdella autolla ajamaan kohti Alaveteliä. Toisessa autossa olivat sijaisäiti, Nina ja Elmeri, toisessa matkusti Robert.

Nina vuodatti matkan aikana tunteitaan sijaisäidille. Samalla tämä sai kertoa Ninalle omista ajatuksistaan Elmeristä.

– Siitä alkoi läheinen suhde heihin. Olen sijaisperheelle valtavan kiitollinen siitä, miten hyvää huolta he pitivät Elmeristä hänen ensimmäisten elinviikkojensa aikana.

Ensimmäiset päivät Elmerin kanssa

Sijaisäiti jäi vielä yhdeksi yöksi pariskunnan kotiin tukemaan heitä Elmerin hoidossa. Seuraavana päivänä hän pakkasi tavaransa ja toivotti vielä kerran onnea.

Myös Robert joutui lähtemään pian sijaisäidin jälkeen, sillä alkukesän kylvötyöt oli tehtävä aurinkoisella säällä.

Nina jäi kahden Elmerin kanssa. Vauva nukkui tyytyväisenä päiväuniaan. Epäilevät ajatukset alkoivat kuitenkin vyöryä Ninan mieleen.

– Esiin nousi kaikenlaisia pelkoja. Miten minä osaan hoitaa lapsia? Mitä jos Elmeri tulee koulukiusatuksi? Saako hän koskaan ajokorttia?

Puhelimen päässä ollut  ystävä sai Ninan rauhoitettua. Hän vakuutti Ninan, että tämä tulee pärjäämään ja miettimään vain seuraavaan vaipanvaihtoa ja tuttipullohetkeä.

Siitä alkoivat yhteiset vuodet Elmerin kanssa.

Carolina ja Viljami olivat saaneet jo ilmoituksen nelikuisesta tytöstä, jonka he saisivat adoptoida Intiasta. Vanhemmat olivat ostelleet vauvanvaatteita ja -tarvikkeita. Pikkusiskon kuvaa oli ihailtu 2-vuotiaan esikoisen Denisen kanssa, ja perhe pohdiskeli yhdessä, mitä vauva mahtaa milläkin hetkellä tehdä.

Kului vuosi, vauvasiskosta kasvoi taapero. Elettiin kevättä 2014. Vaikka oikeuden päätös vanhemmuudesta oli saapunut, kukaan ei kertonut, milloin he saavat hakea pikku Aadan Suomeen.

Carolina ja Viljami pelkäsivät papereiden häviävän tai adoptioluvan menevän umpeen, ennen kuin he ehtisivät Intiaan.

– Se oli todella raastavaa, Carolina kertoo. – Emme enää vain kestäneet.

Perhe teki päätöksen. He lähtisivät hakumatkalle omalla vastuullaan.

”Huomasi, ettei kaikki ollut hyvin”

Ensikohtaaminen oli kaikkea muuta kuin perhe oli odottanut.

Kun vierastalon ovi viimein avautui, lastenkodin johtajan sylissä oli aliravittu tyttö. Hän ei itkenyt, huutanut tai ottanut kontaktia. Puolitoistavuotias Aada painoi vain kahdeksan kiloa – saman verran kuin puolivuotiaat vauvat.

Huolestuttavinta oli lapsen tyhjä katse.

– Huomasi heti, että kaikki ei ole hyvin. Mietin, mitä hänelle on tapahtunut: pelkääkö hän meitä?

Lastenkodin johtaja istahti tuolille Aada sylissään ja kutsui Deniseä silittämään pikkusiskoaan. Denise meni ja kosketti Aadan hiuksia ja jalkoja. Aada ei reagoinut.

Vanhemmat seurasivat tilannetta huolestuneena. Carolina halusi tyttärensä syliin, totta kai – mutta häntä pelotti, miten Aada siihen suhtautuisi.

Aada kuitenkin tarrautui Carolinaan tiukasti kiinni. Kuin hän olisi tiennyt heti, että tämä on äidin syli.

Muu perhe poistui huoneesta, jotta Aada sai totutella yhteen perheenjäseneen kerrallaan. Äiti ja tytär viettivät huoneessa useita tunteja.

– Olimme tuoneet mukanamme paljon lahjoja, mutta en uskaltanut liikahtakaan. Pelkäsin, että ostoskassien rapisteleminen säikäyttäisi Aadan, Carolina muistelee.

Niinpä he vain istuivat, katselivat ja syleilivät toisiaan.

”Perheeni höpsöttelee paljon”

Carolina oli tiennyt jo nuoruusvuosinaan, että hän haluaisi adoptoidun lapsen äidiksi. Viljami oli ajatuksessa heti mukana, kun pari tapasi ja alkoi seurustella parikymppisinä.

Nyt he ovat 34- ja 36-vuotiaat viisihenkisen helsinkiläisperheen vanhemmat. He asuvat Helsingissä vastikään rakennuttamassaan hirsitalossa, ja Carolina kirjoittaa perheen elämästä Loghousemama-blogissaan.

Denise käy neljättä luokkaa, Aada on ekaluokkalainen ja isosiskojen silmäterä Benjamin 1-vuotias.

– Perheeni höpsöttelee ja nauraa paljon, Aada itse kertoo.

Aada on äidin mukaan koulussa pidetty kaveri ja tällä on paljon ystäviä. Leikin ilon Aada on tosin löytänyt vasta vuosi sitten. Isosiskon kanssa leikitään päivä päivältä enemmän.

– Tykkään leikkiä Denisen kanssa Barbeilla ja Petseillä.

Aadalla on lisäksi vahva hoivavietti. Jo päiväkodissa hän hakeutui kaikista pienimpien lasten seuraan, jotta voisi paijata heitä. Hän on omistautunut hoitaja myös pikkuveljelleen.

– Benjaminille on kiva lukea kirjaa. Tai auttaa, jos sillä on jokin hätänä.

Benjamin on nyt saman ikäinen kuin Aada silloin, kun tämä tuli perheeseen.

Adoptoitu lapsi voi olla aluksi arka ja itkuinen

Lentokentällä kiirii huuto.

Viljami heijaa tytärtään. Carolina kuulee itkun vessaan asti. Muut matkustajat tuijottavat.

Puolitoistavuotias Aada ei vielä ollut ymmärtänyt, että häntä sylissään pitävä mies on hänen isänsä. Adoptoiduille lapsille on tyypillistä, että he aluksi hyväksyvät vain toisen vanhempansa.

– Onneksi se vanhempi olin minä. Viljami käsitteli hyvin sen, että Aada ei heti muodostanut häneen suhdetta. Minulle se olisi ollut kestämätöntä, Carolina huokaa.

Aina äidinkään syli ei riittänyt. Sama ahdistunut huuto raikui kotona yötä päivää.

Carolina ei ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon vastasynnyttäneen äidin hormoneilla on merkitystä valvomisen sietämisessä. Oli aivan eri asia, kun adoptoitu lapsi tuli perheeseen 1,5-vuotiaana. Pieni Aada ei nukkunut vuoteen.

Ja se itku – se ei ollut tavallista itkua, johon lohduttaminen auttaa ja joka lopulta laantuu. Se oli sydäntä särkevää kauhun huutoa, joka jopa paheni, kun tuli lasta lähelle.

Carolina oli ymmällään. Ensikodissa työskennelleenä ja jo yhden lapsen äitinä hänellä oli kokemusta lasten hoitamisesta, mutta mitkään keinot eivät tuntuneet tehoavan.

–  Minulla oli äitinä todella riittämätön olo. Mietin koko ajan, miksen osaa auttaa lastani.

Leikki ei tullut luonnostaan

Carolina uskoo, että lastenkodin työntekijät yrittivät parhaansa. Kierros lastenkodissa oli kuitenkin paljastanut, ettei resursseja ollut tarpeeksi.

– Missään ei ollut leluja, oli vain paljon lapsia, jotka halusivat syliin.

Vanhemmat pääsivät katsomaan sänkyä, jossa Aada oli nukkunut. Carolinan valtasi suru.

– Olin lähettänyt hymynaamojen kuvia, jotta ne kiinnitettäisiin sänkyyn Aadan katseltavaksi. Niitä ei näkynyt missään.

Vanhemmille alkoi valjeta, miksi Aada oli niin passiivinen. Koska Aada ei leikkinyt oma-aloitteisesti lainkaan, hänet piti opettaa leikkimään.

