Nousen juomaan. Saman tien tunnen, kuinka kiristys leviää taas vatsalle. Nojaan yöpöytään ja hengitän, hen-gi-tän. Supistus on tällä kertaa lyhyt, ja hetken päästä pääsen jatkamaan matkaani lavuaarille. Omatunto pistelee; tämä on minulta nimenomaisesti kielletty. Minulla on lupa vain mennä vessaan, kaikessa muussa pitäisi turvautua kätilöihin. Jatkuva muiden varassa eläminen ottaa luonnolle: ”kynä tipahti, saisiko ikkunan auki, kännykkälaturin johto pitäisi kurkottaa seinään, saanko mehua, peitto karkasi lattialle…” Syyttelevää sisintäni rauhoittaakseni päätän käydä samalla vessassa.

Pytylle istuessani vauva potkaisee virtsarakkoa kiukkuisesti. Hyvä ajoitus, naurahdan itsekseni. Vatsa aaltoilee, siinä katsellessani näen, miten lapsen pepun kohoama siirtyy ylemmäksi ja muljahtaa äkkiä näkymättömiin. Vielä on tilaa kuperkeikoille. Pelko kouraisee taas sydäntäni: ihan liikaa tilaa, ihan liian pieni ihminen. Pysy vielä siellä, pysythän!

Yksinäistä odottelua

Viidentenä päivänä pieni sairaalahuoneeni, josta ensin olin niin kiitollinen, alkaa ahdistaa. Ulkona paahtaa helle. Pieni huoneeni on tukahduttavan kuuma, sillä sen eristyseteinen estää läpivedon, kun molempia ovia on lähes mahdoton pitää samaan aikaan auki.

Telkkarikaan ei kiinnosta. Eihän sieltä tule kesällä kuin uusintoja. Olen lukenut kirjat, jotka olen tuonut sairaalaan mukanani; ei ole toivoakaan, että pääsisin valitsemaa lisää , eikä mies osaa tuoda mitään sopivaa aivohöttöluettavaa. Ikisuosikkini Täällä Pohjantähden alla on liian painava käsillä kannateltavaksi, ja vatsan päälle laskettaessa se aiheuttaa supistuksen. Eivätkä sen ihmiskohtalot varsinaisesti kohota mielialaa.

Iltavuoron kätilö tulee esittäytymään: ”No mutta, minä katsoinkin jo, että loman aikana on listaan ilmestynyt tuttu nimi! Mitenkäs jakselet?” Ääni on myötätuntoinen, sipaisu olkaan lämmin. Itku tulee heti, yksinäisyys ja ahdistus purskahtavat ulos kuin kirsikkatomaatin siemenet puraistessa. Kätilö rutistaa lujasti, silittää tukkaa. Sitä minä juuri kaipaan, ihmistä. 

”Kuulepas, täällä on toinenkin äiti vähän samanlaisessa tilanteessa. Kysyisinkö, kelpaisiko hänelle seura?” Maailma kirkastuu, itken ja nauran yhtä aikaa helpottuneena siitä, että on mahdollista puhua jollekin, jakaa tätä tuskastuttavaa turhautumista, toivon ja epätoivon ristiaallokkoa. Että maailma olisi muutakin kuin tämä hiljainen koppi, joka täyttyy elämästä vain, kun perhe tupsahtaa piipahdukselleen.

Epätoivon hetkiä

Tuijotan tiukasti Tainan ja itseni väliin vedetyn keltaisen verhon reunaa. Se liehahtaa tasaisin väliajoin, kun toisella puolella makaavan Iinan puolison tuoma pystytuuletin pyörähtää sitä kohti. Vatsalla lepäävä käsi rekisteröi, miten kohtu kiristyy taas tiukaksi keräksi, kovettuu vatsanpeitteiden alla kivikovaksi. Selkää särkee, tekee mieli keinuttaa lantiota. Haluan olla yksin, siksi verhot on tilapäisesti vedetty paikalleen. Tekee mieli hakeutua pimeään koloon kippuraan, yksin hiljaisuuteen. Huonekaverit aistivat epäsosiaalisen tuuleni ja ovat poikkeuksellisen vaisuja.

Supistus voimistuu poltteeksi, huulteni välistä karkaa ähkäisy. ”Onko kaikki hyvin?” Taina kysyy. Ynähdän vastaukseksi ja yritän tasoittaa hengitykseni. Tainaa ei kuitenkaan puijata; sen verran monta tuntia olen kesän aikana tässä hänen vieressään supistellut, että hän tuntee merkit. Verho viuhahtaa pois välistämme, Tainan silmät kiinnittyvät minuun. ”Soita kelloa! Suahan supistaa ihan selvästi!” Alan itkeä. ”En minä jaksa, ei tartte, kyllä tää tästä, mää en jaksa enää tätä makaamista, tuun hulluksi!” Taina hapuilee soittokellon käteensä ja painaa sitä päättäväisesti. Nuori, vastavalmistunut Elina-kätilö ilmestyy välittömästi ovelle. Taina osoittaa minua sanaakaan sanomatta, ja Elina näkee mistä on kyse.

”Ei Nifanginia”, anelen. ”Siitä tulee pää kipeäksi, ja kun olen joutunut ottamaan sitä nyt jo viitenä päivänä peräkkäin, en kestä enää! On se vauva jo melkein 28-viikkoinen. Kyllä se selviää vaikka jo syntyisikin!” Elina istuu sängylleni ja juttelee hiljaa. Kohta hän hakee lääkärin, joka seuraa hetken supistuksia ja tekee ratkaisunsa. 

Makaan synnytyssalissa, supistukset repivät alavatsaa. Kädessä on tippa; Tractocile on vahvinta mitä voi antaa. Jos se ei auta, vauva syntyy nyt. Yhtäkkiä en halua sitä, en missään tapauksessa. Muistan päivät, joina istuin keskoskaapin vieressä, käsi sen sisällä vauvan päällä. Kaapista huokui 37-asteista, kosteaa ilmaa, paitani kastui hetkessä, hiukset liimaantuivat kasvoihin. Varttitunnin jälkeen olo oli kuin saunassa. Sählypallon kokoisessa päässä olevaan pikkuruiseen nenään tunkeutui hengityskoneen letku, rintani valuivat maitoa. Kaipasin saada lapseni syliin, enkä tiennyt saisinko koskaan, elävänä. Yksi kerta sitä lajia riittää, tämän lapsen kanssa en ole valmis samaan.

Pahaa enteilevät sykekäyrät

Sykeanturin vyö kiristyy vatsalleni, Jaana liu’uttaa anturia etsien hyviä ääniä. ”Siellä, ollaanpa sitä vauhdikkaita!” Hymyilen huoneen äänimaailman rikastuessa nopealla, viuhuvalla jumpsahtelulla. Lapsivesi on mennyt yöllä. Tiedän, ettei ole enää pitkä aika siihen, että tapaan lapseni.

Jaana hiljentää laitteen ääntä, sanoo tulevansa kohta takaisin ja lähtee reippaasti huoneesta. Me jäämme kuuntelemaan jumpsutusta. ”Hassua että se on noin nopea, vaikka ei tämä minusta nyt ole mitenkään erityisen vilkkaalla tuulella,” sanon. ”Jos sitä jännittää,” sanoo Taina. Hän on synnyttänyt kaksosensa pari päivää sitten ja on lähdössä tänään kotiinsa Poriin. Nauramme yhdessä.

Varttitunnin päästä minua ei naurata. Syke huitelee edelleen yli sadanseitsemänkymmenen. Niin paljon olen sykekäyriä äitiysaikanani nähnyt, että tiedän, ettei se ole hyvä. Soitan kelloa, Jaana tulee ovelle. Samassa huomaan, että syke hidastuu vähitellen ja jää jumputtamaan 150 lyönnin tasolle. ”Rauhoittuihan se, heti kun soitin sut paikalle!” henkäisen helpottuneea Jaanalle.

Helpotusta ei kestä kauan, syke kipuaa takaisin korkealle. Tunnen pari supistusta, ja niiden myötä syke laskee taas normaalitasolle tihentyen pian uudestaan. Jaana seisoo vieressäni seuraten käyrää silmillään ja vatsani kovettumista kädellään. ”Pyydetäänpä lääkäri paikalle, ihan varmuuden vuoksi.” Kylmä koura, joka oli hiljalleen puristunut sydämeni ympärille, kiristää jälleen otettaan. Älä väsy, pieni sydän, älä nyt, kun olemme voittaneet jo viisi viikkoa lisää kasvuaikaa!

Kiireellä sektioon

Synnytyssaleissa on kiire, kätilö ehtii luokseni vain piipahtamaan. KTG-laitteen ääni on hiljennetty, mutta silmät hakeutuvat jatkuvasti näyttöruutuun ja sen alta koko ajan tulostuvaan paperiin, joka viikkautuu lattialle omia aikojaan. Vauvan syke laskee alle 180 lyönnin vain supistuksen jälkeen, ja piipahtaa välillä päälle kahdensadan.

Muutaman minuutin välein supistus tuntuu pistävänä ja polttavana virtsarakossa, mutta kun käyn vessassa, en saa tiristettyä pisaraakaan ulos, vaikka olen pissannut viimeksi aamulla. Olen pyytänyt katetrointia jo pariin kertaan, mutta kätilö vakuuttelee, että synnytys voi joskus huijata luulemaan rakon olevan täynnä. Sisätutkimus kertoo, ettei synnytys ole edennyt, vaan vauva on yhä korkealla

Kipu ja pissahädän tunne pahenee hetki hetkeltä. Lopulta, hätäni ja uupumukseni keskeltä, vaadin lääkärin paikalle. Kello lähestyy viittä iltapäivällä. Vauvan syke on ollut takykardinen jo ainakin kuusi tuntia. Lääkäri tuleekin nopeasti ultralaitteen kanssa: ”Täällä on ensin virtsarakko ja sitten vauvan pää!” Vihdoin katetri sallii minulle ihmeellisen helpotuksen, kun toista litraa pissaa suhisee ensin yhteen, sitten toiseen alusastiaan.

Lääkäri haluaa laittaa vauvan päähän scalp-anturin, ja nyt se onnistuukin, sillä vauva on melkeinpä tipahtanut tarjolle. Mutta kun ruudulle alkaa piirtyä tiuhaa, pientä siksak-ommelta muistuttava sykekäyrä, minua viedään saman tien. Vain hetki, kun sektiosalin ovi sulkeutuu perässämme. Maski ehtii tuskin painua kasvoilleni, kun olen jo unessa.

Tummatukkainen tyttö

Avaan silmäni. Kurkkuun sattuu vimmatusti, janottaa. En juuri tunne vatsaani, mutta tiedän, että se on taas tyhjä. Liu’utan sormiani alemmaksi: miten päin mahani on leikattu auki? Hätäsektiossa tehdään yleensä pystyviilto, ja se tarkoittaisi minun kohdallani hyvästejä tulevaisuuden vauvahaaveille. Helpotuksekseni huomaan, että haavasidoksia on vain siellä missä ennenkin: on menty sisään vanhan arven kohdalta.

Lääkäri tulee vierelle: ”Onneksi olkoon, tyttö tuli! Ja hän voi oikein hyvin, yritti vähän itkeäkin heti!” Sitten hän vakavoituu: ”Vaikka ei kyllä kaukana ollut. Lopussa sydänkäyrä näytti siltä, että olimme jo oikeastaan varmoja, ettemme ehdi ajoissa.” Yritän puhua, ääni on pientä kähinää. ”Niin, sinulla oli se hengitysputki, sen jäljiltä on aina vähän ikävä tunne kurkussa. Minäpä sanon kätilölle, että tuo sulle vähän jääpaloja imeskeltäväksi.”

Mieheni ilmestyy sängyn vierelle kasvot hehkuen, suutelee ja ojentaa valokuvan. Siinä täydellisen kaunis vauva makaa silmät kiinni, näkyvissä ei ole ainuttakaan letkua tai piuhaa. ”Eikö sillä ole hengityskonetta tai mitään?” saan kähistyä yllättyneenä. ”Ei ollut niin kiirettä, ettei olisi ehditty ottaa tällaista naturellia kuvaa,” vastaa lääkäri hymyillen. Katson kuvaa uudestaan ja rakkaus tulvii lävitseni. Sipaisen kuvan pintaa hentoisten, tummien hiuskiharoiden kohdalta. ”Magdaleena, pikkuinen tyttö!”

Nimimerkki ”Yhden naisen hautomo”

Saavuimme vanhan kartanon pihaan. Venyttelin ja ravistelin itseäni pitkän ajomatkan jälkeen. Meidät otettiin sydämellisesti vastaan ja ohjattiin yläkertaan majoittumaan. Laitoimme yhteistuumin lakanat sänkyyn ja katsoimme kelloa. Pian olisi aika lähteä alakertaan leirin aloitushetkeen.

Päätin vielä käydä vessassa. Silloin huomasin, että alushousuni olivat veressä. Kauhistuin ja aloin itkeä. Mieheni kanssa pohdimme, mitä pitäisi tehdä.

Mies soitti Seinäjoelle lähimpään synnytyssairaalaan. Minä vääntelin hädissäni käsiäni ja yritin tunnustella, vieläkö lapsi kohdussani liikkui. Minut pyydettiin puhelimeen. Sopersin raskausviikot, arvion veren määrästä ja kerroin pääasiat raskauden kulusta. Saimme ohjeen ajaa saman tien sairaalaan.

”Tänne saa tulla vasta tiistaina”

Kesäilta oli kaunis. Ihailin pohjalaisia suuria taloja ja kiinnitin huomiota merkityksettömiin yksityiskohtiin. Olin peloissani, kun viimein saavuimme sairaalan pihaan. Onneksemme opastekyltit olivat selkeät ja ohjasivat meidät suoraan synnytysosaston ovelle.

Soitimme ovikelloa. Odotimme. Odotimme. Soitimme ovikelloa uudestaan. Hetken kuluttua joku tuli avaamaan ja totesi: ”Tänne saa tulla vasta tiistaina.” Emme saaneet sanaa suustamme. Mieleen tuli ikiaikainen kertomus pariskunnasta, jolle ei ollut tilaa majatalossa. Kävi ilmi, että sairaalassa oli ollut remontti, joka valmistuisi vasta seuraavalla viikolla. Sen vuoksi synnytysosasto oli eri paikassa. Opasteet oli laitettu jo valmiiksi, sillä tokihan kaikki alueen synnyttäjät tiesivät tilanteen.

Meidät ohjattiin oikeaan paikkaan. Alkuhaastattelun jälkeen pääsin käyrille. Sykkeen perusteella vauvalla näytti olevan kaikki hyvin. Lääkäri kävi meitä katsomassa. Verta tuli edelleen, mutta hän ei löytänyt vuodolle syytä. Kohdunsuu oli kiinni, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Varmuuden vuoksi minut kuitenkin otettiin yöksi osastolle.

Kalvojen puhkaisulla vauhtia synnytykseen

Seuraavana aamuna verta ei enää juurikaan vuotanut. Minut tutkittiin uudestaan, ja sain luvan lähteä pois. Lääkäri totesi, että synnytys saattaisi olla käynnistymässä ja vihjaisi, että olisi varmaankin parempi lähteä leirille menon sijaan ajamaan kotiin päin. Niinpä koukkasimme hakemaan tavaramme leirikartanosta ja aloitimme pitkän matkan takaisin kotiin.

Kului aikaa, eikä vauva osoittanut mitään merkkejä siitä, että haluaisi tulla ulos. Oma oloni alkoi käydä tukalaksi. Verenpaine oli koholla, jalat turposivat. Laskettu aika tuli ja meni.

Lopulta aloin kärsiä öisistä supistuksista, jotka lannistavasti loppuivat aamulla. En saanut nukuttua. Neuvolakäynneillä valittelin väsymystäni. Viimein terveydenhoitaja soitti äitiyspoliklinikalle ja sain kutsun tulla käymään.

Mieheni kanssa ajoimme sairaalaan. Vaapuin perille tuskaisena ja epätoivoisena. Meidät kohtasi reipasotteinen lääkäri, joka totesi: ”Jos puhkaisen kalvot, saatte vauvan syliin ennen kuuden uutisia.” Ratkaisu kuulosti hyvältä. Siirryimme synnytyssaliin.

Vauva liukui ulos yhdellä työnnöllä

Kalvojen puhkaisun jälkeen supistuksia vauhditettiin lääkkeillä. Kivut muuttuivat sietämättömiksi. Paikalle kutsuttiin anestesialääkäri. Sain epiduraalipuudutuksen, ja kivut katosivat. Samalla alkoivat kadota myös vauvan sydänäänet.

Hänelle laitettiin anturi päähän, ja minut ohjattiin nelinkontin sängylle. Happimaski kasvoillani pohdin, mitä tästäkin vielä seuraisi. Hetken hengiteltyäni vauvan syke tasaantui. Sain luvan kääntyä. Äheltäessäni ja etsiessäni parempaa asentoa aloin tuntea outoa liikettä jalkojeni välissä. Tajusin, että vauvan päässä oleva anturi liikkui. Ehdin huomauttaa asiasta miehelleni, mutta heti sen jälkeen alkoi ponnistuttaa. Kätilö kirjasi synnytyksen tapahtumia koneelle ja kuuli keskustelumme. Hän tuli lähemmäs ja komensi topakasti: ”Ei saa ponnistaa, minulla ei ole hanskoja kädessä!” Mies kannusti vieressä ja kehotti ponnistamaan.

Siinä kaksien ristiriitaisten neuvojen mietin hämilläni, osaisiko mieheni ottaa kopin. Onneksi kätilö oli nopea ja sai hanskat käteensä. Vauva liukui ulos vain yhdellä työnnöllä. Kuului ensimmäinen parkaisu.

”Onneksi olkoon, tyttö tuli!” ilmoitti kätilö. Samassa ilmestyi ovensuuhun hänen kollegansa, joka totesi homman edenneen nopeasti.

Rinnoilleni nostettiin tyttö, jolla oli tuuheat, tummat hiukset. Mies rutisti minua lujasti. Syntymäajaksi kirjattiin 17.42. Kuuden uutisia emme sinä iltana katsoneet, mutta muistimme lääkärin lupauksen. Meillä oli läheisillemme kerrottavana vain yksi suuri uutinen.

Rouva Huu

Esikoiseni laskettu aika oli tammikuun alussa ja mieheni kanssa vitsailimmekin, että kunhan lapsi tulee tammikuun puolella, on kaikki hyvin. Uuden vuoden toisena päivänä aloin tuntea kummallisia tuntemuksia, joiden uskoin mahdollisesti olevan supistuksia. Niitä tuli epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta kipu pysyi tasaisena. Yötä vasten kivut loppuivat ja ajattelin kyseessä olevan väärä hälytys. 

Seuraavana aamuna limatulppa irtosi ja googlettelin koko päivän, voisiko se olla jokin merkki lähestyvästä h-hetkestä. Tein itselleni lounasta ja laitoin Netflixin pyörimään. Supistukset alkoivat uudelleen, mutta nyt ne selvästi voimistuivat ja tihentyivät. Yritin lapata lounasta suuhuni supistusten välissä ja muuten makoilin sohvalla yrittäen keskittyä valitsemaani leffaan. Lopulta kivut alkoivat olla sitä luokkaa, että raahauduin kuumaan suihkuun. Istuin suihkun lattialle kuuman veden alla ja yritin hengitellä ohjeiden mukaan.

Kun kuuma suihkukaan ei tuntunut enää helpottavan, laahustin kylpytakki päällä takaisin olohuoneeseen ja soitin miehelleni pyytääkseni häntä kotiin. Kyllä, sen sijaan että olisin soittanut suoraan sairaalaan, soitin puolisolleni. En uskaltanut itse soittaa sairaalaan, jos vaikka vaivaisin heitä turhaan.

Kohti sairaalaa

Kun puolisoni saapui kotiin, makasin sängyllämme kippurassa päälläni edelleen pelkkä kylpytakki, vaikka ulkona oli melkein viisitoista astetta pakkasta. Pyysin miestäni soittamaan heti sairaalaan – en selviäisi enää. Sairaalasta onneksi kehotettiin tulemaan näytille. 

Pukeutuminen oli päivän haastavin suoritus. Supistusten välissä yritin vetää vaatteita päälleni niin rivakasti kuin kykenin. Joka kerta uuden supistuksen iskiessä kaaduin sängylle ja kirosin, miksi olin mennyt suihkuun ja ottanut vaatteet pois. Mieheni joutui laittamaan sukat jalkaani, koska en kivuiltani enää siihen kyennyt.

Onneksi sairaalakassi sentään oli pakattuna valmiiksi. Joskin kiireessä jätin kaikki hygieniatarvikkeet ja hiusharjan ottamatta mukaan. Mieheni naureskeli myös jälkikäteen, että ei hän ollut pakannut itselleen mitään valmiiksi sairaalareissua varten, koska lapsen piti tulla laskettuna päivänä eikä yhtään aiemmin.

Lapsivedet hurahtivat housuuni, kun raahauduin pakkasessa auton takapenkille. Matkalla sairaalaan hengittelin takapenkillä kummallisessa asennossa ja tuijotin pimeää maisemaa, vaikka kello oli vasta puoli kuusi illalla. Moottoritiellä ei tuntunut niin pahalta, mutta jokainen kaupunkiajon käännös tuntui kuin kohtuni olisi siirtynyt viisitoista senttiä sivuun ja rutistanut tieltään kaiken muun. Lapsivettä tihkui siteestä huolimatta housuihini koko matkan ajan. Olin varma, että penkkiin jäisi ikuisiksi ajoiksi märkä tahra.

Parasta olivat pillimehut

Olin ravannut synnytyssairaalassa kontrolleissa raskausdiabetekseni vuoksi niin tiheästi koko viimeisen kuukauden, että osasin navigoida meidät helposti oikeaan paikkaan.

Sairaalassa synnytyksen todettiin käynnistyneen, mutta hyvin hitaasti. Olin vain yhden sentin auki. Ilmoitin, että haluan kaikki mahdolliset kivunlievityskeinot, koska kipukynnykseni oli puhdas nolla. Meidät ohjattiin synnytyssaliin, jossa sain kehotuksen hengitellä ja tens-laitteen helpottamaan supistuksia. Olin aina ollut huono hengittelemään, oli kyseessä sitten pilates-tunti tai synnytys. Yritin kuitenkin hengitellä kiltisti ohjeiden mukaan, vaikka se ei helpottanut oloani yhtään.

Parasta synnytyksessä olivat sairaalan pillimehut. Olin raskausdiabeteksen vuoksi joutunut noudattamaan erittäin kurinalaista ruokavaliota enkä ollut syönyt sokeria yli kolmeen kuukauteen. Pillimehu maistui taivaalliselta ja lipitin niitä monta tölkillistä aivan onnessani.

Lapsivettä tihkui edelleen koko yön ja aina kun nousin sängyltä ylös, jotain lorahti lattialle ja jaloilleni. Mieheni kuurasi lattioita ja auttoi minua vessaan.

Ensimmäisen kätilömme työvuoro päättyi ja hän harmitteli, ettei näkisi vauvamme syntymää.

Täydellinen romahdus

Yö oli pitkä. Synnytysosastolla oli ruuhkaa ja muistan tuijottaneeni huoneen näyttöä, josta näin kaikkien muiden synnyttäjien supistukset. Seurasin, kuinka synnyttäjä toisensa jälkeen poistui näytöltä ja uusi tuli tilalle. Muiden tilanne vaikutti etenevän, mutta omani ei edennyt pahenevia supistuksia ja katetria lukuun ottamatta mihinkään. 

Epiduraaleja sain lukuisia, mutta niiden vaikutus oli hyvin lyhytaikainen. Toki ne veivät hetkeksi supistuskivut pois, mutta kipu siirtyi jostain syystä jonnekin pakaroideni ja peräaukon tietämille. Mieheni, joka oli aiemmin sanonut että tuskin pystyy h-hetken aikana nukkumaan, veti sikeitä miltei koko yön sohvalla. Minä tuijotin monitoreita, lipitin pillimehuja ja mietin, onko normaalia, että supistuskipu tuntuu peräaukossa ja olisiko sieltä pian kurkistamassa jotain, millä on silmät.

Aamun koittaessa tilanne alkoi heiketä. Minulta mitatut arvot näyttivät huonoilta ja vauvan voimat alkoivat ehtyä. Avautumiseni oli tyssännyt kahdeksaan senttiin ja vastaava lääkäri totesi, että on siirryttävä kiireelliseen sektioon, koska minä tai vauva emme tulisi jaksamaan loppuun asti.

Muistan romahtaneeni täysin. En ollut halunnut suunnitella synnytystä etukäteen, koska tiesin, ettei siihen voi mitenkään itse vaikuttaa. Olin vain halunnut kaiken mahdollisen kivunlievityksen. Sektion mahdollisuus ei ollut käynyt pienimmässä mielessänikään. 

Lopulta sektio oli helpoin osuus

Itse leikkaus oli nopeampi kuin osasin odottaa ja kuulimme pian vauvamme ensiparkaisun. Poikamme syntyi tammikuun ensimmäisinä päivinä, kun ulkona oli hurjan kovat pakkaset ympäri Suomen. Vauvasta oli povattu isoa raskausdiabetekseni vuoksi, mutta ”jättivauva” painoi lopulta 3,4 kiloa. Pitkä hän toki oli – ja niin suloinen ja kaunis. Vauvalla oli heti syntyessään tarkkaavainen katse. Hänet tuotiin hetkeksi poskeani vasten, mutta hormonihuuruissani en tainnut edes kunnolla tajuta koko tilannetta. Onneksi mieheni otti valokuvia muistoksi.

Leikkaus siis sujui hyvin, mutta ihmettelen leikkaavan henkilökunnan tilannetajun puutetta. Itkin hysteerisesti naama punaisena koko sen ajan, kun minulle puettiin uusi sairaalakaapu ja kun minut kiidätettiin leikkaussaliin. Huone oli täynnä ihmisiä, mutta yksikään heistä ei tuntunut huomaavan paniikkiani. Tuntuu edelleen kummalliselta, ettei kukaan voinut sanoa edes muutamaa rauhoittavaa sanaa. Yksi hoitaja otti minua jossain vaiheessa hetkeksi kädestä kiinni ja puristin hänen kättään kiitollisena. Onneksi mieheni oli tukenani sektion ajan: myös sinä hetkenä, kun pelkäsin tuntevani veitsen vatsallani ja kun itkuni seasta sanoin kuolevani tähän. 

Leikkaus on rutiinia sairaalan henkilökunnalle, mutta olisi mielestäni hyvä muistaa, että synnyttäjille se ei sitä ole.

Loppupeleissä itse sektio oli helpoin osuus: vatsan kokoon karsiminen oli kamalaa. Asentoni oli epämukava, vatsani alkoi murista äänekkäästi, minua väsytti ja heikotti. Joku sanoi, että synnyttäjä taisi nukahtaa, enkä jaksanut korjata häntä.

Kuuntelin, miten henkilökunnan jäsen toisensa jälkeen huusi vain, että ”Hyvin meni tiimi. Lähden nyt. Moikka!” Mietin, jäikö saliin enää ketään paikkaamaan minua vai loppuiko kaikkien vuoro juuri sillä hetkellä, kun vatsani oli leikattu auki.

Syy kiireelliseen sektioon selvisi

Heräämössä odottelin tunnon palaavan jalkoihini ja join lisää pillimehuja. Minulla oli niin kova nälkä, että silmissä musteni. Yksi hoitaja tajusi, että kaikki olivat synnytykseni aikana puhutelleet minua väärällä nimellä: kutsumanimeni on vasta kolmas nimeni. Mieheni oli korjannut hoitajia sinnikkäästi, mutta minä en ollut viitsinyt. 

Kuuntelin, miten oman soppeni takana joku Jari-niminen mies kuorsasi äänekkäästi oman toimenpiteensä jälkeen.

Lopulta pääsin perhehuoneeseen, jossa mies ja poikamme odottivat minua. Sain kuulla, että poikamme keuhkoja oli imuroitu syntymän jälkeen ja hän oli saanut lisähappea. Mieheni oli myös kohdannut matkalla leikkaussaliin aamuvuoroon saapumassa olleen ensimmäisen kätilömme, joka oli hämmästellyt, että olimme edelleen siellä.

Sain myös tietää, että syynä kiireelliseen sektioon oli se, että vauva oli kakannut lapsiveteen ja niellyt sitten vettä keuhkoihinsa.

Jälkikäteen olen harmitellut, että olin synnytyksessäni niin sisällä omissa kivun tuntemuksissani ja sektioahdistuksessani, että tunnuin unohtaneen, miksi koin sen kaiken. Olen ollut myös surullinen siitä, etten saanut kokea perinteistä alatiesynnytystä enkä ensikontaktia vauvaani. Synnytystä ei käyty myöskään jälkikäteen kanssani läpi sairaalan henkilökunnan toimesta, vaikka odotin sitä. 

Onneksi sairaalan henkilökunta oli muuten aivan ihanaa. Olimme sairaalassa kolme päivää, kun vauvamme sokereiden kohentumista seurattiin. Minä söin nautinnollisesti kaikkea ilman raskausajan diabeteksen tuomia rajoituksia ja ihailin, miten mieheni hoiti vauvaa mielettömän hyvin heti ensihetkistä alkaen. Itse vaapuin eteenpäin seiniä pitkin tai nojailin milloin mihinkin yrittäessäni liikkua.

Synnytys pyöri jälkikäteen mielessä

Loppiaisena palasimme kotiin. Huomasimme synnytysosaston taulusta, että sinä päivänä kun tulimme sairaalaan, oli ollut varsinainen ennätysyö: vauvoja syntyi sinä päivänä sairaalassa peräti 13. Ihmekös, että koko yön tuijottamallani monitorilla oli niin vilkasta. 

Kotona hämmästelin edelleen olohuoneen nurkassa pystyssä olevaa joulukuusta. Onneksi mieheni oli sentään tajunnut korjata tekemäni lounaan jääkaappiin ennen lähtöämme. Muuten koko kämppä olisi takuulla haissut tonnikalalta.

Synnytys pyöri mielessäni pitkän aikaa, mutta kuten ystäväni minulle totesi, se hälvenee kyllä. Ja niin on käynyt. Mietin synnytystäni säännöllisesti, mutta enemmän keskityn ihanaan ja juttelevaiseen poikaani. Kaikki synnytyksen ja raskausdiabeteksen vastoinkäymiset olivat sen arvoisia, että poikani syntyi terveenä. Hän on valloittava tapaus. 

En edes muista, miltä supistuskivut tuntuivat. Muistan vain pillimehut ja poikani ensimmäisen parkaisun.

Toki synnytyksen jälkeen tuntui siltä, että olisin synnyttänyt peräaukollani, jossa epiduraalin puuduttavat vaikutukset tuntuivat vielä hyvän aikaa kotiuduttuamme.

Olimme toistelleet toisillemme läpi raskauden, ettei mikään mahti sanonut, että tämä raskaus menisi samaa kaavaa kuin ensimmäinen. Silti oli ilmeistä, että olimme kumpikin asennoituneet etuajassa käynnistyvään synnytykseen tälläkin kertaa.

Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen otin ohjat omiin käsiini. Tarkemmin ottaen annoin ne vyöhyketerapeutin käsiin käymällä synnytystä käynnistelevässä hoidossa. Malttamattomana (ja selkäkipuisena) olin käynyt hoidettavana jo pari viikkoa aiemminkin, mutta silloin lähinnä rentoutumassa. Tällä kertaa terapeutti lupasi yrittää häätää olostaan nautiskelevaa pikkuneitiä yksiöstään.

Seuraavana iltana olossani tapahtuikin muutos, mutta ei aivan sellainen kun olin toivonut. Sain saunan jälkeen (kyllä vain – kaikki keinot todella olivat käytössä) SI-niveleni totaaliseen lukkotilaan. Yhtäkkiä tuntui, kuin puukkoa olisi työnnetty jalkoväliin, enkä pystynyt kivulta istumaan enkä seisomaan. Kävellessä jalka meinasi mennä alta.

Itkin puolisolle kipua ja kirosin, ettei edes esikoisen synnytys sattunut näin ikävästi. Mies lähinnä innostui, että tämä on merkki – pian se syntyy. Itse toivoin hänen olevan oikeassa lähinnä siksi, että ottaisin sata kertaa mieluummin vastaan supistuskipuja kuin tätä lamauttavaa, viiltävää särkyä.

Sain siirryttyä sänkyyn kylkiasentoon ja siinä imetystyyny polvien välissä pötkötellessäni alavartalosta kuului pamahdus. Poks, aivan kuin joku olisi avannut skumppapullon. Samalla hetkellä kipu katosi. Kenties lantion luut loksahtivat takaisin paikoilleen, tiedä häntä, mutta olin äärimmäisen helpottunut. Vain muutama minuutti tästä tuntui ensimmäinen supistus.

”Kauhukuvissani olisimme liian aikaisin sairaalassa”

Olin kärsinyt pienistä supisteluista jo kuukauden, mutta ne olivat olleet selvästi harjoitussupistuksia. Kipeitäkin välillä, mutta yksittäisiä, eivätkä vielä sellaisia, jotka olisivat vaatineet hengittelyä. Tällä kertaa supistus oli heti toista maata. Totesin puolisolleni, että nyt supistaa ihan oikeasti, kyllä se synnytys taisi sitten kuitenkin käynnistyä. Kello oli tässä vaiheessa puoli yksitoista illalla ja mieskin oli juuri kömpimässä sänkyyn. Kehotin häntä käymään nukkumaan, koska jos lähtö tulisi, pitäisi hänen jaksaa ajaa meidät sairaalaan 50 kilometrin päähän.

Luonnollisesti uni ei meinannut ihan heti maittaa, mutta lopulta taaperoperheen univelka onneksi voitti synnytysjännityksen. Itsekin pysyin sängyssä, avasin puhelimesta supistuslaskurin ja keskityin ottamaan supistuksia vastaan. Niitä tuli heti epäsäännöllisen säännöllisesti, 5–20 minuutin välein, mutta kestoltaan yli minuutin ja tuntemuksiltaan sellaisia, että olin varma synnytyksen käynnistyneen.

Kävin lämmittämässä kaurapussin alavatsalle, yritin torkkua supistusten välit ja lepäillä mahdollisimman pitkään. Kolmen aikaan yöllä supistukset alkoivat olla sellaisia, että kaipasin avuksi TENS-laitetta. Mies havahtui, kun virittelin sitä selkääni ja kysyi, olenko jo soittanut sairaalaan. En halunnut soittaa, koska en halunnut vielä lähteä. Kauhukuvissani olisimme liian aikaisin sairaalassa ja meidät lähetettäisiin kotiin tai joutuisin odottelemaan synnytyksen etenemistä osastolla. Kumpikaan ei sopinut suunnitelmaani luonnollisesti etenevästä lääkkeettömästä synnytyksestä.

Halusin yrittää optimoida saapumisemme sairaalaan niin, että synnytys olisi käynnissä ja pääsisimme suoraan saliin. Olin onnistunut tässä esikoisenkin kohdalla ja synnyttäjän päättäväisyydellä pidin kannastani kiinni nytkin. Lupasin kuitenkin, että soitan heti, jos kotona oleminen alkaa tuntua epävarmalta, ja puolisoni onnistuikin nukahtamaan vielä uudestaan.

Hetkeä myöhemmin tilanne muuttui kertarysäyksellä, kun kaksi supistusta tuli yhtäkkiä aivan peräperää. Lätkäisin makuuhuoneen valot päälle ja ilmoitin miehelle, että nyt mennään, soitan sairaalaan. Ihana kätilö toivotti meidät puhelimessa tervetulleeksi kuullessaan, että ensimmäinen synnytykseni oli edennyt hyvin, supistukset olivat tihentyneet ja meiltä oli ajomatkaa sairaalalle. Niinpä lähdimme aamuviiden hiljaisille teille esikoisen jäädessä kyläilevän mummon kanssa kotiin nukkumaan.

Altaaseen ponnistamaan

Matkalla supistukset jälleen harvenivat ja ehdin vastaanottaa vain nelisen supistusta ennen kuin olimmekin jo perillä. Roikuin auton oven yläpuolella olevassa kahvassa, säädin TENSiä kovemmalle ja puristin toisessa kädessä kampaa. Ei mukavaa, mutta pärjäsin automatkan paljon paremmin kuin olin olettanut. Sairaalaan saapuessamme olin jo kuusi senttiä auki. Toiveideni mukaisesti pääsimme suoraan saliin ja kätilö laittoi ammeen täyttymään.

Olin synnyttänyt myös esikoiseni ammeeseen ja sama oli toiveissa tälläkin kertaa. Ennen veteen pääsemistä otin supistuksia vastaan vuoroin sairaalasänkyyn, vuoroin puolisooni nojaillen ja synnytyslaulaen. Kätilö huomioi toiveeni rauhallisesta, luonnonmukaisesta synnytyksestä äärimmäisen hyvin ja saimmekin olla kaikessa rauhassa hämärässä, hiljaisessa synnytyssalissa.

Seitsemän aikaan aamulla amme oli vihdoin valmis ja kiipesin sinne. Käytimme puolison kanssa esikoisen synnytyksestä hyväksi havaittua taktiikkaa: minä olin polvillani ammeessa ja nojasin sen reunaan, puoliso hieroi aina supistuksen tullen alaselkääni voimakkaasti muovisella, kolmijalkaisella hierontalaitteella. Ja kun sanon hieroi, tarkoitan murjoi väkivalloin, koska mikään hellempi ote ei olisi siinä hetkessä tuntunut miltään.

Kätilö viritteli pyynnöstäni ilokaasun valmiiksi lähistölle ja poistui järjestelemään vuoronvaihtoa. Otin kaasun lisäavuksi, kun supistukset nousivat taas seuraavalle tasolle. Tästä arvasin siirtymävaiheen alkaneen, sillä olin kaivannut myös esikoisen synnytyksessä viimeisiin sentteihin tukea ja turvaa ilokaasumaskista. Ja kieltämättä kaasu myös auttoi taittamaan supistuksen terävintä kärkeä, vaikkei kipua poistanutkaan.

Kätilö – joka varmasti esittäytyi synnytyskuplan ulkopuolella olevalle puolisolleni, mutta jonka nimestä minulla ei ollut tässä vaiheessa mitään tietoa – mainitsi hetken päästä, että kun alan ponnistaa, voisin luopua maskista. Pian tunsinkin, etten voi olla ponnistamatta. Hakeuduin ammeessa pystympään polviasentoon ja nostin toisen jalkani koukkuun. Kaasumaski roikkui mukana, mutta lähinnä siksi, että sen puristaminen kädessä auttoi keskittämään voimaa ponnistukseen.

Ponnistaminen oli paljon raskaampaa ja kiristävää kipua tuntui enemmän kuin esikoisen synnytyksestä muistin. Tuntui, että repeän ja pelotti ponnistaa kipua päin. Mies ja kätilö kuitenkin tsemppasivat ja erään ponnistuksen jälkeen kiristys sitten loppuikin. Vauvan pää syntyi yhä lapsivesipussissa. Tunnustelin päätä kädellä ja lapsivesikalvo puhkesi. Meidän pienellä merenneidollamme oli paljon tukkaa.

Vauva kääntyi itse

Kätilö ohjeisti, että voisin heti ponnistaa uudestaan, niin vauva syntyy. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta ja kysyin, saisinko odottaa seuraavaa supistusta. Onneksi sain tähän kannustusta ja luvan kuunnella kehoani. Sitten tapahtui ehkä synnytyksen maagisin hetki: tunsin, kun vauva kääntyi itse. Ja samassa tulikin uusi supistus, ponnistin ja vauva molskahti ammeen pohjalle. Kumarruin eritteistä sameaan veteen ja nostin pienen tyttömme syliin.

Tuntui käsittämättömältä, että hän oli nyt siinä ja koko synnytys oli ohi. Ihailimme häntä hetken ammeessa, sitten kätilö ja puoliso auttoivat minut sängylle. Yllätyksekseni huoneessa olikin kolme kätilöä, heidän saapumisensa ei ollut läpäissyt synnytyskuplaani lainkaan. Mieheltä kuulin, että kätilöt olivat puhuneet synnytyksen aikana kuiskien tai vain osoitelleet näyttöjä toisilleen. Rauhaani ja keskittymistäni kunnioitettiin äärimmäisen kauniisti. Kiitos siitä vielä Satasairaalan henkilökunnalle.

Vauva syntyi yhdeksän jälkeen aamulla 12 minuutin ponnistusvaiheen tuloksena. Yllätyksekseni merenneitomme ei ollutkaan ihan niin solakka ja siro kuin olin ajatellut. Painoa oli ehtinyt vatsassa kertyä jo 3,8 kiloa. Jälkeenpäin ymmärsin, että siksi ponnistuskokemuskin oli niin erilainen: kun esikoista ponnistin 1,5 tuntia, kudokset ehtivät ammeessa pehmetä ja venyä aivan eri tavalla – ja lisäksi hän oli pikkusiskoaan lähes kilon sirompi. Mutta aivan täydellisiä kumpikin, niin synnytykset kuin vauvatkin.

Merenneidon äiti

Seuraava yönä en tuttuun tapaan saanut kunnolla unta. Kahden aikaan aamuyöllä olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun aloin tuntea kuukautiskivun kaltaista toistuvaa jomotusta alavatsallani. Aika pian tunnistin, mistä oli kyse. Supistukset tulivat harvakseltaan ja olivat hyvin lieviä, mutta ne kuitenkin estivät minua nukkumasta kunnolla. Seurailin kehittyvää tilannetta, ja aamuseitsemältä päätin herättää vieressä nukkuvan mieheni, jotta tämä pääsisi ostamaan eväitä synnytykseen lähikaupastamme.

Perjantaipäivä lähti käyntiin rauhallisesti. Supistuksia tuli ja meni noin 10-60 minuutin välein. Pystyin jopa puuhailemaan muita asioita aamupäivällä. Keskipäivällä soitin ensimmäistä kertaa Naistenklinikalle kertoakseni synnytyksen alkaneen. Tämä puhelu oli itselleni vaikea, sillä minulla on synnytyspelko erityisesti sairaaloita ja neuloja kohtaan. En ollut koskaan aiemmin ollut sairaalassa hoidettavana, joten jo tämä ensimmäinen yhteydenotto vaati jonkin verran rohkeutta. En millään olisi halunnut olla vaivaksi.

Synnytys oli vasta käynnistymässä

Päivän mittaan supistukset vähitellen kiihtyivät. Niissä oli kuitenkin sen verran taukoja, että silloin tällöin ehdin ottamaan lyhyitä torkkuja. Yritin myös syödä muun muassa edellisenä päivänä leipomani keksit. Iltapäivän kääntyessä iltaan supistukset olivat pahentuneet pituudeltaan jo 50 sekuntiin ja niitä tuli 6-8 minuutin välein. Tässä vaiheessa aloin popsia Panadolia kipuun, joka vastasi pahaa kuukautiskipua. En pystynyt enää puhumaan supistusten aikana.

Perjantaina iltakahdeksan maissa oloni oli jo sen verran nihkeä, että halusin mennä käymään Naistenklinikalle näytille. Supistuksia tuli noin 5–8 minuutin välein – myöhemmin kävi ilmi, että ne eivät siitä koko synnytyksen aikana nopeutuisi. Olin myös tässä kohtaa ollut käytännössä hereillä noin 36 tuntia, edellisen päivän aamusta: koko aikana olin nukkunut vain alle tunnin kestäneitä, surkeita torkkuja. Latenssivaihekin oli kestänyt jo melkein vuorokauden.

Ajoimme Naistenklinikalle. Supistuksia oli tukala ottaa vastaan autossa, kun en päässyt vapaasti liikkumaan ja hytkymään. Makoilin käyrillä aikani. Kätilö arvioi minun olevan pari senttiä auki, mutta synnytys oli vasta käynnistymässä. Minulle tarjottiin mahdollisuutta jäädä Naistenklinikalle käynnistysosastolle, mutta totesimme yhteistuumin kotona odottelun olevan parempi ratkaisu, sillä ajomatkaa sairaalaan oli vain 20 minuuttia. Paluumatka kotiin oli yhtä tukala kuin tulomatka: ennen autoon istumista otin supistuksia vastaan muun muassa Naistenklinikan porttikongiin ja auton oveen nojaillen.

”Huutoitkin koko yön”

Seuraava yö oli tuskainen. Supistusten voima yltyi, mutta niiden tiheys pysytteli jatkuvasti yli viidessä minuutissa. Otin supistuksia vastaan sohvalla hytkyttelemällä, ja vieressä mieheni yritti nukkua kerätäkseen voimia tulevaan.

Sinä yönä koko kerrostalomme sai varmasti tietää, että täällä synnytetään. Jokaisen supistuksen ajan päästin suustani pitkää ”aaaaa”-ääntä, eri voimakkuuksilla kivun tasosta riippuen. Käytännössä siis huutoitkin koko yön.

Aamuviideltä en enää kestänyt kipua, ja lähdimme jo toistamiseen kohti Naistenklinikkaa. Automatka oli edellistäkin tuskaisempi. Tässä vaiheessa myös puolisoni kuulemma ymmärsi ensimmäistä kertaa, kuinka kivuissa olin. Naistenklinikalle päästyämme könysin kohti synnytyssalia vaihteleviin paikkoihin nojaten.

Viimein aktiivisen synnytyksen katsottiin alkaneen: noin 27 tunnin latenssivaiheen ja melkein 48 tunnin hereilläolon jälkeen.

Epiduraalia piti lisätä kolmesti

Salissa aloittelimme ilokaasulla ja suihkulla. Suihkussa taisin viipyä muutaman tunnin, edelleen voimakkaasti vokalisoiden jokaisella supistuksella. Jossain vaiheessa kätilö antoi kipupiikin, joka onneksi auttoi jonkin aikaa. Lapsivedet eivät kuitenkaan ottaneet tullakseen, joten puolen päivän maissa kätilöt ehdottivat, että tässä kohtaa olisi pelkäämäni epiduraalin aika. Sen jälkeen saataisiin kalvot puhkaistua ja oksitosiinitippa aloitettua.

Anestesialääkärikin kommentoi saapuessaan, että olikin jo miettinyt, milloin nelossali pyytää epiduraalia. Puudutus saatiin onneksi kerralla putkeen, vaikka itkin pelosta ja laiton aikana tuli yllätyssupistus ja minun piti pysyä aivan liikkumatta. Kätilöt tsemppasivat minua hienosti piikkikammoni keskellä.

Epiduraali auttoi onneksi kipuihin ja synnytykseni muuttui enemmän vain kohdunsuun aukeamisen odotteluksi. Sain viimein levättyä, jopa nukuttua pari hassua tuntia. Tätä vaihetta kesti kuitenkin pitkään, sillä oksitosiinitipasta huolimatta kohdunsuu aukeni hitaanpuoleisesti. Epiduraalia piti laittaa lisää peräti kolmesti, aina parin tunnin välein. Vauvan päähän asetettiin myös anturi, jonka ansiosta en ollut enää sidottu sänkyyn. Epiduraalin vaikuttaessa kävelin pitkin synnytyssalia kävelytuen avulla ja mieheni kuljetti vieressäni tippatelinettä. Osan ajasta makoilin sängyllä jumppapallon kanssa.

“Täällähän ensisynnyttäjä ponnistaa seisten!”

Jossain vaiheessa lauantaipäivä oli kääntynyt iltaan, ja alkoi kolmas yöni synnytystä. En ollut nukkunut kunnolla sitten torstaiaamun, joten väsymyksen takia en ollut enää kunnolla tiedostava tai ajantajuinen. Iltakymmeneltä kohdunsuuni oli vihdoin ja viimein suostunut avautumaan täysin, ja pääsisin ponnistamaan. Epäonnekseni tässä kohtaa neljännen epiduraaliannokseni vaikutus loppui, ja aloin ponnistaa ilman puudutuksia pelkällä ilokaasulla. Pelkäsin repeämiä, sillä niistä aiheutuisi tikkejä, joiden laittoa piikkikammoisena pelkäsin hysteerisesti. Aloitin siis ponnistamisen seisten kätilöiden ylpeänoloiseksi ihmetykseksi: “Täällähän ensisynnyttäjä ponnistaa seisten!”.

Seisten ponnistaminen ei kuitenkaan edennyt riittävän tehokkaasti, joten päädyin nopeasti pelkäämääni puolimakaavaan asentoon. Ponnistamisen kivut olivat infernaaliset. Minulle ei annettu pudendaalipuudutusta, sillä sen pelättiin estävän ponnistamisen oikeaan suuntaan, väsynyt ensisynnyttäjä kun olin. Alapääni pumpattiin täyteen paikallispuudutteita, mutta niiden teho tuntui jäävän vajavaiseksi. Vajosin kuplaan, jossa maailmassa oli olemassa vain kipua ja kätilön ponnekas “Uudestaan!”. Ja minähän ponnistin, uudestaan ja uudestaan. Ja huusin kivusta.

”Tämä tyttöhän syntyy vielä tänään”

Aktiivista ponnistamista oli kestänyt jo melkein tunnin, kun sikiön sydänäänet alkoivat heitellä. Tässä kohtaa kutsuttiin paikalle lääkäri. Yhteistuumin totesimme, että koska sikiön pää vetäytyi aina supistusten välissä, synnytystä joudutettaisiin imukupilla ja episiotomialla.

Kello oli puoli tuntia vaille puolenyön, ja totesin viimeisillä voimillani, että tämä tyttöhän syntyy vielä tänään. En enää edes jaksanut odotella supistuksia, vaan päätin puskea tytön maailmaan selkälihasten turvin. Supistusten odottaminen olisi ollut liian kivuliasta. Ponnistusvaiheen seuraaminen vierestä oli kuulemma tuntunut miehestäni siltä, että olisin ollut teuraalla. Metsästäjänä hän tietää, mistä puhuu.

Viimeisiksi jääneillä supistuksilla sitten laitettiin imukuppi ja leikattiin episiotomia. Ja se sattui. Se sattui niin paljon, että suustani pääsi veret seisauttava karjaisu, jollaisia yleensä kuulee vain sotaleffoissa. Tämän karjaisun muistan elävästi edelleen, ja toivon, ettei minun tarvitsisi enää koskaan joutua päästämään sellaisia ääniä. Episiotomian ei ilmeisesti normaalisti pitäisi sattua, mutta koska sikiön pää ei kunnolla painanut välilihaani, tunsin, kuinka sakset pureutuivat lihaani.

Pian episiotomian leikkauksen jälkeen tyttö syntyi klo 23.48. Ponnistaessani tunsin, kuinka hänen vartalonsa poistui kehostani. Ympärilläni hääräsi mieheni, lääkäri ja kolme kätilöä, joiden määrä oli jossain vaiheessa kasvanut. Pieni pörröpäinen tyttö päästi ensimmäiset rääkäisynsä, mutta kuulin ne vain vaivoin oman kivusta huutamiseni alta. Syliini nostettiin tummatukkainen menninkäinen, joka vaikutti tympääntyneeltä keskeytyneiden nokosten takia. Mieheni leikkasi napanuoran, ja tyttö yritti ahneesti imeä rintaa rintakumin avulla. Olin kuitenkin niin väsynyt ja kivuissa, etten muista näitä ensimmäisiä hetkiä tarkasti. 

Keskityin sen sijaan siihen, että revennyttä ja leikattua alapäätäni alettiin tikata kasaan. Ensimmäisen tikin jälkeen sopersin kivuissa kätilölle, että voisinkohan saada vielä yhden annoksen epiduraalia tikkaamista varten. Onneksi tähän suostuttiin, vaikka se ei ollutkaan protokollan mukaista. Olin revennyt sen verran pahasti, että paikalle kutsuttiin myös lääkäri tikkaamaan. Repeämien laadusta kertoo kai jotain se, että lääkärikin oli iloinen, että olin jo saanut epiduraalin.

”Olin pyörtyä verenhukasta, nestevajeesta ja väsymyksestä”

Kello taisi olla kaksi yöllä, kun jäimme miehen ja vauvan kanssa saliin tajuamaan, että synnytys oli ohi. Se oli kestänyt kokonaisuudessaan 48 tuntia, kolme yötä ja ne päivätkin siinä välissä. Aktiivisen synnytyksen kestoksi kirjattiin 20 tuntia. Olin aivan loppu.

Minut ja vauva kärrättiin osastolle odottamaan, että pääsisimme perhehuoneeseen potilashotellin puolelle. Yritys siirtyä hotellille loppui kuitenkin lyhyeen, sillä olin pyörtyä verenhukasta, nestevajeesta ja väsymyksestä jo ennen Naistenklinikan ulko-ovelle pääsyä. Minut kärrättiin takaisin osastolle ja sain tipassa nesteytystä. Olin myös sen verran kivuissa, että sain peruskipulääkkeiden lisäksi opioideja.

Vähitellen vointini koheni. Saimme osastolta harvinaisen perhehuoneen, sillä olin sen verran kivuissa, että vauvan hoitamisesta ilman miestäni ei olisi tullut mitään. Pelkäsin sekä sairaalassaoloa että vauvan hoitoa. Minulla ei ollut mitään kokemusta vauvoista, enkä ollut edes koskettanut kenenkään vauvaa ennen kuin omani nostettiin syliini. En todellakaan halunnut jäädä synnytyksen jälkeen yksin vauvanhoitoa opettelemaan.

Suru-uutinen juuri ennen kotiutumista

Hyvin alkanut osastotoipuminen sai ikävän käänteen kolmantena päivänä synnytyksestä, kun mieheni syöpäsairas isä meni äkisti huonoon kuntoon. Mieheni piti jättää minut yksin vauvan kanssa osastolle, kun hän lähti toiseen kaupunkiin hyvästelemään kuolevaa isäänsä. Romahdin henkisesti, kun yllättäen minun piti jäädä yksin hoitamaan minulle vieraalta tuntuvaa vauvaa. Tähän mennessä en ollut edes halunnut pitää vauvaa sylissä, koska olin niin kivuissa. Vauva oli ollut sylissäni vain imetystä harjoitellessa.

Mieheni tuli onneksi iltaa vasten takaisin, ja seuraavana päivänä minä ja vauva saimme kotiutumisluvan. Juuri ennen kotiinlähtöä saimme kuulla, että mieheni isä on menehtynyt. Niin sitä elämä joskus menee: yksi tulee ja toinen lähtee. Oman lapsen kotiin tuomisen pitäisi olla onnellinen hetki, mutta me saavuimme kotiin surusta itkien.

Niin alkoi taipaleemme kolmen hengen perheenä. Mieheni oli surun murtama, ja itse olin kivun, anemian, väsymyksen ja hormonien takia aivan sekaisin. Sain synnytyksestä mukaani myös synnytysmasennuksen ja PTSD:n, joita olen sittemmin saanut hoidettua Naistenklinikan psykologin avulla. Ainoa positiivinen asia synnytyksestä oli tsemppaavien kätilöiden lisäksi se, että olimme loppujen lopuksi saaneet terveen tytön.

Nimimerkki Rikkinäinen, mutta silti hyvä äiti

Synnytys käynnistyi yöllä. Vessassa käynnin jälkeen lapsivedet menivät. Sitä lorahti niin paljon, ettei tarvinnut miettiä, onko kyse pissasta vai ei.

En herättänyt miestä tässä kohtaa, vaan odottelin jalkeilla noin puoli tuntia. Sitten soitin synnytyssairaalaan, kuten neuvolasta oli ohjeistettu. Koska mitään muuta ei vielä ollut tapahtunut lapsivesien menon lisäksi, sain ohjeeksi tulla seuraavana päivänä puoliltapäivin tarkastukseen. 

Koetin mennä nukkumaan. Silloin, noin tunnin kuluttua lapsivesien menosta, alkoivat supistukset. Tässä kohtaa herätin miehen ja kerroin, että meidän ehkä täytyy lähteä sairaalaan.

Supistukset eivät alkaneet kuten kirjoissa kerrotaan, eli että supistukset kovenisivat pikkuhiljaa ja saattaisivat erityisesti ensisynnyttäjillä jopa lopahtaa. Minulla ne alkoivat kovina ja säännöllisinä heti eivätkä lakanneet missään kohtaa. 

Täydellinen hetki

Kun olin kellottanut kotona supistuksia tunnin, ne eivät osoittaneet hiipumisen merkkejä. Supistukset olivat niin voimakkaita, että koin, etten pärjää enää kotona. Lähdimme ajamaan sairaalaan. Matka kesti noin puoli tuntia. 

Käyriltä pääsimme suoraan synnytyssaliin, sillä olin jo auennut 4–5 senttimetriä. 

Kokeilin ammetta, ja siitä oli apua. Pystyin tosin olemaan siellä vain muutaman minuutin, kunnes voimakas supistus pakotti nousemaan. Sain epiduraalin ja kivut helpottivat. Tässä kohtaa olin jo seitsemän senttimetriä auki.

Sain levättyä sekä vähän syötyä ja juotua parin seuraavan tunnin aikana. 

Kun tuli tunne, että pitäisi saada lisää kivunlievitystä, kätilöopiskelija tarkasti tilanteen ja kertoi, että toista epiduraalipuudutusta ei pystytä enää antamaan. Oli aika ponnistaa. 

Ponnistus kesti 30 minuuttia, mutta koitos tuntui pidemmältä. Lopulta sain syliini terveen tytön.

Silloin kaikki pysähtyi. Ei ollut aikaa, paikkaa, muita ihmisiä. Ei kipua, ei nälkää, ei väsymystä. Se oli täydellinen hetki.

”En jäänyt kaipaamaan mitään”

Jälkeisten synnytys ei tuntunut juuri missään. Paikkojen ompelu, eli vain muutama pinnallinen tikki, tuntui epämukavalta mutta ei kivuliaalta.

Synnytykseni kokonaiskesto oli tasan kahdeksan tuntia. Omien laskujeni mukaan olin kotona tuosta ajasta 3,5 tuntia.

Koen, että oma synnytykseni meni hyvin. Oma kroppa toimi kuten pitikin, ja synnytysosastolla tuli turvallinen olo. Jos tilastoja katsoo, synnytykseni oli ensisynnyttäjäksi nopea ja helppo. 

En jäänyt kaipaamaan mitään. Sain kaiken avun, jonka halusin. Olin etukäteen toivonut ammetta kivunlievitykseen ja sain kokeilla sitä, vaikka synnytykseni eteni nopeasti. Pääsimme hyvän vointimme ansiosta potilashotelliin suoraan synnytyssalista. Kotiuduimme toisena päivänä synnytyksestä.

Haluan kertomuksellani luoda luottamusta pelkojen siivittämään synnytystarinoiden maailmaan. Tällaisen synnytystarinan olisin itse halunnut kuulla. Etenkin loppuraskaudessa olisin kaivannut enemmän tämän kaltaisia positiivisia kertomuksia, joissa ei esiinny komplikaatioita.

Krista

Supistukset alkoivat lauantai-iltana. En ollut saada unen päästä kiinni, mutta lopulta kuitenkin nukahdin. Yö sujui sen verran hyvin, että päätimme aamulla lähteä sovitusti lastenkonserttiin.

Konsertissa tuli jonkin verran supistuksia, mutta särkylääke auttoi ja pystyimme olemaan tapahtumassa loppuun asti. Kotiin tullessa oloni muuttui kipeämmäksi, mutta supistusten väli oli koko ajan vaihteleva: ensin niitä tuli muutaman minuutin välein, sitten niissä oli jopa 15 minuutin tauko.

Lepäilin kotona. Kun iltapäivällä soitin sairaalaan, minua neuvottiin olemaan kotona niin kauan kuin pystyisin ja odottamaan, että supistukset tulisivat kipeämmiksi ja tiheämmiksi. Puhelimessa tilannetta verrattiin esikoiseni synnytykseen, joka oli kestänyt melko pitkään.

Suihkun ja särkylääkkeiden avulla pärjäsinkin kotona vielä pari tuntia. Juuri, kun olimme aikeissa lähteä sairaalaan ja isovanhempi oli tulossa hoitamaan esikoista, vauva päättikin syntyä vauhdilla.

Äkkiä maailmaan

Yhtäkkiä kesken syömisen minulle tuli valtava tarve ponnistaa. Ehdin juuri ja juuri vessaan, jossa lapsivedet menivät. Mieheni soitti hätäkeskukseen ja lastenhoitajaksi ehtinyt isovanhempi auttoi minut keittiön lattialle.

Onneksi isovanhempi otti isomman lapsen hoiviinsa, joten minun ei tarvinnut huolehtia siitä, että lasta olisi pelottanut liikaa. Esikoinen katseli innoissaan ambulanssien tuloa ja opasti ensihoitajat oikeaan paikkaan.

Ambulanssi saapui viidessä minuutissa, mutta sen jälkeen jouduin odottamaan vielä reilut viisi minuuttia, että lääkäriyksikkö ehtii paikalle. Hoitohenkilökunta yritti laittaa kanyyliä paikoilleen ja aika tuntui todella pitkältä, vaikka kyse oli vain muutamista minuuteista.

Lääkäri saapui, tarkisti tilanteen ja totesi, ettemme ehdi sairaalaan, vaan vauva syntyy kotona. Ei kulunutkaan kuin hetki ja vauva oli jo maailmassa.

Kaiken kaikkiaan aikaa oli kulunut vain 25 minuuttia alkaen ponnistamisen tarpeesta siihen, että vauva oli syntynyt.

Ensimmäiseksi kysyin tietysti, onko vauvalla kaikki hyvin. Hänet oli viety tarkistettavaksi toiseen huoneeseen. Vauvalla oli ollut napanuora löyhästi kaulan ympärillä. Muuten hänellä oli kaikki hyvin, ja hän pystyi parkaisemaan.

Mullistus silmänräpäyksessä

Synnytys oli vähän pelottava mutta ikimuistoinen kokemus. Onneksi niin minulla kuin vauvalla oli kaikki mainiosti ja pääsimme sylikkäin ambulanssilla sairaalaan, jossa meidät molemmat tutkittiin ja hoidettiin.

Lähtö oli aika vauhdikas ja vasta sairaalassa huomasin, ettei minulla ollut mukana mitään tavaroita. Myös mieheni taisi olla hieman yllätyksestä sekaisin, koska hänkin tuli ambulanssin perässä sairaalaan ilman sen kummempia tavaroita.

Hassuinta synnytyksen jälkeen oli se, kun hoitaja ilmoitti sairaalassa, ettei voi käydä kanssani synnytyskeskustelua läpi. Syynä oli, että vauva ei ollut syntynyt sairaalassa. Siitä huolimatta minun piti kuitenkin antaa synnytykselle arvosana. Minulla oli kyllä tarve keskustella, ja puhuinkin tilanteen läpi useaan otteeseen.

Muistan edelleen, miten oudolta tuntui antaa arvosana tällaiselle kokemukselle. Yhtäältä se oli hurjaa ja pelottavaa, toisaalta nopeasti ohi. Jopa niin nopeasti, etten tainnut itse pysyä täysin mukana.

Edelleen tämä lapsi tietää mitä ja milloin haluaa – sitä ehkä syntymähetki jo ennusti.

Pienen yllättäjän äiti

Synnytys kävi usein mielessäni. En osannut jännittää, sillä kuvittelin kaiken sujuvan jokseenkin samalla kaavalla kuin esikoiseni synnytyksessä, joka oli kestänyt 23 tuntia. Suunnittelin käyttäväni sairaalaan päästyäni TENS-laitetta, ja supistusten käytyä kovin kivuliaiksi ottaisin epiduraalipuudutuksen.

Ajatus ilman epiduraalia synnyttämisestä tuntui pelottavalta ja kamalalta, joltain, mitä en missään nimessä haluaisi kokea. 

Öinen paniikki-itku vessassa

Noin kuukautta ennen laskettua aikaa mieheni piti lähteä käymään kotimaassaan. Laskeskelimme, että hänen palattuaan jäljellä olisi vielä yhdeksän päivää laskettuun aikaan. Ehtisimme tehdä viime hetken hankinnat ja mies tulisi synnytykseen tuekseni. Esikoisemme oli syntynyt lasketun ajan jälkeen, joten oletin niin käyvän tälläkin kertaa.

Kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa ja kolme päivää ennen mieheni paluuta heräsin aamuyöllä outoon oloon. Havahduin ja nousin salamana ylös sängystä, kun tunsin jotain valuvan ja kastelevan housuni sekä sängyn.

Kaikki hyvin. Enää kolme päivää. Ehkä join liikaa vettä illalla, hoin mielessäni matkalla vessaan. Vessaan päästyäni kuitenkin tiesin, mitä valuminen oli. Lapsivettä, aivan samanlaista kuin esikoisen synnytyksen käynnistyessä. 

Tunsin sykkeeni nousevan. Käteni alkoivat täristä. Tuntui kuin rintani päälle olisi vyörynyt valtava kivi, oli vaikeaa hengittää. Aloin itkeä yrittäen olla herättämättä esikoistani. En halua synnyttää yksin. En voi. En pysty siihen, ajattelin.

Soitin miehelleni. Ei vastausta. Seuraavaksi yritin soittaa äidilleni. Ei vastausta.

Panikoin yksin vessassa ja itkin yhä enemmän. Pian äitini kuitenkin soitti takaisin. Kerroin hänelle hysteerisenä, että lapsiveteni menivät. Äitini rauhoitteli minua puhelimessa ja lupasi, että isäni tulee hakemaan esikoisen hoitoon ja vie minut sairaalaan.

Puhelun jälkeen sain myös mieheni kiinni, joka ei ensin uskonut synnytyksen oikeasti käynnistyneen. Enää kolme päivää, hän hoki rauhallisesti. Lopulta sain vakuutettua hänet siitä, että vauva syntyy tänään. En selviä tästä yksin, sopersin hänelle ääni väristen.

Helpotuksen merkkejä

Supistuksia alkoi tulla pikkuhiljaa, mutta automatkalla kohti vanhempieni kotia ne hiipuivat. Jäin vanhemmilleni odottelemaan supistusten kunnollista alkua. Suunnittelimme, että äitini tulee sairaalaan mukaan töistä päästyään.

Oli lohduttavaa ajatella, että en joutuisikaan synnyttämään yksin. Ehtisihän äitini ainakin ponnistusvaiheeseen tuekseni ja turvakseni.

Aamupäivällä supistukset alkoivat, tällä kertaa säännöllisinä. Supistus supistukselta ne kävivät kivuliaammiksi. Hetken päästä kipu alkoi tuntua todella kovalta ja lähdin isäni saattamana kohti synnytyssairaalaa. Sairaalan pihalla sekä loputtoman pitkiltä tuntuvilla käytävillä jouduin pysähtymään monta kertaa, koska en kyennyt kivuissani liikkumaan.

Pääsin seurantahuoneen sängylle makaamaan ja vatsani ympärille asetettiin anturit, joilla seurattiin supistuksia ja vauvan sykettä. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi, että olen vain kolme senttimetriä auki. Tuskastuin ajatellessani, miten kauan joutuisin vielä sietämään supistuskipuja. Sain avuksi toivomani TENS-laitteen, josta oli ollut iso apu esikoisen synnytyksessä.

Kätilön lähdettyä hoitamaan töitään jäin seurantahuoneeseen yksin. Makasin sängyllä ja tuijotin tyhjyyteen. Oloni oli niin pieni ja haavoittuvainen kipujen keskellä. Supistusten aikana yritin lievittää kipua hengityksen ja äänenkäytön avulla. Ajattelin, että pari tuntia pitäisi kestää, kunnes äitini tulisi tuekseni. 

Maattuani seurantahuoneessa puolisen tuntia olin todella kipeä. Huomasin hiljattain voimistuvan paineen tunteen jokaisella supistuksella. Kutsuin kätilön paikalle, ja pyysin päästä vessaan. Tunteen oli pakko olla vessahätää, olinhan äsken ollut vasta kolme senttiä auki.

Kätilö ei kuitenkaan päästänyt minua vessaan vaan ehdotti, että alkaisimme valmistautua toivomani epiduraalipuudutuksen laittoa varten. Hän lähti hakemaan kanylointitarvikkeita. Jäin huoneeseen yksin helpottuneena siitä, että kohta kipu helpottaisi.

”Olin varma, että kuolen kipuun”

Kätilön oltua poissa noin minuutin tunsin hyvin voimakkaan kivun valtaavan kehoni. En pystynyt liikkumaan tai puhumaan, vaan huusin taukoamatta rämpyttäen soittokelloa. Paikalle tuli kaksi kätilöä ja minulle tehtiin uusi sisätutkimus. Kätilö totesi, että kyllä tämä on ihan kokonaan auki. Epiduraalia ei ehdittäisi enää antaa.

En voinut ymmärtää kuulemaani. Huusin tuskissani ja anelin epiduraalia, pelkäsin synnyttää ilman puudutusta. Kätilö ehdotti, että siirtyisimme synnytyssaliin, jonne kutsuttaisiin lääkäri laittamaan minulle pudendaalipuudutus. Hyvä, saan edes jonkin puudutteen, ajattelin.

Toinen kätilöistä lähti hakemaan lääkäriä, kun toinen auttoi minut pyörätuoliin ja kuskasi synnytyssaliin. Huusin edelleen joka supistuksella tuskissani. Olin varma, että kuolen kipuun. Ajattelin miestäni ja äitiäni, halusin vain tutun henkilön vierelleni pitämään kädestä. Ajatus ilman tuttua tukihenkilöä synnyttämisestä pelotti.

Päästyäni makuulle lääkäri tuli paikalle. Hän teki pikaisen tutkimuksen ja totesi, että vauva on jo tulossa. Edes pudendaalipuudutusta ei voinut enää laittaa. Sain ilokaasua viemään supistuskivuilta pahimman terän. Luulin saavani paniikkikohtauksen. Juuri se, mitä pelkäsin, oli käymässä toteen. Joutuisin synnyttämään ilman puudutusta ja tukihenkilöä.

Pahimman pelon voittaminen

Paikalla salissa oli kaksi kätilöä ja lääkäri. Heidän kylmänrauhallinen olemuksensa sai minut rauhoittumaan. Toinen kätilöistä kysyi lempeästi, että mitä jos synnytettäisiin nyt ilokaasun voimin. Eihän minulla muita vaihtoehtoja ollut, mutta kysymys sai minut tuntemaan itseni entistä varmemmaksi. Olen vahva. Pystyn siihen. Ammattilaiset ovat tukenani.

Aloin rauhassa ponnistella jokaisella supistuksella. Supistusten välissä lääkäri ojensi minulle ilokaasua. Ilokaasu helpotti oloani, ja aloin naureskella supistusten välissä, mikä huvitti muitakin. Välillä aloin tuntea oloni hieman sekavaksikin. En kuitenkaan halunnut luopua ilokaasusta, sillä sen avulla sain rohkeutta ponnistaa.

Pian vauvan pää oli jo ulkona. Sain koskea sitä. Vauvalla oli hiuksia, tunsin ne sormenpäissäni. Lapsi alkoi huutaa jo ennen vartalon syntymistä. Vartalon syntyessä huusin itsekin puristaen vierelläni olevan lääkärin käsivartta lujaa. Kipu vartalon syntyessä oli lähes sietämätöntä, mutta kestin sen vauvani ensihuudon kuulemisen voimalla. Kaikesta huolimatta syntymän hetki oli mielestäni kaunis ja rauhallinen.

Ja niin hän oli täällä: 3,2-kiloinen ja 10 pisteen pieni tytönalku. Sain vauvan alavatsani päälle rinnan sijasta, sillä napanuora oli lyhyt. Hetken ajan tuntui kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin minä ja pieni tyttöni. Katselin haltioissani pieniä sormia, kauniita ruskeita silmiä ja vastasyntyneen viisasta katsetta.

Soitin onnessani nopeat videopuhelut sekä miehelleni että äidilleni hehkuttaen, että minä tein sen, selvisin. Olin onneni kukkuloilla. Minä, joka pelkäsin ilman puudutusta ja tukihenkilöä synnyttämistä, olin juuri tehnyt niin! Ja voisin tehdä uudelleenkin.

Kotiuduimme vuorokauden kuluttua. Pian miehenikin saapui kotiin tapaamaan uusinta perheenjäsentämme ensimmäistä kertaa.

Synnytys oli nopea ja kivulias, mutta erittäin voimaannuttava kokemus. Isossa osassa hyvää synnytyskokemustani olivat kätilöt ja lääkäri – ammattilaiset, jotka kohtasivat minut lämpimästi kannustaen ja tukien. Siitä olen heille ikuisesti kiitollinen. 

Voimaantunut

Jos ruutuun ilmestyy ”Mirjami”, tiedän, että on lähdettävä nopeasti sairaalaan.  

Lapsivettä tihkuu, mutta missä supistukset? 

Minua jännittää. Olemme odottaneet kaksi päivää, että ystäväni synnytys käynnistyisi kunnolla.

Kävimme eilen yhdessä yliaikaiskontrollissa, jossa Mirjami kertoi epäilevänsä, että lapsivettä tihkuu. Mirjami lähetettiin vielä kuitenkin sairaalasta kotiin, koska supistuksia ei ole ja kohdunsuun tilanne on epäkypsä.

Koska lapsivettä kuitenkin testin mukaan tosiaan tihkuu, hän sai ajan seuraavalle aamulle synnytyksen käynnistykseen tai ainakin vauhdittamiseen. Mirjamilla on ollut viimeiset kaksi yötä todella kipeitä supistuksia, jotka kuitenkin aina päivällä laantuvat.  

Lääketiede ei tiedä, miksi joillain synnyttäjillä latenssivaihe voi kestää päiviä ja toisilla se on ohi nopeasti, jopa muutamassa tunnissa. Valitettavasti ystäväni kuuluu niihin, joilla latenssivaihe kestää pitkään.  

Kolmas yö ilman kunnon unta 

Mirjamilla alkaa kolmas uneton yö kipeiden supistusten kanssa. Jätän puhelimeni jälleen päälle ja nukun koiran unta, sillä olen valmistautunut henkisesti lähtemään sairaalaan ehkä kuitenkin jo yöllä. Epäilyttää, heräänkö viestiääneen siinä tapauksessa, että Mirjamilta kilahtaakin viesti. Siksi heräilen pitkin yötä. Kehoni on valmiustilassa ja odottaa innolla, että pääsisin keskelle tositoimia.  