”Miksi minut on adoptoitu?”

On yleistä, että ulkomailta adoptoitu lapsi pohtii erilaisuuttaan vanhempiinsa tai sisaruksiinsa verraten. Siitä lähtien kun Benjamin ilmoitti tulostaan, Aada on miettinyt kovasti sitä, miksei hän ole tullut äidin vatsasta niin kuin sisaruksensa.

Asiaa korostaa se, että perheen esikoinen ja kuopus ovat harvinaisen samannäköisiä keskenään.

– Benjamin ja Denise ovat kuin identtiset kaksoset, Carolina naurahtaa. – Kaikkihan sitä hämmästelevät ääneen, ja silloin Aadalle tulee helposti ulkopuolinen olo.

Pikkulapsiajan itkuisuus ja se, ettei Aada reagoinut pienenä virikkeisiin, hankaloittivat sisarussuhteen muodostumista perheen esikoiseen Deniseen. Isosisko oli kolmen, kun Aada tuli perheeseen – hän oli odottanut pientä vauvaa ja oli ihmeissään, kun jo vähän isommaksi kasvanut pikkusisko ei lähtenytkään leikkiin mukaan.

– Kesti kuukausia, ennen kuin Aada päästi siskonsa lähelle. Denise varmasti myös aisti vanhempiensa huolen, mikä ehkä vaikutti hänen varovaisuuteensa.

Tytöt riitelevät usein, ja he kilpailevat keskenään vanhempiensa huomiosta. Aada vertailee itseään siskoonsa ja tämän saavutuksiin, vaikka Denise on monta vuotta Aadaa vanhempi. Ilmapiiri on kuitenkin parantunut valtavasti parin viime vuoden aikana.

Vaikka Aadan tummat ja paksut hiukset ovat lähes joka vastaantulijan unelma, häntä itseään harmittaa, etteivät hiukset ole vaaleat. Vanhemmat toivovat, että Aada voisi vielä joskus nähdä itsensä sellaisena kuin muut hänet näkevät.

–  Asiat, joita Aada itse pitää puutteinaan, ovat oikeasti hänen vahvuuksiaan.

Lääkärin vastaanotolla luettu kirje muutti kaiken

Aada on herkkä ja tarkkaavainen lapsi, joka tarvitsee paljon läheisyyttä. Se on adoptoiduille lapsille hyvin tavallista.

Aadan on tärkeää tietää, missä vanhemmat menevät. Jos Carolina sanoo lähtevänsä kauppaan pian, Aada mieluusti kuulisi, milloin äiti tarkalleen ottaen sinne menee ja koska hän sieltä palaa.

Ennen äiti ja isä lukivat iltasadun vuoroilloin. Joskus he saattoivat unohtaa, kumpi oli vuorossa. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä, koska Aada on omaksunut jo pienestä pitäen hyvän periaatteen – sen, että sovitusta pidetään kiinni. Isä lukee iltasadun nykyään aina.

Iloisetkin tapahtumat ja yllätykset voivat toisinaan saada Aadan tunteet raiteiltaan. Vanhemmat pyrkivät tarkasti annostelemaan tekemistä, joka voi herättää voimakkaita tunteita.

Vähitellen vanhemmat alkoivat pohtia, voisiko Aadan jatkuvaan turvattomuuden tunteeseen saada jostain apua.

Kynnys avun hakemiseen oli korkea. Adoptioperheet valikoituvat tiukan seulan läpi, joten Carolinalla ja Viljamilla oli tunne, että heidän on yksinkertaisesti pärjättävä. Monesti ongelmista mainitseminen kuitattiinkin sanomalla, että ”kuulostaa normaaleilta haasteilta, joita adoptiolapsilla on”.

– Lisäksi Aada käyttäytyy aina hyvin kauniisti, joten paha olo ei näy ulospäin.

Lopulta Carolina luki lääkärin vastaanotolla kirjoittamansa kirjeen. Kirje päättyi sanoihin: Äitinä en halua mitään muuta kuin sitä, että lapseni saa apua.

He tulivat viimein kuulluiksi.

Hetkistä arvokkaimmat

Carolina viettää iltaisin kummankin tyttärensä kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa, jotta kumpikin tytöistä saa olla vuorollaan huomion keskipisteenä. Denisen kanssa katsotaan usein televisiota, ja Aadan kanssa harrastetaan kauneudenhoitoa, kuten jalkakylpyjä tai hiustenlaittoa. Aada pitää myös askartelusta.

– Äidin kanssa tykkään piirtää, koska äiti on siinä taitava, Aada kehuu.

Siskokset ovat lähentyneet etenkin viimeisen vuoden aikana. Jos aiempina vuosina he olivat sylikkäin edes sekunnin ajan, vanhemmilla oli kiire kaivaa kamera esille.

Haastattelua edeltävänä päivänä Aada on askarrellut siskolleen kaulakorun. Hän leikkasi itse kartongista suuren sydämen ja pujotti siihen langan.

Eikä sisko riisunut korua moneen tuntiin.

Sanniella oli soittanut töistä vapisevin käsin tyttärilleen kertoakseen, että perheeseen saapuisi viimeinkin kolmas lapsi, pieni sisko.

”Ruusunkukka” oli tyttöjen keksimä nimi, jonka he halusivat antaa siskolleen.

Pari kuukautta puhelusta koitti kylmä alkutalven yö, kun Sanniella ja Pasi sekä heidän silloin 5- ja 7-vuotiaat biologiset lapsensa nousivat lentokoneeseen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Määränpäänä heillä oli Etelä-Afrikka, Johannesburg.

Vuorokauden kuluttua he paistattelivat keskikesän paahteessa lastenkodin pihalla. Perheen luokse käveli lastenkodin johtaja, joka avasi oven leikkihuoneeseen. Huoneessa ei ollut heidän lisäkseen ketään muita, ennen kuin ovi viereisestä huoneesta avautui. Sisään käveli lastenhoitaja, joka talutti pientä yksivuotiasta tyttöä.

Sitä hetkeä Sanniellan oli vaikea uskoa todeksi. Heidän kolmas lapsensa oli todella siinä eikä enää vain valokuvana, jota he kotona ihailisivat uteliaina.

– Olin aivan lapsen lumoissa. Lastenkodin johtaja yritti kertoilla, mitä lapsen ensimmäiseen vuoteen oli kuulunut, mutta se kaikki meni täysin ohi.

Tytär katseli perhettään vaisuna ja mietteliäänä. Luukkaiset olivat ottaneet mukaansa muovisen leikkikannun ja mukin, joilla lapsen kanssa aloitettiin ensimmäinen yhteinen leikki. Tyttö uskaltautui heidän jokaisen syliinsä toviksi.

Sinä päivänä Luukkaiset haalivat kaupoista vaippoja ja pientä purtavaa, joilla he pärjäisivät hotellissa yksivuotiaan kanssa muutamat yöt.

Kun byrokratia maassa oli hoidettu, he olivat valmiita. Pariviikkoinen hakumatka Etelä-Afrikkaan päättyi viisihenkiseksi kasvaneen Luukkaisen perheen paluulentoon kotiin, Suomeen.

Ihailua ja nukkumisvaikeuksia

Aliisasta tuli nopeasti suosikki. Vanhempien siskojen ystävät olisivat kilvan halunneet sylitellä häntä, mutta Sanniella kielsi sen, kuten myös ruoan antamisen ja pusut. Kuopuksen piti oppia ymmärtämään ja tuntemaan ensin oman perheensä, jotta hän voisi oppia luottamaan ja rentoutumaan sen jäsenten parissa.

– Adoptiovanhemmaksi ei synnytä vaan opitaan. Olemme tehneet paljon tarkkaan mietittyjä asioita. Kaikki adoptiolapset ovat traumataustaisia, sillä he ovat kokeneet isoja menetyksiä. Lastenkodissa eläminen vauvana on myös vaurioittavaa.

Sanniella perehtyi adoptiokirjallisuuteen, josta hän koki saavansa paljon apua siihen, miten adoptiolapsen kanssa kannattaa toimia. Neuvolan ohjeet eivät nimittäin aina päteneet adoptoitujen lasten kanssa. Paljon oli myös selvitettävä itse.

– Univaikeudet nuorimmalla tyttärellämme jatkuivat vuosia. Ennen sitä en edes tiennyt, mitä valvominen yöllä oikeasti tarkoittaa.