Aamulla herään kevyestä unestani huolimatta pirteänä. Tänään alkaa vihdoin varmuudella tapahtua! Kätilö nimittäin sanoi eilen, ettei tapahtumia enää lapsiveden tihkumisen takia pitkitetä.

Pukeudun ja lähden bussipysäkille, jonne olemme sopineet treffit Mirjamin kanssa. Köröttelemme bussilla Espoon sairaalaan, sillä supistukset ovat jälleen kerran laantuneet, vaikka yöllä ne taas valvottivat Mirjamia. Hän ei ole nukkunut silmällistäkään.  

Viimeksi synnyttäjä, nyt tukihenkilö 

Saapuessamme synnytysosastolle, muistot tulvahtavat mieleeni. Juurihan sitä itse tässä samassa aulassa odotin, että pääsen tutkimuksiin ja synnytyshuoneeseen.

Olen ollut kolme kertaa samassa tilanteessa kuin Mirjami nyt. Viimeisin kerta oli kolme vuotta sitten. Jokaisesta synnytyksestäni on jäänyt minulle hyvät ja kauniit muistot. Siksi tarjouduin Mirjamin tukihenkilöksi. Koin, että omien hyvien kokemusteni ansiosta minulla voisi olla hänelle annettavaa. 

Kun pääsemme Mirjamin kanssa sisälle tutkimushuoneeseen, lääkäri päättää Mirjamin toiveesta vielä hetken odottaa, josko supistukset lähtisivät itsekseen tihenemään. Mirjami saa kipupiikin avustamana torkkua pari tuntia, koska on niin poikki kolmen viimeisen yön valvomisesta.

Minä asetun mukavasti lukemaan kirjaa, jonka olen ottanut mukaani tällaisia tilanteita varten.  

Ballonki ja oksitosiini kehiin 

Kahden tunnin kuluttua lääkäri saapuu sovitusti tsekkaamaan tilanteen. Hän päättää, että Mirjamille asennetaan ballonki ja oksitoniisitippa synnytyksen vauhdittamiseksi.

Odotellessamme ballongin poistumista juttelemme kepeästi. Tunnelma on rento ja odottava.

Kun oksitosiini on tippunut, päätämme lähteä pienelle kävelylle. Vaikka heinäkuinen päivä on lämmin, minulla on hieman kylmä sairaalan tehokkaan ilmastoinnin jälkeen. Mirjami puolestaan hikoilee t-paidassa.   

Kertaan kävellessämme omia synnytystarinoitani ja pohdimme yhdessä, miten Mirjamin synnytys tulee etenemään. Häntä huolettaa, etteivät supistukset tihene ja voimistu eikä synnytys etene toivotulla tavalla.

Lohdutan sanomalla, ettemme tiedä mitä tuleman pitää. Kehotan luottamaan siihen, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella.   

Totaalinen romahdus 

Lopulta ballonki pulpahtaa ulos, mutta supistukset eivät voimistu. Mirjami saa lisää oksitosiinia.

Kymmenen aikaan illalla supistukset ovat viimein toivotulla tavalla voimistuneet. Nyt ne kuitenkin ovat jo niin tiheitä ja napakoita, että epätoivo meinaa ottaa Mirjamista vallan. Voisi kai puhua synnyttäjän itseluottamuksen romahtamisesta. Hän pelkää, ettei synnytys etene kamalista kivuista huolimatta ja että hänen voimansa loppuvat kesken.   

Mirjamilla on kivunlievityksenä ainoastaan TENS-laite. Sen lisäksi hieron Mirjamin alaselkää aina, kun kova supistus tulee. Hierominen auttoi itseäni synnytyksessä ja Mirjamikin totesi sen helpottavan kipua. Hän on kuitenkin huolissaan siitä, jaksanko hieroa. Totean, ettei minusta kannata olla huolissaan. Minä kyllä jaksaisin, tärkeämpää on nyt keskittyä omaan vointiin.  

Epätoivon kasvaessa Mirjami kokeilee kätilön ehdottamaa ilokaasua, mutta se saa hänet oksentamaan. Lopulta Mirjami on niin loppu, että huojennun itsekin, kun hän päättää puolenyön aikaan ottaa epiduraalin, vaikka viimeiseen saakka yritti taistella ilman sitä.  

Kaikesta selviää 

Toisen kärsimystä on ikävä katsella ja tekisin mitä vain, jos voisimme vaihtaa osia. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että kipu loppuu heti, kun puudutus alkaa vaikuttaa tai kun vauva syntyy.

Tiedän myös, että synnytyksestä selviää, vaikka välillä sattuu kovastikin. Ajatus helpottaa toisen kipuilun tukemisessa. Otan Mirjamia kädestä, kun hänelle laitetaan epiduraalia.

Pian kaikki kivut ovat muisto vain ja Mirjami saa nukuttua hieman. Yritän itsekin ja lähetän kaiken sympatiani niille isille, jotka joutuvat lepäämään samalla pienellä ja epämukavalla sohvalla, jolla nyt itse pötkötän.

Tilanne on niin jännittävä, että minulle käy kuten aina tavallisuudesta poikkeavissa tilanteissa: en saa unta. Olen aina ollut sellainen, että pystyn rentoutumaan vasta, kun hommat on hoidettu. Tai no, lepäänhän minä: makailen silmät kiinni ja välillä luen kirjaa, mutta en nuku. Aika ajoin seurailen monitorista Mirjamin supistuksia, vaikka käyriä onkin vaikea tulkita. Aika kuluu yllättävän nopeasti.

Sitten ponnistetaan! 

Kahden aikaan aamuyöllä Mirjami herää ja kutsumme kätilön tarkistamaan tilanteen. Toivon hartaasti, että kohdunsuun tilanne olisi edennyt.

Iloksemme kätilö ilmoittaa, että koko 10 cm on auki ja ponnistusvaihe voi alkaa. Hän lähtee käymään vielä vessassa mutta sanoo, että voimme alkaa harjoitella ponnistamista.  

Ohjeistan Mirjamia samoin kuin muistan kätilön aikoinaan neuvoneen minua ponnistamaan. Mirjami harjoittelee pari kertaa. Sitten hän sanoo, että on kova tarve ponnistaa täysillä.

Ihmettelen ääneen, missä kätilö viipyy. Ainakin 10 minuuttia on jo mennyt. Totean, että ehkä pitäisi odottaa kätilöä, mutta samalla näen, että Mirjami ponnistaa jo ihan kunnolla. Piippaan kätilön paikalle ja lopulta hän saapuukin. Hän toteaa hiukan yllättyneenä, että päälaki näkyykin jo ja kehottaa jatkamaan samalla tavalla.

Muutaman minuutin jälkeen vauva syntyy. Kello on 03.10 ja minä saan leikata napanuoran. 

Synnytyksen loppuvaihe meni niin nopeasti, että kestää hetken tajuta osuuteni olevan päättynyt. Otan kuvan tuoreesta äidistä ja vauvasta muistoksi ja pyyhin salaa silmänurkkiani. Vauva on täydellinen!

Tunnen oloni hieman ulkopuoliseksi nyt, kun synnytys on ohi ja on äidin ja vauvan aika alkaa tutustua toisiinsa. Jään kuitenkin vielä aamupalalle Mirjamin ja vauvan kanssa.  

Nöyränä uuden elämän edessä

Jälkikäteen ajattelen, että on todella suuri kunnia saada todistaa uuden elämän syntyä. Se vetää sanattomaksi ja nöyräksi.

Tilanne oli täysin erilainen kuin silloin kun itse synnytin. Silloin keskityin toimimaan, nyt ehdin havainnoida kaiken aivan eri tavalla, kun seurasin tapahtumia vierestä. Koin myös, että sain myös oikeasti auttaa enkä seisonut vain avuttomana vieressä.

Sitä tunnetta, että saa auttaa läheistä ihmistä jossakin näin tärkeässä, on vaikea kuvailla. Vaikka olin valvonut koko yön, minua ei väsyttänyt ollenkaan. Olin kokonaisvaltaisen huumaantunut kaikesta kokemastani ja sen myötä täynnä energiaa ja onnea.

Täydellisen kokemuksesta teki se, kun Mirjami totesi jälkikäteen, ettei olisi pärjännyt ilman minua. Tuntui hyvältä myös, kun kätilö kiitti minua yhteistyöstä ja kehaisi, että olin ollut hyvä tukihenkilö. Hymyssä suin ja lämmin tunne rinnassani lähdin puoli kuuden aikaan bussimatkalle kotia kohti. Synnytystukihenkilönä oleminen oli ehdottomasti yksi merkittävimmistä kokemuksista elämässäni.    

Kätilö kertoo lähtevänsä matkaan ja antaa Anniinalle ohjeita. Perheen isommat lapset tuhisevat vielä unten mailla, kun Anniina vetää saman tutun aamutakin päälleen kuin aiemmissa synnytyksissä ja suuntaa askeleensa pihamaalle.

Katse kiertää pihan eläinaitauksissa. Osa eläimistä on saanut olla yön yli ulkona, ja ne tervehtivät häntä ja ehkä myös pian syntyvää uutta tulokasta. Anniina päättää lähteä kävelemään tuttua pihatietä auringonnousua samalla ihastellen.

Kahdeksan aikaan aamulla Juha herättää lapset, ja ehdottaa, että nämä lähtisivät hetkeksi isovanhemmille naapuriin.

Lapset lähtevät jännittyneinä matkaan isänsä kanssa. Isä lupaa, että he näkevät aivan pian pienen sisaruksensa.

Vauva syntyy paljuun, istukka pihamaalle

Kun kätilö kaartaa paikalle, supistukset ovat ehtineet tihentyä ja voimistua. Kätilö tutkii Anniinan ja mittaa muun muassa vauvan sykkeen. Hän asettaa Anniinan vatsalle vyön, jolla seurataan myös sairaaloissa supistusten tiheyttä.

Tovin kuluttua Anniinasta alkaa tuntua, että kävely ja seisominen on liian raskasta. Mies on lämmittänyt varmuuden vuoksi pihapaljun ja kätilö vahvistaa, että Anniina voi halutessaan koittaa levätä vedessä, joka kannattelee kehoa.

Kätilö jättäytyy sivummalle ja antaa Anniinan ja Juhan olla kahden. Hän tarkkailee kauempaa Anniinan vointia, joka ottaa supistuksia vastaan paljussa puoliso tukenaan.

Kaksi korppia lentelee paljun yläpuolella ja raakkuu poikkeuksellisen kuuluvasti. Anniina kuulee, miten hevoset hirnuvat laitumella.

Kun syntymän hetki alkaa lähestyä, Anniina alkaa yllättäen pelottaa. Hän kutsuu kätilön luokseen, joka halaa Anniina ja rohkaisee: vauva on ihan kohta täällä!

Pian Anniina tuntee, että vauva alkaa syntyä. Juha hyppää paljuun, ottaa veteen syntyvän vauvan vastaan ja nostaa hänet pinnalle. Vauva on hetken aikaa ihmeissään hiljaa. Anniina ehtii jo huolestua, eikö lapsesta lähde tervettä vastasyntyneen parkaisua.

Kätilö kuitenkin vakuuttaa, että vauva alkaa pian ääntelemään. Hän vielä vähän mietiskelee.

Sekunnit tuntuvat pitkiltä, mutta lopulta vauva alkaa haukkoa henkeä ja parkaisee kuuluvasti. Sen kuulevat varmasti myös pihan eläimet.

Aurinko paistaa lämpimästi, ja kaikkien katseet ovat uudessa pienokaisessa.

Pian Anniina kävelee makuuhuoneeseen vauva sylissään. Hän lepäilee sängyllä pyyhkeiden alla, kun vauva alkaa syödä rintaa ensimmäistä kertaa. Anniina ihastelee maidon nopeaa nousua, sillä aiemmissa synnytyksissä se otti aikansa.

Kätilö loikoilee koiran kanssa samalla sohvalla. Välillä he jutustelevat Anniina kanssa, välillä kaikki ovat aivan hiljaa. Juha keittää kahvia ja tekee aamiaista keittiössä koko porukalle.

Sitten Anniina muistaa istukan: milloin se poistuu? Kätilö sanoo, että asialla ei ole kiire. Anniina voisi nousta halutessaan hiukan pystyasentoon ja tunnustella oloaan. Makuuasennossa istukka ei oikein lähde liikkeelle.

Lopulta istukka syntyy ulos huussin viereen nurmikolle, kun Anniina kyykistyy kätilö vierellään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Anniina näkee istukan.

Se tuntuu tärkeältä ja hyvin luonnolliselta osalta synnytystä.

Pikku-Fridan syntymäpäiväjuhlat

Ennen kuin kätilö lähtee, hän tutkii vielä vauvan ja Anniinan. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin.

Synnytyssairaalassa syntyneen vauvan kotiinlähtötarkastuksen tekee lääkäri. Jalkasen perheen vauva tutkitaan vielä myöhemmin neuvolassa.

Kun kätilön lähdöstä on kulunut muutama tunti, talo täyttyy ilahtuneista huudahduksista. Isosiskot saapuvat takaisin kotiin. He pääsevät heti silittelemään ja sylittelemään pientä siskoaan Fridaa.

Myöhemmin samana päivänä niin Jalkaset kuin isovanhemmat kerääntyvät kaikki keittiönpöydän ääreen juhlimaan pienen Fridan syntymäpäivää mummon tekemän mustikkapiirakan merkeissä.

Kätilö takasi turvallisen olon

Synnytys omalla kotitilalla oli ollut Anniinan haaveissa jo toisen lapsen kohdalla, mutta silloin idean toteuttaminen tyssäsi siihen, ettei hän löytänyt sopivaa kotikätilöä eli kotiloa.

Monet kotiloista toimivat pääkaupunkiseudulla, mutta Fridan synnytyksessä mukana ollut kätilö tekee keikkoja myös muualle Suomeen.

Anniina tapasi kätilön muutaman kerran raskausaikana. Hänen kanssaan yhteys tuntui löytyvän saman tien.

– Minulla oli todella turvallinen olo hänen kanssaan. Kokemusta hänelle oli kertynyt jo 200 kotisynnytyksestä.

Anniina kertoo, että ei ollut aiemmissakaan sairaalasynnytyksissä kaivannut lääkkeellistä kivunlievitystä. Ainoastaan ilokaasusta hänellä on kokemusta.

Se ei jäänyt nytkään harmittamaan Anniinaa, sillä hän luotti siihen, että pystyy ottamaan supistukset vastaan tutussa ympäristössä. Kotona olo tuntui turvalliselta.

– Fridan syntymä oli kuin satukirjasta.

Tosin alun perin Anniinan ei ollut tarkoitus synnyttää paljuun. Juha ehdotti hänelle paljua synnytyspaikaksi jo raskausaikana, mutta Anniina epäili, että synnyttäisi mieluummin makuuhuoneessa.

Yllättäen valmiiksi lämmitetty palju tuntuikin kutsuvalta, kun supistukset alkoivat tuntua toden teolla.

Anniina ja Juha kuvasivat synnytyksen videolle, sillä he pitävät Youtubessa Farmipäiväkirja-nimistä vlogia. Video luo hyvin idyllisen kuvan kotisynnytyksestä, joka Anniinan kohdalla onnistuikin täydellisesti.

Anniina kuitenkin muistuttaa, että hän ei halua varsinaisesti kehottaa ketään tekemään vastaavaa ratkaisua. Kotisynnytys ylipäätään tuntui sopivan hänelle hyvin, mutta on tärkeää, että synnyttäjä voi tehdä ratkaisun itseään ja toiveitaan kuunnellen.

Myös kätilön mielipiteellä olisi ollut väliä, jos tämä olisi todennut, että synnytys on parempi hoitaa loppuun sairaalassa.

Miehelläni oli selässä välilevyn pullistuma, joka kipeytyi todella pahasti kesken ultrauksen. Kätilö käski mieheni mennä makuulle viereisen huoneen sängylle.

Kätilö ei saanut vauvaa ollenkaan liikkumaan, vaikka hän yritti yli puolen tunnin ajan herätellä tätä. Minut laitettiin miehen seuraksi huoneeseen käyrille. Koko tunnin aikana tunsin vain kolme hentoa liikettä.

Minut laitettiin vielä uudelleen käyrille toiseksi tunniksi, ja tässä välissä miehen oli lähdettävä hakemaan esikoisemme päiväkodista. Toisen tunnin aikana en tuntenut kuin kaksi liikettä, joten kätilöt päättivät, että synnytys käynnistetään liikkumattomuuden takia.

Soitin miehelleni. Pyysin häntä viemään esikoisen äitini luokse ja tulemaan sairaalalle.

Kärvistelyä kaikille

Olin todella peloissani ja hiukan paniikissa, mutta lääkäri rauhoitteli ja asensi minulle ballongin. Pääsin huoneeseen lepäämään. Kello oli noin kolme iltapäivällä.

Ensimmäiset supistukset alkoivat tulla. En tiennyt entuudestaan, miltä supistukset tuntuvat. Esikoinen oli syntynyt kiireellisellä sektiolla raskausviikolla 35 vuotavan istukan takia, joten en kerennyt kokemaan supistuksia silloin.

Muutama kova supistus tuli. Kätilö neuvoi menemään lämpöiseen suihkuun jumppapallon kanssa. Se auttoi.

Mieheni saapui onneksi sairaalalle, mutta hänen selkänsä oli niin kipeä, että hän joutui makaamaan patjalla lattialla.

Yhdeltä yöllä minulta puhkaistiin kalvot, koska mitään ei tapahtunut. Kalvojen puhkaisun jälkeen ei edelleenkään tapahtunut mitään, joten laitettiin oksitosiinitippa. Sitten alkoi tulla todella kivuliaita supistuksia. Sain ilokaasua.

Neljältä aamuyöllä minut siirrettiin synnytyssaliin, jolloin kivut alkoivat olla jo sen verran kovat, että halusin saada spinaali- ja epiduraalipuudutuksen yhdistelmän. Jouduin odottamaan kyseistä lääkettä yli kaksi tuntia.

Vihdoin sain kivunlievityksen, ja aamulla kello 10:30 kohdunsuu oli täysin auki. Ponnistusvaihe alkoi 14:15.

Mieheni ei pystynyt olemaan vierelläni, koska hänen selkänsä oli niin kipeä, että seisominen oli mahdotonta. Niinpä hän makoili viereisellä sängyllä, kun minä synnytin.

Kovan tuskan ja uupumuksen jälkeen kello 15:07 poikamme syntyi. Poika syntyi niin vauhdilla, että hän oli aivan mustelmainen sekä naamasta että vartalolta.

Liian raskas kokemus

Synnytys oli minulle äärimmäisen traumaattinen ja raskas kokemus. En enää halua lapsia, koska en halua kokea samaa uudelleen.

Syntymän jälkeen poika joutui neljän tunnin iässä teho-osastolle muututtuaan siniseksi. Pojan bilirubiiniarvo oli todella korkea, joten hän joutui sinivalohoitoon kahdeksi vuorokaudeksi. Nämä kokemukset olivat todella raskaita minulle, enkä saanut tarpeeksi keskusteluapua.

Tänä päivänä kaikki on onneksi hyvin ja poika voi todella hienosti. Olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin kokemuksesta. Kätilöt olivat aivan ihania ja tukivat minua koko ajan, heille annan täydet kympit.

Kokemukseni ei ollut positiivinen, mutta kiitollinen olen Naistenklinikan henkilökunnalle siitä, että he hoitivat kaiken parhaalla mahdollisella tavalla ja poikani selvisi tuosta pelottavasta kokemuksesta.

-J

Lue myös: Synnytystarinakisan voittaja: Suuripäinen vauva pisti isoveljeäänkin paremmaksi – ”Sitä, mitä edessä olisi, en osannut kuvitella”

Lapsi oli koko raskauden ajan erittäin vauhdikas liikkeissään. Laskettu aika tuli ja meni. Siivosin ja pompin jumppapallolla. Ihmisten jatkuva kysely ”joko on syntynyt?” nostattivat v-käyrää entisestään. Yliaikaiskontrollissa sovittiin käynnistysaika seuraavalle viikolle.

Käytin kissaa eläinlääkärissä ja poistatin viimeisen viisaudenhampaan, eivätkä nämäkään käynnistäneet synnytystä.

Empien matkaan

Kaksi päivää ennen käynnistysaikaa olimme mieheni kanssa asioilla. Tunsin sisälläni kolahduksen: kuin olisi iso kuula tiputettu korkealta.

Mitään radikaalia ei tapahtunut heti. Kuitenkin noin puolen tunnin kuluttua eli puoli kuudelta illalla alkoivat supistukset, jotka tulivat ensin viiden minuutin välein ja hetken päästä kolmen minuutin välein. Uskoin vakaasti, ettei vielä ollut mitään kiirettä, ensisynnyttäjä kun olin.

Mies yritti suostutella minua lähtemään tai edes soittamaan synnytysosastolle. Lopulta soitin synnärille. Myös kätilö puhelimen päässä totesi, että koska olen ensisynnyttäjä, ei ole vielä hoppua ja oman voinnin mukaan toimitaan.

Puuskuttelin ja purin hammasta supistuksien aikana, kunnes totesin, että ehkä kuitenkin voitaisiin jo lähteä. Kello oli seitsemän illalla, ja matka sairaalalle kesti 45 minuuttia.

Täältä tullaan!

Kun pääsimme synnärille, en päässyt enää kävelemään synnytyssaliin. Kätilö totesi, että olin jo yhdeksän senttiä auki. Mies vastaili kätilölle ja lääkärille kivunlievitykseen liittyviin kysymyksiin, piti minua kädestä kiinni ja silitteli.

Olin jossain ihan omassa supistuskuplassani. Ilokaasu helpotti oloa kummasti, vaikka sivuvaikutuksena aloinkin veistelemään Kummeli-vitsejä.

Sain kohdunkaulapuudutteen sekä epiduraalin. Vauvan sydänäänet katosivat ja minut käskettiin konttausasentoon. Sillä ei ollut vaikutusta. Lääkäri kertoi, että he kokeilevat imukupilla saada lapsen ulos, mutta jos ei pian ala tapahtumaan, mennään leikkaussaliin suorittamaan hätäsektio.

Imukupilla yritettiin, mutta toisella yrittämällä se pamahti irti. Tässä vaiheessa supistukset olivat kadonneet. Sitten juostiin leikkaussaliin.

Synnytyksessä oli mukana eräs kätilöopiskelija, joka piti minua jalasta kiinni ja silitti. Vaikka ympärillä oli paljon vilskettä, tunsin koko ajan olevani turvassa näiden ammattilaisten kanssa.

Neljä minuuttia imukupin irtoamisesta syntyi meidän täydellinen pieni tyttömme, joka kuulemma huusi jo ennen kuin hänet ehdittiin ottaa ulos. Tuon neljän minuutin aikana juostiin leikkaussaliin, siirrettiin leikkauspöydälle, nukutettiin ja leikattiin (ja tapahtui varmaan miljoona muuta asiaa, jotka jäivät minulta huomaamatta).

Koskaan ei selvinnyt, miksi sydänäänet katosivat tai miksi synnytys oli niin nopea. Olen kuitenkin täydellisen tyytyväinen synnytykseen kokonaisuutena.

Vinkkinä tuleville synnyttäjille: luota kehoosi ja kuuntele sitä, luota ammattilaisiin. Joskus voi kuunnella myös kumppania ja uskoa, kun hän sanoo, että voitaisiin lähteä!

Supistuksia tuli koko yön. Aamuyöstä mieslääkäri tuli tekemään sisätutkimuksen ja komensi minut vesisänkyyn. Se oli vihoviimeinen paikka, minne halusin, koska supistusten tultua olisin tahtonut työntää jalkojani jotain vasten ja siellä se ei onnistunut. Hyvä, kun pääsin pois vesisängystä.

Aamulla seitsemän aikoihin sama lääkäri tuli taas tekemään sisätutkimusta ja totesi, ettei epiduraalia pystytä antamaan enää. Kahdeksalta puhkaistiin kalvot. Ilokaasua eivät pystyneet antamaan, koska kaikki letkut olivat kuulemma pesussa ja ne, ketkä letkuista olivat vastuussa, olivat risteilyllä.

Kätilö alkoi näyttää isänkin mielestä pelokkaalta, hän ei paljoa puhunut. Lapsi lopulta syntyi kello 13.14 neljäkymmentäviisi minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen.

Poika painoikin 4660 grammaa. Olin onneksi sillä asenteella hommassa, että jos tästä muutkin selviää, niin kyllä minäkin. Arvio oli ollut yli kilon kevyempi.

Kun lapsi oli syntynyt, paikalle tuli reilu kymmenen hengen opiskelijaryhmä katsomaan, kun kätilö ompeli revennyttä alapäätäni. Kukaan kysynyt, voiko tulla. Eivät he kovin kauan olleet, mutta sillä ei ollut siinä kohtaa väliä. Olin onnellinen, että selvisin hengissä.

Kätilö jonkin aikaa ommeltuaan tuumasi, että tämä ei ole hänen heiniään. Ompeluun osallistui useampi henkilö ja se kesti kaikkiaan kaksi ja puoli tuntia. Sitten pääsin muiden äitien kanssa huoneeseen.

Huolestuttava oire

Illalla hoitaja tuli sanomaan, että he vievät pojan teholle, koska lapsella on lämpöä ja tämä on vähän veltto. Seuraavana päivänä olin väsynyt ja nukuin päivällä, illansuussa lähdin katsomaan poikaa.

Vauva nukkui. Hoitaja antoi minulle lehden, jota pystyisin lueskelemaan pojan heräämistä odottaessa.

Mietin, että mikä ihme minulla on, kun en yhtään jaksa kiinnostua lapsesta enkä jaksa edes katsella häntä. Hoitaja näki, että nyt ei ole kaikki hyvin, ja lähti viemään minua takaisin osastolle.

Lämpöni oli kohonnut reilusti yli 40 asteen, hemoglobiini näytti 60 ja tulehdusarvot 200. Sain pari pussia verta ja antibiootin suoneen. Minulle tehtiin myös kaavinta, sillä kyseessä oli kohtutulehdus.

Poikakin joutui antibioottikuurille pienen flunssaisuuden takia. Olimme sairaalassa lähes kaksi viikkoa.

Pieleen mennyt painoarvio

Kahden ja puolen vuoden päästä olin jälleen synnyttämässä. Nyt sain epiduraalin, ja se helpotti synnytystä todella paljon. Lapsikin oli pienempi. 3985 grammaa painava tyttö mursi tullessaan häntäluuni, mutta muuten kaikki meni oikein hyvin.

Tästä meni kuusi vuotta, ja vielä uskalsin tehdä lapsen. Minulle tuli hirveä synnytyspelko. Sain raskausajan diabeteksen ja kilpirauhasen vajaatoiminnan. Insuliinia pistin loppuraskaudesta.

Ensimmäisessä synnytyksessä ollut mieslääkäri sanoi raskausviikolla 37, että on tulossa iso lapsi, joka painaa jo tässä vaiheessa yli neljä kiloa. Olin aivan järkyttynyt, mutta lääkäri vain totesi, että onhan sieltä tullut lähes viisikiloinenkin.

Tulin kotiin itkien järkytyksestä. Ajattelin, että kuolen tähän. Soitin sairaalaan seuraavana päivänä ja sanoin, että haluan leikkauksen, en pysty tähän. Sain ajan mukavalle naislääkärille.

Naislääkäri katsoi vauvan kokoa ja sanoi mieslääkärin arvioineen väärin. Hän arveli lapsen kooksi siinä vaiheessa 3500 grammaa. Rauhoituin, sillä sehän on ihan normaalikokoinen.

Sovittiin, että synnytys voidaan käynnistää raskausviikolla 39 + 2. Olin hyvillä mielin. Menin sovittuna päivänä sairaalaan ja sama naislääkäri otti minut vastaan.

Lääkäri sanoi, että hän katsoikin koon väärin pari viikkoa sitten, ja kyllä vauva onkin niin iso kuin mieslääkäri aiemmin arvioi. Romahdin täysin. Hänhän oli valehdellut minulle!

Unohtumaton kommentti

Anoin sektiota. Lääkäri sanoi, että saat kaiken mahdollisen, mutta et sektiota, sinua käsitellään silkkihansikkain.

Muiden äitien joukkoon minua ei voinut laittaa, koska olin niin poissa tolaltani. Olin liinavaatekomerossa siihen asti, että synnytyshuone vapautui.

Sain epiduraalin ja vähän ennen puolta päivää kätilö sanoi, että isä voisi nyt mennä kanttiiniin, hän itse ainakin lähtee syömään eväitään.

En laskenut miestäni mihinkään ja lapsi syntyi kätilön syödessä eväitään, joskin paikalle tuli hänen kollegansa. Tyttö painoi 4245 grammaa eli hän oli ihan inhimillisen kokoinen.

Illalla lapset soittelivat mummon kanssa sairaalaan ja 9-vuotias esikoispoikani kysyi, että kuinka iso se vauva sitten oli. Sanoin, että no onhan sillä aika pyöreät posket. Poika rupesi itkemään ja sanoi: ”Voi ei, tyttö ja vieläpä lihava!”

No, tyttö oli isoveljenkin mielestä täydellinen sitten, kun hän tuli katsomaan uutta sisartaan. Kaikki on ollut tämän väärti, muttei näitä unohda koskaan.

Supistukset alkoivat eräänä helmikuun aamuna pian sen jälkeen, kun puolisoni oli lähtenyt töihin. Supistukset eivät olleet erityisen kipeitä, mutta niitä tuli alusta alkaen melko tiuhaan.

Kahden tunnin kuluttua soitin synnytyssairaalaan ja kysyin ohjeita, milloin pitäisi lähteä ajamaan sairaalalle. Meillä oli siihen aikaan noin tunnin ajomatka lähimpään synnytyssairaalaan.

Ohjeeksi sain, että lähteä voi sitten, kun kipujen kanssa ei enää pärjää. Odottelin siis rauhassa, käytin koiran ulkona, kävin suihkussa ja pakkailin.

Iltapäivällä soitin puolisolle, että hänen on parasta tulla kotiin, sillä supistukset alkoivat tuntua kipeämmiltä. Lähdimme sairaalaan ja noin puolessavälissä matkaa ajattelin, että vauva syntyy pian. Pyysin miestäni ajamaan hieman kovempaa.

Vastustelin loppumatkan ponnistamisen tarvetta vastaan. Lopulta pääsimme sairaalaan.

Tuskan hetket aulassa

Odotusaulassa odottaminen oli tukalaa. Puolisoni ei koronan takia saanut odottaa kanssani aulassa, vaan joutui odottamaan autossa. Kätilö tuli arvioimaan tilanteeni ja olinkin jo kymmenen senttiä auki.

Sanoin, että minulla olisi jo tarve ponnistaa. Kätilö tiuskaisi, että älä nyt siihen synnytä.

Kätilö saattoi minut synnytyssaliin ja kertoi, että hetken päästä paikalle tulee synnytyksessä avustava kätilö. Jäin yksin.

Ajattelin jo, että taidan synnyttää yksikseni, mutta loppujen lopuksi paikalla olivat puolisoni, kaksi kätilöä, opiskelija ja lääkäri.

Ponnistusvaiheessa vauvan sykkeet välillä laskivat, minkä takia lääkäri oli paikalla. Ponnistusvaihe kesti noin 20 minuuttia ja meille syntyi terve poikavauva alle tunnin kuluttua sairaalaan saapumisestamme.

En tietenkään ehtinyt saada kivunlievitystä, enkä jälkeenpäin ajateltuna sitä olisi tarvinnutkaan. Toki ponnistaessa oli ihan omat kipunsa, mutta kestin ne kuitenkin.

Vauvan synnyttyä istukkani aiheutti ongelmia, sillä se ei tullut ulos jälkisupistusten mukana. Napanuora lähti irti, kun siitä vetämällä istukkaani yritettiin irrottaa, ja supistuksia voimistavaa lääkettäkin kokeiltiin.

Seuraavaksi sain vahvaa kipulääkettä ja lääkäri yritti irrottaa istukkaa käsin. Kun sekään ei toiminut, päädyin leikkaussaliin ja istukka irrotettiin kaapimalla.

Minua jäi hieman harmittamaan, etten saanut olla vauvani kanssa hänen ensimmäisiä tuntejaan, vaan olin nukutettuna ja heräämisessäkin meni oma aikansa. Onneksi mieheni oli mukana pitämässä vauvasta huolta ja minulle jäi synnytyksestä tosi hyvät fiilikset.

Emmi

Raskaus onneksi eteni viikolle 36+3.  Kohdunsuun tilanne kuitenkin kehittyi raskauden aikana salakavalasti ilman supistuksia.

Olin jo viisi päivää ennen synnytystä seitsemän senttimetriä auki. Toisin sanoen avautumisvaihetta ei ollut pahemmin enää jäljellä.

Pelkäsin, että lapsivedet menevät ja vauva syntyisi pakkaseen, jos lähtisin taksilla sairaalaan. Siksi soitin ambulanssin heti ensimmäisistä supistustuntemuksista. Supistukset eivät missään vaiheessa olleet liian kivuliaita, ja kotona ollessani ne olivat olleet hyvinkin siedettäviä.

Kummalliset hormonit

Ensihoitajat pyörittelivät silmiään ja katseet kysyivät, että oikeastiko rouva meinaa synnyttää. Olin todella rauhallinen, ettei 2-vuotias esikoiseni säikähtäisi, enkä ehkä siksi näyttänyt tyypilliseltä synnyttäjältä.

Kun pääsimme sairaalaan, ensihoitajat halusivat kuulla tuloksen ja olivat silminnähden äimistyneitä, kun kätilö totesi kohdunsuun olevan täysin auki. Hieman hoitajat moittivat, kun kuulivat, että olen itsekin kätilö: ”Olisit sanonut, että tiedät synnytysasioista enemmänkin!”

Ensihoitajista minulla jäi lämmin muisto. Synnytyssalissa hengitin ilokaasua ja riemastuin, miten pitkille viikoille olin onnistunut pääsemään ja että ehdin vieläpä sairaalaan synnyttämään. Mieskin ehti mukaan, kun esikoisen hoitaja oli saapunut kotiimme.

Riemumielin synnytin noin puolen tunnin päästä sairaalaan saapumisesta. Ensimmäisenä huusin, että huippua, haluan synnyttää uudelleen!

Mies katsoi huvittuneena ja tokaisi, että kylläpä nuo hormonit ovat kummia. Ilmeisesti lyhyt ponnistusvaihe ei vierestä katsottuna näyttänyt niin ihanalta.

Edelleen muistelen synnytystä huikeana hetkenä. Iso kiitos kuuluu kätilölle, ihanalle kollegalleni, jonka läsnäolo teki synnytystapahtumasta turvallisen.

Marjukka

Lue myös: Synnytystarinakisan voittaja: Suuripäinen vauva pisti isoveljeäänkin paremmaksi – ”Sitä, mitä edessä olisi, en osannut kuvitella”

Kotiliesi.fi: Millaista oli kätilön arki vuosikymmeniä sitten? Näin kunnankätilö kertoo pula-ajan synnytyksistä

Se ei tosin tuntunut supistukselta, vaan oli vain kova kipu alavatsassa ja lantiossa.

Tästä alkoi heti supistelemaan todella kipeästi minuutin välein. Soitin äidilleni, koska en ollut varma, olivatko kyseessä supistukset vai jotain muuta. Laitoin myös anopille viestiä, viitsisikö hän tulla hakemaan esikoisen, sillä kivut olivat niin kovia.

Outo tunne alakerrassa

Kello 6.30 soitin sairaalaan ja kerroin kovista kivuista, jotka tulivat minuutin välein ja kestivät parikymmentä sekuntia. Kätilö puhelimessa sanoi, että kuulostaa niin kipeältä, että olisi hyvä alkaa tulla sairaalaan päin.

Anoppi tuli hakemaan esikoista noin varttia vaille seitsemän. Olin tässä vaiheessa ilmoittanut miehelleni sekä soittanut tukihenkilölle ja äidilleni, että pitää lähteä sairaalaan. Mies oli työreissussa Ruotsissa, joten hän ei valitettavasti päässyt mukaan.

Tätini vei minut sairaalaan tasan kello seitsemän. Kivut olivat jo ihan sietämättömät, enkä meinannut millään selvitä kotoa autoon. Kirjaimellisesti vain huusin aina kivun tullessa. Pääsin jotenkuten silti ulos.

Yritin päästä autoon istumaan. Silloin tuli niin järkyttävä supistus, että tätini päätti soittaa hätäkeskukseen. Hän luuli, että minulla tai vauvalla olisi jokin hätä, kun varmuutta synnytyksestä ei ollut.

Hätäkeskuspäivystäjä oli ihana ja rauhoitteli minua todella ammattitaitoisesti. Hän kertoi ambulanssin olevan matkalla ja käski soittamaan uudestaan, mikäli tilanne pahenisi tai jotain uutta tapahtuisi.

Meni alle viisi minuuttia edellisen puhelun loputtua, kun minulle iski omituinen tunne alakertaan. Esikoisen synnytyksessä olin saanut epiduraalin ja muita kivunlievityksiä, joten en tunnistanut sitä ponnistamisen tarpeeksi.

Muistan huutaneeni tädilleni, että täältä tulee nyt jotain. Samalla sekunnilla kehoni kirjaimellisesti työnsi vauvan ulos. Vauva syntyi leggingsien lahkeeseen auton etupenkille!

Ambulanssi saapui paikalle viitisen minuuttia vauvan syntymän jälkeen. Synnytyksen kokonaiskestoksi on merkattu tunti ja kaksitoista minuuttia.

Noora

Lue myös: Täysien pisteiden tyttö syntyi liikkuvassa autossa: ”Olisihan tuossa voinut käydä vaikka ja mitä”

Olin katsonut ennen synnytystä YouTube-videoita, joissa tubettajat olivat kuvanneet matkaa supistuksista vauvan syntymään. Yritin varautua siihen, mitä olisi odotettavissa.

Muutamilla videoiden henkilöillä meni päiviä ensimmäisestä supistuksesta siihen, että vauva syntyi. Rukoilin mielessäni, että vauvani syntyisi nopeasti.

Olin jo vuosia aiemmin nähnyt televisiossa ohjelman, jossa nainen synnytti vesialtaassa, ja tämä vaihtoehto oli kiehtonut minua siitä asti. Halusin siis synnyttää altaassa niin vähillä lääkkeillä kuin mahdollista.

Liian kivuliasta

Oli perjantai, ja olin nukkumassa. Unen harson läpi tunsin etäisesti kivuliaan vihlaisun mahassani.

Vasta kolmannen tai neljännen vihlaisun jälkeen aloin heräillä, että hetkinen. Nämähän ovat supistuksia! Vihdoin! Vauva oli jo puolitoista viikkoa yliajalla, ja nyt hän saapuisi.

Kun supistukset kuitenkin jatkuivat epäsäännöllisinä koko päivän, alkoi niistä mennä ilo. Minua tuskastutti olla kivuissa, ja itkin illalla miehelleni väsymystäni ja turhautumistani.

”Melkein luulin olevani piilokamerassa.”

Menimme nukkumaan, mutta en saanut unta supistuksiltani. Hypin kahdelta yöllä jumppapallolla ja katsoin zombina Netflixistä Too Hot to Handle-sarjaa. Oma oloni oli pikemminkin too painful to handle.

Supistusten tihennyttyä menin suihkuun ja käytin kaiken lämpimän veden loppuun. Sitten raahustin sänkyyn ja yritin levätä. Koko tämän ajan olin seurannut supistuksien väliä, ja viimein neljän aikaan supistukset olivat niin säännöllisiä, että saimme luvan lähteä sairaalaa kohti.

Lisää esteitä

Sairaalassa pyörsin päätökseni lääkkeettömyydestä heti, kun pääsin kynnyksen yli. Kipupiikki oli taivaan lahja, kipu hävisi heti.

Myöhemmin otin vielä tarjotut ilokaasut ja epiduraalit vastaan, koska selkeästi en tulisi saamaan nopeaa synnytystä.

Viimeisiä aukeamissenttejä odoteltiin tuntikausia, ja en muista tuosta odottelusta muuta kuin sen, että hypin kyllästymiseen asti jumppapallolla. Välillä yritin pelata mieheni kanssa Yatzya, mutta nuokuin pelatessamme väsymyksestä ja lääkkeistä kuin humalainen.

Lopulta myöhään sunnuntai-iltana kätilöt näyttivät vihreää valoa, että saisin ponnistaa. En saisi synnyttää altaaseen, koska ne olivat remontissa. No niin tietysti.

”Toiveillani ja niiden toteutumattomuudella ei ollut mitään merkitystä, kaikkein merkityksellisin asia oli siinä.”

Asia ei kuitenkaan vaivannut minua, koska halusin viimein tavata lapseni. Olin kurkkuani myöten täynnä odottelua ja tuskaa.

Ponnistin parhaani mukaan. Havaitsin, että kaikki ei ollut kohdallaan, kun kätilö haki lääkärin kurkkimaan alakertaani. Vauva oli kuulemma kiepauttanut itsensä synnytyskanavassa sellaiseen asentoon, ettei pääsisi ulos ilman apuja.

Melkein luulin olevani piilokamerassa, kun kätilö alkoi kieputella minua eri asentoihin ja teki spinning babies -liikkeitä minulle. Koska oikein saisin vauvan syliini?

Viimeinen ponnistus

Liikkeet onneksi tepsivät, ja pääsin jatkamaan synnyttämistä. Vauva liikkui hitaasti. Olin aivan loppu, lääkkeissä ja monta vuorokautta valvonut.

Kun päälaki alkoi viimein näkyä, puristi mies minua olkapäästä ja sanoi rauhallisesti, että anna mennä. Jostain sain kaivettua eläimellistä voimaa pusertaa lihaksillani niin lujaa kuin lähti, ja kohta rinnalleni nostettiin suurin sinisin silmin minua tuijottava tyttövauva. Olin odottanut itkua, mutta hän oli aivan hiljaa ja makoili vain.

Kivut ja väsymys hävisivät kuin taikaiskusta. Toiveillani ja niiden toteutumattomuudella ei ollut mitään merkitystä, kaikkein merkityksellisin asia oli siinä. Siitä hetkestä lähtien tiesin, että olin niin fyysisesti kuin henkisesti vahva, ja tekisin kaikkeni tyttäreni puolesta.

Olin ihmeissäni, kun aika pian kätilö totesi reippaasti, että saisin mennä suihkuun. Hän ja isä punnitsisivat vauvan ja ottaisivat mittoja ylös. Olin aivan pöllämystynyt. Mitä, nytkö jo saa peseytyä?

Laskeuduin varovasti sängyltä ja kävelin kuin ankka suihkuhuoneeseen. Käänsin kahvasta ja vesi suihkusi ylleni. Seisoin hetken silmät kiinni. Minä olin nyt äiti.

Hilla

Lue myös: Synnytystarinakisan voittaja: Suuripäinen vauva pisti isoveljeäänkin paremmaksi – ”Sitä, mitä edessä olisi, en osannut kuvitella”

Olin voinut koko raskausajan erinomaisesti, enkä odottanut synnytyksen olevan vielä lähellä. Harjoitussupistuksia ei ollut juuri tullut, toisin kuin aiemmissa raskauksissani.

Nautimme kesäpäivästä perheen kanssa ja lähdin illan tullen pesemään kaikki talomme matot anoppilaan. Pesin kymmenisen mattoa painepesurilla auringosta nautiskellen.

Kun pidin taukoja matonpesusta, kuulin erikoisia napsauksia vatsasta. Anoppi sanoi, että kalvot ne siellä napsuvat, ettei taida synnytys olla kaukana.

Hymähdin, että enpä usko ajan vielä koittaneen.

Äkkilähtö yöhön

Menin myöhään illalla kotiin. Lapset olivat jo nukkumassa. Huokasin miehelleni, joka makasi sohvalla katsomassa televisiota, ettei tämä lapsi synny ikinä, kun ei ollut yhtäkään supistusta koko matonpesun aikana.

Päätin mennä ajoissa nukkumaan, koska jalkoja särki.  Kehotin miestäkin menemään nukkumaan, koska seuraavana aamuna olisi aikainen herätys ja meno vauvan kasvu-ultraan. Vauvasta oli arvioitu isokokoista.

Nukahdin syvään uneen, mutta heräsin jo kello 1.20 kauheaan pissahätään. Nousin sängystä ja kuulin pienen naksauksen. Samalla jotain lämmintä valui reittä pitkin lattialle.

Tunsin outoa painetta, mutta ajattelin pissanneeni vain alleni. Vaapuin vessaan pyyhe haarovälissä.

”Anoppi saapui kymmenessä minuutissa meille tukka pystyssä.”

Ennen kuin ehdin istua pöntölle, vettä lorisi lattialle ihan kunnolla. Synnytys oli siis käynnistynyt spontaanisti.

Voi miten mahtavaa, ajattelin. Mikään aikaisemmista synnytyksistäni ei ollut käynnistynyt vesien menolla. Olin innoissani, että saisin kokea myös sen, koska tämä vauva olisi meidän viimeinen vauvamme.

Kiirehdin herättämään mieheni, joka lähti keittämään kahvia. Hätyytin miestä soittamaan äitiään lapsenvahdiksi, jotta pääsisimme lähtemään. Meiltä oli noin tunnin matka sairaalaan ja aloin olla tuskainen.

Soitin synnärille Kokkolaan. Kätilö kysyi varovasti, tulisimmeko todella omalla autolla, kun vedet olivat jo menneet ja kyseessä oli neljäs lapsemme. Vastasin, että tulemme, koska olo on ihan hyvä.

Anoppi saapui kymmenessä minuutissa meille tukka pystyssä. Into piukeana hän totesi olleensa varma, että lähtö tulee tänä yönä, kun kalvot niin kovasti napsuivat illalla.

Kärsimysten tie

Lähdimme matkaan noin kello 1.45. Matka oli tuskainen. Supistukset kiihtyivät noin kymmenen minuutin sisällä niin, että ne alkoivat tulla minuutin välein. En muista matkasta juuri mitään muuta kuin sen, että keskityin hengittämiseen ja aina uuteen supistukseen. Jokainen töyssy tiessä tuntui olevan liikaa.

Miestä pyysin ajamaan niin kovaa kuin hän uskaltaisi. Onneksi oli yö eikä paljon liikennettä missään. Kiemuroin tuskissani etupenkillä ja läähätin kuin mikäkin eläin. Rukoilin mielessäni, ettei lapsi syntyisi autoon.

”En unohda sitä hetkeä koskaan.”

Pääsimme Kokkolaan perille ennen puolta kolmea yöllä. Jouduimme soittamaan summeria pääovella, jotta kätilö tulisi meitä vastaan. Ne minuutit olivat pitkiä. Sain hädin tuskin sanottua, että lapsi syntyy tähän ihan juuri. Kätilö tuumasi, että olittepa te nopeita. Ambulanssi oli lastattu valmiiksi meitä varten, mutta sitä ei ollut sittenkään tarvittu.

Pääsin suoraan saliin ja olin jo seitsemän senttiä auki. Ilokaasu helpotti vähän, mutta hetken päästä oksensin runsaasti.

Toiveeni oli päästä ammeeseen, ja onnekseni kätilö ehdottikin sitä seuraavaksi. En pystynyt kivuiltani puhumaan, mutta nyökkäsin vastaukseksi.

Unelmien synnytys

Pääsin ammeeseen ja sain nojata miestäni vasten. Siinä hetkessä olimme vain me. Vesi tuntui ensin hyvältä, mutta aikani vedessä oltuani minua alkoi kovasti ahdistaa.

Pyysin päästä ylös. Kätilö halusi tutkia minut ja selvisi, että olin jo kymmenen senttiä auki. Mitä ihmettä, nytkö minä synnytän, ajattelin.

Tunsin, että korvissa humisi ja kuulin vaimeat käskyt. Ponnista! Ponnista! Käännyin nelinkontin ja ponnistin kaksi kertaa niin lujaa kun jaksoin.

Tunsin, kuinka vauva syntyi vauhdilla veteen. Sain ottaa vauvan itse vastaan ja nostaa hänet rinnalleni. En unohda sitä hetkeä koskaan. Unelmani vesisynnytyksestä oli toteutunut.

Tummatukkainen prinsessa, 3520 grammaa, syntyi auringon noustessa kello 3.48. Synnytyksen kokonaiskestoksi merkattiin vain kaksi tuntia ja kahdeksan minuuttia, josta ponnistus kaksi minuuttia.

Emmi, neljän tytön äiti

Lue myös: Synnytys liikkuvassa autossa: ”Olisihan tuossa voinut käydä vaikka ja mitä”

Toiveeni raskaudesta toteutui, mutta esikoisemme synnytys sujui vielä karummin kuin kuvittelin. Ympärivuorokautiset latenssivaiheen supistukset kestivät ensin viidettä päivää. Sitten synnytyssairaalassa oli kätilöidenkin mukaan vuoden kovin kiire, ja koimme jääneemme oman onnemme nojaan.

Lopulta suurikokoinen vauvamme kiskottiin ulos kohdustani, sillä hän oli kietoutunut kolmesti napanuoraansa. Kaiken huipuksi laajoja repeytymiäni ommellut lääkäri ei ehtinyt paljoa puudutella, vaan käski kestämään, koska hänen työvuoronsa päättyisi pian.

”Mä en kyllä ikinä tule tänne takaisin”, ilmoitin raahatessani kipeää kehoani ulos sairaalasta – vaikka olinkin aivan haltioissani tuhisevasta paketista, jonka olimme saaneet mukaan.

Kun jälleen oli kulunut muutama vuosi, haave toisesta lapsesta valtasi ajatukseni.

Pelko nostaa taas päätään

Prosessoin esikoisemme synnytyksestä jääneitä traumoja ja uskaltauduin ylipuhumaan mieheni uuteen yritykseen. Raskaus tärppäsi ensimmäiseltä kierrolta. Olin kovin kiitollinen siitä, mutta samaa tahtia mahani kanssa alkoi kasvaa myös vanha tuttu synnytyspelko.

Otin asian puheeksi neuvolassa. Pääsin keskustelemaan kokemuksistani äitiyspolille. Sain yhteyden vapaaehtoiseen doulaan. Kirjoitin suorasukaisen synnytyskirjeen, jossa toivoin turhien kipujen välttämistä.

Kävimme mieheni kanssa ylimääräisen synnytysvalmennuskurssin. Yritimme kaiken mahdollisen, ja kaiken mahdottoman pyrimme jättämään Korkeimman käteen. Vähitellen havahduin tilanteisiin, joissa jo odotin supistuksia. Sitä, mitä edessä olisi, en osannut kuitenkaan kuvitella.

Kun laskettu aika jäi taakse ja kotikin oli jo moneen kertaan valmisteltu, suuntasin pesimisvimmani parvekekukkien istuttamiseen. Taimia kastellessani tajusin yhtäkkiä, että kastuin itsekin nilkkojani myöten. Vastoin tosielämän tilastoja lapsiveteni meni juuri niin kuin elokuvissa.

Myös poltot alkoivat samaisena maanantai-iltana. Ne osoittautuivat kuitenkin nopeasti vuosien takaa tutuiksi: tehottomiksi, mutta silti säännöllisiksi ja nukkumisen estäviksi latenssisupistuksiksi.

Kärsimys minimiin

Vuorokauden valvomisen jälkeen siirryimme synnytyssairaalaan. Ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien tuli selväksi, että paperimme oli luettu huolella. Tällä kertaa henkilökunta teki todella kaikkensa, jotta kokisimme olomme turvalliseksi eikä minun tarvitsisi kärsiä yhtään välttämätöntä enempää.

Tuomio kohdunkaulan tilanteesta oli silti masentava. Reilun vuorokauden supistelun jälkeen vauvan ovi oli edelleen niin takana piilossa, ettei sen avautumista voinut edes tutkia.

Yleisestä käytännöstä poiketen saimme saman tien perhehuoneen. Niinpä mieheni saattoi jatkaa seuraavankin yön soveltaen Profylaksia-kurssin oppeja painamalla polviani, puristamalla harteitani ja kannustamalla minua hengittämään rentouttavasti.

Aamuviiden aikaan voimani alkoivat vähetä, ja koska tilanne kohdunkaulalla näytti edelleen yhtä lannistavalta, sain kipupistoksen. Se vaiensi kipujen kovimmat piikit niin, että kykenin nuokkumaan muutaman minuutin pätkiä. Katkonaisetkin unet voittivat täyden valvomisen ja tekivät terää meille molemmille.

Tositoimiin voimien ehtyessä

Seuraavana päivänä minulle määrättiin kohdunkaulaa pehmentäviä ja supistuksia tehostavia tabletteja. Toistuvien lääkeannosten sekä tuntikausien jumppapallolla keinumisen myötä keskiviikkoiltana alkoi tuntua siltä, että toisen lapsemme latenssivaihe voisi olla hieman edellistä lyhyempi.

Yhdeksältä illalla päätimme pitää tauon pallojumpasta. Maaten mentyäni tuli kuitenkin saman tien selväksi, että lepoa ei olisi tiedossa. Kohdunkaula ei ollut edelleenkään kätilön ulottuvilla, mutta siitä huolimatta hän näki, että on aika siirtyä synnytyssaliin. Mieheni ihmetteli suunnitelmaa: kun ei edellisinäkään öinä tapahtunut mitään, miksi me nyt menemme saliin?

Esimerkiksi siksi, että kolmen vartin kuluttua kohdunsuu oli kokonaan auki. Ajatus yhteydenotosta vapaaehtoisdoulaan jäi kiireen sekä kipujen alle. Epiduraalia en ehtinyt saada, ja kiireessä yritetty spinaalipuudutus puudutti vain vatsan seudun navasta ylöspäin.

Tuskissani suostuin kokeilemaan ilokaasua elämäni ensimmäistä kertaa. Supistuksia mahtui kuusi kymmeneen minuuttiin, joten täytin pääni typen ja hapen suloisella seoksella. Synnytyssali alkoi pyöriä silmissäni. Jossain vaiheessa havahduin maskin märkyyteen. Itkin vuolaasti kivusta.

Seuraavaksi tajusin, että kuulen ympäristön äänet, mutten kykene puhumaan – enkä näekään enää mitään. Oloni oli absurdi. Kaiken keskellä muistan pohtineeni pikkuveljen jaksamista.

Vasta, kun pidin pienen tauon ilokaasun imemisestä, muutoin mustaan näkökenttääni avautui mieheni pään täyttämä aukko ja sain varmistettua vauvan voivan hyvin.

Kaikesta huolimatta korjaava kokemus

Hetken polviseisonnan jälkeen koitti kätilön mukaan aika ponnistaa. Voimani tuntuivat olemattomilta ja reidet olivat tulessa kivusta. Seuraavat kolme varttia kuluivat epätoivoisissa ponnistusyrityksissäni.

Kun lopulta sopiva asento löytyi ja vauvan pää työntyi esiin, mukana putkahti myös selitys ponnistusvaiheen vaikeudelle. Toinen lapsemme saapui yhtä suuripäisenä kuin isoveljensäkin, mutta lisäksi hän pisti paremmaksi syntymällä nyrkki poskella.

Repeytymiä kertyi arvattavasti vielä enemmän kuin esikoisemme kohdalla. Helpotuksekseni myös ompeleva lääkäri oli perehdytetty synnytyskirjeemme sisältöön, ja edelliskertaisen kollegansa virheen välttääkseen hän huolehti perusteellisesta puudutuksesta. Siitä jäi positiivinen muisto.

Ihanaa oli myös se, että samaan aikaan vauva löysi loistavan imuotteen ja vietti seuraavat pari tuntia lisää maitoa tilaillen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kokonaisuudessaan toisen lapsemme saapuminen muodosti mutkikkuudestaan huolimatta korjaavan kokemuksen paljolti henkilökunnan myötätunnon vuoksi ja siksi, että tällä kertaa tunsin mieheni synnyttävän yhdessä minun kanssani. Silti en – ehkä – enää ikinä ala haaveilla kolmannesta lapsesta.

-Hanna

Raskausviikolla 41 + 5 oli tiistaipäivänä yliaikaiskontrolli. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut viisasta jäädä silloin jo osastolle ja odotella siellä synnytyksen käynnistymistä. Tämähän ei ollut minun päätettävissäni, vaan sain torstaiaamulle ajan synnytyksen käynnistykseen.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä minulla oli vähän epämukava olo, enkä saanut nukuttua ollenkaan. Tunsin myös pientä jomotusta, mutta en tajunnut, että kyseessä olivat supistukset. Ajattelin, että tukala ja epämukava olo kolotuksineen kuuluu raskauteen, joten en osannut olla huolissani.

Jossain vaiheessa yötä jomotukset kuitenkin pahenivat. Ajattelin, että nämä taitavat supistuksia, joita tuli melko tiuhaan. Kivut eivät kuitenkaan missään vaiheessa yltyneet niin pahoiksi, ettenkö olisi pärjännyt niiden kanssa kotona. Siispä odottelin, että jos ne siitä pahenisivat, niin kehtaisin soittaa sairaalaan. En halunnut herättää miestäni tai lähteä sairaalaan turhaan.

Nehän ovat supistuksia!

Neljän aikaan aamuyöstä päätin soittaa sairaalaan ja kerroin tilanteeni. Kyselivät supistuksista, ja minähän en osannut kertoa, milloin ne olivat alkaneet, ovatko ne säännölliset tai mikä on supistusten väli. Vai ovatko ne edes supistuksia… Sairaalasta sanottiin, että voin tulla käymään siellä milloin tahansa.

Puhelun jälkeen halusin käydä vielä suihkussa, koska halusin mennä sairaalaan suihkunraikkaana. Pääsin pukuhuoneeseen. Varmaan jokin sisäinen vaisto sai minut tajuamaan, että EI, nyt ei ole suihkun aika. Menin herättämään puolisoni ja päätimme lähteä ajamaan kohti sairaalaa. Matkaa sairaalaan oli kuitenkin 50 kilometriä.

Juuri, kun olin saanut puettua ja laitettua kengät jalkaan, minulta menivät lapsivedet kotimme eteisessä. Aluksi luulin, että olin laskenut alleni, mutta en sentään. Mieheni haki minulle toiset vaatteet. Pääsimme vihdoin lähtemään noin puoli viiden aikaan aamulla.

Matkalla kivut olivat jo vähän pahemmat. Supistuksia tuli tiuhempaan ja ne olivat kivuliaampia kuin aikaisemmin. Vieläkään en tajunnut, että synnytys oli aktiivisesti käynnissä. Tässä vaiheessa olin sentään oivaltanut, että on kyse supistuksista.

Salamannopea ponnistusvaihe

Matka sairaalaan tuntui ikuisuudelta. Minuutin välein olin sitä mieltä, että emme ehdi sairaalaan, ja taas minuutin päästä olin varma, että ehdimme.

Kun sairaalaan oli matkaa enää kuusi kilometriä, tunsin helpotusta. Olin varma, että ehdimme sittenkin. Tästähän ei mennyt kuin pieni hetki ja iski paniikki: tämä lapsihan syntyy tänne autoon!

Minun ja puolisoni keskustelu meni kutakuinkin näin:

Minä: ”Minusta tuntuu, että tämä lapsi syntyy nyt.”

Puoliso: ”Ei se vielä synny, kyllä me ehdimme sairaalaan.”

Minä, hetken kuluttua: ”Ei kun kyllä tämä oikeasti SYNTYY NYT!”

Puoliso soittaa hätäkeskukseen: ”Tässä taitaa olla synnytys käynnissä autossa.”

Puoliso vilkaisee nopeasti minuun ja jatkaa: ”Tai no, se lapsi syntyikin jo.”

Hätäkeskus: ”Mitä sinä teet?”

Puoliso: ”Ajan tätä autoa.”

Hätäkeskus: ”Pysähtykää tien sivuun ja laittakaa hätävilkut päälle, ensihoito tulee paikalle ihan kohta.”

Ambulanssi saapui noin viisi minuuttia tytön syntymän jälkeen. Ne olivat elämäni pisimmät viisi minuuttia. Olin varma, että ambulanssilla kesti ainakin puoli tuntia. Ei kuulemma mennyt niin kauaa, vaikka tuntui siltä.

Täysien pisteiden tyttö

Kun ensihoitajat saapuivat, nousin autosta ja kävelin ambulanssiin. Siellä hoitajat laittoivat minulle ja vauvalle peittoja päälle ja kyselivät vointia. He antoivat vauvalle myös Apgar-pisteet, jotka olivat 10/10.

Lähdimme vauvan kanssa ambulanssin kyydissä kohti sairaalaa, johon oli vielä matkaa noin kolme kilometriä. Napanuora leikattiin sairaalassa ja minun vaurioitani korjattiin. Sain myös ilokaasua, jota olin kaivannut jo tovin.

Vauva mitattiin ja punnittiin. Hänelle annettiin uudestaan Apgar-pisteet, jotka olivat tälläkin kertaa täydet. Tyttö painoi 3965 grammaa ja oli 53 senttimetriä pitkä.

Meille vanhemmille tarjottiin sairaalassa keskusteluapua, koska kyseessä oli hyvin erilainen synnytys kuin yleensä. En kokenut, että olisin traumatisoitunut tapahtumasta. Pääasia, että lapsella oli kaikki hyvin.

Missään vaiheessa en ole toisaalta halunnut ajatella, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Olisihan tuossa voinut käydä vaikka ja mitä.

Mielestäni olisi kuitenkin ollut turhaa ja myös todella kuormittavaa miettiä, mitä olisi voinut käydä. Koin tärkeämmäksi iloita ja olla kiitollinen siitä, että kaikki meni hyvin.

Julia

Jenna Puumalaisen, 28, esikoinen, 4-vuotias Juhani, kysyy tarkkaavaisena. Vaikka Jenna yrittää olla tuomatta vaikeaa selkäkipuaan lasten silmille, esikoinen huomaa silti usein äidin tuskaisen olon.

Esimerkiksi silloin, kun Jenna ei huomaa keskittyä nostamaan roskapussia siten, että kipu ei löisi kovaa vastaan.

Nurmeksessa asuva Jenna vammautui helmikuussa 2022 kuopuksensa Tapion syntymässä. Koko vauvavuoden Jenna on kamppaillut kipujen kanssa.

Vammautuminen ei kuitenkaan ollut seurausta itse synnytyksestä. Vaikka alatiesynnytys eteni vauhdikkaasti ja Tapio oli saapua maailmaan jo ambulanssissa matkalla sairaalaan, tokeni Jenna siitä nopeasti.

Sen sijaan jalka ja selkä eivät.

Kävi niin, että ambulanssissa mukana ollut ensihoitaja saatteli Jennan synnytyssaliin. Siellä hoitaja yritti asettaa Jennan jalkaa siten, että Jenna saisi jalasta tukea ponnistamiseen.

Jenna kuuli kovan rusahduksen jalastaan samalla, kun ensihoitaja riuhtaisi sitä rivakasti sivulle. Kipu oli hirvittävä, mutta ammattilaiset luulivat Jennan valittavan synnytyskipua.

Kunnolla ongelmat alkoivatkin vasta synnytyksen jälkeen.

Kivuissa kotiin

Synnytyksen jälkimainingeissa Jenna oli hyvin uupunut ja hämmentynyt. Synnytys oli lopulta kestänyt kahdeksan tuntia, mutta jo matkalla alkaneen ponnistusvaiheen vuoksi Jenna ei ollut ehtinyt saada lääkkeellistä kivunlievitystä.

Lue myös: Synnytys antoi Outille vakavan trauman ja rikkoi kropan

Tapio oli kuitenkin terve ja hyvinvoiva vauva, joten sairaalassa katsottiin, että kaksi vuorokautta oli riittävä aika seurantaa. Sen jälkeen Jenna ja Tapio lähetettiin kotiin.

Jenna oli kuitenkin tuon kahden vuorokauden ajan pyytänyt, että jalka tutkittaisiin. Hänen piti kaksin käsin nostaa jalkaa, jos halusi nousta sängystä. Vessaan hän ei päässyt ilman hoitajien apua.

Jennan varpaita käytiin kokeilemassa, jolloin Jenna kertoi, ettei niissä ole ollaankaan tuntoa.

Silti hoitokertomukseen kirjattiin, että Jenna kotiutettiin hyvävointisena.

Kotona huoli niin Jennalla kuin Petri-puolisolla oli kova. Pelkkä kävely sattui, ja Petrin oli autettava Jenna muun muassa vessaan.

Kivuista huolimatta Jenna oli päättäväinen lasten hoidon suhteen: hän halusi itse huolehtia heistä. Vauvaa Jenna imetti sohvalla, jossa hän myös vaihtoi tämän vaipat, koska kävely oli tuskallista.

Jenna ei ensimmäisinä kuukausina uskaltanut juurikaan kantaa Tapiota, sillä pelkäsi jalan pettävän alta. Vauva sylissä kompuroiminen olisi voinut olla pienokaiselle vaarallista.

Voiko Jenna toipua?

Löytyykö mistään apua, Jenna on pohtinut.

Vasta 7 kuukauden kuluttua synnytyksestä Jenna pääsi lopulta vaatimaansa magneettikuvaukseen. Hieman sitä ennen jalasta otettiin myös röntgenkuvat.

Kuvauksen tulos yllätti lääkärin: nelipäisessä reisilihaksessa ja sen jänteessä näkyi repeämä. Myös selästä löytyi lievä välilevyn pullistuma.

Jalka on onneksi toipunut ja kantaa jo kävellessä. Selkä on kuitenkin edelleen kovilla, mutta Jenna on päättänyt, ettei jää kivusta huolimatta paikoilleen.

Kipu säteilee esimerkiksi vaunuja työntäessä myös käteen. Erityisen hankalaa on ylämäessä, kun maassa on lunta. Silloin Jenna työntää vaunuja terveen puolen kädellä.

Toispuoleinen tekeminen ei kuitenkaan ole hyväksi selälle.

Ilman vaunuja Jenna liikkuu kyynärsauvojen tuella, jotka hän sai fysioterapiasta.

Lääkärin määräämät kipulääkkeet eivät vie kaikkea kipua pois, joten kevyellä vaunulenkilläkin olo saattaa olla tuskainen.

– Hermot ovat toisinaan kivun vuoksi kireällä, vaikka en sitä lapsille haluakaan näyttää. Kipu on myös ensimmäisenä mielessä, kun aamulla herään.

Ammattilaisten mielipiteet Jennan kuntoutumisesta vaihtelevat.

Osa Jennan tapaamista lääkäreistä on todennut, että vaiva saattaa hyvinkin olla elinikäinen. Osa taas on valanut uskoa siihen, että selkä voi vielä kuntoutua.

Vahingonkorvausta odottaen

Jennan on hakenut korvausta Potilasvakuutuskeskuksesta, joka käsittelee Suomessa terveyden- ja sairaanhoitoa koskevat potilasvahinkoilmoitukset.

Käsittelyssä kestää tyypillisesti useita kuukausia, joten Jenna ei ole vielä kuullut, mihin päätökseen hänen tapauksessaan on tultu.

Korvaus on rahallinen, mutta Jennan henkisiä traumoja se ei kuitenkaan poista.

– Tapahtuneesta jäi syvä pelko. Olimme alun perin puhuneet Petrin kanssa, että kaksi lasta on sopiva. Nyt on sekin päätös sinetöity.

Aiemmin Jenna nautti kävelylenkeistä luonnossa – ne olivat hänelle mieluisaa ajankulua. Sellaiset retket ovat toistaiseksi mennyttä.

Esikoinen on myös harmissaan, kun äidistä ei ole juoksemaan ja leikkimään samalla tavoin kuin ennen tapahtunutta.

– Yritämme puuhata muuta mukavaa Juhanin kanssa, kuten askarrella. On kuitenkin todella surullista, että tällä on vaikutuksia myös hänen elämäänsä.

Lohtua Jenna saa kuitenkin siitä, että lapset varttuvat muuten tyytyväisinä ja terveinä. Myös Petri-puolison tuki on Jennalle korvaamaton apu.

– Olen kokenut elämässäni monenlaista, kuten lapsena vakavaa kiusaamista. En kuitenkaan voinut kuvitella, että onnellista perhe-elämääni varjostaisi jatkuva, voimakas kipu.

Lue myös: ”Ponnistusvaiheessa kuulimme pamauksen” – röntgenissä Heini näki, kuinka häpyluut olivat revenneet erilleen

Raskauteni oli kuusi päivää yli lasketun ajan. Heräsin neljältä aamuyöllä, enkä saanut enää unta. Olo oli oudon kihelmöivä, samaan aikaan levollinen ja silti jotenkin levoton. Pian alkoivat supistukset.

Alkuun niitä tuli harvakseen, ehkä noin puolen tunnin välein. Ennen jokaista supistusta tunsin kehossani kummallisen hyvänolon purskahduksen.

Niiden ansiosta opinkin pian tunnistamaan, koska seuraava supistus olisi tuloillaan: jokaista hyvän olon aaltoa seurasi aina napakka ja kiristävä tunne alavatsalla ja selässä.

Makoiltuani sängyssä aikani päätin lopulta nousta, jotta tilanne etenisi. Mietin innottomana tulevaa koitosta.

Esikoiseni synnytyksessä avautumisvaihe oli erittäin pitkä ja piinallinen. Niin ajattelin käyvän tälläkin kertaa.

Kuinka väärässä olinkaan. En osannut aavistaa, millainen yllätys minua odotti lopussa.

Eteerisestä suihkuttelusta dramaattisiin tositoimiin

Onneksi supistuskivut tuntuivat vielä lieviltä. Sain kivun hyvin hallintaan pöytään nojailemalla, ja supistusten välit vietin siivoillen kylpyhuoneemme kaappeja. Yritin pysyä liikkeessä, jotta synnytys pääsisi etenemään.

Jossain vaiheessa soitin sairaalaan ja sain neuvon jatkaa kotona oman voinnin mukaan.

Puolenpäivän jälkeen housuihin holahti jotakin – limatulppa. Samalla supistukset tuntuivat hieman voimistuvan ja tahtikin tiheni.

Päätin siirtyä suihkuun jumppapallon päälle.

Tässä vaiheessa pohdittiin, milloin esikoiselle pitäisi kutsua hoitaja paikalle. Kuvittelin kuitenkin yhä, että pärjäilisin suihkun voimin kotona pitkään.

En halunnut ylimääräisiä vieraita jalkoihin pyörimään, vaan tahdoin rauhassa sulkeutua omaan kuplaani.

Olisin voinut viihtyä suihkussa vaikka kuinka kauan. Selkää pitkin valuva kuuma vesi tuntui ihanalta.

Jossain vaiheessa mieleen tupsahti ajatus siitä, että pitäisi varmaan syödä jotakin, jotta tositoimissa olisi energiaa ponnistaa. En kuitenkaan halunnut jättää ihanaa höyryhuonettani, joten pyysin miestä kuorimaan porkkanan ja tuomaan sen minulle.

Istuin suihkussa jumppapallon päällä porkkanaa järsimässä ja ottamassa supistuksia vastaan aavistamatta lainkaan, että pian synnytyksen luonne ottaisi täyskäännöksen.

Ensin iski napakka supistus ja sen jälkeen lapsivedet kirjaimellisesti räjähtivät kylpyhuoneen lattialle. Aivan kuin joku olisi räjäyttänyt alapäässäni vesi-ilmapallon!

Yhtäkkiä kaikki lähti pikakelaukselle.

”Lapsivettä suihkusi”

Supistukset muuttuivat hetkessä hurjan äkäisiksi ja niiden tahti tiheni. Lapsivettä suihkusi jokaisella supistuksella ympäri kylpyhuoneen lattioita. En usko, että voin enää koskaan unohtaa sen imelää tuoksua.

Ja sitten tulikin kiire. Oman itsepäisyyteni takia emme olleet edes kutsuneet esikoiselle hoitajaa, mutta onneksi hän oli vain puhelinsoiton päässä ja asui lähellä.

Lapsivettä lorisi edelleen, joten auton penkit oli pakko suojata jotenkin. Ei auttanut kuin laittaa kaksi jätti-Tenaa päällekkäin alushousuihin, vuorata pelkääjänpaikka jätesäkeillä ja pyyhkeillä sekä toivoa parasta.

Autossa karjuin miehelle, että en taatusti ehdi saamaan mitään kivunlievitystä. Supistuksia tuntui tulevan jatkuvasti ja mies kaahasi täyttä vauhtia sairaalalle. Matka ei ole pitkä, mutta sitäkin tuskaisempi se oli.

Sairaalan vastaanottoon päästyämme tunsin niin kovaa painetta alakerrassa, etten voinut kuin valittaa ääneen. Ajattelin, että vauva syntyy tähän paikkaan.

Supistusten tullessa en voinut kävellä, mutta en voinut kuvitella istuvani pyörätuoliinkaan.

Kätilö kutsuttiin saman tien paikalle.

Lopulta minua kärrättiin pyörätuolilla, vaikka siinä oleminen tuntui mahdottoman kivuliaalta. Hetki oli vaikeimpia elämässäni.

Jättimäinen yllätys

Kätilö kyseli kivunlievityksestä ja anelin häntä antamaan mitä tahansa vain ehtisi.

Se oli kuitenkin jo myöhäistä: vauva oli päättänyt tulla nyt.

Vauhdikkaasta alusta huolimatta ponnistusvaihe kesti tunnin. Se meno oli suorastaan eläimellistä.

Kokeilin erilaisia synnytysasentoja, hengitystekniikoita ja äänien päästelyä. Välillä meinasi iskeä täydellinen epätoivo ja paniikki, välillä taas mietin supistusten välissä olevani niin uupunut, että saisinpa vain nukahtaa.

Havahduin siihen, että käteeni aseteltiin oksitosiinitippa.

Ja sen jälkeen alkoikin vihdoin tapahtua: tipan vauhdittaman supistuksen avulla poika tuli ulos!

Kätilön huudahdus lapsen nähdessään jäi erityisesti mieleen: ”Oho! Täältä tulikin vähän isompi kaveri!”.

Hitaan ponnistusvaiheen syykin selvisi: vauvan pää oli ollut virhetarjonnassa, ja painoa oli kaikkien suureksi yllätykseksi lähes 4 700 grammaa. Lähes puolitoista kiloa enemmän kuin mitä raskauden mittaan oli vauvan lopulliseksi kooksi arvioitu.