Lapsi valvoi joka yö jopa tunteja. Traumataustaiset lapset voivat oireilla univaikeuksin tai syömisongelmin. Myös vessa-asiointiin liittyviä vaikeuksia voi ilmetä.

Lopulta Sanniella oli palaa loppuun valvomisen vuoksi. Niinpä Pasi päätti ottaa vastuun öistä perhepedissä, ja Sanniella siirtyi alakerran sohvalle nukkumaan.

Pasi paini ja hassutteli Aliisan kanssa läpi yöt.

– Näin tyttäremme vähitellen rentoutui ja nukkui eräänä yönä aamuun asti.

– Neuvolasta saimme vinkkejä hyssytellä ja rauhoitella lasta. Siitä ei ollut apua. Vasta, kun mieheni keksi alkaa leikkiä ja hassutella, lapsen stressi alkoi purkautua. Valvomiset alkoivat lyhentyä ja jäivät lopulta kokonaan pois.

Tytär innostuu imetyksestä

Kun Aliisa oli vuoden ja yhdeksän kuukautta, hän näki perhekerhossa, kuinka toinen äiti imetti lastaan. Sanniellan nuorin tytär halusi myös kokeilla rinnalla oloa, ja hän nukahti imiessään rintaa.

– Imuotekin oli kohdillaan. Rinnan imeminen oli hänelle tosi mieluinen asia. Aloin selvittää, voisinko käynnistää maidontuotannon, jolloin imettäminen tuntuisi minustakin miellyttävämmältä.

Sanniella pumppasi kaksi viikkoa kahdeksan kertaa päivässä maitoa, ja lapsi oli samaan aikaan toisella rinnalla.

– Se tapahtui. Maitoa alkoi tulla. Lapseen tuli hänen syödessään minun tuoksuni. Se oli käsittämättömän ihanaa meille molemmille. Niin sain imettää häntäkin vuoden, kuten olin imettänyt isosiskojansakin.

Sanniella hoiti nuorinta lastaan kotona kaksi vuotta. Puolentoista vuoden ajan yläkoulun opinto-ohjaajana työskentelevä Sanniella ja erityisopettaja Pasi tekivät vuoropäivinä töitä. Yhden päivän viikossa tyttö oli isovanhempien huomassa. Tytär oli lopulta lähes viisivuotias, kun hän aloitti päiväkodissa.

– Kotihoito oli ehdottomasti sijoitus. Vauvaikänsä laitoksissa viettäneille perheessä oleminen ja henkisen tasapainon löytäminen on tärkeämpää.

Adoptiovanhemmaksi uudestaan

Adoptiovanhemmuus on kerta kaikkiaan mahtava juttu, Sanniella tuumasi.

– Jos vanhemmuudessa kohtaa haasteita, niin ilon ja rakkauden määrä vain moninkertaistuu, kun niistä selvitään yhdessä. Jos minulla olisi neljä biologista lasta, niin en varmaan päivittäin pysähtyisi miettimään, että vitsi meillä on kaikki hyvin. Luultavasti kiroisin, että lapset meluaa ja koti on sotkuinen.

Sanniella ja Pasi toivoivat saavansa perheeseensä vielä toisen adoptiolapsen. Häntä oli odotettava paljon kauemmin kuin nuorinta tytärtä. Kuuden vuoden odotuksen jälkeen perheeseen saapui neljäs lapsi, poika Etelä-Afrikasta.

– Tämän kontaktin kautta kansainväliseen adoptioon tulevat lapset olivat vähentyneet radikaalisti vuosien aikana, ja lapsia sijoitettiin lähinnä kotimaahansa Etelä-Afrikkaan. Yllätys, ilo ja hämmästys olivat sanoinkuvaamattomat, kun perheemme sai tiedon 1-vuotiaasta pojasta.

”Tuore isosisko palasi takaisin ylpeämpänä eteläafrikkalaisuudestaan.”

Hakumatkalle lähtivät tällä kertaa myös Sanniellan vanhemmat.

– Adoptiotyttäremme oli tuolloin 8-vuotias. Hän on syntynyt samassa kaupungissa, josta haimme pojan, joten reissu oli samalla hänen juurimatkansa.

Perheelle oli unohtumaton elämys käydä lastenkodissa, josta tytär oli 1-vuotiaana lähtenyt.

– Kävimme reissulla tietenkin lukuisissa nähtävyyksissä ja safarilla. Ihastuimme kaikki uudestaan Etelä-Afrikkaan. Tuore isosisko palasi takaisin ylpeämpänä eteläafrikkalaisuudestaan. Haaveilemme jatkuvasti Etelä-Afrikan matkoista, mutta kuusihenkisen perheen täytyy säästää siihen vuosia.

Adoptiovanhemmuus: Neljän lapsen äiti ei koe kaipaavansa omaa aikaa

Sanniella haaveili imettävänsä myös Eetua. Rinnalla oleminen ei kuitenkaan kiinnostanut poikaa, vaan hänelle riitti muunlainen iholla oleminen ja läheisyys.

– Eetu on viihtynyt paljon iholla. Ensimmäiset puoli vuotta hän vietti paljon aikaa kantoliinassa myös öisin.

Sanniella hakeutui puoli-istuvaan asentoon sängyssä, ja niin Eetu nukkui vatsallaan pää Sanniellan rintakehää vasten.

–  Toisen adoptiolapsen kanssa olemme osanneet hakea perusturvallisuutta enemmän kuin ensimmäisen. Virikkeitä on vähemmän kuin Aliisalla. Eetu on ollut enimmäkseen minun kanssani.

Toisaalta Sanniella on ehtinyt kolmen vanhemman lapsen kanssa tottua lapsiperhe-elämään, jossa oma aika jää monilla niukaksi.

– En enää hirveästi kaipaa omaa aikaa. Sellaista ei voi kuitenkaan vaatia heiltä, ketkä tulevat ensimmäistä kertaa vanhemmiksi ja ovat ennen lasta viettäneet toisenlaista elämää.

”Adoptiolapsille kotihoidon merkitys on paljon suurempi kuin biologisille lapsille.”

Jos Sanniella ja Pasi haluavat silloin tällöin viettää aikuisten kesken aikaa, Eetulle löytyy luotettava hoitaja omasta perheestä.

– 14-vuotias tyttäremme ja Eetu ovat käsittämätön pari. Eetu voi mennä minne tahansa, kunhan yläkoululaisemme on hänen seuranaan. Eetu myös menee hyvillä mielin unille, jos sisko laittaa hänet nukkumaan.

Eetu on ensi syksyyn asti Sanniellan kanssa kotona. Arkena työaikaan maanantaista torstaihin heidän kanssaan on myös hoitolapsi – hänetkin on adoptoitu Etelä-Afrikasta.

– Eetu ja hän ovat taitava, fiksu ja sporttinen kaksikko. Käymme paljon luistelemassa, ja ihmiset ihmettelevät, miten kolme- ja neljävuotiaat voivat olla niin taitavia. He rakastavat myös uimista ja sukeltavat pitkän matkaa veden alla. Muskarikin on mieluisaa tekemistä.

Jos toinen oppii jonkin taidon, on toisella kiire oppimaan perässä.

– Toki he myös riitelevät paljon keskenään. Näille lapsille on kuitenkin tärkeää, että saavat viettää päivänsä rauhallisesti yhden tutun aikuisen kanssa.

Pojat opettelevat kotihoidossa ollessaan sopimaan riitansa sekä sanomaan kiitos ja anteeksi.

– Rinnalla on ystävä, jonka kanssa on turvallista opetella näitä taitoja.

Adoptiolapsen kanssa voi tuetusti olla yleensä vain kaksi vuotta kotona.

– Sen haluaisin kyllä tässä maassa muuttaa. Adoptiolapsille kotihoidon merkitys on paljon suurempi kuin biologisille lapsille.

”Miksi en ole samanvärinen kuin sinä?”

Lapsiin kohdistuvaa rasistista huutelua tai kiusaamista perhe ei ole onneksi joutunut kohtaamaan.

Haastatteluhetkellä Aliisan huoneeseen on ahtautunut viidesluokkalaisia tyttöjä. Ilonpito raikuu alakertaan asti.

– Aliisa on todella suosittu kaveri. Hän osaa olla fiksu ja ihastuttava. Pelkään kuitenkin, millaista kohtelua hän saa aikuisena, kun on kaunis, afrikkalaisen näköinen nainen.

Eetukin on pienestä iästään huolimatta miettinyt paljon ihonväriään.

– Hän haluaisi kovasti olla samanvärinen kuin minä. Silloin sanon hänelle, että kukaan ei voi valita ihonväriään ja minäkin haluaisin olla samanvärinen kuin hän. Puhumme siitä, että hän on syntynyt tummaihoisesta äidistä, kun taas minun äitini on vaaleaihoinen ja siksi se on minun ihonvärini.

”Poikalapselle värillisiä esikuvia tuntuu olevan vähemmän.”

Aliisan kanssa Sanniella iloitsi siitä, että tyttärelle löytyi samaistumispintaa ja mieluisia tummaihoisia esikuvia. Disney-prinsessa Tiana oli Aliisan lempihahmo, ja hän pukeutui mielellään hahmolle kuuluviin leikkimekkoihin. Edelleen Aliisa kuitenkin toivoo voivansa vaihtaa Sanniellan hiukset itselleen.

– Ai nämä harmaantuvat, vastaan silloin.

– Poikalapselle tällaisia värillisiä esikuvia tuntuu olevan vähemmän. Lapseni on myös kysynyt, miksi muumit ovat kaikki valkoisia ja sitten ikävä hahmo, Haisuli, on ruskea. En usko, että Tove Jansson olisi tänä päivänä piirtänyt kaikista muumeista valkoisia.

”Jos jossakin on lapsi, joka tarvitsee vanhempaa”

Toisinaan joku mainitsee, että onpa hienoa, että adoptiolapset ovat päässeet juuri Luukkaisten perheeseen.

– Silloin en tiedä, mitä oikein vastaisin. He ovat kaikki miljoonaprosenttisesti minun lapsiani. Totean yleensä vain, että on huippua saada olla heidän äitinsä.

Adoptiovanhemmaksi hakevia on useita, ja lasta saattaa joutua odottamaan pitkäänkin.

– Ajattelin adoptiolapsia toivoessa, että jos jossakin on lapsi, joka tarvitsee vanhempia, niin tässä me olemme. Halukkaita on kuitenkin vaikka kuinka paljon. Me olemme äärettömän kiitollisia, että olemme päässeet heidän vanhemmikseen.

Aliisan ja Eetun nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.

Onneksi olkoon! Suomen adoptiolautakunta on kokouksessaan 16.6.2020 myöntänyt teille adoptioluvan yhden lapsen adoptoimiseksi.

Viesti sinetöi puolitoistavuotisen prosessin kohti adoptiovanhemmuutta. Ilouutinen saapui nopeammin kuin pariskunta oli odottanut. Lapsen kohtaamiseen on kuitenkin vielä hieman matkaa.

– Luvan saamisen jälkeen paperimme ovat lähdössä kohti Etelä-Afrikkaa, Tiia kertoo.

Pariskunta toivoo, että tarvittavat tiedot vietäisiin pian perille adoptiomaahan, mutta koronaviruksen vuoksi niiden käsittely saattaa Etelä-Afrikassa venyä.

Lapsiesityksiä saatetaan kyllä edistää, mutta paikalliset tuomioistuimet eivät pääse sinetöimään päätöksiä kokoontumisrajoitusten vuoksi ja lapsia ei myöskään päästä adoptiomaista hakemaan.

– Olemme seuranneet Etelä-Afrikan koronatilannetta tarkasti. Siellä alkaa nyt hieman helpottaa, mutta tuskin vielä pääsisi lasta hakemaan, Riku kertoo.

Etelä-Afrikka valikoitui kahdeksan maan joukosta siksi, että sieltä Ruonamoiden perheeseen saapuva lapsi on todennäköisesti iältään vielä hyvin pieni, alle kolmevuotias.

– Etelä-Afrikkaan oli mahdollista tehdä kansio, joka kertoo meistä. Siitä on suuri apu, kun adoptiomaassa mietitään, kuka lapsi sopii parhaiten mihinkin perheeseen, Tiia iloitsee.

Myös pariskunnan Lapa-koira on adoptoitu. Hän on 11-vuotias rescuekoira Pietarista. Kuva: Maria Kiraly Photography

Hedelmöityshoitojen päättäminen oli helpotus

Kansiossa on kuvia muun muassa sukulaisista, ystävistä, kodista, työpaikoista sekä häistä. Kesällä 2016 Tiia ja Riku seisoivat innostuneen jännittyneinä Turussa Manillan vanhan viinatehtaan pihamaalla häävieraiden ympäröimänä. Tiia ja Riku saivat toisensa juhlavasti heinäkuun lämmössä, ikimuistoisena päivänä.

”Yhä uudestaan valetaan pieni toivonkipinä ja sitten se murskaantuu.”

Kun häät oli tanssittu, pari alkoi suunnitella perheenlisäystä. Kului vuosi, ja huoli hiipi suuremmaksi. Tuolloin 27-vuotias Tiia ja 33-vuotias Riku suuntasivat lääkärin pakeille: ennen hedelmöityshoitoja selvisi Tiian endometrioosi ja munasarjojen toiminnan ennenaikainen hiipuminen.

– Pohdimme jo silloin, aloitammeko hoidot vai suoraan adoptioprosessin, Riku kertoo.

Tuohon vuoteen ei tuntunut mahtuvan muuta kuin hedelmöityshoidot.

– Hoidot eivät tehonneet omilla soluilla eivätkä lahjasoluilla. Vastoinkäymisiä tuli toisensa perään, Tiia toteaa.

– Aika oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhä uudestaan valetaan pieni toivonkipinä ja sitten se murskaantuu. Taas pitää kerätä itsensä uutta yritystä varten, Riku pohtii.

Adoptioneuvonta toi mukanaan uusia ystäviä

Hoitojen lopettaminen tuntui helpottavalta molemmista, vaikka Rikun tarvitsi sulatella hieman pidempään ajatusta, että hoidot eivät onnistuneet.

Tiia puolestaan koki hoidot fyysisestikin niin raskaiksi, että oli valmis lopettamaan ne.

– Adoptioprosessi sen sijaan on mennyt meillä todella miellyttävästi, ja samalla on voinut elää tavallista, mukavaa elämää. Lisäksi olemme tavanneet paljon muita adoptioperheitä ja adoptiovanhemmiksi aikovia. Elämä on yhteisöllisempää kuin hoitojen aikana, Tiia kertoo.

Adoptioperheiden piknikeillä ja kyläilyillä Tiia ja Riku ovat päässeet näkemään vilauksen lapsiperhe-elämästä. He ovat saaneet paljon uusia ystäviä.

– On ollut hyvä nähdä, miten tavallista arkea perheissä eletään, Riku kertoo.

– Adoptioneuvonnassa muistutettiin myös, että adoptiolapsi on aina erityislapsi hylkäämistrauman vuoksi, Tiia sanoo.

Ennen adoptioluvan saamista on käytävä adoptioneuvonta, joka kestää yleensä noin vuoden. Syväluotaavan prosessin on tarkoitus valmistaa tulevia vanhempia adoptiota varten, jotta nämä olisivat mahdollisimman valmiita lapsen saapumiseen.

Keskusteluissa käydään myös läpi lapseen mahdollisesti kohdistuva rasismi.

Neuvontaan kuuluu harjoitteita ja tehtäviä, joissa vanhemmat puivat omaa lapsuuttaan ja elämään sekä sitä, mitä haluavat omaan perheeseensä kuljettaa mukanaan.

– Adoptioneuvonta näyttäytyy toisille niin, että siellä kaivellaan ihmisestä kaikki esille. Me koimme neuvonnan positiivisena asiana, ja tekisi varmasti hyvää kaikille vanhemmille käydä läpi vastaava ennen vanhemmaksi ryhtymistä, Tiia sanoo.

Ruonamot selvittivät myös mahdollisuutta adoptoida lapsi Suomesta, mutta odotusaika olisi pidempi kuin ulkomailta adoptoitaessa. Kotimaisissa adoptioissa voi olla yhteydenpitovelvollisuus lapsen biologisiin vanhempiin.

”Meidän täytyi miettiä, mihin voimavaramme riittävät.”

Terveystietolomakkeen täyttäminen tuntui prosessin vaativimmalta osalta. Siinä adoptiovanhemmat kertovat toiveistaan lapsen terveyden suhteen.