Fyysinen vointini oli hyvä oikeastaan heti, mutta henkisellä puolella nopeasti edenneet tapahtumat vaativat vähän kauemmin käsittelyä.

Tunteet vaihtelivat hämmennyksestä ja säikähdyksestä ylpeyteen. Olin kiitollinen siitä, miten olin onnistunut saattamaan järkälemäiseltä tuntuneen vauvan maailmaan – virheasennosta ja isosta koosta huolimatta niin, että meillä oli kaikki hyvin.

Ensimmäisen raskauskolmanneksen jälkeen saimme tietää mieheni työkomennuksesta toiselle puolelle Suomea. Äitiyslomalle jäädessäni pakkasimme kaiken tarpeellisena pitämämme ja raahasimme ison mahan kera osan omaisuudestamme kakkoskotiin.

Pitkin raskautta kaverit olivat kyselleet, missä aikoisin synnyttää – koti- vai työpaikkakunnalla. Olimme vastanneet, että toivoisimme ehtivämme kotiin.

Juttelin vauvalle moneen otteeseen mahan läpi, että äiti ja isi kovasti toivoisivat, että ilmoitat tulostasi selkeästi. Ettei tarvitse arpoa ja mahdollisesti ajaa montakin väärää hälytystä halki Etelä-Suomen synnytyksen käynnistymisen toivossa.

Selkein signaali, jonka osasin kuvitella, olisi lapsivesien meno – sitten ainakin tiedettäisiin, että parissa päivässä tässä synnytetään. Yritin kovasti tilailla tällaista synnytyksen alkua vauvalta.

Vauva teki työtä käskettyä

Vauvamme on ilmeisesti yhtä tunnollinen ja aikatauluja rakastava ihminen kuin vanhempansa, sillä pyynnöt kuultiin hienosti.

Koko loppuraskauden minulla oli ollut vahvasti sellainen tunne, ettei pikkuherra pysy vatsan sisäpuolella laskettuun aikaan saakka. En oikein osaa sanoa, mistä tunne johtui, koska satunnaisia rasituksesta johtuvia supistuksia lukuun ottamatta mitään selkeitä merkkejä tällaisesta ei ollut.

Niin siinä kuitenkin kävi, että kuusi päivää ennen laskettua aikaa heräsin yöllä omituiseen tunteeseen. En osannut liittää tuntemusta oikein mihinkään, mutta unenpöpperöiset aivoni tulkitsivat sen pissahädäksi.

Nousin sängystä ja saman tien lattialle sängyn viereen läsähti iso lammikko lapsivettä. Kiitos vauva, eipä jäänyt epäselväksi! Siinä sitten puolisoon tuli aika nopeasti vauhtia, kun tajusi mitä tapahtuu.

Minä siirryin suihkuun valumaan lapsivesiä ja soitin synnärille, mies aloitti moppaamisen. Vettä tuli reilusti ja jonkun aikaa, mutta supistuksia ei vielä tuntunut. Selitin puhelimessa synnytyssairaalaan, että täällä sitä ollaan vielä useamman sadan kilometrin päässä, mutta tullaan kyllä sinne synnyttämään. Saatiin ohjeeksi, että mikäli olo pysyy siedettävänä, niin riittää kun puolilta päivin tullaan näytille.

Mies pakkasi autoon tavaroita meille kaikille kolmelle. Sairaalakassi oli onneksi ollut pakattuna jo pari viikkoa ja jääkaapin oveen kirjoitettuna lista, mitä kaikkea muuta pitää muistaa ottaa mukaan. Sitten siirryin kylppäristä auton etupenkille pyyhepinon päälle. Lapsivettä lorahteli aina silloin tällöin, mutta ei onneksi enää suurempia määriä.

Viimein perillä

Olimme optimistisia parin tunnin ajomatkan suhteen, supistuksia ei vielä tullut ja keskellä yötä tuskin olisi liikennettäkään. Noh, toukokuu yllätti ja heitti matkalle kunnon lumisateen, mikä laski kesärenkailla matkavauhtia huomattavasti.

Poliisitkin soitettiin ajaessa, kun harvoista kohdatuista autoista yksi tuntui ajavan aivan miten sattuu. Lisäksi peuroja meni tien yli moneen otteeseen, lopetettiin laskeminen jossain parin kymmenen paikkeilla.

Lopulta noin 3,5 tuntia myöhemmin olimme viimein perillä. Siinä vaiheessa matkalla alkaneet supistukset olivat jo sellaisia, että oli ihanaa, ettei tarvinnut enää istua paikallaan.

Kotiin päästyä yritimme mennä nukkumaan. Mies ehkä onnistuikin saamaan jonkun tunnin unta, mutta minä torkuin ja hengittelin supistuksia. Siirryin pian olohuoneeseen jumppapallon päälle ja pyysin puolisoa laittamaan minulle tens-laitteen selkään.

Tällä kombolla mentiin aamupäivän ajan: jumppapallo tai etunoja-asento, tens selässä ja kuuma kaurapussi alavatsalla. Liikkuminen, heijaaminen ja hengitykseen keskittyminen auttoi jaksamaan supistuksia.

Yhdentoista jälkeen olo alkoi olla sellainen, että lähdin ihan mielelläni sairaalaan. Auton takapenkillä konttiessani vaihdoin jo hengittelyn synnytyslauluun ja alkoi tuntua, että kenties päästäänkin synnyttämään, eikä jouduta näytillä käymisen jälkeen kääntymään takaisin kotiin.

Tositoimiin

Synnärillä kätilö teki silmämääräisen arvion kunnostani ja ohjasi meidät suoraan synnytyssaliin. Toiveissa oli vesisynnytys ja onneksi ammehuone olikin vapaana. Sisätutkimuksen jälkeen (pari senttiä auki) piti hetki olla käyrillä, mutta onneksi senkin sai tehdä seisten, sitten pääsinkin jo ammeeseen.

Olimme varautuneet, että ensisynnyttäjällä synnytys etenee hitaasti ja salissa voi olla miehellä jopa pitkäveteistä paikoitellen. Eväitä ja ja lukemista oli varattu sen mukaisesti, mutta reppua ei kyllä ehditty raottaakaan.

Supistuksia tuli samaan tahtiin kuin aamusta saakka, muutaman minuutin välein ja nyt jo sen verran kipeitä, että tiimityötä tarvittiin niistä selviämiseen.

Olin kontillani ammeessa ja aina supistuksen tullen lauloin ja mies hieroi selkää sekä valutti suihkulla tulikuumaa vettä päälle. Tällä tyylillä homma eteni hyvin ja itsellä oli koko ajan tunne, että näin tämä syntyy.

Kertaalleen piti nousta ammeesta käyrille, silloin kävelin puolisen tuntia synnytyssalia ympäri kaurapussi vatsalla, mies kulki perässä ja aina supistuksen tullen painoi ja hieroi alaselkää.

”Minähän en vesisynnytystoiveesta luovu”

Viisi tuntia sairaalaan saapumisen jälkeen olin täysin auki ja aloin ponnistaa. Tai oikeastaan tuntui, että keho ponnisti, enkä minä voinut muuta. Siinä vaiheessa apuna oli tunnin verran ollut myös ilokaasu, mutta ponnistusvaiheen edetessä sekin laitettiin pois, jotta sain kunnolla otettua käsillä tukea reisien alta. Tässä vaiheessa synnytys hieman hidastui.

Ponnistin lopulta 1,5 tuntia ja lääkärikin oli jo kutsuttu paikalle, mutta lopulta sain puserrettua pojun maailmaan.

Viimeiset työnnöt puskin ilman supistuksia, kun ne harvenivat harvenemistaan ja pään yllä häälyi uhka kuivalle maalle joutumisesta. Sisuunnuin, että minähän en vesisynnytystoiveesta enää näin loppusuoralla luovu.

Poika syntyi alle seitsemän tunnin sairaalassaolon jälkeen, mutta napanuora kahdesti kaulan ympärillä ja hieman lapsivettä keuhkoissa.

Tästä johtuen hän teki pienen koukkauksen vastasyntyneiden teho-osaston kautta, mutta pääsi onneksi jo neljän tunnin iässä perhehuoneeseen meidän luo. Kotiinkin saatiin lähteä jo alle kahden vuorokauden päästä; me ja pikku-uimari.

Esikoisen äiti

Nukkuessani tyytyväisenä oli mieheni käynyt ostamassa lapsellemme itkuhälyttimen.

Koko loppupäivä reissun jälkeen meni nukkuessa, kun oli niin outo olo. Kuinkas ollakaan yhden aikaan yöllä alkoivat supistukset. Ne olivat välittömästi niin voimakkaita, että soitimme Naistenklinikalle. Sain neuvoksi mennä rauhassa kuuman suihkuun – sen pitäisi auttaa supistuksiin.

Ei kulunut kuin vartti puhelustamme, kun pyysin jo miestäni soittamaan isälleen, että nyt lähdetään synnyttämään. Soitin uudestaan Naistenklinikalle ja kerroin, että olisimme tulossa. Supistukset ja kivut olivat jo niin pahoja, etteivät kotikonstit enää auttaneet.

Perille saapuessamme kätilö oli meitä vastassa ja hämmästeli supistusteni voimakkuutta. Kävelin jo aivan kaksin kerroin hikipisarat otsallani valuen.

Maksimimäärä kipupiikkejä ja epiduraaleja

Huoneeseen päästyämme kätilö neuvoi minulle ilokaasun käytön. Siitä oli hetken aikaa apua, mutta nopeasti piti saada jotain muuta.

Sainkin kipupiikin, jonka jälkeen olo oli todella hyvä. Naureskelin, kertoilin juttuja ja olo oli kuin kolmen promillen humalassa kunnes alkoikin oksentelu ja kivut palasivat.

Seuraavaksi sain epiduraalin. Myös ilokaasua meni jatkuvalla syötöllä: koin, että sitä hengitellessä kipu hieman laantui. Unohdin kuitenkin hengitellä välillä huoneilmaa ja siksi paha olo iski aina uudelleen.

Sain maksimäärät kipupiikkejä ja epiduraaleja.

Vauva olikin huonossa asennossa

Olimme viettäneet Naistenklinikalla koko sunnuntain. Sunnuntai-iltana totesin, että vauva syntyy nyt.

Kätilö tuli paikalle ja sanoi, ettei muuten synny. Olin vasta kahdeksan senttimetriä auki, eikä se riittäisi.

Kätilö totesi, että nyt olisi pakko ultrata. Ultrassa huomattiin, että vauva on epäsuotuisassa asennossa tulossa kasvot äidin peppuun päin. Tämä huomattuaan henkilökunta teki yllättäen päätöksen siitä, että lähtisimme kiireellisen sektioon.

Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun minua jo kiidätettiin paareilla leikkuriin. Minut puudutettiin, mutta puudutteesta huolimatta tunsin yhä kaiken. Nopeasti päädyttiin siihen, että minut olisi pakko nukuttaa.

Yllätys Omakannassa

Havahduin heräämössä kello 22 aikaan illalla. Oli kulunut miltei vuorokausi siitä, kun supistukset alkoivat.

En meinannut millään pysyä hereillä ja jano oli aivan valtava.

Noista hetkistä muistan tarkasti ainoastaan sen, kun avasin silmäni ja kysyin, kumpi tuli. Joku vastasi, että sait terveen tytön.

Osastolle pääsin vasta yhden aikaan yöllä. Sitä ennen olin jo useasti pyytänyt, että pääsisin näkemään mieheni ja lapseni. Sairaalassa oli niin kiire, ettei kukaan päässyt hakemaan minua aikaisemmin osastolle.

Se tunne, kun sinä helmikuisena yönä viimein näin mieheni ja kauniin tummahiuksisen tyttölapseni oli uskomaton.

Meille kerrottiin, että kaikki meni synnytyksessä hyvin. Myöhemmin saimme kuitenkin lukea Omakannasta, että tyttömme oli syntynyt elottomana ja hänelle oltiin hetken jouduttu tarjoamaan lisähappea.

Tieto järkytti meitä syvästi.  Tuntui inhottavalta, ettei meille oltu kerrottu asiasta, vaikka lapsi olikin terve. Nyt kaikki on kuitenkin hyvin.

Helmikuisen2021äiti

Oma synnytykseni käynnistyi hiljalleen, mutta supistukset olivat kipeitä. Pääsimme sisään synnytyssairaalaan tiistaina aamuyöllä, sillä pienen neidin sykkeet olivat koholla ja avautuminen alkanut.

Lopulta neiti kuitenkin syntyi vasta keskiviikkoiltana, kun synnytyksen etenemistä oli hieman avitettu muun muassa kalvojen puhkaisulla. Olin tuon puolitoista vuorokautta kivulias, sillä supistukset olivat kipeitä, ja tuntui ettei synnytys edennyt mihinkään.

Minulla ei myöskään pysynyt ruoka sisällä ja unta sain vain kipupiikkien avulla pari tuntia kerrallaan. Tiistai-iltana itkin väsyneenä, että en jaksa synnyttää.

Ihanat kätilöt ja lääkäri rohkaisivat minua ja meitä, että kunhan synnytys saadaan kunnolla vauhtiin ja saan epiduraalin, saan vielä kerättyä voimia.

Se oli totta! Epiduraalin voimalla jaksoin hyvin, ihanat kätilöt tekivät vielä akupunktiota ja opettivat puolisoani hieromaan ja auttamaan synnytyksessä.

Itse ponnistusvaihe oli nopea ja neiti terveenä sylissämme ihan hetkessä . Synnytyksen jälkeen olin täysissä voimissani, mutta nälkäinen, vaikka olin pari vuorokautta ollut aivan loppu ja voimaton.

Olen kuvaillut synnytystäni voimauttavaksi kokemuksesi meille molemmille, minulle ja puolisolleni.

Vaikka odottavan aika sairaalassa oli pitkä ja tuntui loputtomalta, se on säilynyt mielessämme ihanana muistona. Tiesimme, että sieltä lähtiessämme meitä on kolme ja ne olisivat viimeiset vuorokaudet kaksin ihanan odotuksen äärellä

Kaikki kipu ja väsymys unohtui hetkessä, kun saimme pienen prinsessan syliimme. Itse synnytys oli tehokas ja voimaannuttava. Oli upeaa saada kokea se. Arvostan kehoani valtavasti siitä työstä, mitä se raskaana ja synnytyksessä teki. Meillä oli myös huikeat kätilöt ja muu henkilökunta tukenamme!

Voimauttavaa kokemustani täydensi vielä se, kuinka nopeasti ja hyvin toivuin synnytyksestä. Puolisoni totesikin minulle ”sut on luotu synnyttämään”.

Nyt olemme saaneet nauttia ihanasta vauva-arjesta ja hyvin menneen raskauden, synnytyksen ja vauva ajan jälkeen odotan innolla, että pääsen taas synnyttämään joskus mahdollisia pikkusisaruksia.

Tiedän, että joskus synnytys saattaa jättää traumoja ja fyysisiä ja henkisiä kipuja. Silti kannustan kaikkia synnytykseen valmistautuvia perehtymään ja ihmettelemään etukäteen, mutta menemään myös rennoin mielin, luottamaan itseensä ja kehoonsa, joka tekee ihmeitä raskaudessa ja synnytyksessä!

Iloinen synnyttäjä

Lue myös: Kuudennen lapsen syntymä: ”Kauhistunut ensiajatukseni oli, että lapsi putosi noin vain ulos”

Väsyttää. Tahtoisin nukkua, mutta on liian kivuliasta maata paikoillaan. Vilkuilen kelloa laskien minuutteja aaltojen välissä. Niitä on vähän, kovin vähän. Alkaa mietityttää, joko tänä yönä lähdetään.

Nousen mennäkseni vessaan. Samassa aalto lyö minut lähes polvilleni. Otan muutaman askelen ja pikemminkin kuulen kuin tunnen sen: lapsivesi loiskahtaa lattialle.

Tuskalliset hetket

Samassa jalkojeni välistä holahtaa ulos jotain suurempaa. Kauhistunut ensiajatukseni on, että lapsi putosi noin vain ulos. Seuraavaksi säikähdän ja pelkään istukan tulleen ulos. Pitelen yöpaidan helmaani estääkseni sitä jotakin putoamasta lattialle.

Herätän miehen, joka on tiukasti unen valtakunnassa, ja jatkan matkaani vessaan. Siellä huomaan yöpaidalleni loiskahtaneen nyrkin kokoisen limatulpan.

Hiukan tärisevin käsin soitan synnytysosastolle kertoakseni tilanteen. Varmistelen vielä kätilöltä, onko suurikokoinen limatulppa normaali ilmiö. Ystävällinen kätilö vakuuttelee, ettei mitään hätää ole, mutta kehottaa lähtemään matkaan. Kun kyseessä on kuudes kullannuppu, asiat voivat edetä varsin nopeasti.

Mies ryhtyy kahvinkeittoon. Soitan naapurista oman siskoni lastemme turvaksi. Keinutan itseäni yhä tulisempien aaltojen läpi. Haluaisin roikkua jossakin, mutta en löydä sopivaa paikkaa. Kahvi tippuu aivan liian hitaasti. Mies ei tunnu ymmärtävän, että tahtoisin päästä jo sairaalaan.

Lue myös: ”Sisäinen ääni käski lähtemään nyt heti” – Vaaleanpunaisesta kuplasta räjähdysmäiseen synnytykseen

Kiireesti sairaalaan

Vihdoin lähdemme mustaan yöhön. Juha Tapio laulaa autoradiossa. Aallot harventuvat. Ne, jotka tulevat, työntävät lasta voimakkaasti alaspäin. Pelkään lapsen syntyvän matkalle, mutta miehelle en pelostani kerro. Annan hänen keskittyä ajamiseen. Matkaa on puolenkymmentä kilometriä. Siihen osuu monta katuvaloa ja myös täysin pimeitä pätkiä.

Sairaalan synnytysosastolle kuljetaan päivystyksen kautta. Matka tuntuu pitkältä. Itkettää ja pelottaa. Viimein pääsemme soittamaan ovikelloa ja meidät otetaan lämpimästi vastaan.

Sairaalavaatteita vaihtaessa alkaa jännittää. Käyrät piirtävät jykeviä supistuksia. Pyydän päästä ammeeseen, jota kätilö lähteekin heti täyttämään. Menee vain hetki, kun totean, etten pysty makaamaan paikoillani. Kutsumme kätilön takaisin ja lähdemme kulkemaan kohti synnytyssalia.

Jos matka läpi päivystyksen oli pitkä, tämä matka on maraton. En enää huokaile, vaan vaikeroin. Kätilö toteaa puoliääneen, että tämä näyttää etenevän nopeasti.

Lue myös: ”Vauva syntyi 8 minuuttia sen jälkeen, kun päätin puhelun hätäkeskukseen”

Ei kipulääkkeitä

Salissa valkenee totuus siitä, etten ole auennut yhtään enempää. Neljä vaivaista senttiä. Kivut ovat kovat. Saan ilokaasua, joka ei tunnu ollenkaan riittävältä.

Anestesialääkäri saapuu paikalle. Juuri silloin päälleni iskee tsunami, joka saa minut hengittämään ilokaasua syvään ja huutamaan kipua ulos.

Selkä on tulessa. Kätilö kysyy, ponnistuttaako. Saan vastattua jostain kivun hämärästä, ettei ponnistuta yhtään, mutta sattuu ihan liikaa. Hän päätyy kuitenkin tarkistamaan tilanteen ja toteaa kohdunsuun olevan täysin auki.

Kysyn pökertyneenä, voinko saada edes jonkinlaisen puudutteen. Tiedän kokemuksesta, miten kipeää ponnistaminen tekee. En halua enkä uskalla. Mutta mitään ei ole tehtävissä. Tämä lapsi on työnnettävä ulos ihan itse ja ilman kipulääkkeitä.

Anestesialääkäri poistuu paikalta ja toinen kätilö hälytetään apuun.

Syvä hiljaisuus

Käännyn selälleni. Kerään keuhkoni täyteen ilmaa ja valmistaudun työntämään lasta ulos. Tunnen, ettei hän tule, joten lopetan ponnistamisen.

Kätilö ilmeisesti luulee minun olevan jokseenkin tiedostamattomassa tilassa. Hän toistelee, että saan kyllä ponnistaa. Otan uudestaan ilmaa ja työnnän. Kipua vastaan liike tuntuu hyvältä. Työnnän kaikin voimin ja tunnen, kuinka lapsi liukuu kevyesti ja helposti ulos.

Seuraa hiljaisuus. Mitään ei kuulu. Hädissäni kyselen, miksei hän itke. Mies rauhoittelee. Mutta minä tiedän, että hiljaisuus on huono. Se on pahinta, mitä tässä tilanteessa joutuu kuuntelemaan. Hiljaisuus tarkoittaa vakavia asioita.

Ja sitten se tulee. Parkaisu. Itku meiltä kaikilta. Hän huutaa. Saan hänet syliini, keinutan hiljaa ja sanon tyynnyttelevästi samat sanat, jotka olen jo viisi kertaa aiemminkin saanut sanoa: ”Ei mitään hätää. Äiti on tässä.”

Nimimerkki Kuudes aallokko

Lue myös: ”Tunsin, että nyt minä kuolen” – Pitkittynyt synnytys sai dramaattisen päätöksen

Esikoinen oli jo noussut isänsä kanssa aamupalalle. Heräilin uuteen päivään kaikessa rauhassa tunnustellen oloani ja supistuksia, joita tuli nyt jo säännöllisesti.

Olin valmistautunut tähän hetkeen koko raskauden ajan ja mielessäni toivotin nyt vauvalle ja itselleni hyvää ja turvallista matkaa.

Kerroin perheelleni, että minusta tuntuu että vauva syntyy tänään ja laitoin myös siskolleni viestiä siitä, että toisimme esikoisen hänelle pian hoitoon.

Olin suunnitellut etukäteen olevani mahdollisimman pitkään kotona, joten lämmitin itselleni saunan ja otin hierontaöljyt mukaan.

Isä pakkaili esikoiselle tarvittavat kamppeet hoitopaikkaa varten ja minä istahdin saunan lauteille rentoutumaan. Supistuksia tuli jo tiheämmin ja niiden vastaanottamiseen täytyi keskittyä. Siinä saunoessani annoin itseni vajota ihanaan vaaleanpunaiseen synnytyskuplaan.

Myötäilin hengitykselläni jokaista supistusta ja otin ne vastaan valtavalla kiitollisuudella. Supistus kerrallaan olin lähempänä vauvan syntymää ja se ajatus tuntui aivan ihanalta. Oloni oli hyvin taianomainen, rento ja rauhallinen. Samaan aikaan olin hyvin innostunut: tätä hetkeähän minä olin odottanut koko raskauden!

Lue myös: Hengitysharjoittelu on helppo omatoimivalmennus synnytykseen

Automatkalla synnytys otti dramaattisen harppauksen

Saunan jälkeen päätimme lähteä viemään esikoisen siskolleni hoitoon. Matkaa olisi ajallisesti 20 minuuttia siskoni luokse ja siitä vielä 20 minuuttia sairaalaan.

Esikoisen synnytys oli kestänyt 20 tuntia, joten emme kiirehtineet ja kivutkin olivat vielä täysin hallinnassa. Olisin jäänyt vielä mielelläni saunomaan, mutta joku sisäinen ääni käski kuitenkin lähtemään nyt heti.

Pakkauduimme autoon ja istuessani penkille jouduin toteamaan, etten saa mitenkään hyvää asentoa. Siitä hetkestä alkoivat synnytyskokemukseni ikävimmät hetket.

Supistukset sattuivat huomattavasti enemmän ja niitä oli haastavampi ottaa vastaan, kun en voinut liikutella kehoani enää yhtä vapaasti kuin seisten.

Automatkalla synnytys otti dramaattisen harppauksen eteenpäin. Puolivälissä matkaa tunsin, kuinka kehoni alkoi ikään kuin ponnistaa itsestään. Supistuksiakin tuli jo kahden minuutin välein.

Olimme keskellä moottoritietä ja iski paniikki. Totesin, että vauva taitaa syntyä aivan hetkenä minä hyvänsä!

Tunsin, kuinka vauva painuu alaspäin, ja soitimme saman tien hätäkeskukseen, josta lähetettiin ambulanssi meitä vastaan. Mies ajoi tuhatta ja sataa seuraavalle mahdolliselle pysähdyspaikalle, johon auton sai turvallisesti parkkiin. Siskoni tuli hakemaan esikoisen siitä.

Ambulanssi saapui nopeasti paikalle. Siirryin sen kyytiin ja matka jatkui hurjaa vauhtia kohti sairaalaa. Mieheni ajoi autolla perässä.

Lue myös: Sari synnytti tien varteen: ”Ihmettelin, mistä vauva oikein tupsahti”

Vihdoin lupa ponnistaa

Olisin kovasti halunnut vaihdella asentoani, sillä makuuasento tuntui kurjalta. Ponnistamisen tarve tuntui suurena, mutta ponnistaa ei saanut.

En saanut helpotusta mitenkään muuten kuin hengittämällä nopeita voimakkaita puuskahduksia ja oikean rytmin löydettyäni supistusten vastaanottamisesta tuli huomattavasti helpompaa.

Saavuimme sairaalaan, jossa kätilö otti minut suoraan käyrille ja tarjosi ilokaasumaskia, johon tarrauduin ilomielin. Hengitin ilokaasua pää pökkyrässä ja jossain kohtaa joku sen riistikin pois kädestäni hetkeksi. Kipua ilokaasu ei poistanut, mutta se auttoi minua rentoutumaan.

Mieheni saapui synnytyssaliin samalla hetkellä kun kätilö sanoi tarkistavansa kohdunsuun tilanteen. Kaikkien hämmästykseksi ja minun helpotuksekseni hän totesi minun olevan jo täysin auki. Seuraavalla supistuksella minulla oli lupa ponnistaa – vihdoin!

Kätilö pyysi minua siirtymään kylkimakuulta selinmakuulle, mutta se ei tuntunut hyvältä. Jäin kyljelleni ja nostin päällimmäistä jalkaa koukussa rintakehääni kohti. Lähes välittömästi tunsin seuraavan supistusaallon jo alkavan, hengitin raivokkaasti ilokaasua.

Lue myös: Ilokaasu synnytyksessä – toimiiko se? Kolmen äidin kokemuksia

Vauva syntyi hyökyaallon saattelemana

En edes ehtinyt aloittaa tietoisesti ponnistamaan, kun tunsin menettäväni täysin kontrollin ja kehoni ponnisti aivan itsestään. Tämä nauratti minua, sillä en voinut tehdä tilanteessa yhtään mitään.

Minuun sattui enemmän kuin koskaan, mutta se ei haitannut siinä tilanteessa laisinkaan.

Lapsivedet räjähtivät ponnistuksen voimasta ja vauva syntyi alle minuutissa klo 10:14. Hän syntyi kuin vesiliukumäkeä lasketellen hyökyaallon saattelemana.

Oloni oli euforinen, kun sain vauvan rinnalleni. Ehdimme olla sairaalassa 20 minuuttia ja synnytys kesti kokonaisuudessaan noin neljä tuntia.

Olin toivonut nopeaa synnytystä ja sen totisesti saimme! Jos en olisi kuunnellut itseäni ja lähtenyt saunasta hyvissä ajoin, olisi voinut tarina saada hieman toisenlaisen lopun.

Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt kiitollisuus siitä, että olen saanut kokea jotakin näin äärimmäisen kaunista.

Lapsivesiliukumäki

Lue myös: ”Tekisin kaiken uudestaan, vaikka tapahtuma jätti trauman ja kuolemanpelon” – Pitkittynyt synnytys sai dramaattisen päätöksen

Kävimme monta vuotta lapsettomuushoidoissa, jotta tulin raskaaksi. Lopulta synnytyskään ei sujunut ihan oppikirjan mukaisesti.

Kun oli kulunut viisi päivää lasketusta ajasta, äitipoliklinikan lääkäri päätti että synnytys on käynnistettävä istukan haperoitumisen takia. Olin lisäksi kärsinyt raskausmyrkytyksen oireista, joten käynnistys oli ajankohtainen.

Kohdunsuu ei avautunut kunnolla

Jäin sairaalaan käyrille tiistaina ja ilmoitin puolisolleni, että tämä voisi tulla sairaalaan töistä päästyään. Koronan takia puolisoni sai olla sairaalassa vain iltakymmeneen asti, ja tulla takaisin vasta seuraavana aamuna.

Synnytykseni käynnistettiin ballongilla, joka kypsyttää kohdunsuuta ja aloittaa synnytyksen lääkkeettömästi.

Supistukset alkoivat normaalisti. Ne olivat kohtalaisia, ja kestivät noin klo 23 asti. Jäin yksin yöksi sairaalaan, mitä en ollut aiemmin kokenut.

Ballongin irrottua supistukset loppuivat kuin seinään, ja sain nukuttua noin viisi tuntia.

Keskiviikkona aamuviideltä alkoivat luontaiset supistukset. Pyysin kätilöltä lääkkeettömiä keinoja kivunlievitykseen. Kokeilin TENS-laitetta ja kampojen puristamista kämmeniä vasten, lämpimässä suihkussa käymistä ja kävelyä.

Kohdunsuu ei kuitenkaan lähtenyt kunnolla avautumaan. Kun mitään ei ollut tapahtunut iltakuuteen mennessä, lääkäri kutsuttiin puhkaisemaan kalvot. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset lisääntyivät ja sain vielä oksitosiinitipan edistämään synnytystä.

”Puolisoni alkoi lähes itkeä”

Olin aika kovissa kivuissa, väsynyt ja voin huonosti. En saanut syötyä ruokaa, join vain nesteitä ja yritin pitää ne sisälläni.

Nukkumaan en pystynyt koska supistukset olivat tasaisia ja aika voimakkaita. Kun kello oli kymmenen illalla, pyysin kätilöltä kipulääkettä. Hän kuitenkin ilmoitti, että tässä vaiheessa ei oteta enää mitään kipulääkettä, vaan nyt lähdetään synnytyssaliin synnyttämään.

Olin viettänyt aiemmin aikaa kahden hengen huoneessa, jossa onneksi saimme olla pitkään vain kahden.

Siirryimme synnytyssaliin ja pääsin kylpyammeeseen lämmittelemään. Supistuskivut jatkuivat tasaisina ja aloin oksennella, en saanut pidettyä mitään sisälläni. Kun olin ollut hereillä noin 24 tuntia, aloin kokea olevani aika loppu.

Minulle nousi lähes 39 asteen kuume ja aloin täristä holtittomasti.

Muistan seisseeni kylpyhuoneen lattialla alasti, kun puolisoni kääri minut pyyhkeeseen ja sopersi lähes itkien, miten hirveää on vain katsella vierestä läheisen ihmisen pahaa oloa.

Pieleen mennyt epiduraali

Torstaiaamuna ehkä kello viiden jälkeen lääkäri tuli käymään luonani, ja totesi ettei kohdunsuu ole avautunut kuin 2-3 senttiä.

Olin todella epätoivoinen, äärettömän väsynyt ja uupunut, ja kivuissani. Lisäksi kuume ja tärinä eivät olleet helpottaneet.

Anelin hoitohenkilökunnalta, että viekää tämä kipu pois, ihan sama miten mutta viekää se pois.

Kätilö pyysi päivystävän anestesialääkärin laittamaan epiduraalin. Kun lääkäri tuli, käännyin kyljelleni ja puolisoni sekä kätilö pitelivät minua paikoillaan. Ei siksi että olisin vältellyt toimenpidettä, vaan siksi etten pystynyt kuumetärinöiltäni pysymään paikallani.

Keskitin kaikki voimani siihen että saisin hillittyä tärinää ja kestämään jatkuvat supistukset. Kun epiduraalikatetri oli asetettu sain lääkettä ja lääkäri totesi että vartin päästä kivut olisivat menneet.

Kun puoli tuntia oli kulunut, totesin kätilölle ettei kaikki tainnut olla kunnossa, koska olin edelleen kipeä. Vain oikea reiteni oli puutunut.

Kätilö pyysi lääkärin takaisin ja hän palasi ärtyneenä synnytyssaliin. Lääkäri kokeili jalkojani ja vatsaani, kysellen mikä kohta on puutunut ja mikä ei. Lopuksi hän totesi että mitään ei voi tehdä, olin saanut jo lääkettä ja minun pitäisi vain kestää kipu.

Uusi yritys

Lääkärin poistuttua kätilö sanoi, että soittaisi paikalle toisen anestesialääkärin kun vuoro vaihtuu. Odotimme siis kello seitsemään aamulla, jotta saimme paikalle uuden lääkärin.

Sain tipan kautta edelleen oksitosiinia ja sen lisäksi antibioottia, ehkä jotain suolaliuostakin koska en ollut syönyt tai juonut lähes kahteen vuorokauteen.

Anestesialääkäri tuli luoksemme ja totesi heti, että aiempi epiduraalikatetri oli asetettu aivan liian ylös, ja se pitäisi laittaa uudelleen.

Ryhdyimme samaan rumbaan kuin aiemmin. Minä makasin kyljelläni ja kaksi henkilöä piti minusta kiinni, jotta katetrineula saatiin osumaan oikeiden nikamien väliin.

Tällä kertaa katetri meni oikein ja muistan edelleen sen helpotuksen, kun kaikki kipu katosi.

Olin taivaassa. Asetuin kyljelleni ja nukahdin.

Sittenkin sektioon?

Kun heräsin, kätilö tarkisti kohdunsuun ja totesi sen avautuneen hienosti. Se oli avautunut ainakin 8 cm asti. Nukuin vielä vähän lisää ja pian olin 9,5 cm avautunut.

Kello oli ehkä kolme iltapäivällä, kun kätilö totesi että ihan pian päästään ponnistamaan ja vauva syntyy. Olimme puolisoni kanssa onnellisia ja jännittyneitä: kohta tapaisimme kauan odottamamme pienokaisen.

Aika kului, mutta ponnistamisen tarvetta ei tullut. Kun kello oli jo lähes kahdeksan illalla, kysyin kätilöltä voisimme päästä sektioon. Aloin olla todella huolissani vauvan voinnista.

Lapsiveden määrä oli ollut vähäinen jo monta päivää, ja vauvan sydänkäyrä oli ajoittain tipahtanut monitoriseurannan aikana.

Kätilö sanoi itsekin olevansa huolissaan. Hän lupasi, että menisimme sektioon, jos puolen tunnin sisään ei tulisi ponnistuksen tunnetta.

Yhtäkkiä tunsin, kuinka supistuskipu muuttui. Tiesin, että nyt pitää työntää. Kätilön avustuksella asetuin sairaalasängylle synnytysasentoon ja aloin ponnistaa kätilön ohjeistamana.

Kohdunsuun ei ollut täysin auki, se oli edelleen noin 0,5 cm vajaa, mutta vauva oli pakko saada synnytettyä. Kätilö sanoi venyttävänsä kohdunsuuta ja pahoitteli jo etukäteen, sillä se loisi painetta ja sattuisi. Niin se sattuikin.

Vauva syntyy

Tunnin ponnistamisen jälkeen vauvani ei ollut vieläkään syntynyt. Kätilö näki minun olevan ihan loppu ja kutsui lääkärin paikalle.

Lääkäri tuli ja totesi, että vauva on otettava imukupilla pois. Kahden vedon jälkeen poikamme syntyi torstaina 15.10 klo 21.50.

Aluksi hän ei itkenyt ja kysyinkin kauhuissani, miksei mitään kuulu. Kätilö sanoi kaiken olevan hyvin ja nosti poikani rinnalleni.

Olin niin onnellinen, mutta väsynyt ja kipeä. En jaksanut edes avata silmiäni katsoakseni poikaani kunnolla.

Kätilö ilmoitti että nyt pitää synnyttää vielä istukka, että se kestää hetken ja sitten saisimme tutustua vastasyntyneeseen rauhassa.

Kätilö paineli vatsaani ja kätilöopiskelija veti leikattua napanuoraa jotta istukka syntyisi. Muistan että se sattui ihan vietävästi, mutta ajattelin että jos olin kestänyt jatkuvaa kipua yli kaksi päivää, kestäisin muutaman minuutin tätä.

”Tunsin, että nyt minä kuolen”

Tunsin että vuodan jatkuvasti, ja ajattelin että nyt kaikki ei ole kunnossa. Sanoin kätilölle että minua heikottaa. Kätilö poistui jonnekin ja pian synnytyssaliin juoksi kaksi hoitajaa sairaalasängyn kanssa.

Poikani nostettiin pois rinnaltani ja annettiin puolisolleni. Minut siirrettiin sängystä toiseen ja juoksutettiin pois salista. En ehtinyt sanomaan puolisolleni mitään, eikä kukaan kertonut mitä tapahtuu.

Minut siirrettiin leikkaussalin operaatiopöydälle ja tuttu anestesialääkäri asetti kasvoilleni hengitysmaskin. Tunsin, kuinka jalkaani vedettiin lämpimät sukat ja jalat asetettiin tukien päälle.

Anestesialääkäri sanoi että kohta tulee hyvät unet kun saat vähän ketamiinia, istukka pitää irrottaa kirurgisesti.

Anestesialääkäri kääntyi labrahoitajan puoleen ja pyysi tuomaan verta, sillä olin menettänyt sitä paljon. Hoitaja sanoi tiukasti ettei voi tuoda verta, koska ei ole mitään mitä tuoda. Olisin tarvinnut vasta-aineverta, sillä veriryhmäni on Suomessa harvinainen AB-.