– Meidän täytyi miettiä, mihin voimavaramme riittävät. Toisaalta vaikka lapsi vaikuttaisi meille tullessaan täysin terveeltä, saattaa myöhemmin paljastua jotakin hoitoa vaativaa, Riku sanoo.

Loppuelämän koti odottaa pienokaista

Lelut ja pinnasänky odottavat uutta perheenjäsentä. Kuva: Ruonamoiden adoptiokansio

Kun adoptiomaassa Ruonamot on valittu vanhemmiksi lapselle, pariskunta alkaa järjestellä matkaa kohti Etelä-Afrikkaa. Näihin aikoihin alkaa Tiian äitiysloma.

”Jään lapsen kanssa kotiin niin pitkäksi aikaa, kun tarve on.”

Neljä viikkoa maassa kuluvat lapseen tutustuen ja muun muassa passin ja muiden virallisten asiakirjojen hankkimisessa.

– Jään lapsen kanssa kotiin niin pitkäksi aikaa, kun tarve on. Adoptiolapsen kanssa suositellaan noin kahden vuoden kotihoitoa, Tiia kertoo.

Rikun on tarkoitus myös olla alussa kotona niin paljon kuin suinkin.

– Kaikki voi toki muuttua, ja kovin tarkkaan ei voikaan suunnitella. Paljon riippuu siitä, minkälainen lapsi on, kuinka kiintymyssuhteen muodostuminen etenee kummankin vanhemman kanssa ja miten arki alkaa sujua, Tiia sanoo.

Hoitosuunnitelmien lisäksi uuden perheenjäsenen saapumiseen on valmistauduttu myös järjestelemällä kotia lasta varten. Ruonamoiden kolmiossa odottaa jo valmiiksi sisustettu lastenhuone.

– Halusimme, että saamme huoneesta kuvan lasta varten tekemäämme kansioon. Täällä on kaikki valmiina, Tiia kertoo.

Minun tarinani

Ellen Jokikunnas adoptiosta Annassa: Ei tietoa prosessin etenemisestä - "Kun lapsi tulee, tuskin työskentelen kuin nyt"

Adoptio

Adoptio-odotus voi kestää vuosia – Miten käyttää pitkä odotusaika?

Adoptio

Mitä adoptioneuvonnassa kysytään? Näiden asioiden pohtimisesta hyötyvät kaikki vanhemmat

– Kärsin vuosia lapsettomuudesta mutta odotan nyt adoptiolasta mieheni Jarin kanssa. Elämä on juuri nyt aika ihanaa, Ellen Jokikunnas kertoo tuoreen Anna-lehden haastattelussa.

Vauvan sukupuoli tai ikä eivät ole vielä tiedossa, kuten ei myöskään se, milloin lapsi perheeseen saapuu.

Mutta tieto siitä, että nyt pari ihan oikeasti saa lapsen, saa Ellenin olon viimein levolliseksi.

Ellen Jokikunnas: Takana vuosien lapsettomuushoidot

Ellen Jokikunnas halusi äidiksi jo nuorena.

– En ole koskaan haaveillut rahasta tai urasta vaan suurin toiveeni on aina ollut saada lapsia. Kun olin nuori, kaikki kaverit olivat varmoja, että olen ensimmäinen meistä, josta tulee äiti.

Ellen sai kuitenkin tietää, ettei lasten saaminen olisi hänelle yksinkertaista. Hän oli ollut lapsettomuustutkimuksissa 27-vuotiaana, ja ensimmäiset hedelmöityshoidot tehtiin hänelle alle 30-vuotiaana.

– Minulla todettiin molempien munanjohtimien tukos. Umpisuoleni leikattiin, kun olin teini-ikäinen, ja munatorveni ovat saattaneet vaurioitua leikkauksen yhteydessä. Mutta se voi olla synnynnäistäkin. Syytä ei varmuudella voi tietää, Ellen Jokikunnas kertoo.

Kun Ellen ja Jari alkoivat tapailla toukokuussa 2010, suhde eteni nopeasti. Koeputkihedelmöityshoidot pari aloitti vielä samana vuonna.

Lasta ei kuitenkaan kuulunut, ja aika kului. Edes lahjamunasoluhoidot eivät auttaneet.

– Viimeisten vuosien aikana puhuimme monta kertaa, että onko tässä enää mitään järkeä. Kannattaako jatkaa, Ellen kertoo.

Keväällä 2017 tehtiin viimeinen hoito. Ellen ja Jari olivat olleet lapsettomuushoidoissa 6,5 vuotta, ja hoitoihin oli kulunut noin 30 000 euroa.

– Kun lopulta teimme päätöksen, että lopetamme hoidot, olo keveni heti. Sain yhtäkkiä hirveästi uutta energiaa ja elämäniloa.

Nyt Ellen Jokikunnas haluaa puhua aiheesta julkisesti, sillä hän toivoo sen antavan vertaistukea muille lapsettomuudesta kärsiville.

– Moni onnistuu saamaan lapsen hedelmöityshoitojen avulla, joten minulla kävi vain todella huono tuuri. Olisi hyvä kuitenkin muistaa, että joka viides pariskunta kärsii jossain vaiheessa lapsettomuudesta.

Miten lapsettomuus on vaikuttanut Ellenin ja Jarin suhteeseen? Mikä ja ketkä ovat auttaneet Elleniä kestämään lapsettomuuden paineet ja surun? Entä miten Ellen lopulta hyväksyi tilanteen? Millaisia ajatuksia Ellenillä on lapsensa tulevaisuudesta? Lue lisää Anna-lehden (16-17/2019) haastattelusta. 

Lue myös:

Ellen Jokikunnas adoptiosta: ”Kun lapsi tulee, tuskin työskentelen kuin nyt”

Adoptiohakumatka ja ensimmäiset päivät yhdessä ovat eräänlainen kriisi sekä lapsen että vanhempien elämässä. Lapselle muutos on järisyttävän suuri, ja lapsi usein reagoi tilanteeseen voimakkaasti ja kokonaisvaltaisesti. Vieras ympäristö ja kulttuuri voivat voimistaa myös vanhempien epävarmuuden tunteita.

Miten hakumatkaan voi valmistautua?

Tärkein valmistautuminen hakumatkalle tapahtuu henkisesti. Vanhempien tehtävä on ennen kaikkea tukea lasta ja omalla toiminnallaan rauhoittaa häntä. Tässä auttaa asettautuminen lapsen asemaan, joustavuus sekä avoimuus lapsen reaktioita kohtaan.

Adoptiolapsen luovuttamisen hetki on se, jolla mielikuvalapsi muuttuu todelliseksi lapseksi. Tapahtuma ei välttämättä ole niin kaunis kuin sen soisi olevan, vaan se voi olla kaoottinen ja koruton. Hakumatkaa ja lasta kohtaan kannattaa pitää odotukset realistisina. Adoptiolapsi ja -vanhemmat ovat aluksi yhtä vieraita toisilleen ja tutustuminen vaatii yhdessäoloa, joka vasta alkaa hakumatkalla.

Hakumatkalle voi valmistautua esimerkiksi tekemällä pakkauslistoja, jotka helpottavat elämää vieraassa paikassa lapsen kanssa. Ensimmäisen neuvola-ajan voi varata valmiiksi jo ennen lähtöä. Kohdemaan kieltä voi opetella vähän, jo muutama lapsen kielellä sanottu sana voi rauhoittaa häntä.

Hakumatkalla voi myös tulla tilaisuus kysellä lapsen aiemmasta elämästä. Tähän voi valmistautua kirjaamalla ylös asioita, joita tahtoisi tietää.

Kaikki tunteet sallittuja

Lähestyvä tapaaminen adoptiolapsen kanssa voivat herättää niin riemua ja onnea kuin pelkoa, avuttomuutta ja kärsimättömyyttäkin. Tunteiden sekavuus on tavallista. Ensimmäisinä päivinä vierauden ja outouden tunteet kuuluvat asiaan. Kaiken ei tarvitse mennä täydellisesti, vaan yhteinen elämä lapsen kanssa on vasta alussa ja arki alkaa kotona.

Vieras ympäristö, vieraassa kulttuurissa asioiminen ja jännitys voivat uuvuttaa vanhempia. Hakumatkat ovat fyysisestikin rasittavia. Kaukana kotoa avuttomuus ja turvattomuus saattavat iskeä helpommin. Kun tämän tiedostaa, on helpompi ymmärtää itseä ja puolisoa.