Lääkäri huusi että tuokaa mitä tahansa verta, tämä tyttö vuotaa kuiviin. Muistan katsoneeni kattoon ja miettineeni vastasyntynyttä vauvaani ja puolisoani, joita en välttämättä enää ikinä näkisi.

Tunsin, että nyt minä kuolen. Minä kuolen tähän leikkaussaliin, enkä ikinä pääse elämään sitä elämää äitinä mitä olin niin kauan odottanut.

Neljä pussia hätäverta

Heräsin matkalla tehostettuun valvontaan. Kurkkuni oli tosi kipeä, tuntui etten saanut henkeä. Kuulin tutun äänen, joka kysyi tiedänkö missä olen ja mitä kello on. Vastasin olevani sairaalassa, mutten tiennyt mitä kello oli.

Lääkäri kertoi että kello oli noin kolme yöllä, olin ollut leikkaussalissa noin neljä tuntia. Olin saanut neljä pussia hätäverta, jääplasmaa ja verihiutaleita. Olin menettänyt neljä litraa verta, mikä on aika paljon. Ihmisessä on normaalisti kuutisen litraa verta.

Jäin tehostettuun valvontaan iltayhdeksään asti, ja ollessani siellä en saanut syödä, enkä juoda paljoa vettäkään.

Muutaman tunnin välein gynekologi kävi poistamassa nestettä kohtuuni asetetusta kompressiballongista. Sen tehtävä oli painaa kohdussa vuotavaa haavaa, jonka kohdalla oli aiemmin ollut istukka.

Vihdoin kotiin

Pääsin takaisin synnytysosastolle perjantai-iltana kello 21 aikaan. Sain poikani syliini ja itkin onnesta. Vietimme viikonlopun sairaalassa ja kotiuduimme maanantaina 19.10.

Tieni äidiksi oli raskas ja uuvuttava, pelottava ja silti niin ainutlaatuinen. Tekisin sen kaiken uudestaan, vaikka tapahtuma jätti minuun trauman ja kuolemanpelon. Rakkaus on uskomaton tunne ja voimavara.

Tukholmassa on tunnetusti huutava pula synnytyspaikoista. Sinä kesänä huhuttiin, että äitejä oli lennätetty Turkuun asti synnyttämään.

Lue myös: Tällä osastolla ei synnytetä edes päivittäin – Maarianhaminan sairaalan äitejä tuodaan helikopterilla

Loppuraskaus Tukholmassa

Vietin kaiken aikani elokuvateattereissa, koska siellä oli mukavan rauhallista ja viileää päivisin. Elokuvista en sen sijaan muista hölkäsen pöläystä.

Elokuu vaihtui syyskuuksi, laskettu aika tuli ja meni, eikä edes harjoitussupistuksia kuulunut. Vihdoin ja viimein, syyskuun yhdeksäntenä, alkoi supistella. Ja kunnolla alkoikin: säännöllisesti joka kymmenes minuutti.

Supistukset jatkuivat, ja jatkuivat…. ja vielä jatkuivat. Yritin rentoutua, mutta se oli vaikeaa. Soittelin synnärille, ja minun käskettiin odottaa. Synnytyspaikkaa ei sitä paitsi olisi.

Uhkailua puhelimessa

Toisen vuorokauden iltana aloin olla epätoivoinen, koska sama supistusväli jatkui, mutta muuta ei tapahtunut. Synnärin vastaus oli edelleen odottaa. Minua neuvottiin käymään kylvyssä.

Kolmantena päivänä soitin rusinana, ettei kylpy auttanut yhtään ja voimani alkoivat olla lopussa. Illalla sain luvan tulla hakemaan vähän parempaa kivunlievitystä ja apua nukkumiseen. Aamuun mennessä alkaa, synnäriltä sanottiin.

Neljäntenä aamuna mikään ei ollut muuttunut. Huusin puhelimeen, että heitän ammeen seuraavan henkilön päähän, joka taas jaksaa vinkata kylvystä. Illalla sain lisää morfiinia ja lupauksen siitä, että yöllä synnytys varmasti lähtee käyntiin.

Viidennen vuorokauden aamulla olin todella, todella epätoivoinen. Kun soitin itkunsekaisesti ja vauhkosin epäinhimillisestä kohtelusta, sain vihdoin luvan tulla synnytyksen käynnistykseen.

Nyt se epiduraali tänne!

Saavuin synnärille aamukymmeneltä. Ihanat kätilöt hieroivat reisiäni, jonne kipu säteili. He lupasivat, että saan epiduraalin.

Suurin sankarini eli anestesiologi saapui paikalle vikkelästi, koska hän oli lukenut tiedoista, että joku raukka oli kärvistellyt jo viisi päivää.

Anestesialääkäri kysyi minulta, saanko helposti mustelmia. Vaikka todellisuudessa saan mustelmia jo pelkästä pöydänkulman katsomisesta, vastasin salamannopeasti, että en. Mikään ei tulisi minun ja epiduraalin väliin.

Olo helpottui nopeasti, ja harmittelin, etten kivuissani rekisteröinyt tämän supersankarin nimeä. Sanoin kaikille, että nimeän lapsen sitten kiitollisuudenvelassa epiduraaliksi.

Nollasta sataan

Kätilöt lähtivät kierrokselle ja minä jäin pomppimaan jumppapallolla. Kun kätilöopiskelija palasi hakemaan unohtunutta paperia, olin mennyt nollasta sataan. Yhtäkkiä olinkin täysin auki.

Mieheni saapui pahaa aavistamatta takaisin kioskilta täystohinaan. Kehoni otti vallan minusta, ja tuntui, että en itse ponnistanut lainkaan. Kehoni työnsi vauvan ulos yhdessätoista minuutissa.

Ja ei, hänen nimekseen ei tullutkaan Epiduraali.

Kuopukseni vuoro oli syntyä huhtikuussa 2022 Suomessa. Latenssivaiheen ei anneta kestää niin pitkään Suomessa, sanottiin. Eikä toinen synnytys kestä yhtä pitkään, sanottiin perään.

Kolmekymmentäkuusi tuntia vedenmenon jälkeen synnytys käynnistettiin. Ponnistusvaihe kesti tällä kertaa kolme minuuttia. Oikessa kai siis olivat!

Ei nimimerkkiä

Lue myös: Latenssivaihe voi kestää jopa päiviä – synnytyksen alkuvaiheessa supistukset tulevat ja menevät

Kotiliesi.fi: 7 tuotetta, joita ulkomailla asuvat suomalaiset hamstraavat kotimaasta – tätä lähetystä Australiassa asuva Minna odotti neljä kuukautta

Synnytystarinat

Synnytystarinakisan hopeasija: "Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin"

Synnytystarinat

Synnytystarinakisan voittaja: "Vauva syntyi 8 minuuttia sen jälkeen, kun päätin puhelun hätäkeskukseen"

Podcast

Mitä yhteistä on kotitöillä ja synnytyksellä? Selvitimme vastauksen 4 pelottavaan synnytysmyyttiin

Oloni oli turhautunut ja itkuinen. Mikään ei huvittanut, koska kaikki energiani oli mennyt yrityksiin saada synnytys käynnistymään.

Elimme synnytyksen käynnistämistä edeltävää iltaa. Raskausviikkoja oli kertynyt jo 41+4.

Viimeiset kaksi viikkoa oli supistellut enemmän ja vähemmän, mutta aina supistukset olivat laantuneet ja pettymys vallannut mielen. Miksi tämä synnytys ei käynnisty koskaan?

Kaksi aiempaa lasta olivat syntyneet ilman käynnistystä raskausviikolla 40+5 ja raskausviikolla 40+0.

Nyt läheni hetki, jolloin lähdettäisiin sairaalaan arvioimaan tilanne ja mahdollisesti käynnistämään synnytys. Se oli itselleni pahin mahdollinen skenaario, ja nyt se skenaario oli toteutumassa.

Lue myös: ”Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin”

Odotus palkitaan

Sairaalaan lähtöä edeltävänä iltana olimme rättiväsyneitä päivän touhuista.

Ensilumi oli satanut, ja rakentelimme lumiukkoja lasten kanssa koko päivän. Mies vitsaili illalla, että hyvä käydä aikaisin nukkumaan, jos sattuu yöllä lähtö tulemaan. Tokaisin vain, että hah, turha luulo.

Kuinka väärässä olinkaan.

Heräsin yöllä kello kaksi hyvin vaimeaan supistukseen, joka alkoi alaselästä edeten alavatsalle. Heti tiesin, että kyseessä on synnytyssupistus. Tämä supistus oli kestoltaan paljon pidempi ja erosi aiemmista harjoitussupistuksista, joita oli tullut satunnaisesti pitkin edeltävää viikkoa.

Sen enempää en jäänyt tuijottamaan kelloa, vaan nukahdin.

Heräsin uudelleen 45 minuutin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Supistuksen luonne oli samanlainen kuin ensimmäisenkin. Nousin ylös sängystä, koska olin niin innoissani.

Toivo heräsi siitä, että tänään meidän vauvamme syntyisi. Ja aivan spontaanisti! Siitä olin varma.

Kävin vessassa ja siirryin sohvalle nukkumaan, jotta en herättäisi puolisoa liikehdinnälläni.

Voisiko se vauva vaan nyt jo tulla ulos? Kuvituskuva.

Yöllä alkaa tapahtua

Torkahdin puoleksi tunniksi, jolloin tuli taas supistus. Tämä supistus olikin jo astetta voimakkaampi.

Laitoin puhelimestani päälle sovelluksen, jolla voi kellottaa supistuksia ja seurata niiden pituuksia sekä supistusvälejä. Tämän jälkeen viimeisetkin unihiekat rippeet olivat poissa. En osannut enää rauhoittua nukkumaan.

Kellon ollessa 5:30 puoliso heräsi käydäkseen vessassa. Totesin, että vauva taitaa syntyä tänään. Vastaus oli miehekkääseen tapaan: ”Aijaa. Siltäkö tuntuu?”

Tässä vaiheessa olin jo alkanut kävellä levottomasti huoneesta toiseen. Siltikin supistukset pysyivät melko lievinä ja pystyin vastaanottamaan ne ilman puuskutusta ja pysähtelyjä.

Kello kuudelta päätin lähteä käymään suihkussa. Mitä sitten tapahtuikaan! Lämmin vesi sai aikaan voimakkaamman supistuksen, joka yllätti. Pukeuduin ja otin Panadolin.

Vauhti kiihtyy

Soitin vartin yli kuusi synnärille, että täältäpä taidetaan tulla aamun aikana synnyttämään. Sanoivat puhelimen toisessa päässä, että juo vain kahvisi rauhassa ja soittakaa lapsenvahti paikalle. Menisimme sairaalaan sen jälkeen.

Puolisolle sanoin, että parempi olla hyvissä ajoin sairaalassa, jos supistukset sattuisivat kovin tihenemään. Olin innoissani, koska tiesin tapaavani lapsemme tänään. Se kaikki epätoivo ja turhautuminen olivat tipotiessään.

Puoliso lähti vessaan, jossa omaan tapaansa hän viettää sen 20 minuuttia, jos riittääkään.

Kätilön puhelun jälkeen tajusin supistusvälien tihenneen salakavalasti. Aloin kellottaa supistuksia ja ne tulivat jo reilun minuutin välein. Aloin vastaanottaa supistuksia keittiön pöytään nojaten ja keinuttelemalla itseäni puolelta toiselle. Jostain alitajunnan syövereistä minuun iskikin pakokauhu ja paniikki.

Supistukset olivat muuttuneet pienestä hetkessä voimakkaiksi, eivätkä isovanhemmat olleet vielä saapuneet katsomaan isompia lapsiamme. Soitin äidilleni, että he voisivat laittaa vähän vauhtia tulonsa kanssa.

Täällä oltaisiin jo aika valmiita synnyttämään. Kuvituskuva.

”Tule nyt pois sieltä vessasta!”

Hetken päästä olinkin jo soittamassa hätäkeskukseen ja samalla huusin puolisolle, että tule pois vessasta.

Hätäkeskuspäivystäjä käski välittömästi, että minun on mentävä makaamaan sängylle kylkiasentoon ja odotettava ensihoitajia.

Linja oli koko ajan auki. Hikikarpalot valuivat pitkin otsaani ja puuskutin kuin höyryveturi. Hoin puhelimeen, että ei tämän näin pitänyt mennä.

Minuutit tuntuivat pitkiltä. Isovanhemmat ja ambulanssi saapuivat kotipihaamme perätysten. Mikä helpotus.

Puoliso oli hätääntynyt ja hän riensi avaamaan ensihoitajille oven. Pystyin kävelemään neljä metriä, minkä jälkeen voimakas supistus lamaannutti toimintakykyni ja kävin paareille kyljelleni makaamaan.

Supistuksia tuli tässä vaiheessa aivan peräkkäin. Paikalle oli saapunut toinenkin ambulanssi, jonka kyydissä oli lääkäri. Työnnettyään paarit ambulanssiin lääkäri kysyi, että kestäisinkö sairaalaan saakka. Vastaus oli ehdoton en kestä.

Siinä vaiheessa sulkeutuivat ambulanssin ovet.

Lue myös: Niina, 27, synnytti samaan vessaan, jossa teki raskaustestin: ”En olisi ikinä ajatellut kotisynnyttäväni”

Loppu lähestyy

Tunsin voimakasta ponnistamisen tarvetta ja vetäisin housuni pois. Ponnistin kerran. Tällä ponnistuksella syntyi vauvan pää.

Heti perään tuli uusi supistus. Vedin keuhkot täyteen happea ja ponnistin uudelleen. No nythän hän jo syntyikin, lääkäri sanoi.

Vauva parkaisi voimakkaasti ja purskahdin hysteeriseen itkuun. Kaikki ne tunteet epätoivosta paniikkiin vaihtuivat suunnattomaan helpotukseen. Odotus oli päättynyt, ja rinnalleni nostettiin niin täydellinen, niin kaunis lapsemme.

Vauva syntyi kahdeksan minuuttia se jälkeen, kun päätin puhelun hätäkeskukseen. Puolisoani pyydettiin käymään ambulanssissa, jossa hän näki pienen poikamme ensi kerran. Se järkytyksen ja onnen sekoitus näkyi puolison kasvoista. Nyt kaikki oli hyvin.

Lähdimme sireenit ulvoen kohti sairaalaa. Synnytyssalissa ollessa mieli koetti pysyä tapahtumien perässä. Välillä tuntui, kuin olisin unessa. Ei, en ollut.

Istukka syntyi vasta sairaalassa ja siinä hetkessä mukana oli vain hämmennys. Ihmettelimme puolison kanssa tuota pientä nyyttiä, joka yllätti kaikki tällä mieleenpainuvalla maailmaan tulollaan.

Mielessäni toistuivat hätäkeskuspäivystäjän onnentoivotukset, jotka hän sanoi, kun makasin sängyllä odottamassa juuri pihaan kaartanutta ambulanssia. Toden totta onnea tarvittiin, ja sitä meillä oli myös matkassa.

Millään muulla kuin tällä pienellä aarteella ei enää ollut merkitystä. Meidän oma vauhtiveikkomme.

Joulukuun aarre

Lue myös viime vuoden voittajan tarina: ”Oletko sinä puhelimessa?” kysyi lääkäri ponnistusvaiheessa – synnytin kaksoset kahdella eri tavalla

Synnytykset olivat aikana, jolloin epiduraaleista ei ollut tietoakaan. Täysin luomuna synnytettiin. Isät eivät saaneet olla mukana. Yhdessä hän tosin oli mukana lääkärinä.

1966: 23-vuotias vanha ensisynnyttäjäksi

Sinä vuonna helmikuu viskoi taivaalta räntäsadetta, joka ajoittain vaihtui tiukaksi pakkaseksi. Tien pinnat olivat jäätävän liukkaat. Olin ensimmäistä päivää äitiyslomalla.

Siihen aikaan äitiysloma oli kaksi viikkoa ennen synnytystä ja kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen. Ensimmäinen lomapäivän ilta kului kahvitellessa naapurin emännän kanssa. Mieheni luki kotona tenttejään, joita lääketieteellisessä totisesti riitti.

Kotiin tullessani tunsin yht’äkkiä, kuinka housuni kastuivat ja lämmin neste valui pitkin reisiäni. Sen ajan neuvolassa ei juuri valistusta annettu. Riitti, kun torvella kuunneltiin ja tokaistiin, että elossa on.

Seistessani siinä eteisen lattialla jähmettyneenä kuin Lootin vaimo, mieheni sai äkkiherätyksen ja kiljaisi:

– Lapsivesi meni. Nyt on kiire.

– Mihin? Kysyin hölmistyneenä. Kipuja ei ollut, ja tunsin olevani täysin kunnossa vaihdettuani kuivat ylleni.

– No, sairaalaan tietysti ja vähän lujaa, tokaisi tuleva tohtori.

Samalla hän oli jo taksia soittamassa.

Asuinpaikaltamme oli Helsingin Naistenklinikalle matkaa vähän alle parikymmentä kilometriä. Minä olin tyynen rauhallinen. Eihän tässä vielä mitään hätää ole.

Oloani häiritsi vain vieressä jankuttava mies.

Ovi kävi, ja tuleva isä livahti ulos taksia tähyilemään. Kengät olivat kiireessä jääneet eteisen nurkkaan. Tulihan lopulta taksi sekä mieskin varpaat sinisinä hakemaan synnyttäjää.

Köröteltiin kohti Helsinkiä. Minä tunsin voivani paremmin kuin koskaan. Hyvää oloani häiritsi vain vieressä jankuttava mies, joka minuutin välein kysyi, onko supistuksia. Ei ollut. Vointi oli erinomainen.

– Jospa mentäisiin Kätilöopistolle. Se on lähempänä, hätäili isäkokelas.

– Ei mennä, mukavahan tässä on ajella pitempäänkin, kuiskutti kiusaaja minussa.

Puolenyön aikaan oltiin Naistenklinikalla. Huolestunut tuleva isä ei huomannut soittonappia, vaan rynkytti täysillä suljettua lasiovea.

Lopulta tiukannäköinen kätilötäti tuli avaamaan oven. Mieheni tunkeutui samalla ovenavauksella sisään. Otti tärkeän ja kaiken osaavan lääkäri-ilmeen.

– Minä olen lääketieteen kandidaatti! Missä on synnytyshuone?

Vanha kätilö katsoi kerran, katsoi toisenkin ja sanoi verkkaisesti:

– Jos kandidaatti menee nyt ihan rauhassa kotiin lepäämään. Me kyllä täältä ilmoitetaan, kun jotain alkaa tapahtua. Tähän taloon on miehiltä pääsy kielletty, oli kandidaatti tai ei.

Samalla hän ystävällisesti ohjasi innokkaan synnytysavustajan ovesta ulos.

Mainittakoon, että siihen aikaan isät eivät saaneet olla mukana synnytyksissä. Mieheni ei innokkuudestaan huolimatta ollut opiskeluissaan vielä naistentauteja eikä synnytyksiä opiskellut, joten tiellä hän vain olisi ollut auttamishalustaan huolimatta.

Kaikki meni hallitusti. Pahempi kuin synnytys oli mielestäni se vesiperäruiske, josta ei tahtonut tulla mitään.

Olin opiskellut hengitystekniikkaa ja kohdallani se toimi hyvin supistuksien aikana. Kahden tunnin kuluttua oli rakas esikoispoika maailmassa.

Siihen aikaan mitään vierihoitoa ei ollut olemassa. Lapsi kapaloitiin ja kiikutettiin kiireesti pois. Sairaalassa olin nähnyt vain lapsen pään pilkistävän kapalosta, ja kotiin tullessa oli hoidettava koko sätkivä paketti ilman minkäänlaista opastusta.

Sairaskertomuksesta jäi mieleeni punakynällä alleviivattu lause: Vanha ensisynnyttäjä. Näin siihen maailman aikaan, kun olin jo 23-vuotias. Tänään ensisynnyttäjä on lähempänä kolmeakymmentä.

1969: ”Mieheni juoksi vastaanotoltaan valkoinen takki hulmuten”

Eletään joulunalusaikaa pikkukaupungissa. Mieheni on ensimmäisessä työpaikassaan valmistumisensa jälkeen. Kaupunginlääkärin virkanimike tuntuu mahtavalta monien opiskeluvuosien jälkeen. Opiskeluajan pikkukaksio on vaihtunut kolmensadan neliön virka-asuntoon, jossa huhuilimme toisiamme.

Terveyskeskuksia ei siihen aikaan ollut. Kaksi lääkäriä piti huolta kaupunkilaisten terveydestä. Lisäksi oli kaupungin sairaala, jossa myös oli lääkärikuntaa.

Työ oli kiireistä. Kaikki aamulla tulleet potilaat otettiin vastaan, ja työpäivä venähti usein pitkäksi.

Olin toista kertaa raskaana. Laskettu aika oli heti joulun jälkeen. Kotona oli kolmen vanha esikoispoika, joka toivoi enemmän uutta traktoria kuin veljeä tai sisarta. Olin yrittänyt valmentaa häntä kaikkien sen ajan oppien mukaan, mutta tuloksetta. Kunnon menopeli voittaa aina itkevän kääryleen.

Aatonaattona taivas viskoi räntää. Joululeipomiset olivat täydessä vauhdissa, kun ensimmäinen supistus tuli pullataikinaa alustaessa. Aika pian tuli toinenkin. Jouluvieraaksi tullut anoppi hätääntyi ja kiirehti sairaalaan lähtöä. Miehenikin juoksi vastaanotoltaan valkoinen takki hulmuten toteamaan, että kyllä nyt on lähdön paikka.

Sairaalaan päästyäni minut ohjattiin odottelemaan supistusten tihenemistä. Ei vaan tapahtunut mitään. Ylilääkäri määräsi kierroksellaan pillerin, jonka pitäisi voimistaa supistuksia. Makoilin siinä tunti toisensa jälkeen jonkin näköisillä paareilla välillä hengitellen, välillä ihmetellen ajan hidasta kulumista.

Lopulta alkoi tapahtua. Supistukset tihenivät ja vihdoin ovesta ilmestyi kätilö sekä mieheni. Yhtä jalkaa he kärräsivät minut synnytyshuoneeseen. Nyt supistukset tuntuivat paljon kivuliaammilta kuin ensimmäisellä kerralla. Olin pyytänyt neuvolakorttiini kieltoa vesiperäruiskeesta. Edellisessä synnytyksessä se oli kivuliaampi kuin koko synnytys. No, sehän kostautui ja pahasti. Joka supistuksella tuli sitä itseään ja runsaasti.

Synnytyksen vauhdittamiseksi ehdotti kätilö kalvojen puhkaisua. Mieheni korosti olevansa ensisijaisesti odottava isä eikä lääkäri. Niinpä kätilö toimenpidettä suunnitellessaan pyysi miestäni hakemaan kaapista tarvittavat instrumentit. Kun hän niitä etsiessään hidasteli, minä aloin sängyn pohjalta kirkumaan:

– Eihän tuo kotonakaan löydä mitään. Onko pakko täälläkin sekoilla?

Tarvikkeet löytyivät, ja toimenpide tehtiin asiallisesti. Pieni ihana poikamme syntyi maailmaan ihmettelemään tätä kaaosta.

Pienen repeämän ompeleminen sujui hyvässä yhteisymmärryksessä kätilön mutustellessa eväitään ja mieheni ommellessa repeämää.

Yö oli vaihtunut jouluaatoksi. Istuimme pieni joulun lapsi sylissämme. Ulkona taivas tiputti hentoja lumihiutaleita. Oli sanomattoman hyvä olla. Lapsi on lahja, suuri lahja.

1971: ”Olin ypöyksin, kun tuli kova tarve ponnistaa”

Huhtikuun aurinko sai jään välkkymään kuin timantteja olisi ripoteltu sinne tänne. Latu oli valmiiksi tehty ja sitä oli helppo hiihtää. Hiihtelin hiljalleen 5-vuotiaan esikoiseni kanssa, joka aika ajoin muisti kysyä:

– Äiti, onko supistuksia?

Liekö isänsä ohjeistanut häntä kotona ennen kun lähdimme hiihtolenkille. Laskettu päivä alkoi olla jo käsillä. Edellinen synnytys oli ollut hieman päälle vuosi sitten.

– Onko rouva kuullut ehkäisystä? kysyi kätilö ensimmäisellä neuvolakäynnillä uudessa kaupungissa, jonne olimme muuttaneet.

– Olen minä, sanoin kainosti hymyillen, lääkärin vaimo.

Olimme toivoneet kolmatta lasta mahdollisemman lyhyellä aikavälillä muistissa kolmivuotiaan mustasukkaisuusdraamat pikkuveljen syntyessä.

Seuraavana aamuna alkoivat supistukset hiljalleen. Mieheni valmistautui töihin lähtöön, minä kiipesin auton etupenkille, kummallakin matkan päämäärä sama sairaala. Anoppi jäi kotiin paimentamaan jälkikasvua.

Avasin varovasti synnytysosaston oven. Vastaan tuleva tiukannäköinen kätilö katsoi pitkään ja kysyi mitä asiaa minulla on.

– Ajattelin tulla synnyttämään, sanoin samalla irvistäen supistuksen kivusta.

Selitykseksi kerrottakoon, että samaiselle osastolle oli edellisellä viikolla tullut pulskan puoleinen lääketieteen kandidaatti päivystämään. Hiljainen hämäläistyttö ei saanut suutaan auki, kun hänet ripeästi jo oli kiikutettu synnytysosastolle. Tästä viisastuneena henkilökunta esitti tämän kysymyksen jokaiselle tulijalle.

Minut todettiin synnyttäjäksi ja aika ripeästi jouduinkin suoraan synnytyshuoneeseen. Lääkäri kävi ja totesi kohdunsuun olevan viisi senttimetriä auki. Ei siis mitään kiirettä vielä. Kätilö pyörähteli aika ajoin luonani tilannetta toteamassa. Minä taas hengittelin oppieni mukaan supistuksen tullessa. Olo oli ihan siedettävä. Sitten alkoi tapahtua.

Mieheni tuli huoneeseen mukanaan pussi papiljotteja ja muutama naistenlehti, joita olin toivonut etukäteen, kun ei vielä voinut arvioida, kauanko tässä menisi. Edellinen synnytys oli vielä tiukasti muistissa. No selvääkin selvempi oli, että nuo nyt olivat varmasti viimeiset kapistukset, joita sillä hetkellä kaipasin.

Havaittuaan lääkärinsilmillään, missä vaiheessa jo oltiin, hän ilmoitti menevänsä kansliaan soittamaan osastolleen, että on loppupäivän synnytyksessä mukana. Kun kätilö näki, että lääkäri on paikalla, arveli hän voivansa kipaista muissa tehtävissä. Samalla ovenavauksella lähti mieheni.

Olin ypöyksin, kun tuli kova tarve ponnistaa. Majesteetillisen hitaasti liukui tyttäremme tähän maailmaan. Siinä minä istuin jalat harallaan, ja jalkojen välissä makasi toiveitteni täyttymys pieni tyttö.

– Ihanaa, se on tyttö, kuului riemuhuuto käytävään. Hetkessä olivat auttajat paikalla ja loppu meni hyvän hoitokäytännön mukaan.

Katri

On kerrottu, että synnytys on kaikessa kamaluudessaan elämän hienoimpia hetkiä. Sanottiin, että sen hetken ihmeellisyyden muistaa lopun elämänsä.

Siinä hetkessä kun saa vastasyntyneen syliin unohtuu omat kivut ja muu maailman ympäriltä. Se hetki on niitä elämän suuria ihmeitä, jotka kruunaavat naiseuden ja muokkaavat käsitystä onnellisuudesta ja rakkaudesta.

Tällaiset puheet luovat melko korkeita odotuksia. Niin kävi myös itselleni kunnes elämäni onnellisimmaksi hetkeksi oletettu aika muuttuikin pahimmaksi painajaisekseni.

Jokin oli pahasti vialla

Kasassa oli noin 28 raskausviikkoa, kun huomasin eräänä aamuna ennen töihin lähtöä, jonkun olevan pahasti vialla.

Vatsaani kipristi ja huomasin housujeni tuntuvan märiltä. Otin askeleen kohti vessaa, kun jotain valui housuihini yhä enemmän. Pian ymmärsin kyseessä olevan lapsiveden.

Makasin lattialla epätoivoisesti itkien, tietämättä mitä pitäisi tehdä.

”Älä synny vielä, älä synny, älä synny vielä” oli asia jota toistelin kerta toisensa perään, ikään kuin lapsi olisi kuullut lohduttoman pyyntöni.

Huusin puhelimeen hysteerisesti itkien: ”Nyt se syntyy!”

En muista kuinka kauan yritin puhua vauvalle järkeä. Ehkä muutaman minuutin, kunnes tajusin että nyt pitää ryhdistäytyä ja luoda toimintasuunnitelma. Pitää ajatella järkevästi, rauhoittua ja edetä johdonmukaisesti.

Soitin miehelleni ja huusin puhelimeen hysteerisesti itkien: ”Nyt se syntyy!”

Mies saapui kotiin ja lähdimme kohti sairaalaa.

Sairaalassa lääkäri tarkisti tilanteen ja kertoi, että lapsemme tulee mitä todennäköisimmin syntymään muutaman vuorokauden sisällä. 

Samanaikaisesti joukko hoitajia pyöri ympärilläni. Yksi iski kortisonipiikin lapsen keuhkoja vahvistamaan, toinen otti verikokeita, kolmas pisti kanyylia, neljäs teki yhä tutkimusta alapään puolella.

En saanut nousta, en istua, enkä käydä vessassa.

Synnytyskarnevaalit alkavat

Vietin sairaalassa kaksi viikkoa. Päivät kuluivat hyvin samalla kaavalla.

Aamuisin heräsin verikokeiden ottamiseen, iltaisin annettiin napapiikki. Virtsanäytteitä, kanyylin vaihtoa, antibiootteja, supistuksen estopiikkejä, jatkuva pelko vauvan voinnista, sykekäyriä, supistuksia, unettomia öitä, särkylääkkeitä, nousseita tulehdusarvoja, lääkärin tarkistuksia, huolestuneita katseita ja ristiriitaisia ajatuksia: ”Synny jo, älä vaan synny vielä!”

Sitten, eräänä aamuna sykekäyrillä ollessani piirtyi monitoriin toistuvia supistuksia. Vedin hihan ylös ja oikaisin käteni tottuneesti supistusten estopiikille. Hoitaja tuli odotetusti paikalle, mutta vastoin odotuksiani hän ilmoittikin synnytyksen alkaneen.

Synnytyssalissa tilanne oli aluksi niin normaali kuin mahdollista, kunnes vauvan tilanne heikentyi äkillisesti.

Yhtäkkiä huoneessa oli synnytyskarnevaalit. Kiireessä häärääviä ihmisiä, joista jokaisella jokin tärkeä tehtävä edistämään lapsen turvallista syntymää. En ymmärtänyt ympärilläni vallitsevasta kaaoksesta muuta kuin sen, että vauva olisi saatava ulos ja nopeasti.

Viimein vauva saatiin ulos, mutta kun vihdoin sain puolitoistakiloisen vauvan maailmaan, en saanut häntä syliini. En saanut koskea enkä katsella. Vauva kiidätettiin suorinta tietä keskosten teho-osastolle.

Kaikki kävi liian nopeasti

Olisin halunnut juosta perään, auttaa ja lohduttaa vauvaa, mutta puolimatkassa oleva istukka ja tikkaava kätilö estivät aikeeni.

Olin kamalan huolissani vauvasta, halusin lähteä hänen luokseen, mutta yrittäessäni nousta sängystä tajuntani sumeni, kuume nousi ja oksetti. Nukahdin mielessäni pikkuinen vauva, jonka olin vain vilaukselta ehtinyt näkemään.

Vielä samana iltana seisoin keskoskaapin äärellä lastani katsellen.

Olin kuvitellut ensikohtaamisemme erilaiseksi.

Laitoin käteni sisään kaappiin ja kosketin tuota hentoa olentoa ensimmäisen kerran peläten sen rikkoutuvan kosketukseni alla. Kaikki tuntui olevan liikaa, liian paljon ja liian nopeasti. Keskoskaapissa makaava lapsi ei tuntunut omaltani, hetki ei tuntunut oikealta. Ei sen näin pitänyt olla, ei sen näin pitänyt mennä.

Olin kuvitellut ensikohtaamisemme erilaiseksi: syntymän jälkeinen seesteinen onnen ja ilon hetki, helpotuksen tunne, vauva rinnalla, isä onnellisena vieressämme.

Katsellessani lastani, joka makasi letkujen, laitteiden ja piuhojen peitossa en tuntenut helpotusta enkä ollut onnellinen. Olin kauhusta sekaisin, en ollut koskaan ollut niin huolissani enkä ole koskaan pelännyt toisen ihmisen vuoksi niin paljon, kun pelkäsin sillä hetkellä vastasyntyneen lapseni keskoskaapin luona.

Vauva oli niin pieni ja hento, kuin silkkipaperia. Se tärisi, näytti surulliselta ja oli aivan liian keskeneräinen kyetäkseen edes hengittämään omin avuin.

Kaikki tämä aiheutti valtavia pettymyksen tunteita. Olin pettynyt itseeni, ajatuksiini ja omaan kehooni.

Kävin läpi asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin tilanteen estämiseksi.

Koin kateutta sairaalan huonetovereita kohtaan, jotka imettivät vastasyntyneitä pienokaisiaan itse pumpatessani maitoa omalle keskoslapselleni.

Koin epäonnistuneeni sekä tuottaneeni pettymyksen miehelleni. Syytin tilanteesta itseäni, jonka seurauksena kävin läpi raskautta ja kaikkia niitä mahdollisia asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin tilanteen estämiseksi.

Hiljalleen mielen valtaa myös kiitollisuus

Jälkeenpäin ymmärsin, että kaikki nuo negatiiviset ajatukset olivat tietynlaista itsesuojelua.

Oli helpompi tuudittautua itsesääliin ja syytöksiin kuin kohdata se tosiasia, että lapsemme saattaisi olla vakavasti sairas, kehitysvammainen tai pahimmassa tapauksessa elää vain pienen hetken.

Siirsin pois mielestäni kaikki pahimmat pelkoni ja pidin itseni kiireisenä.

Mitä tahansa tapahtuisikin, olin saanut mahdollisuuden tavata oman lapseni.

Seuraavien päivien kuluessa vietin vauvan luona kaiken mahdollisen aikani. Seurasin monitoreita, tarkkailin happisaturaatiota, vaihdoin vaippoja, pumppasin maitoa, pidin sylissä, hyräilin unilauluja, tutustuin muihin vanhempiin ja samalla aloin hiljalleen tuntemaan myös kiitollisuutta.

Mitä tahansa tapahtuisikin, olin saanut mahdollisuuden tavata oman lapseni, pitää häntä sylissä ja kokea sydäntä suurentavaa rakkautta.

Kiitollisuuden myötä negatiiviset ajatukset alkoivat hiljalleen väistyä. Itsesyytökset alkoivat hellittää ja omanlaisemme sairaala-arki asettumaan uomiinsa.

Hyväksyin sen tosiasian, että ensihetkemme perheenä eivät olleet tarunhohtoisia ja onnentäyteisiä, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisempiä.

Lue myös: Niina, 27, synnytti samaan vessaan, jossa teki raskaustestin: ”En olisi ikinä ajatellut kotisynnyttäväni”

Figueirón Instagramiin julkaisemasta sisällöstä selviää, että raskaus oli edennyt viikolle 39. Lapsi saapui maailmaan Enter Sandman –nimisen kappaleen aikana. Kappale oli illan viimeinen.

– Joka keikalla sattuu ja tapahtuu, mutta nyt taisin ylittää itseni, äiti kirjoitti julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Syntynyt lapsi on poika, ja hänelle on annettu nimeksi Luan Figueiró.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

 

Henkilön 𝕁𝕠𝕚𝕔𝕖 𝕄. 𝔽𝕚𝕘𝕦𝕖𝕚𝕣𝕠́ • ℙ𝕖𝕤𝕤𝕠𝕒𝕝 (@digdigjooi) jakama julkaisu

Suomessa vauvauutisista kertoivat ensimmäisenä musiikkilehdet Rumba ja Soundi.

Rumban artikkelissa kerrotaan, että synnyttäneen äidin ja hänen puolisonsa liput keikalle oli ostettu jo kolme vuotta sitten, minkä takia Figueiró ei tahtonut jättää keikkaa väliin pitkälle edenneestä raskaudestaan huolimatta.

Soundi lisäksi kertoo, että supistukset alkoivat Metallican esityksen alkaessa. Ambulanssi hälytettiin paikalle, mutta Figueiróa ei ehditty viemään sairaalaan.

Sekä lapsen että äidin kerrotaan voivan hyvin.

Metallica on yhdysvaltalainen vuonna 1981 perustettu yhtye. Se on yksi maailman kuuluisimmista metallimusiikkia esittävistä bändeistä.

Lue myös: Sari synnytti tien varteen: ”Ihmettelin, mistä vauva oikein tupsahti”

Vapaa-aika

Luksusmuksu, retrovauva vai printtilapsi? Selvitä lapsesi tyyli hauskalla testillä!