Lapsen reaktiot täytyy suhteuttaa hänen kokemaansa suureen muutokseen. Itku, aggressiivisuus ja passiivisuus ovat lapsen puolustusmekanismeja. Lapselle tulee antaa aikaa tottua vanhempiin. Vanhat vaatteet tai vanha lelu voivat tuoda lapselle turvaa.

Jos lapsen reaktiot ahdistavat vanhempia, kannattaa hakea keskusteluapua. Vanhempien rauhallisuus edesauttaa lasta asettautumaan perheeseen.

Adoptiolapsi tutuksi kyselemällä ja dokumentoimalla

Hakumatkalla vanhemmat näkevät, missä lapsi on elänyt siihenastisen elämänsä. He pääsevät mahdollisesti vierailemaan lastenkodissa tai sijaisperheessä ja voivat saada ainutkertaista tietoa lapsesta ja hänen taustastaan.

Vanhemmat voivat saada myös tärkeää tietoa lapsen siihenastisista vuorovaikutussuhteista, hoidosta ja lapselle tutuista ja vieraista asioista. Pienimmätkin yksityiskohdat kannattaa kirjata ylös. Tieto voi auttaa alkuun lapsen kanssa ja helpottaa lapsen ymmärtämistä.

Kannattaa myös tiedostaa, että lapsella on tulevaisuudessa tarve saada tietoa itsestään ja taustastaan. Hakumatka ja ensimmäiset päivät ovat ainutlaatuisia. Ne ovat myös osa lapsen elämäntarinaa, jonka dokumentointi on hänelle myöhemmin tärkeää.

Lähteet: Interpedia, Matkalla perheeksi – opas adoptiovanhemmille (Pelastakaa lapset 2007)

Adoptioon liittyy paljon epävarmuutta. Hyväksytäänkö meidät? Saammeko lapsen? Millainen tuleva lapsemme on? Odotusaika voi olla oikeaa tunteiden vuoristorataa. Adoptioprosessi on kuitenkin ennen kaikkea valmistautumista vanhemmuuteen ja lapsen kotiintuloon.

Jos adoptioprosessin kesto on vuosia, miten käyttää adoption odotusaika?

Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Adoptioprosessin kesto, eteneminen tai lopputulos ei ole omissa käsissä, mutta odotuksen aikana kannattaakin keskittyä siihen, mikä on. Omasta jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää. Myös parisuhteen hyvinvoinnista kannattaa pitää huolta, sillä se voi olla suuri odotuksen voimavara. Parisuhde tai muu läheinen ihmissuhde mahdollistaa odotuksen jakamisen ja vastavuoroisen tuen.

Itsetuntemuksen kehittäminen. Vanhemmuuteen kasvaminen on prosessi, joka alkaa jo ennen lapsen tuloa perheeseen. Adoptiovanhemmuudessa monet vanhemmuuteen liittyvät kehitystehtävät jäävät myöhempään vaiheeseen kuin biologisessa vanhemmuudessa, mutta itsetuntemustaan kannattaa kehittää jo odotusaikana. Odotusajasta voi pitää esimerkiksi päiväkirjaa ja pohtia, millainen ihminen ja vanhempi minä olen.

Verkostojen rakentaminen. Vertaistuki voi olla merkittävä asia sekä adoptio-odotuksen aikana että myöhemmin. Vaikeina hetkinä voi helpottaa, kun tietää, että toisetkin ovat käyneet läpi samankaltaisia asioita ja saa heiltä tukea. Esimerkiksi järjestöjen kautta voi tutustua muihin odottajiin ja adoptioperheisiin.

Tiedon hankkiminen. Tiedon etsiminen on yksi keino valmistautua vanhemmuuteen, lapsen tuloon ja arkeen tulevan lapsen kanssa. Jos adoptio on kansainvälinen, voi tutustua kohdemaahan ja perehtyä sen kulttuuriin ja kieleen. Vähäinenkin kielitaito voi auttaa.

Läheisten mukaan ottaminen. Läheisille voi tarjota mahdollisuuden olla mukana odotuksessa esimerkiksi kertomalla heille prosessista ja lapsesta sekä tuomalla esiin, että asiasta saa kysyä ja keskustella. Adoptioprosessin eri vaiheita voi vaikka juhlistaa läheisten kanssa.

Lähteet: Perheaikaa.fi, Interpedia, Adoptioperheet.fi

Kun lapsi syntyy miehen ja naisen perheeseen, hänellä on jo syntymästään lähtien kaksi juridista vanhempaa. Sateenkaariperheillä tilanne on toinen. Kun toinen parista on synnyttäjä, toinen joutuu adoptoimaan lapsen erikseen.

Tieto adoptiosta vähissä viranomaisilla

– Olimme olleet yhdessä 10 vuotta, kun hedelmöityshoitoprosessi laitettiin käyntiin. Aina lasta oli pohdittu, mutta viisi vuotta sitten päätimme ryhtyä toimeen, Iina muistelee tapahtumien alkua.

Pariskunta laittoi hakupaperit liikkeelle. He etsivät spermapankista tuntemattoman luovuttajan, jonka avulla Iina tuli raskaaksi. Tarkoitus oli, että Heli adoptoi Iinan lapsen, jolloin myös hän on lapsen virallinen huoltaja.

Perheen sisäinen adoptointi lähti alulle hankalasti. Tietoa naisparien adoptioprosessista oli vaikea löytää, eikä asiasta tiedetty edes neuvolassa. Sieltä heitä neuvottiin ottamaan yhteys Sateenkaariperheet ry -yhdistykseen.

– Se oli outoa, kun emme olleet kumpikaan edes jäseniä. Lisäksi kyseessä oli yhdistys. Kummaksutti, ettei neuvolassa osattu kertoa tästä prosessista millään tavalla, Heli muistelee.

Heli tiedusteli adoptioprosessia lopulta sosiaaliviraston yhteydenottolomakkeen kautta. Vastauksena tuli kasa puhelinnumeroita perheoikeudellisen yksikön adoptioneuvojille.

– Soitin kaikille ja yhdellä oli puhelinvastaaja, johon jätin viestin asiastani. Hän soitti takaisin ja saimme kotiin paperit, jotka piti etukäteen täyttää ja palauttaa, hän kertoo.

Lomakkeilla pari ilmoittautui perheen sisäiseen adoptioneuvontaan. Sosiaalityöntekijän piti ottaa heihin yhteyttä neuvonnan aloittamisesta, kun lapsi on syntynyt.

– Kun mitään ei kuulunut, olin viisi päivää lapsen syntymän jälkeen itse yhteydessä sosiaalitoimiston toimistosihteeriin. Johtava sosiaalityöntekijä otti meidät vastaan kaksi päivää myöhemmin, Heli sanoo.

Paperisota hävetti työntekijöitäkin

Adoptioneuvonnassa Iinan piti vahvistaa allekirjoituksellaan ymmärtävänsä, että lapsen huoltajaksi vahvistetaan myös rekisteröidyn parisuhteen toinen osapuoli eli Heli. Adoptiopaperit piti toimittaa käräjäoikeuteen, josta tieto päätöksestä oli palautettava jälleen takaisin sosiaalitoimelle.

– Koska lapsemme on saanut alkunsa luovutetuilla sukusoluilla, se nopeutti sosiaalitoimen toimia, koska biologista isää ei tarvinnut asiasta kuulla, Heli kertoo.

Adoptiovirkailijat kokivat järjestelmän hullunkuriseksi. Iinan ja Helin täyttäessä kaavakkeita työntekijät jopa pahoittelivat parille nykyistä systeemiä.

– Virkailija valitteli, kun jouduimme käymään tämän lomake- ja paperirumban läpi. He, jotka työskentelevät adoptioneuvonnassa, eivät nähneet nykysäädöksissä järkeä, Iina muistelee.

– Meihin kuitenkin suhtauduttiin todella ystävällisesti sekä adoptiotoimistossa että neuvolassa, hän jatkaa.

Sateenkaariperheiden adoptioprosessi kestää nykyisin parista kuukaudesta jopa vuoteen. Iinalla ja Helillä tähän kului 4,5 kuukautta. Maksettavaksi jäi rahallisesti käräjäoikeuden kustannukset, 80 euroa.

– Tosin tähän on vaikea alkaa laskea, kuinka paljon aikaa – ja siinä mielessä myös rahaa – kului asioiden selvittämiseen ja papereiden täyttöön ja toimittamiseen, Heli muistuttaa.