Vapaa-aika

Upeat hevilapset juhlivat Pikku-Tuskaa – katso metallinmustat kasvomaalaukset ja asut!

Raskaus

Yllätysplussa yökerhossa! Lue 35 hulvatonta tarinaa epätavallisista tilanteista, joissa raskaus paljastui

Lue myös: Äiti antoi synnytykselleen arvosanaksi 3: ”Vaunulenkeillä itkin yksin synnytystäni”

Minulle oli jäänyt olo, että en ollut osannut ponnistaa oikein. Olin tulkinnut, että pitkä ja vaikea ponnistusvaihe oli jotenkin minusta johtuva. Vauva oli ollut avonaisessa otsatarjonnassa, ja vasta myöhemmin ymmärsin, että virhetarjonta oli varmasti vaikuttanut synnytyksen kulkuun.

Halusin hyödyntää edes ne pienet mahdollisuudet, joiden ansiosta synnytys voisi sujua helpommin.

Etsin tietoa, miten vauvan oikeaa tarjontaa voisi edesauttaa tällä kertaa jo raskausaikana. Aloitin hyvissä ajoin venyttelyt ja liikkeet, joiden tarkoitus oli auttaa vauvaa optimaaliseen asentoon ja siten sujuvoittaa synnytyksen kulkua.

Lue myös: Synnytyspelkoiselta vietiin tukihenkilö: ”Lopulta mieheni marssi kiellosta huolimatta sairaalaan, ja kätilöt juoksivat perässä”

Synnytys käynnistyi viikoilla 40 + 1

Elokuisena iltana, viikoilla 40+1, synnytyksen aika sitten viimein koitti. Puoliso oli mennyt jo nukkumaan, kun hampaita pestessä tunsin, kuinka jotain lorahti housuihin. Ja hetken päästä vielä lisää. Vaikka synnytyksen käynnistymistä olikin jo kovasti odoteltu, minut valtasi pieni paniikki, että nytkö se oikeasti alkaa. Nytkö pitää olla siihen kaikkeen valmis?

Viime kerrasta viisastuneena palasin keittiöön syömään, koska kohta ei todennäköisesti enää pystyisi, ja tyhjästä mahasta oksentaminen oli ollut hirveää.

Lue myös: Synnytystarinakisan voittaja: ”Oletko sinä puhelimessa?” kysyi lääkäri ponnistusvaiheessa – synnytin kaksoset kahdella eri tavalla

Tunti vesien menosta, puolilta öin, alkoivat supistukset. Ne tuntuivat alaselässä ensin melko vaimeina ja epäsäännöllisinä, mutta kuitenkin heti alle kymmenen minuutein välein. Sitten kipu, edelleen varsin siedettävä, levisi alaselästä koko lantioon ja tuntui lähes jatkuvana. En oikein enää erottanut, milloin supistus alkoi ja kauanko se kesti, tai tuliko supistuksia ylipäätään.

Pari tuntia supistusten alkamisesta soitin sairaalaan ja kerroin tilanteen. Sieltä käskettiin ottaa Panadolia, yrittää nukkua ja tulla viimeistään aamupäivällä näytille.

Uudelleensynnyttäjänä kuulemma tietäisin kyllä, milloin supistukset ovat sellaisia, että pitää lähteä.

Synnytys alkoi samoin kuin esikoisen kanssa – tapahtuuko kaikki uudestaan?

Puhelun jälkeen otin Panadolin ja virittelin tens-laitteen selkään. En viitsinyt vielä herättää puolisoa tai jo useamman päivän meillä päivystänyttä anoppia. Olo oli edelleen siedettävä ja menin sänkyyn makoilemaan.

Painelin tensin boostia aina, kun kuvittelin supistuksen tulevan. Nukkuminen jäi haaveeksi. Vähitellen ensimmäisestä synnytyksestä tuttu pahoinvointikooma alkoi vallata oloa ja kipu paheni. Jouduin käymään oksentamassa muutaman kerran. Muutoin makasin sikiöasennossa sohvalla silmät kiinni ja aina muistaessani painoin boostia.

Tällä kertaa äiti halusi hyödyntää kaikki keinot, jotka saattaisivat helpottaa synnytyksen kulkua. Kuvituskuva.

Tähän asti synnytys oli edennyt lähes identtisesti ensimmäisen kanssa, ja pelkäsin, että sama kaava toistuisi loppuun asti. Kipu oli nyt selvästi kovempaa, ja muistan ajatelleeni, että kuolen, jos tätä pitää kestää vielä toista vuorokautta.

Ajattelin kuitenkin odottavani siihen asti, että esikoinen herää seitsemän aikoihin, ennen kuin lähdetään sairaalaan. Jostain kumman syystä mieleeni ei tullut vieläkään herättää miestäni.

Neljän aikoihin aloin ajatella, että ehkä sittenkin pitäisi kohta lähteä. En edelleenkään erottanut selkeästi supistusten alkua ja loppua. Puoli viiden aikoihin herätin viimein puolison. Olin vielä yöpaidassa ja sain hädin tuskin vaatteet vaihdettua.

Anoppi laittoi minulle kengät jalkaan miehen käynnistellessä jo autoa. Vähän viiden jälkeen lähdimme kohti sairaalaa. Anoppi jäi odottamaan esikoisen heräämistä.

Syy koville kivuille selviää matkalla sairaalaan

Koko parinkymmenen minuutin automatkan ajan istuin silmät kiinni, oksennuspussia tiukasti puristaen. Yritin hengitellä ja mietin, miten voin olla jo nyt näin kipeä, ja miten tämä tenskään ei tunnu auttavan yhtään.

Olin jossain vaiheessa onnistunut vahingossa säätämään tens-laitteen kaksi kanavaa neljästä melkein nollille.

Ehkä puolivälissä matkaa pystyin raottamaan hieman silmiäni tarkistaakseni missä olemme menossa, ja huomasin, että olin jossain vaiheessa onnistunut säätämään tens-laitteen kaksi kanavaa neljästä melkein nollille. Olikohan laite toiminut jo kauankin vajaalla teholla? Ei ihmekään, jos ei se oikein tuntunut auttavan.

Sairaalan pihassa en pystynyt itse kävelemään sisälle, vaan mies haki pyörätuolin. Ei niin kovin empaattinen kätilö otti meidät vastaan ja hoputteli nousemaan tutkimuspöydälle. Selvisi, että olin seitsemän senttiä auki, ja lähdettiinkin kiireesti saliin.

Olin ihmeissäni – viimeksi tässä kohdin olin vasta muutaman sentin auki ja synnytystä oli vielä melkein vuorokausi edessä.

Salissa oli vastassa sama kätilö, jonka kanssa aikoinaan aloittelin esikoisen synnytystä. Vauvan sydänääniä ei saatu kunnolla kuulumaan vatsan päältä, joten vauvan päähän jouduttiin asettamaan pinni. Toinenkin kätilö saapui paikalle ja kaikilla tuntui olevan vähän kiire.

Kaiken tohinan keskellä kätilöt kyselivät kivunlievityksestä, sillä hartaudella kirjoittamani synnytystoivelista oli ilmeisesti jäänyt meidät vastaanottaneen kätilön taskuun.

– Ei selkäpuudutteita, kohdunkaulan puudute oli viimeksi hyvä, onnistuin sanomaan.

Ponnistusvaihe oli nopeasti ohi – tuloksena korjaava synnytyskokemus

En edelleenkään ymmärtänyt, että ponnistusvaihe oli jo aivan käsillä. Jos olisin, olisin varmaankin pyytänyt pudendaalipuudutuksen.

Lue myös: Oletko menossa synnyttämään? Tutustu tehokkaimpiin kivunlievityskeinoihin

Sain kohdunkaulan puudutteen, ja melkein heti sen jälkeen sainkin luvan ruveta ponnistamaan. Olin puoli-istuvassa asennossa, vastoin toiveitani, mutta en jaksanut välittää siitä. Kivut olivat kovat, ja halusin vain vauvan äkkiä pihalle, aivan sama miten. Tällä kertaa kätilö osasi ohjata ponnistamista hyvin ja tunsin, että jokainen ponnistus auttoi vauvaa eteenpäin.

Jossain vaiheessa vauvan ollessa synnytyskanavassa hieman ahtaassa paikassa supistukset yllättäen harvenivat ja sydänäänet heikkenivät. Näin huolen häivähdyksen kätilöiden silmissä. Itsekin ehdin jo säikähtää, mutta onneksi supistukset sitten taas palautuivat normaaleiksi ja pääsin jatkamaan ponnistamista.

Kello 6.31, 11 minuutin ponnistusvaiheen ja tunnin sairaalassaolon jälkeen, 7,5 tuntia vesien menosta ihana, rakas, täydellinen poikamme oli maailmassa!

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että pääni ei meinannut ehtiä mukaan. En voinut ymmärtää, että olin juuri synnyttänyt tuon pienen ihmeen.

Sain hänet heti rinnalleni, ja molemminpuolinen tutustuminen saattoi alkaa. Vaikka en tälläkään kertaa voi sanoa muistavani ensihetkiä kristallinkirkkaasti, niin kuitenkin paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Olin onnellinen siitä, että olin saanut kokea inhimillisemmän ponnistusvaiheen. Saattoi olla sattumaakin, mutta haluan uskoa, että olin omilla tekemisilläni tähän vaikuttanut.

Kaksi tuntia epätoivoa oli joka tapauksessa vaihtunut muutamaan ponnistukseen ja kokemukseen siitä, että minä osasin.

Ansku

Lue myös synnytystarinakilpailun 2021 voittajat:

Synnytystarinakisan voittaja: ”Oletko sinä puhelimessa?” kysyi lääkäri, kun piti alkaa ponnistaa – synnytin kaksoset kahdella eri tavalla

Synnytystarinakisan hopeasija: ”Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin”

Vauva

40 "turistinimeä" ympäri maailman – paikannimet, jotka sopivat myös nimeksi lapselle

Imetys ja vauvan ruoka

Kaikki imetyksestä – imetysasennot, ruokavalio, alkoholi ja muut kiperät kysymykset

Raskaus

Hauskat raskausvatsakuvat x 8 – vatsalle omat aurinkolasit tai "ristinollaa" sukupuolesta

Lue myös: Synnytyspelko muuttui hädäksi saunan lauteilla

Miehen tuki evättiin. Olimme yhteydessä sairaalaan, sairaalaan johtoon, ministereihin ja vertaisperheisiin useiden tuhansien Facebook-ryhmässä. Mikään ei auttanut – lapsen isä pääsisi  synnytykseen  vain alatiesynnytyksen loppuvaiheessa.

Oli kauheaa itkeä asiaa kotona. Kieltäydyin vastaamasta enää hyvää tarkoittaviin tuttujen puheluihin, joissa voivoteltiin asiaa, sillä se teki oloni vielä kamalammaksi.

Synnyttäjän tukihenkilö odotti parkkihallissa synnytyksen käynnistymistä

Lopulta kaksi viikkoa yliajalla supistukset alkoivat päivää ennen sovittua käynnistystä. Ensimmäinen päivä meni supistellessa jatkuvasti tihenevään tahtiin. Lopulta puoliltaöin supistusten tullessa kolmen minuutin välein lähdimme sairaalaan.

Olimme valmistautuneet sopimalla mieheni kanssa, että hän olisi koko ajan parkkihallissa tavoitettavissa. Se lohdutti minua vähän, kun tiesin, ettei hän olisi kaukana.

Sain sairaalassa kipupiikin, mutta paniikki ja lääke lopettivat supistukset välittömästi. Näin olinkin kuullut – mikäli äiti ei koe olevansa turvassa, synnytys saattaa pysähtyä.

Käskin aamuyöllä mieheni kotiin nukkumaan. Sain ballongin aamupäivällä, ja pääsin kotiin lounaalle. Kotona lounaan jälkeen käydessäni sängylle lepäämään supistukset alkoivat jälleen.

Toinen päivä meni ensimmäisen lailla supistellen, ja illalla ballonki tuli ulos. Lähdimme jälleen sairaalaan. Muistan automatkan olleen kivulias, mutta auringonlasku oli huhtikuisessa illassa todella kaunis. Näytti siltä kuin kevät olisi tulossa.

Äidin olo oli selvästi turvallisempi niinä hetkinä, joina oma puoliso sai olla läsnä. Kuvituskuva.

Sairaalassa en pystynyt kävelemään parkkihallista yksin hisseille ja sairaalaan. Mieheni joutui huutamaan kätilöille puhelimessa, jotta joku heistä suostui tulemaan pyörätuolin kanssa minua noutamaan.

Sairaalassa supistukset hiljenivät jälleen, niitä tuli enää 10 minuutin välein. Olin jo todella väsynyt ja mietin, kuinka jaksaisin valvoa seuraavankin yön, kun olin ollut lähes ilman unta jo pari viikkoa paniikin takia.

Ketään ei kiinnostanut synnytyspelkoni eikä se, että olin ensisynnyttäjä.

Minulta puhkaistiin kalvot. Jouduin sanomaan ”STOP”, kun hoitajat vain juttelivat keskenään niitä näitä ylitseni. Ketään ei kiinnostanut synnytyspelkoni eikä se, että olin ensisynnyttäjä. He näyttivät ajattelevan, että taas yksi synnyttäjä, jalat auki ja kalvot puhki.

Lue myös: Kokemuksia synnytyspelosta: ”Kehooni kajottiin ilman lupaa ja se ahdisti minua”

Annoin lopulta luvan, kun he vakuuttivat toimenpiteen olevan kivuton. Jälkikäteen harmittaa – olisi pitänyt vaatia tässä vaiheessa mies paikalle tai olla suostumatta mihinkään toimenpiteisiin ilman häntä. Koen, että minua ei kuunneltu, vaan olin täysin sairaalan armoilla.

Seuraavaksi minut johdateltiin ottamaan oksitosiinia suoneen, kun muutaman tunnin supistelu yksin synnytyssalissa ei avannut kohdunsuuta. Päinvastoin, minulle käytiin jatkuvasti toteamassa ”synnytys ei ole käynnissä”, vaikka olisi tarvinnut tukea pelkooni. Kysyin joka kerralla, milloin mieheni pääsee parkkihallista mukaan.

Oksensin päälleni ja laitteiden päälle, kun kukaan ei ollut auttamassa. Sitäkin vain mielestäni paheksuttiin ja tuhahdeltiin.

Mies marssi saliin kiellosta huolimatta, ja synnytys sai lisää vauhtia

Olin kertonut puhelimessa miehelleni, missä synnytyssalihuoneessa olin. Lopulta hänelle riitti ja hän soitti sairaalaan, kertoi vaimonsa olevan synnytyssalissa ja totesi tulevansa myös paikalle.

Hän marssi sisään ja kaksi kätilöä juoksi hänen perässään. Hän tuli sisään huoneeseeni ja olin itkeä helpotuksesta. Kiittelin vuolaasti kätilöitä.

– Jää nyt sitten kun tulit, mutta älkää kertoko kenellekään, he sanoivat miehelleni ja minulle, sillä synnytykseni ei ollut kivuista ja supisteluista huolimatta käynnissä.

Mieheni auttoi minua kestämään kivun ja otti vastaan oksennukset pussiin. Hän tarjosi minulle vettä ja auttoi liikkumaan. Tunnit hänen kanssaan olivat helppoja kivuista huolimatta.

Lopulta puoliso ei enää suostunut odottelemaan autossa, vaan ryntäsi sairaalaan kiellosta huolimatta. Kuvituskuva.

Lopulta olin niin väsynyt että sanoin kätilölle, että nyt riittää, haluan sektion.

Kätilö kutsui lääkärin paikalle. Tämä oli minulle vihainen, sillä mitään lääketieteellistä syytä sektioon ei kuulemma ollut. Vastasin haluavani sektion joka tapauksesssa, sillä olin synnyttänyt jo yli kaksi vuorokautta.

Olin niin vihainen siitä pelosta mikä minulle oli aiheutettu, etten enää pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Sain epiduraalin ja oksitosiini keskeytettiin. Jouduin odottamaan aamun seuraavaa lääkäriä, joka puhui minua ympäri. Hän sanoi, että lupaa vauvan syntyvän ennen vuoronsa loppua puoliltaöin.

Hänen kannustamanaan (ensimmäinen inhimillinen kohtaaminen sairaalassa) suostuin jatkamaan oksitosiinia ja alateitse synnyttämisen yrittämistä. Oksitosiinia pumpattiin suoneeni vielä seuraavat 15 tuntia, mutta mitään edistymistä ei tapahtunut.

Kamalinta supistellessa oli, että viimeiset 10 tuntia olin juomatta sektion vuoksi. Suuni oli aivan kuiva ja tuntui siltä, että kuolen janoon. Minuutin välein tulevat supistukset eivät juuri kuitenkaan enää tuntuneet kivuliailta epiduraalin vuoksi.

Lopulta kolmannen päivän iltana helpotus tuli: pääsin sektioon. Jouduin hyvästelemään mieheni ja kävelin sektioon yksin kätilön kanssa.

Yksin lapsivuodeosastolla

Vauva syntyi ja mietin vain miestäni ja sitä, kuinka onni oli viety meiltä. Itkin ilosta kuullessani vauvani äänen, mutta onni oli vain puolittaista. Vauva joutui tarkkailtavaksi omalle osastolleen kahdeksi yöksi ja minut kärrättiin sektion jälkeen yksin lapsivuodeosastolle. En enää nähnyt miestäni.

Mieheni toistelee, ettei ketään kiinnosta isä, eikä suostu tulemaan enää neuvolaan.

Synnytys ja lapsivuodeaika kipeänä ja yksin ilman apua olivat niin kamalat, että pystyin vasta vuotta myöhemmin pyytämään apua trauman käsittelyyn. Siihen asti neuvolassa vain hymyilin ja toistelin, että kaikki on hienosti.

Mieheni ei suostu enää tulemaan edes neuvolaan. Hän toistelee sitä, että ei ketään kiinnosta isä, mene sinä.

Lue myös: Synnytystrauma syntyy tilanteessa, jossa psyykkinen käsittelykyky ylittyy – trauma pitäisi aina hoitaa

Uusi lapsi suunnitteilla

Nyt alan voida jo paremmin, itken enää harvoin tapahtunutta ja olemme alkaneet suunnitella uutta lasta. Synnytystä en enää halua – voin mennä leikkaukseen ilman miestäni, mutta minua ja perhettä ei enää kohdella näin.

Toivon sydämeni pohjasta, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monta synnytyssalissa työskentelevää ja ennen kaikkea sairaalan johdon, joka teki tämän päätöksen, että kun isät rajataan synnytyksistä, maailma pelastuu koronalta.

Toivon myös, että kaikki ne äidit ja perheet, jotka ovat saaneet asiasta traumoja, uskaltavat puhua ja hakea apua.

Lisäksi toivon, että tästä käsittämättömän huonosta päätöksestä opitaan. Isät ovat aivan yhtä tärkeitä vanhempia kuin äidit, ja heidän osallistuminen lapsensa synnytykseen on korvaamatonta.

Lue myös synnytystarinakilpailun 2021 voittajat:

Synnytystarinakisan voittaja: ”Oletko sinä puhelimessa?” kysyi lääkäri, kun piti alkaa ponnistaa – synnytin kaksoset kahdella eri tavalla

Synnytystarinakisan hopeasija: ”Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin”

Synnytys

Merjan synnytyspelko nousi uudelleen – nyt hän rauhoittaa itse itseään EFT-terapialla

Synnytys

Synnytys antoi Outille vakavan trauman ja rikkoi kropan – "Syytin itseäni siitä, että ahdistuin kokemuksesta"

Ennen joulua kävimme perheen kanssa Ruotsin risteilyllä ja tuon risteilyn jälkeen aloin tuntea ajoittain hyvinkin huonoa oloa. Ajattelin kuitenkin sen johtuvan vain raskaudesta.

Jäin samoihin aikoihin vuosilomalle, jonka jälkeen suoraan perhevapaalle. Kaksi päivää ennen äitiysloman alkua tunsin aamusta alkaen todella huonoa oloa ja kovaa ylävatsakipua.

Lue myös: ”Ponnistusvaiheessa kuulimme pamauksen” – röntgenissä Heini näki, kuinka häpyluut olivat revenneet erilleen

Vein kuitenkin esikoisen päiväkotiin aamupäiväksi leikkimään kavereiden kanssa.

Keskimmäisen tytön kanssa olimme sen aikaa kotona. Katsoimme erästä lastenohjelmaa, jonka tunnusmusiikin kuuleminen saa minut muistamaan tuon huonon olon tunteen vieläkin.

Tietyn lastenohjelman tunnusmusiikki palauttaa muistot edelleen äidin mieleen. Kuvituskuva.

Haettiin vanhin tytär päiväkodista ja puolisoni tuli iltapäivällä töistä kotiin. Silloin makasin jo kaksin kerroin, ja kipu oli siirtynyt alavatsaan oikealle puolelle.

Sairaalassa kivut olivat kovia ja niitä hoidettiin synnytyskipuina.

Soitimme sairaalaan ja sinne pyydettiin lähtemään. Veimme tytöt vanhemmilleni hoitoon.

Sairaalassa kivut olivat kovia ja niitä hoidettiin synnytyskipuina. Syntymättömälle vauvalle annettiin kortisonia vahvistamaan keuhkoja.

Supistuksia ei kuitenkaan juuri piirtynyt käyrille. Kivut hieman helpottivat. Seuraavana päivänä minut laitettiin kotiin.

Tunsin oloni kuitenkin erittäin sairaaksi. Pääsin tyttöjeni viereen nukkumaan ja ajattelin, että ehkä tämä tästä.

Ennenaikainen synnytyskipu alkoi uudestaan – lääkäri päätti sektiosta

Tuli keskiviikko 10. tammikuuta. Olin raskausviikolla 34. Heräsin ja kävin vessassa, tytöt nukkuivat vielä.

Ajattelin, että voin todella hyvin – kunnes tuli yhtäkkinen valtava vatsakipu.

Soitin äidilleni, joka oli sattumalta lomalla. Hän tuli vahtimaan tyttöjä kotiimme. Sitten soitin puolisolleni, joka tuli kotiin ja soitti ambulanssin. Tytöt onneksi nukkuivat vielä.

Lue myös: Lapsivesi tihkuu! Vai tihkuuko sittenkään? Moni hämääntyy, mistä vetisessä vuodossa on kyse

Ensihoitajien kantaessa minua ambulanssiin huusin vielä äidilleni, että pidä huolta minun lapsistani.

Sairaalassa ihmeteltiin koko päivä, mistä valtavat kivut johtuvat. Magneettikuvaukseen minua yritettiin laittaa, mutta pahan ahtaanpaikankammon vuoksi en siihen pystynyt.

En ikinä unohda puolisoni katsetta, kun sanoin: ”Nähdään, jos hengissä selvitään.”

Sitten ultraäänikuvauksella kuvattiin vatsa, mutta mitään ei löytynyt.

Iltapäivällä lääkäri teki päätöksen, että tehdään sektio ja samalla katsotaan, löytyykö kivulle syy. Asiaa ei pidetty kiireellisenä.

Pian yllättäen lähdettiin kuitenkin vauhdilla kohti leikkaussalia. En ikinä unohda puolisoni katsetta lasiovien taakse jäädessä, kun sanoin, että nähdään, jos hengissä selvitään.

Minut nukutettiin, ja tällä välin ihana tyttäremme syntyi. Hänelle annettiin lisähappea ja sen jälkeen hänet siirrettiin lasten teho-osastolle.

Leikkauksessa selvisi, että minulta oli puhjennut umpilisäke, mikä oli aiheuttanut vatsakalvontulehduksen.

Heräsin tehovalvonnasta ja sain kuulla, että tyttö on syntynyt. Yön aikana olin myös ollut hetken teho-osaston potilaana. Seuraavana päivänä minut siirrettiin lapsivuodeosastolle, jonne sain myös nuorimman tyttäreni siitä seuraavana päivänä.

Sairaalassa vietimme kaiken kaikkiaan 10 vuorokautta. Tämä kaikki aiheutti etenkin vanhimmassa tyttäressäni todella paljon huolta ja pelkoa. Pitkään hän vahti, ettei äiti katoa yön aikana. Sairaaloita ja sairaalaohjelmia hän inhoaa edelleen.

Kiitos Suomen terveydenhuollon saan olla täällä tänä päivänä jakamassa arjen ilot ja surut 7-, 5- ja 3-vuotiaiden tyttöjeni kanssa. Tällä hetkellä elämme kaikki ihan tavallista lapsiperhearkea terveinä ja onnellisina.

Kiitollinen elämästä ja lapsista

Lue myös synnytystarinakilpailun 2021 voittajat:

Synnytystarinakisan voittaja: ”Oletko sinä puhelimessa?” kysyi lääkäri, kun piti alkaa ponnistaa – synnytin kaksoset kahdella eri tavalla

Synnytystarinakisan hopeasija: ”Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin”

Raskaus

Jenni Vartiainen odottaa toista lastaan – suloinen kesäkuva paljastaa jo pitkälle edenneen raskauden

Synnytys

Ilokaasu synnytyksessä – toimiiko se? Kolmen äidin kokemuksia

Parisuhde

Kannattaako lasten vuoksi pysyä yhdessä? Kaksi asiantuntijaa kertoo mielipiteensä: "Kaikissa suvuissa ei erota"

Sain käskyn lähteä sairaalaan heti ensimmäisestä supistuksesta, koska kaksi vuorokautta aiemmin äitiyspoliklinikan kontrollissa kohdunsuuni oli jo 4 senttiä auki. Supistukset vain puuttuivat.

Niitä ei ollut moneen viikkoon, vaikka synnytyksen arveltiin alun perin käynnistyvän raskausviikolla 34, kun supistusten estolääkitys lopetettiin raskausviikolla 33. Mutta ei käynnistynyt – eikä supistellut – viikkoihin, yhtään.

Oli heinäkuinen varsin lämmin sunnuntaiyö, kun viimein sain miehen hereille ja autoon kohti sairaalaa.

Sairaalan ovella seisoivat kätilö ja synnytyslääkäri huolestuneina. Olin saanut ohjeen lähteä sairaalaan melkein tuntia aiemmin ja sanonut, ettei meiltä sairaalaan kestä kuin 10 minuuttia. He olivat jo pohtineet, että synnytänköhän matkalla.

En ollut synnyttänyt, en ollut edes erityisen kipeän oloinen.

Kaksosten synnytys: Toinen vauvoista heitteli kohdussa kuperkeikkoja

Supistukset tulivat 2 minuutin välein, mutta koska yhden supistuksen kesto oli alle puoli minuuttia, kätilö arveli, ettei synnytys ehkä ole kunnolla käynnissä.

Papereitani lukiessaan kätilö tosin huomasi, että olin synnytttänyt kaksi edellistäkin lyhytkestoisilla supistuksilla, eikä heidänkään kohdallaan supistus ollut pisimmilläänkään kestänyt edes 40 sekuntia.

Sisätutkimus kertoi, ettei vielä ole kiire, sillä kohdunsuu oli auki 5 senttiä.

Vauvojen sykkeiden ottaminen olikin hieman vaikeampaa. A saatiin kyllä hyvin käyrille, sillä hän oli ollut jo useamman viikon kiinnittyneenä eikä siis päässyt kovasti karkuun, mutta B…

Hänen kanssaan kätilöt ja lääkärit olivat äitiyspoliklinikalla hikoilleet monet kerrat, eikä pieni ihminen näyttänyt minkäänlaisia asettumisen merkkejä nytkään, vaan heitteli kuperkeikkoja kuin kohdussa olisi ollut hyvinkin paljon ylimääräistä tilaa.

Lopulta synnytyslääkärin piti ottaa ultra apuun, jotta sykettä ehdittiin seurata muutama sekunti kauemmin.

Melkein tunnin sairaalassaolon jälkeen kahdelta yöllä pääsin vaihtamaan sairaalan vaatteet päälleni ja vessaan. Vaikka supistukset olivatkin todella kipeitä, ne oli lyhyen kestonsa takia helppo kestää.

Koska B:n sykkeitä seurattiin ultralla, jouduin makaamaan puoli-istuvassa asennossa. Pyysin epiduraalin, koska paikallaanolo supistusten aikana oli aika tuskallista.

Lääkäri lähti ruokatauolle, soitin äidille ja tunsin, että pitäisi alkaa ponnistaa

Epiduraalin pistänyt anestesialääkäri toivotti onnea matkaan, ja synnytyslääkäri halusi tarkistaa kohdunsuun tilanteen, joskos vaikka ehtisi syömään. Tarkistus kertoi, että kohdunsuu oli auki vasta 6,5 senttiä.

Sitten hetki tarkkailtiin vauvojen sykkeitä ja lääkäri poistui syömään klo 02.50.

Huoneeseen jäi vain kätilö.

Huomasin että äitini, jonka luona lapsemme olivat hoidossa oli yrittänyt soittaa. Olin laittanut hänelle viestiä kun lähdimme sairaalaan.

Päätin sitten soittaa äidille, vaikka epiduraali ei tuntunut auttavan yhtään. Juttelimme hetken, vitsailimmekin ja 02.55 totesin puhelun lomassa, että minusta tuntuu, että pitäisi ponnistaa.

Kätilö lennähti toiselta puolelta huonetta tarkastamaan tilanteen. Hän totesi, että tuskin nyt vielä, kun ihan iloisesti siinä juttelet, mutta kuitenkin tuumasi heti perään, että painapa isä tuota nappia seinässä – tämähän on täältä jo tulossa.

Samalla ovenavauksella huoneeseen juoksi synnytyslääkäri ja toinen kätilö. Lääkäri katsoi minua hieman kummissaan ja kysyi: ”Oletko sinä puhelimessa?”

Naurahtaen sanoin äidille, että minun pitää varmaan nyt alkaa ponnistamaan, ja että soittelen hetken päästä kun vauvat ovat maailmassa.

Kaksosten synnytys: Vauva B tuntui jumittuneen paikoilleen – ja sitten tuli kiire

Lääkäri veti hanskoja käsiinsä ja kehotti pidättelemään kunnes saadaan lastenlääkäri paikalle. Vaikken ponnistanut, poika kiiruhti maailmaan klo 02.58 juuri, kun kätilö ja lääkäri vaihtoivat paikkaa jalkopäässäni.

Poika vietiin kiireesti sivummalle ja kätilö yhdessä lääkärin kanssa tarrasi mahaani toiveena ohjata B kohti kohdunsuuta.

Vauva ei kuitenkaan vaikuttanut moisesta innostuneelta, hän pysytteli poikkitilassa aivan kohdun yläosassa. Tässä vaiheessa epiduraali ilmeisesti auttoi, koska en tuntenut mitään vaikka mahaani ”leivottiin” varsin rajun näköisesti.

Katselin vain mielenkiinnolla, kun kätilö yritti kääntää ja lääkäri ultrasi samalla.

Lastenlääkäri ja -hoitaja juoksivat huoneeseen noin 2 minuuttia A:n synnyttyä ja naurahtelivat vain, että taisivat myöhästyä vaikka juoksivat koko matkan.

Näin pojan vain vilaukselta, mutta hän huusi varsin raivokkaasti ja joku huikkasi, että näyttää oikein hyvältä.

Mahani vääntely jatkui. Vauvaa koitettiin kääntää ensin pää alaspäin ja sitten peppu alaspäin, mutta hän tuntui juuttuneen yhtäkkiä kohtuun paikoilleen. Se tuntui hassulta, koska tämä vauva oli koko raskauden ajan ollut todella vilkas. Nythän sitä tilaa olisi ollut, kun toinen oli jo tieltä pois.

Yhtäkkiä vauvan sykkeet laskivat, ja lääkäri hoputti minut kyljelleen. Jollain ihmeellä hän sai ultrattua edelleen. Sykkeet korjaantuivat ja sain kääntyä takaisin selälleni, mutta kätilö ei ehtinyt edes tarttua mahaani kun lääkäri huudahti, että sykkeet laskevat taas.

Kaksi kätilöä lähti juoksuttamaan sänkyäni hissiin samalla, kun lääkäri juoksi portaita leikkaussaliin valmistautumaan.

Nopeasti käskystä siirryin toiseen sänkyyn ja kaksi kätilöä lähti juoksuttamaan sänkyäni hissiin samalla, kun lääkäri juoksi portaita leikkaussaliin valmistautumaan.

Sektio olisi ainoa mahdollisuus saada vauva B nopeasti ulos, kun toiveita nopeasta alatiesynnytyksestä ei ollut vauvan ollessa edelleen poikittain.

Kotiuduttuani naapuri ilmestyi oven taakse ja tiesi synnytyksestäni molemmilla tavoilla

Papereihin on kirjattu tytön syntymäajaksi 03.26.

Hänen saamisensa ulos oli ollut vaikeaa: tytöllä ei ollut ollut mitään haluja syntyä vielä ja hän oli huitonut voimakkaasti vastaan. Oli siis varsin eläväinen ja kiukkuinen syntyessään.

Jouduin viettämään sairaalassa 3 vuorokautta, vaikka olisin halunnut kotiin jo vuorokausi sektiosta. Kotona odotti kaksi pientä poikaa, joten en halunnut olla sairaalassa viikkoa.

Naapurini ilmestyi ovemme taakse päivä kotiutumisemme jälkeen. Hän oli ollut kesälomalla ja palannut töihin leikkaussalihoitajaksi samana aamuna.

Työpaikan kahvipöydässä hän oli saanut yhteenvedon loma-aikansa tapahtumista ja siitä ihmeellisestä äidistä, joka puhui puhelimessa ponnistusvaiheessa ja synnytti molemmilla tavoilla.

Oli nähnyt ikkunasta minut vaunulenkillä edellisiltana, joten selvästikin olin synnyttänyt tässä välissä. Viikkoa aiemmin hän oli nähnyt minut vielä mahan kanssa vaappumassa.

Koska kaksosia ei synny kyseisessä sairaalassa niin usein, hän piti epätodennäköisenä, että kyse olisi jostakusta muusta. Tosin ihmetteli, kuinka kykenin käymään kävelyllä niin pian sektion jälkeen.

Harmitteli, ettei ollut töissä sinä yönä kun synnytin, mutta ehkä se olisi ollut vähän erikoista – jos naapuri olisi nähnyt lapseni ennen kuin minä tai puolisoni!

Se äiti

Oli toukokuun loppupuoli ja raskaus oli edennyt mielestäni jo turhan pitkälle. Kivut olivat kovat, kun vauva puski niin voimakkaasti päällään. Käynnistys olisi ollut mahdollinen kahden päivän päästä.

Tuntui, ettei vauva tajua tulla ikinä ulos.

Synnytys käynnistyi, ja mies katsoi sairaalassa jääkiekon MM-kisoja

Seuraavana yönä heräsin supistukseen. Vatsan kovetteluja minulla oli ollut paljon koko raskauden ajan, joten ne olivat tuttuja. Nyt kuitenkin koski paljon enemmän.

Aloin kellottaa, kuinka tiheästi supistuksia tuli. Miestä en vielä halunnut herättää. Supistuksia tuli melko tiuhaan ja ne olivat jo todella kivuliaita. Yritin käydä suihkussa, mutta lämmin vesi ei auttanut.

Päätin herättää miehen ja sanoin, että nyt täytyy lähteä synnärille, koska en pärjää kotona kipujen kanssa.

Muistan miettineeni, että viimeistä kertaa ajellaan ilman vauvaa.

Kello oli noin viisi aamulla, kun lähdettiin ajamaan.

Muistan miettineeni, että viimeistä kertaa ajellaan ilman vauvaa.

Synnärillä ensin otettiin käyrää ja tehtiin sisätutkimus. Tilanne oli vielä sen verran alussa, että mies lähetettiin kotiin ja minä jäin tarkkailun puolelle.

Supistukset olivat kamalia. Sain lääkettä ja yritin nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut. Aamulla mies sai tulla takaisin, ja oli parhaansa mukaan tukena, kun yritin kestää supistuksia ja kävin suihkussa.

Jossain kohtaa lähempänä iltapäivää olin 4 senttiä auki ja saatiin siirtyä saliin.

Olo alkoi olla sietämätön. Ilokaasu ei auttanut, siitä tuli lähinnä paha olo.

Matleenan synnytys oli kivulias, ja päättyi lopulta leikkaussaliin.

Pyysin epiduraalin, koska en kestänyt enempää. Jonkun ajan kuluttua anestesialääkäri tuli sen laittamaan, ja se oli iso helpotus! Ei koskenut enää yhtään.

Yritin torkkua, ja mies katsoi telkkarista jääkiekon MM-kisoja.

Meni parisen tuntia, ja epiduraalin teho alkoi heiketä, joten kivut palasivat. Lisää en saanut, koska kuulemma piti tuntea supistukset. Sain bonusannoksen kipulääkettä, mutta sekin tuntui ihan turhalta.

Jossakin vaiheessa lääkäri tuli ja puhkastiin kalvot. Kun yritin sen jälkeen käydä pissalla, en saanut mitään aikaiseksi, joten kätilö katetroi.

Kaaosta synnytyssalissa – imukuppi muistutti vasikan vetovälinettä

Sain seurakseni kätilöopiskelijan. Olikin mukavaa, kun joku oli vieressä koko ajan.