Perheen sisäinen adoptio on prosessina erilainen eri kunnissa

Toiminta ja suhtautuminen perheiden sisäiseen adoptioon vaihtelee sekä virkailijoiden että asuinalueiden välillä. Iinan ja Helin ystäväpariskunta Kouvolasta ei kokenut prosessia yhtä kivuttomaksi. Oli kotikäyntejä, ja parisuhteesta oli tentattu tietoja tavallista enemmän.

– Heillä oli jatkuvasti pelko, saavatko he oikeutta adoptioon lainkaan, Iina kertoo.

– Helsingissä asiat sujuvat kohtuullisen mutkattomasti ja nopeasti, Heli lisää.

Nyt Iinan ja Helin tytär on kolmevuotias. Vaikka heidän kokemuksensa adoptoinnista ei ollut hankalimmasta päästä, tuntui kaikki ylimääräinen työ ja aika turhalta. Se herätti myös paljon tunteita.

– Omasta näkökulmastani voisin sanoa, että koin koko prosessin loukkaavana ja epävarmana. Minullako ei ole oikeutta ja velvollisuuksia omaan lapseeni, kun en ole sitä synnyttänyt, Heli kysyy lopuksi.

Jokaisella kerralla on yleensä oma teemansa. Neuvonnassa käsitellään esimerkiksi omia voimavaroja vanhempana, menetyksiä ja kasvatusperiaatteita.

Esittelemme neljä teemaa, joita adoptioneuvonnassa käydään läpi. Näiden asioiden pohtimisesta hyötyvät kaikki vanhemmiksi haluavat.

Lue lisää: 10 kysymystä adoptiosta

1. Adoptioneuvonta tähtää itsetutkiskeluun – tehtävänä omaelämäkerran kirjoittaminen

Usein adoptioneuvonnan ensimmäisiä tehtäviä on omaelämäkerran kirjoittaminen. Konkreettisten kysymysten avulla omaa taustaa on helpompi pohtia.

Mikä on ensimmäinen muistikuvasi? Millainen oli kodin ilmapiiri? Kumman vanhemman puoleen käännyit, kun tapahtui jotain ikävää? Miten hän reagoi?

– Kysymyksiä pohtimalla pääsee kiinni siihen, millaiset omat kiintymyssuhteet olivat. Se kertoo jotain siitä, miten omaan lapseen luontaisesti suhtautuu. Tätä kautta voi myös miettiä, mitä haluaisi tehdä toisin kuin omat vanhemmat, Helsingin sosiaaliviraston adoptiotyöryhmän johtava sosiaalityöntekijä Aulikki Haimi-Kaikkonen sanoo.

Koulu- ja murrosiästäkin kannattaa palautella mieleen yksittäisiä tapahtumia ja niihin liittyneitä tunteita.

– Voi olla valaisevaa muistaa, mistä lapsena sai suurinta nautintoa: retkistä Puuhamaahan vai tavallisesta arjesta perheen kanssa, Haimi-Kaikkonen toteaa.

Edes adoptioneuvonnassa olennaisinta ei ole se, miten asiat sujuivat, vaan se, että tuleva vanhempi pääsee kirjoittamisen kautta pohtimaan taustaansa ja sen vaikutusta parisuhteeseen ja vanhemmuuteen.

– Kirjoittaminen on jo asian käsittelemistä ja sinällään hyödyllistä, Aulikki Haimi-Kaikkonen vakuuttaa.

– Jos vasta lapsen tulo laukaisee pinnan alla kytevät tunteet, tilanteisiin ei ehkä tule reagoitua kovin aikuisella tavalla.

2. Piirrä sukupuu

Sukupuun piirtäminen on konkreettinen tapa käsitellä omia juuria. Kuinka pitkälle tunnet oman sukusi taustat? Miltä oma puu näyttää suhteessa puolison puuhun?

Adoptio-odottajille asia on olennainen siksikin, että tulevalla lapsella ei ole mahdollisuutta selvittää biologisia juuriaan kovinkaan pitkälle. Häntä on osattava tukea taustojen pohtimisessa.

– Sukupuun kautta voi käsitellä niitä eroja, joita puolisojen perheissä on. Se herättää kysymään, miksi perheissä toimitaan tietyllä tavalla, Aulikki Haimi-Kaikkonen selittää.

Joskus sukupuun piirtäminen johtaa suvun salaisuuksien äärelle.

– Ehkä joku perheenjäsen on kuollut nuorena, eikä siitä ole koskaan puhuttu. Millaisia asioita omassa suvussa pystytään käsittelemään?

Salaisuuksista ei kokonaan päästä koskaan, mutta on hyvä tunnistaa puhumattomat asiat ja pohtia niiden merkitystä omassa elämässä.

3. Esittele perhe lapselle

Adoptioneuvonta rohkaisee parisuhteen ja oman perhekäsityksen miettimiseen.

– Lapsi tulee aina kolmanneksi osapuoleksi parisuhteeseen. Sen myötä perheeseen tulee uusia suhteita ja vanhat muuttuvat, Aulikki Haimi-Kaikkonen toteaa.

Hän kehottaa miettimään parisuhdetta avoimin mielin. Välineeksi sopii kuvakirjan tekeminen yhtä hyvin kuin kirjoittaminenkin. Esimerkiksi Interpedian Etelä-Afrikan adoptioihin kuuluu, että hakijat laativat oman perheensä näköisen valokuva-albumin, jossa esitellään perhe ennen lapsen tuloa.

Albumissa voi olla esimerkiksi hääkuvia, kuvia pariskunnasta töissä ja kotona, kertomus perheen arvoista ja harrastuksista sekä kuvia isovanhemmista ja muista sukulaisista.

– Lähtökohtana parisuhteen miettimiselle voi olla se, miten olette tutustuneet. Mikä toisessa viehätti? Mistä asioista riitelette ja miksi? Miten olette käsitelleet kriisejä?

On hyvä antaa tilaa myös epämiellyttäville kysymyksille.

– Esimerkiksi sitä kannattaa pohtia, millaisista asioista voisi tulla ero. Mitä ei itse voisi kestää? Tämä asia on hyvä tuoda myös puolison tietoon, Aulikki Haimi-Kaikkonen ehdottaa.

4. Adoptioneuvonta rohkaisee kokeilemaan mielikuvaharjoituksia

Kunpa vain lapsi olisi terve, sanoo moni odottaja. Adoptio-odottajat joutuvat neuvonnassa pohtimaan sitäkin, että lapsi on kaikkea muuta.

Aulikki Haimi-Kaikkonen kehottaa tekemään lapselle asetetuista odotuksista konkreettisia jo odotusaikana mielikuvaharjoitusten avulla: Mitä lapsi tekisi, jos olisi nyt tuossa vieressä? Miten reagoisit, jos hän tekisi jotakin kiellettyä?

1. Kenelle adoptio on mahdollinen?

Suomessa adoptiohakijan tulee olla 25 vuotta täyttänyt. Adoptoida voi yksin tai yhdessä aviopuolison kanssa. Yläikärajaa ei varsinaisesti ole laissa määritelty, mutta käytännössä adoptiovanhemmilla ja lapsella saa olla korkeintaan 40-45 vuotta ikäeroa. Suomessa samaa sukupuolta olevien parien adoptio tuli mahdolliseksi vuonna 2016.

Yksinhakijoiden hakuprosessi kestää yleensä pitempään, sillä useimmat maat asettavat avioparit hakijoina etusijalle. Yksinhakijoille saatetaan esittää esimerkiksi vain isompia tai erityistarpeisia lapsia.

Perheen toimeentulon vakaus, hakijoiden motiivit, tausta, kasvatuskyvyt, ihmissuhteet ja terveydentila vaikuttavat adoptiolapsen saamiseen. Adoptiovanhempien terveydentilan pitäisi olla sellainen, ettei suurin osa energiasta kulu oman sairauden hoitamiseen eikä sairaus lyhennä elinikää.

Lue myös: Näitä asioita kysytään adoptioneuvonnassa

2. Miten kansainvälinen adoptioprosessi etenee?

Adoptiota harkitsevan kannattaa ottaa yhteyttä oman kunnan sosiaalivirastoon ja selvittää, miten adoptioneuvonta on paikkakunnalla järjestetty. Lakisääteistä adoptioneuvontaa antaa joko kunnan sosiaaliviranomainen tai ostopalveluna Pelastakaa lapset ry.

Kannattaa perehtyä eri palvelujenantajien infomateriaaleihin. Palvelunantajan voi valita heti alussa tai adoptioneuvonnan lopussa.

Adoptioneuvonnan päätteeksi tehdään ns. kotiselvitysasiakirja, minkä jälkeen prosessi etenee adoptioluvan hakemiseen. Suomessa adoptioluvan myöntää adoptiolautakunta ja lopullisesti asian ratkaisevat lapsen syntymämaan viranomaiset.

Kun perhe on hyväksytty hakijaksi ja he saavat tiedon heille nimetystä lapsesta, voidaan aloittaa kotiintuloon liittyvät järjestelyt. Vanhemmat käyvät hakemassa lapsensa itse.  Hakumatka kestää yleensä pari viikkoa, joissakin maissa vanhempien täytyy oleskella jopa viisi viikkoa.

Toisiin maihin puolestaan pitää tehdä useita matkoja, esimerkiksi Venäjälle yleensä vähintään kolme matkaa.

3. Mitä adoptioneuvonnassa tapahtuu?

Adoptioneuvonta on adoptiolasta toivovien ja sosiaalityöntekijän yhteistyöprosessi, joka sisältää useita tapaamisia ja ainakin yhden kotikäynnin. Adoptioneuvonnan tarkoitus on selvittää hakijoiden motiivit ja valmiudet adoptiovanhemmiksi. Suurin osa hakijoista on lapsettomia perheitä, jotka eivät voi saada omia lapsia. Hakuprosessin aikana pohditaan, miten lapsettomuus on läpikäyty.* Myös hakijoiden omia lapsuuden kokemuksia ja elämän vaikeita vaiheita pohditaan, sillä adoptiolapsen saaminen saattaa nostaa pintaan monenlaisia, yllättäviäkin tunteita ja muistoja.

Puolisoiden välinen suhde on adoptioperheen perusta. Myös se on tärkeää, että molemmat ovat aktiivisesti mukana hakuprosessissa. Adoptio ei voi olla vain toisen vanhemman hanke.

Adoptioneuvonnan aikana selvitetään, mitä lapsi on saattanut joutua kokemaan ja miten hakijaperhe kykenee vastaamaan näihin tarpeisiin.

On hyvin tärkeää, että myös suku ottaa adoptiolapsen positiivisesti vastaan. Kansainvälisessä adoptioneuvonnassa käsitellään myös rasismia. Vanhempia valmennetaan siihen, että hyvin todennäköisesti ulkomailta tuleva adoptiolapsi joutuu kokemaan Suomessa rasismia.

4. Miten kotimainen ja kansainvälinen adoptio eroavat toisistaan?

Suomessa on suhteellisen vähän adoptioon annettavia lapsia. Suomalaiset adoptiolapset ovat yleensä pieniä vauvoja. Kotimaisen adoption odotusajat ovat pitkät, noin 3-5 vuotta.

Kotimaiset adoptiolapset sijoitetaan yleensä alle 40-vuotiaille aviopuolisoille. Kotimaiseen adoptioon ei tarvita adoptiolupaa, kuten kansainväliseen adoptioon.

5. Kauanko kansainvälinen adoptioprosessi kestää?

Adoptioneuvonta kestää noin vuoden. Adoptioprosessi kokonaisuudessaan noin 2-5 vuotta. Joissakin maissa alle 2-vuotiasta lasta voi joutua odottamaan pitempään kuin leikki-ikäistä.

6. Mitä adoptio maksaa?

Kansainvälisen adoption hinta on noin 6 000-17 000 euroa. Kotimainen adoptio maksaa perheelle muutamia satoja euroja.

7. Voiko perhe saada taloudellista tukea?

Kansainväliseen adoptioon saa Kelan adoptiotukea. Tuen määrä on Taiwanista adoptoidessa 9 000 €, Thaimaasta 5000 € ja muista maista 7 000 €. Tuen voi saada siinä vaiheessa, kun lapsi on nimetty ja perhe on ilmoittanut virallisesti ottavansa hänet vastaan. Adoptiotuki on kertaluonteinen ja veroton.

Edellytyksenä on, että vanhemmat kuuluvat Suomen sosiaaliturvan piiriin. Lapsen adoptointi tulee tehdä Interpedian, Pelastakaa Lapset ry:n tai Helsingin kaupungin sosiaaliviraston kautta. Adoptiotukea ei makseta, jos adoptio tapahtuu Suomen sisällä.

Kotiin jäävä adoptiovanhempi saa vanhempainrahaa, kunnes lapsen syntymästä on kulunut 234 arkipäivää. Alle 7-vuotiaasta maksetaan kuitenkin vanhempainpäivärahaa vähintään 180 päivältä.

Adoptiovanhemmalla on myös oikeus saada hoitovapaata kahdeksi vuodeksi siitä päivästä lähtien, kun lapsi on tullut perheeseen.

8. Mitä kannattaa harkita ennen adoptioprosessiin ryhtymistä?

Ensinnäkin kannattaa miettiä, miksi haluaa adoptiolapsen. On tärkeää, että perhe miettii motiivejaan. Hyväntekeväisyys ei ole hyvä motiivi adoptioon. Hyväntekeväisyyttä voi harrastaa vaikka kummilapsitoiminnan kautta. Adoptiovanhemmalla täytyy olla tahtoa ottaa vieras lapsi täysin omakseen. Adoptiovanhemmuudessa tarvitaan joustavuutta kohdata mahdolliset vaikeudet.

Adoptio on purkamaton. Se ei katkea vaikkapa avioeroon. Kannattaa miettiä myös sitä, onko valmis luopumaan joistain asioista adoptiolapsen vuoksi. Adoptiolapsi tarvitsee erityisen paljon vanhempiensa aikaa ja läsnäoloa. Adoptiolapsella on olemassa toiset vanhemmat, joista hän kiinnostuu jossain vaiheessa elämäänsä. Se täytyy hyväksyä, ja sille asialle täytyy antaa tilaa. Lapsi tarvitsee tukea taustansa käsittelyyn.

9. Millaisia toiveita hakijaperhe voi esittää lapsen suhteen?

Lapsen iästä, sukupuolesta ja terveydentilasta voi esittää jossain määrin toiveita. Suurin osa hakijoista haluaisi terveen vauvan. Kansainvälisen adoption kautta sijoitetaan kuitenkin enimmäkseen jo 1-2 vuotta täyttäneitä lapsia. Jos perheessä on jo biologisia tai adoptiolapsia, uusin lapsi tulee aina nuorimmaksi ja lasten välisen ikäeron suositellaan olevan vähintään yksi vuosi.

10. Miten uudet vanhemmat voivat tukea adoptiolapsen sopeutumista, itsetuntoa ja identiteettiä?

Adoptiolapset vaikuttavat usein hyvin pärjääviltä. Tästä saattaa syntyä harhakuva, että kyllähän näin reippaan lapsen voi viedä jo päiväkotiin. Lapsi tarvitsee kuitenkin erityisen paljon aikaa, läsnäoloa ja läheisyyttä, jotta hän kiintyy uusiin vanhempiinsa.

Adoptiolapset omaksuvat yleensä varsin nopeasti suomen kielen. Heillä on kuitenkin usein oppimisvaikeuksia, joiden tunnistamiseen ja voittamiseen tarvitaan vanhempien valppautta.

Vertaistuki on tärkeää adoptioperheille. Kannattaa lähteä mukaan adoptiovanhempien ja lasten vertaistukiryhmiin ja solmia ystävyyssuhteita toisiin adoptioperheisiin, erityisesti samasta maasta lapsen saaneisiin.

Adoptiovanhemmat odottavat usein itseltään valtavan paljon. Heidät on arvioitu adoptioprosessin aikana hyvin tarkkaan, siksi he asennoituvat herkästi niin, että heidän täytyy olla täydellisiä. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen; tavallinen arki ja rakkaus ovat tärkeintä lapselle.

Kysymyksiin vastasi Pelastakaa lapset ry:n kehittämispäällikkö Marja Miikkulainen.

Artikkeli päivitetty 28.10.2020 klo 15.30. Juttuun päivitetty tieto, että Suomessa samaa sukupuolta olevien parien adoptio tuli mahdolliseksi vuonna 2016 sekä adoptiotuen määrä vuodesta 2019 alkaen.