Sisätutkimuksessa olin jo auki, mutta reunaa oli vähän jäljellä. Sain luvan työntää hiukan supistuksen tullessa. Tuntui, että tästä en selviä, kivut olivat niin kovat.

Kätilö huomasi, että vauvan sykkeet laskivat, ja paikalle tuli toinen kätilö. Vähän ajan päästä paikalle hälytettiin myös lääkäri, ja huoneessa tuntui olevan täysi kaaos.

Vauvan päähän kiinnitettiin pinni, koska mahan päältä sykkeitä ei kunnolla saatu. Lääkäri katsoi tässä vaiheessa, että vauvan sykkeet kuitenkin korjaantuivat eikä isompaa hätää ollut.

Minun käskettiin ponnistaa, joku piti jalasta kiinni, joku kätilöistä muistaakseni painoi vielä mahan päältä.

Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin ja lähteä hätäsektioon.

Mies yritti supistusten välillä työntää happimaskia naamalle, mutta se enemmän ärsytti vaikka tarkoitus oli hyvä.

Ponnistin niin kovaa kuin pystyin ja vauva tuli alaspäin, mutta ei tarpeeksi. Kaikki yrittivät tsempata ja itse tuskissani sanoin, että en jaksa enää.

Lääkäri otti avuksi imukupin, jolla vauvan päätä yritettiin vetää ulos. Ei tullut ja imukuppi irtosi. Lääkäri otti toisen imukupin, ja omien muistikuvieni mukaan se näytti ennemminkin vasikan vetovälineeltä.

Sama juttu, pari vetoa ja taas se irtosi.

Vauva ei jostain syystä vain tullut alemmas.

Tässä vaiheessa lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin ja lähteä hätäsektioon. Ja se sattui, mutta en välittänyt, koska olin tässä vaiheessa jo niin loppu.

Minut heitettiin toiselle sängylle ja lähdettiin juoksemaan leikkaussaliin.

Leikkaussalissa pöydällä maatessani tuli vielä supistus ja valitin sitä. Anestesialääkäri sanoi, että ihan kohta helpottaa, ja vaivuin uneen.

Herättyäni sain kuulla, että vauva on viety teho-osastolle. Hänelle oli synnytyksen loppuvaiheessa tullut vaikea hapenpuute eikä hän enää synnyttyään hengittänyt, mutta sydän vielä jaksoi lyödä ja kuljettaa hapanta verta.

Lähemmäs puolta yötä syntyi meidän erityinen, joka taisteli  ja todella hyvän tehohoidon ansiosta selvisi hengissä.

Elämä muuttui sinä yönä pienessä hetkessä, kun saimme esikoisen, pienen leijonanpoikasen, ja minusta tuli leijonaemo.

Matleena

Lue myös synnytystarinakilpailun 2020 voittajat:

Synnytystarinakisan voittaja: ”Sairaalassa minusta tuli ’julkkis’ – se, joka mursi molemmat kädet ennen synnytystä”

Synnytystarinakilpailun hopeasija: ”Ja niin mentiin nyrkki ahterissa sairaalaan saakka”

Synnytyksen kesto 97 tuntia: ”Minulle käytiin näyttämässä metrin päästä tytön herkkutatin muotoista päätä”

Vauva

Jasper Pääkkönen ensi kertaa isäksi! Hollywood-pariskunta paljasti vauvan sukupuolen amerikkalaistyyliin

Raskaus

Miksi vauvoja syntyy eniten kesällä? "Ensimmäistä lasta yrittävät saattavat kuvitella, että kaikki on helposti hallittavissa"

Minun tarinani

"Ettei vain menisi samoin kuin esikoisen kanssa" – Helka Belt, 39, on pian kuopuksensa lähivanhempi ensimmäistä kertaa, ja se jännittää

Viikonlopun aikana sain migreenikohtauksen ja pyörryin.

Maanantaina soitin heti äitipolille ja kerroin, etten saisi lääkettä mistään. He pyysivät minua käymään paikan päällä, selvitetään asia ja etsitään hyvä lääkitys. Tässä kohtaa on hyvä kertoa myös, että koronarajoitukset olivat juuri tulleet voimaan.

Menin raskauspäivystykseen ja ensimmäisenä siellä päädyt aina käyrille. Sen jälkeen verenpaine mitattiin, ja se oli korkea – 212/176. En ollut uskoa sitä, ei minun oloni ollut mitenkään erikoinen. Korkea verenpaine mitattiin vielä uudestaan, samanmoinen tulos.

Sain kiellon mennä edes vessaan, lääkäri ottaisi minut vastaan mahdollisimman pian.

Lääkäri ei antanut minun nousta pyörätuolista itse pois. Ultrattiin, vauvalla kaikki hyvin. Verenpaine hurjan korkea. Lääkäri soitti puhelun ja ihmeissäni istuin vieressä kuuntelemassa, kuinka hän puhui saliin menosta. Olin viikolla 35+6, en kai nyt vielä menisi saliin!

Minun käskettiin pitää peittoa naamalla, etteivät valot aiheuttaisi kohtausta.

Lääkäri lopetti puhelun ja ilmoitti, että menisin saliin tarkkailuun saamaan suonensisäisesti verenpainelääkettä. Sen jälkeen mietittäisiin jatkoa. Minua vietiin ympäri sairaalaa sängyllä ja käskettiin pitää peittoa naamalla, etteivät valot aiheuttaisi kouristuskohtausta. Omasta mielestäni se oli turhaa hössötystä, edelleen oma oloni ei edes ollut kovin kumma.

Lääke auttoi nopeasti ja laski paineet. Lääkäri oli sitä mieltä, että synnytys käynnistetään, koska enää ei otettaisi riskiä moisesta korkean verenpaineen noususta. Ballonki asetettiin ja pyysin saada soittaa mieheni tueksi. En saanut.”

Lue myös: Verenpainelääkitykseen kaksosraskaudessa – Mama Loves You -blogi

Koin olevani todella yksin

”Ballonki tuli ulos kahdessa tunnissa. Sen jälkeen puhkaistiin kalvot. Supistuksia ei juuri tullut, ja sitten laitettiin oksitosiinitippa. Pyysin saada kutsua miehen paikalle – kätilö sanoi että sitten vasta, kun supistukset ovat säännöllisiä.

Supistukset alkoivat tulla säännöllisesti, pyysin jälleen miestä. Kuulemma sitten saisi tulla kun tulee kaksi supistusta 10 minuutin sisään.

Supistukset piirtyivät huonosti monitoriin. Aloin olla kipeä. Muistan soitelleeni mummoille ja äidilleni: nyt synnytetään!

Koin olevani todella yksin ja kaipasin tukea. Viestittelin miehelle ja kavereille, mutta arkipäivänä moni oli kiireinen töiden kanssa.

Supistuksia alkoi tulla useammin. Sain ilokaasun, mutta en edelleenkään lupaa kutsua miestä. Sitten kuulemma, kun supistuksia tulisi kolme 10 minuutin sisään. Minua suututti, mutta kivuiltani en jaksanut puolustaa mieheni oikeutta olla esikoisensa syntymässä mukana ja minun oikeuttani saada tukihenkilö paikalle.

Soittelin miehelle. Puhelut olivat pitkälti sitä, että hengittelin ilokaasua ja yritin pitää samalla miestä ajan tasalla. Sitten alkoi tuntua, ettei ilokaasu riitä. Kutsuin kätilön paikalle, mutta hänen mielestään olisi liian aikaista epiduraalille, olinhan vasta neljä senttiä auki.

Soitin miehelle heti itkien. Nyt saat tulla!

Vielä ennen vuoronvaihtoa pyysin kaksi kertaa epiduraalia. Sain kipupiikin reiteen ja geelipussin. Kun iltavuoron kätilö tuli ilmoittamaan vuoronvaihdosta, hän sanoi samalla että saan soittaa miehelle, ja että työvuoron kätilö tilaa ensimmäiseksi epiduraalin. Soitin heti miehelle itkien.

Nyt saat tulla ja tulekin kiireellä!”

Lue myös: Äidit kertovat, miksi halusivat synnyttää yksin tai toivovat sitä ensi raskaudessa

Ponnistutti, mutta vaikenin

”Mies tuli saliin samaan aikaan, kun epiduraalia alettiin valmistella. Minua kehotettiin käymään vessassa ennen epiduraalin pitämistä ja tein työtä käskettyä. Yritin olla nopea, mutta todella kivulias supistus tuli juuri kun olin nousemassa.

Siinä kohtaa huusin, huusin lujaa. Pääsin takaisin sängylle ja selkäni ihoa alettiin puhdistamaan. Koin tarvetta ponnistaa, mutta typerä minä ajattelin olla vain hiljaa, jotta saisin epiduraalin ja ponnistus olisi kivuttomampaa. Esikoisen synnytys epiduraalin kanssa oli niin hieno kokemus! Näin jälkikäteen naurattaa, että ajattelin noin.

Iho oli puudutettu epiduraalia varten ja anestesialääkäri oli alkamassa pistää epiduraalia, kun ilmoitin tarpeestani ponnistaa. Epiduraalin laitto keskeytettiin ja kätilö tutki tilanteen. ”Pää tulee jo”, kätilö huusi ja samassa aloin ponnistaa.

Tyttö syntyi kahdella ponnistuksella ja ponnistusvaiheeksi kirjattiin yksi minuutti. Mies ehti olla salissa mukana 20 minuuttia ennen tytön syntymää.

Ennenaikaisuuden vuoksi tyttöä tultiin tutkimaan pian syntymän jälkeen, minkä vuoksi ehdimme olla vain 10 minuuttia ihokontaktissa. Itse menin suihkuun, kun tyttöä alettiin tutkimaan. Kun tulin suihkusta, tyttö oli kiirehditty teholle hengitystukeen. Se tuntui pahalta. Ja seuraavat kolme viikkoa teholla tuntuivat pitkiltä. Mutta niistä selvittiin!

Osastolla en suostunut antamaan synnytykselle arvosanaa.

Kaiken kaikkiaan koin synnytyksen fyysisesti helppona. Henkisesti en niinkään. Osastolla en suostunut antamaan synnytykselle arvosanaa, halusin puhua siitä ja kokemuksestani olleeni yksinäinen.

Kätilö ei juuri käynyt synnytyssalissa ja miestä ei saanut kutsua paikalle, vaikka koronarajoitteissa sanottiin miehen saavan saapua paikalle synnytyssaliin siirryttäessä. Koin, että minun olisi pitänyt osata puolustaa itseäni paremmin, mutta voimani eivät riittäneet siihen.

Koin, että oikeuksiani poljettiin ja että kätilö teki minulle kiusaa. Kävin synnytyksen läpi kätilön kanssa, mutta kätilön vähättelevästä asenteesta ei ollut apua.

Lapsen nyt ollessa 3-kuinen, löydän itseni edelleen välillä lukemasta kannasta synnytyskertomustani. Olen edelleen vihainen minua hoitaneelle kätilölle ja se tuskin tulee muuttumaan. Aika varmasti kultaa nämäkin muistot, mutta onneksi kuitenkin vauvalla ja minulla on nyt kaikki hyvin! ”

Koronan vai kätilön uhri 

Synnytystarinat

"Ponnistusvaiheessa kuulimme pamauksen" – röntgenissä Heini näki, kuinka häpyluut olivat revenneet erilleen

Synnytystarinat

Synnytystarinakisan voittaja: "Sairaalassa minusta tuli 'julkkis' – se, joka mursi molemmat kädet ennen synnytystä"

Synnytys

"Eihän se nyt niin vaikeaa ollut!" – miesten jäätävät möläytykset synnytyksessä

Lähdin kävelylle kalamarkkinoille vielä puolison kanssa, ja koko päivän supistukset jatkuivat säännöllisinä ja vain hieman kivuliaina.  Aamulla supistukset kuitenkin kovenivat ja tihentyivät enkä tuntenut pärjääväni enää kotona.

Lähdimme sairaalaan, jonne on kotoa matkaa 50 kilometriä. Sairaalalle kirjauduimme sisään noin yhdeltätoista. Olin tässä vaiheessa auennut  kolme senttiä.

Kätilön kehotuksesta lähdimme vielä sairaalan lähistölle kävelylenkille. Miestä nauratti ja hirvitti, kun jouduimme jokaisen supistuksen kohdalla pysähtymään, välillä jopa autotielle. Emme päässeet kovinkaan pitkälle, kun supistuksista oli alkanut tulla sen verran kivuliaita.

Pääsimme synnytyssaliin, vaihdoin vaatteet ja tutustuin huoneen tarjontaan. Sängyllä en jaksanut maata juuri ollenkaan, mutta jumppapallon totesin hyväksi. Sen päällä menivät lapsivedet.

Sain epiduraalin. Se oli kuin taivaan lahja. Lepäsin ja hengittelin. Sain suoristettua itseni sängyllä, sillä supistukset oli vieneet minut miltei sikiöasentoon kivusta.

Ponnistusvaihe kesti vajaan tunnin. Se eteni normaalisti, kunnes kätilö huomasi vauvan olevan virheasennossa. Aivan viime metreillä ponnistaessani kuulimme pamauksen. Tiesin että se tuli minusta, mutten tiennyt mitä tapahtui, lääkäri epäili että häntäluu murtui, ja käski jatkaa ponnistamista. Jatkoin ja lapsi syntyi.

Kivunlievityksen yhä ollessa voimakkaasti päällä, pystyin kätilön tuella laahautumaan suihkuun. Mutta en päässyt enää takaisin sängylle itse ilman apua. Ihmettelin kätilölle että tämä ei ole normaalia, jalat ei toimi kunnolla. Kätilö sitä ihmetteli hieman myös, mutta kun nyt päästään osastolle, niin pohditaan siitä sitten eteenpäin.

Osastolla sain vauvan syliini jälleen ja olo oli hyvä, vaikkakin lantio tuntui edelleen olevan hullusti puutunut ja kankea.

Yöllä kätilö tuli herättelemään minua vessaan mutta kun yritin nousta, en pystynytkään. Vasta kun kaksi kätilöä oli molemmin puolin ja nosti minut ylös sängyltä, pääsin ylös. Edelleenkään ei ollut kipua, vaan pikemminkin paineen tuntua. Seisoin heidän varassaan.

Kävely oli tuskaisen vaikeaa, joten he toivat sänkyni viereen kannettavan vessanpöntön. Mutta en päässyt kyykkyyn, ollenkaan, tuntui että halkean jos kyykkään. Sitten kätilötkin olivat jo sitä mieltä, että kaikki ei ole nyt hyvin.

Minut vietiin röntgeniin. Siellä nähtiin, että häpyluuliitos oli poikki.”

Sain koskea vauvaan vain, jos joku ojensi hänet minulle

”Lääkärit sanoivat, että luiden päät ovat harvinaisen kaukana toisistaan ja konsultoivat ortopedian lääkäriä, jotta tietäisivät miten jatketaan. Koko ajan jäi sellainen olo, että kukaan ei uskaltanut sanoa kuinka tätä kannattaisi lähteä hoitamaan. Koko tämän ajan imetin vauvaa. Makasin puoli-istuvassa asennossa tai makasin.

En pystynyt liikuttamaan lantiota tai jalkojani ollenkaan ilman kipuja. Hoitajat toivat vauvan syliini syömään ja kantoivat sänkyyn. En saanut nostettua vauvaa itse syliin, vaihdettua vaippaa, tai muutenkaan koskettua koko vauvaa ilman että joku ojensi vauvan minulle.

Hoidoksi määrättiin viikon vuodelepo ja toive oli, että repeymä kuroutuisi silloin umpeen. Jos ei, olisi todennäköisesti edessä leikkaus. Koko ajan minulla oli epätodellinen olo. Ymmärsinkö varmasti kaiken?

Minuun asennettiin katetri ja alettiin puhua, että suolistokin pitäisi saada toimimaan synnytyksen jälkeen. Fysioterapeutti puhui vieressäni ääneen vaihtoehtoja. Vaippa? Alusastia? Mutta miten sekin toimisi. Häpyluuliitosta ei saisi rasittaa, vaippa olisi ehkä paras vaihtoehto.

Olin täysin murtunut ja kieltäydyin ehdottomasti vaipasta. En missään nimessä tulisi pukemaan sellaista ylleni. En ikinä.

Jouduin jopa hieman pakokauhun valtaan. Olin häpeissäni ja kauhuissani ajatuksesta että minun tarvitsisi kaiken lisäksi suoriutua vielä tällaisesta. Alusastiasta, 26-vuotias nainen.

Itkin paljon tuolloin. Join väkisin ummetuslääkettä koska minulle painotettiin, että en voi olla kakkaamatta koko viikkoa.

Vuodelepo jo itsessään hidastuttaa suolen toimintoa, ja nyt kamppailin vielä henkisellä tasolla siitä ajatuksesta, että kakkaan sängylläni alusastiaan. En saa edes pyyhittyä itse. Olin kuolla häpeästä.

Häpyluuliitoksen repeymä tarkoitti Heinille pakkolepoa ja itkuista sairaala-aikaa. Kuvituskuva.

Tuli äitienpäivä ja sain esikoisen ja mieheni vierailulle! Mutta sydämeni särkyi, kun jouduin varoittamaan esikoistani ettei hyppää sängylle äidin päälle. Poika pelästyi, ei uskaltanut tulla lähelle ollenkaan. Kysyi koska pääsen kotiin. Itkin tuona iltana ja tunsin tukehtuvani koti-ikävään.”

Iloa, eloa! -blogi: Kotisynnytyskertomus – ihan erilainen kuin edellinen

Häpyluiden liitoksen repeymä on kamalin kokemukseni

”Kun vuodelepo vihdoin loppui, turhauduin, sillä en vieläkään päässyt liikkumaan kunnolla. Vasta kymmenisen päivää synnytyksen jälkeen pääsin suihkuun. Olin niin onnellinen, että itkin. Pääsin sängystäni pois hetkeksi! Laitoin oikein deodoranttia ja letitin tukkani.

Samalla hoitajat saivat lakanat vaihdettua ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen.

Sain mukavan huonetoverinkin siinä kohtaa. Hän oli tullut synnyttämään neljättä lastaan. Meillä oli verhokin välillä auki kun juteltiin, se oli mukavaa. Tunsin lämpöä, kun hän kauhisteli ja pahoitteli omaa synnytystäni ja siitä seurannutta tapaturmaa. Sain myötätuntoa!

Pääsin lähtemään kotiin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Lähdin kävelykeppien varassa. Ja kun lähdin, en osannut ajatella mitään muuta kuin kotiin pääsyä. Minulla oli kiire kotiin. Halusin pois sairaalasta mahdollisimman pian.

Otin vastaan kotiavun jota tarjottiin, en vauvan hoitoon vaan esikoisen viihdyttämiseen. Että hän pääsisi puistoon, häneen kiinnittäisi joku aikuinen huomiota kun minä en sitä pystynyt tekemään miehen ollessa töissä.

Vähättelin oloani, vähättelin sitä luullakseni jo osastolla. Kyllä minä pärjään. Ja kuitenkin nyt kolmen vuoden jälkeen kun muistelen synnytystä ja sen jälkeistä aikaa, se on edelleen kamalinta, mitä olen kokenut.

Ortopedian osastolla puoli vuotta synnytyksen jälkeen kontrollissa todettiin että olen palautunut täydellisesti. Ihan vain kyselemällä oloja ja tuntoja liikkuessa. Sain luvan synnyttää jatkossakin alateitse fyysisten meriittien puolesta.

Odotan nyt kolmatta lasta.

Onneksi tapahtunut ei vaikuttanut tunteisiini vauvaa kohtaan mitenkään negatiivisesti. En syyttänyt vauvaa tapahtuneesta milloinkaan. Olin vain onnellinen, ettei hänelle käynyt kuinkaan synnytyksessä.”

Heini Laurén

Lue myös: Viimeisin synnytykseni olikin korjaava kokemus – Äiti ja Melukylän lapset -blogi

Synnytystarinoita:

Synnytystarinat

Ella ehti tilata kyydin sairaalaan, mutta synnytti etupihalleen: "Taksikuski seurasi tapahtumia autosta"

Synnytystarinat

Synnytyksen kesto 97 tuntia: "Minulle käytiin näyttämässä metrin päästä tytön herkkutatin muotoista päätä"

Synnytystarinat

Synnytystarinakisan voittaja: "Sairaalassa minusta tuli 'julkkis' – se, joka mursi molemmat kädet ennen synnytystä"

Tuli synnytyksen aika. Kaikki alkoi lapsivesien menolla kotona. Siitä sitten käynnistykseen positiivisen streptokokin takia – hei hei, haaveet vesisynnytyksestä. Supistelut alkoivat nopeasti, mutta kohdunsuu ei avautunut.

Vaihdettiin lääkettä. Yhä supisteli aina vain kovemmin, mutta alapäässä ei tapahtunut juuri edistystä. Tätä jatkui kaksi vuorokautta ennen kuin kohdunsuu alkoi viimein avautua. Neljäntenä sairaalayönäni pääsin vihdoin synnytyssaliin ollessani auki 8 senttiä. Siellä minä koitan sitten tuskissani vedellä vihdoin ilokaasua, jyrryyttää tens-laitteella ja vaatia kaikkia mahdollisia puudutteita.

Jossain vaiheessa minulle laitettiinkin epiduraali. Olin taivaassa viisi vuorokautta jatkuneiden kipujen jälkeen. Puoli tuntia, kunnes epiduraali lakkasi jostain syystä toimimasta.

Pian kätilö jo kertoikin minun olevan täysin auki ja että pitäisi ponnistaa. Ja minähän ponnistin, kaikista mahdollisista ilmansuunnista, äänitehosteella ja ilman reilun tunnin ajan. Vaan ei, vauva ei liikahtanutkaan.”

Synnytyksen kesto 97 tuntia, vauva syliin tunniksi

”Saliin saapui vanhempi lääkäri ja kirsikkana kakun päällä myös entisen luokkakaverin isoveli. Siinä sitten vaihdeltiin hänen ja luokkakaverin kuulumisia samalla, kun hän ja tämä vanhempi lääkäri vuorollaan uittavat kättään minun vauva-aukossani.

Pian kävikin sitten ilmi, että ensinnäkään en ollut vielä edes täysin auki ja vauva on myös avosuisessa tarjonnassa.

Tässä vaiheessa, kun alettiin miettimään kiireellisen sektion mahdollisuutta ja muita ”avustavia” toimenpiteitä alatiesynnytykseen, omaksi pettymyksekseni minä romahdin täysin. Anelin sektiota, mihin minut kärrättiinkin ilman mukinoita. Muutaman minuutin päästä minua ravisteltiinkin jo leikkauspöydällä sisältä päin, kun vauva raukka oli sieltäkin päin katsottuna ihan jumissa kohdunsuullani.

97 tuntia synnytyksen alkamisen jälkeen minulle käytiin näyttämässä metrin päästä lähes 4,5-kiloista tyttöä, jonka pää oli ihan herkkutatin muotoinen pitkittyneen synnytyskanavassa olon ja ankaran tuloksettoman ponnistamisen jäljiltä. Vauvassa ei ollut silloin mitään vikaa, mutta mysteeriksi jääneestä syystä en saanut häntä syliin ennen kuin vasta 5 tuntia synnytyksen jälkeen, kun palasin heräämöstä. Tästä tunti eteenpäin hänet vietiinkin minulta jo vastasyntyneiden teholle hengitysvaivojen takia.

Minua kalvaa niin, kun en saanut kokea sitä kirjaimellista vastasyntyneen sylissä pitämistä. Ehkä parempi onni ensi kerralla.”

Epe

Pikku-Sophien Pariisi -blogi: Sektiosta toipuminen, kiireellinen vs. elektiivinen

Lue myös: Synnytystapa-arvio tehdään loppuraskaudesta – näin lääkärikäynti etenee

Lue synnytystarinoita:

Synnytystarinat

Synnytystarinakisan voittaja: "Sairaalassa minusta tuli 'julkkis' – se, joka mursi molemmat kädet ennen synnytystä"

Synnytystarinat

Synnytystarinakilpailun hopeasija: "Ja niin mentiin nyrkki ahterissa sairaalaan saakka"

Synnytystarinat

Synnytyskertomus: "Pojan synnytys oli aivan ihana ja erityinen kokemus"

Keskiviikkoiltana raskausviikolla 40+4 alkoi supistella epäsäännöllisesti. Päivä oli ollut vauhdikas, eikä ennakoivia merkkejä synnytyksestä ollut ilmassa. Supistukset olivat melko lyhyitä, mutta alkoivat pikkuhiljaa napakoitumaan ja säännöllistymään. Puoli yhdeksän aikaan pystyin vielä supistuksista huolimatta normaalisti lukemaan esikoiselle iltasatuja ja laulamaan iltalauluja.

Kymmenen aikaan aloin kellottaa supistuksia. En silloin ollut vielä varma, tulisiko tänä yönä lähtö Naistenklinikalle, vai oliko tämä vielä synnytyksen latenssivaihetta, joka pian laantuisi. Supistuksia tuli parin minuutin välein, kestoltaan 45–55 sekuntia ja selvisin niistä hyvin hengittelemällä. Kun kello läheni yhtätoista, pyysin miestäni soittamaan Naikkarille, että pääsisin näytille ja saisin tietää missä mennään. Lupasivat ottaa minut vastaan, vaikkeivät lapsivedet olleet menneet.

En ollut ottanut Panadolia, käyttänyt kivunlievitykseen suihkua tai mitä yleensä suositellaankaan ensin tekemään. Mies soitti meille taksin, vaihdoin shortsit housuihin, puin takin päälle ja menimme pihalle taksia odottelemaan.”

”Kun pääsimme pihalle ja tuli seuraava supistus, minulle iski voimakas ponnistamisen tarve. Sanoin miehelle, että tämä vauva tulee NYT. Mies soitti kello 23.24 ambulanssin, joka oli kuulemma kolmen minuutin ajomatkan päässä.

Lapsivedet menivät sen puhelun ja supistuksen aikana. Tunsin, että pää on jo tulossa.

Mies sai puhelimessa ohjeita. Hän levitti pyyhkeen maahan, laski minulta housut alas ja auttoi minut pyyhkeelle makaamaan. Joku naapureista oli kuullut ikkunasta, että täällä on tilanne meneillään, ja tuli auttamaan. Kertoi olevansa sairaanhoitaja. Ambulanssi kurvasi pihaan, supisti, ponnistin, pää ulkona. Paikalle saapunut taksikuski seurasi tapahtumia taksista.

Seuraavalla supistuksella loput tytöstä ulkona, syntymäajaksi merkattiin 23.33. Juuri ja juuri ehtivät ensihoitajat koppaamaan, eikä mieheni tai entuudestaan tuntemattoman sairaanhoitajanaapurini tarvinnut toimia kätilönä. ”

Yksi kenkä jalassa

”Vauva rääkäisi ja sai paikalle saapuneelta lääkäriltä 10 pistettä. Vauva paitani alla minut nostettiin ambulanssiin, jolla ajoimme pillit päällä Naikkarille, istukka syntyi matkalla. Minulla oli vielä housut nilkoissa, nahkatakki päällä ja yksi kenkä jalassa, kun pääsimme perille.

Vauvan kanssa molemmat voimme hyvin, mikä on tärkeintä. Kokonaisuutena olen tyytyväinen synnytykseeni. Sain jopa toivomani luomusynnytyksen, vaikkakin hieman eri tavalla, kuin mitä etukäteen suunnittelin. Eniten tyytyväinen olen mieheni toimintaan – hän pärjäsi uskomattoman hyvin paineen alla, enkä olisi pärjännyt ilman häntä.”

Ella 

Esikoiseni istui kohdussani perätilassa loppuun saakka. Tunsin hänen päänsä ylävatsallani ja pystyin melkein silittämään sitä. Ennen jokaista sikiön tarjontaan liittyvää kontrolliultraa pystyin sanomaan jo ennen ultrausta, että samassa asennossa hän on edelleen.

Ulkokäännöksellä yritettiin kääntää sikiö päätarjontaan, mutta ei hän liikahtanut mihinkään. En oikeastaan uskonutkaan etukäteen käännösyrityksen onnistumiseen. Ei sillä, etten luottaisi lääkäreiden ammattitaitoon, vauvan asento vain oli pysynyt niin jämäkästi samana, että oli vaikea kuvitella hänen tekevän yhtäkkiä kuperkeikkaa tiukassa vatsassani.

Yllätykseksemme sairaalassa suositeltiin alatiesynnytystä.

Jouduimme pohtimaan synnytystapaa ja saimme tehdä itse päätöksen siitä. Yllätykseksemme sairaalassa suositeltiin alatiesynnytystä, jos lantion mittani mahdollistaisivat sen.

Mielessämme oli paljon kysymyksiä, ja saimme onneksi jutella erään kontrolliultran yhteydessä niistä kätilön kanssa. Pohdin ja mietin synnytystapaa todella paljon. Teenkö oikean päätöksen, kuinka tiedän kumpi synnytystapa on oikea valinta? Kun lantion kuvauksen jälkeen lääkäri näytti vihreää valoa alatiesynnytykseen, päätin yrittää sitä.

Meille kerrottiin, että herkästi sitten siirrytään leikkaussaliin, mikäli synnytys ei etene. Asennoiduin molempiin vaihtoehtoihin.”

Kokemus perätilasynnytyksestä: Leikataan, jos siltä näyttää

”Laskettu aika meni ohi. Perätilasynnytystä ei suositeltu käynnistettäväksi, vaan sen tulisi käynnistyä itse. Vasta lähellä kahden viikon ylitystä lääkäri antoi meille ajan suunniteltuun sektioon eräälle maanantaille, jos synnytys ei käynnistyisi ennen sitä. Harmiksemme mies ei pääsisi mukaan sektioon sillä aika oli päivystysaika, johon ei otettaisi isää.

”Sellainen oli esikoisen syntymä sateisena syyskuun päivänä. Siitä saakka hän on kulkenut omanlaistaan reittiä elämässä.” Kuvituskuva.

Niin tuli viikonloppu ennen tuota maanantaita ilman merkkejäkään käynnistyvästä synnytyksestä. Olin vakuuttunut, että leikkaukseen mennään ja asennoiduin ajatukseen tästä synnytystavasta.

Yllätyksekseni sunnuntaiaamuna kuitenkin alkoivat säännölliset supistukset. Mitä ihmettä?! Joudunko sittenkin synnyttämään alakautta? Ne olivat ensimmäiset ajatukseni.

Niin vain synnytys oli käynnistynyt. Soitin sairaalaan ja kysyin toimintaohjeita. Olihan minulla aika sektioon varattuna seuraavalle aamulla. Sain ohjeeksi tulla joka tapauksessa saman päivän aikana käymään näytillä.

Seurasimme ennen sairaalalle lähtöä Osakan MM-kisojen loppuhuipentuman, Tero Pitkämäen keihäänheiton. Kultamitali tuli!

Mielipidettäni synnytystapaan kysyttiin heti sairaalassa ja sanoin, että yritetään alakautta. Sanoin kuitenkin, ettei minulle ole siihen pakkomiellettä vaan leikataan heti, jos siltä näyttää. Synnytystä olin ajatellut niin, etten välttämättä halua epiduraalipuudutusta ja yritän ainakin pärjätä mahdollisimman pitkään ilman sitä.”

Kokemuksia kivunlievityksestä perätilasynnytyksessä

”Ensisynnytys eikä kokemusta aiemmasta. Supistukset tuntuivat ihmeellisesti etureisissäni, en tiedä johtuiko se vauvan asennosta. En halunnut lääkkeitä, vielä, ja kätilö kehui, että minulla on oikea asenne.

Suihkua tarjottiin jossain vaiheessa avuksi ja meninkin sinne. Vesi laimensi reisissä tuntuvien supistusten huippua, mutten millään raaskinut valuttaa vettä hukkaan supistusten välissä. Niinpä sammutin suihkun aina supistuksen jälkeen! Myöhemmin kätilö ihmetteli minulle, ettei sitä suihkua olisi tarvinnut sammutella.

Kätilö sanoi kollegoilleen ottavansa meidät, kun oli meidät tähän suostutellut.

Jossakin vaiheessa kätilömme työvuoro päättyi ja seuraavaksi saimme sattumalta kätilön, jonka kanssa olimme aiemmin jutelleet synnytystavasta. Tuli turvallinen olo. Hän kertoi sanoneensa kollegoilleen ottavansa meidät, kun oli meidät tähän suostutellut.

Aloin olla aika tuskissani ja ihmettelin synnytyksen vertausta maratoniin, jonka olin itsekin juossut. Siinä sentään tiedät milloin maali tulee. Nyt sinnittelin tuskissani ja luulin olevani kaukana maalista.

Sitten synnytys olikin jo niin pitkällä, ettei epiduraalia voitu enää antaa. Kysyin kätilöltä, pärjäänkö ilman, ja hän vastasi rempseästi, että pärjäät pärjäät. Jälkeen päin hän kertoi, ettei epiduraalia voinut antaa enää siinä vaiheessa. Luotin häneen ja hengittelin vain ilokaasua.

Ennen ponnistusvaihetta sain kohdunkaulanpuudutteen ja huoneeseen tuli lääkäri ja joukko opiskelijoita, joiden läsnäoloon kysyttiin minulta lupa. Olin uupunut enkä kiinnittänyt heihin huomiota. Lääkäri oli myös paikalla ponnistusvaiheen alettua.”

Episiotomia auttoi ponnistamaan

”Jos ponnistaminen on hankalaa ensisynnyttäjälle, niin sitä se tosiaan oli. Tarjonnastakin johtuen se ei tuntunut tuottavan tulosta. Olin silmät kiinni ja kiitin ystävällisesti viileistä kääreistä otsallani. Välillä minulta kysyttiin kuulenko puheet, taisin olla aika uuvuksissa silmät kiinni.

Jossakin vaiheessa häpykarvani ajeltiin ja valmistauduttiin leikkaussaliin siirtymiseen.

En muista enää oikeaa järjestystä asioille, mutta jossakin vaiheessa häpykarvani ajeltiin ja valmistauduttiin leikkaussaliin siirtymiseen. En muista leikattiinko välilihaani ennen vai jälkeen sitä, mutta joka tapauksessa sain sen jälkeen ponnistettua vauvan ulos noin 40 minuutin ponnitusvaiheen jälkeen. Lääkäri oli ottamassa vauvaa vastaan ja huolehti pään tulosta muun vartalon ulostultua.

Ja siinä hän oli! Meidän odotettu tyttö, jalka pystyssä vatsaansa vasten, asennossa, jossa oli ollut vatsassani. Hän oli melko pieni yliaikaisuuteen nähden, noin 3 300 grammaa, vaikka synnytystä ennen hänet arvioitiin yli neljäkiloiseksi. Joku hoitohenkilökunnasta arvioi vauvan ihon perusteella, ettei hänen laskettu aikansa ollut todellisuudessa niin paljoa yli.

Olin niin ylpeä itsestäni! Olin synnyttänyt esikoiseni perätilassa! Mutta olin myös uupunut. Vauvan synnyttyä aloin täristä, enkä pystynyt ottamaan häntä heti syliini. Kätilö kehui suoritustani ja sanoi lääkärin ihmetelleen, ettei minulla ollut epiduraalia tullessaan.

Myöhemmin osastolla kätilö vielä sanoi, että meistä tulee varmasti hyviä vanhempia. Mikä voisikaan lämmittää tuoreen vanhemman mieltä sen enempää.

Sellainen oli esikoisen syntymä sateisena syyskuun päivänä 2007. Siitä saakka hän on kulkenut omanlaistaan reittiä elämässä.”

Neljän äiti

Lue myös: Synnytystarinakisan voittaja – ”Sairaalassa minusta tuli ’julkkis’, se joka mursi molemmat kädet ennen synnytystä”

Synnytystarinakisan hopeasija: ”Ja niin mentiin nyrkki ahterissa sairaalaan saakka”

”Esikoisemme laskettu aika oli samana päivänä, kun äitini täytti 49 vuotta, 21. heinäkuuta. Ajateltiin, että seuraavana vuonna juhlitaankin sitten yhteisjuhlia!

Juhannus oli sujunut rauhallisesti, mutta koko alkuvuoden piinanneet harjoitussupistukset piinasivat yhä. Sunnuntai-maanantaiyö meillä vierähti Naistenklinikan pikkuruisessa huoneessa käyrillä, kun supistukset olivat vain niin napakoita. Mitään ne eivät kuitenkaan tehneet.

Tiistaina heräsin hyvin levänneenä. Tarmokkaana lähdin kohti ostoskeskusta. Jyskin hyllyjen välissä pysähdyin ja puuskutin, Lidlissä jouduin turvautumaan ostoskärryihin supistusten lomassa.  Taapersin takaisin kotiin ja kärvistelin äärettömän epäsäännöllisten supistusten kanssa loppupäivän.

Kävimme miehen kanssa nukkumaan tavanomaiseen aikaan tiistai-iltana kello 23. Heräsin kuitenkin menkkajomotuksiin jo ennen yhtä, kävin silloin lämmittämässä kauratyynyn. Nukuin levottomasti ehkä tunnin tai puolitoista. Sen jälkeen ei nukuttu enää ennen vauvan syntymää.

Ensisynnyttäjä: ”Mäkin haluan nukkua!”

Jossain vaiheessa yötä itku kurkussa tökin miestä, etten jaksa enää tätä. Mies totesi jostain pilvilinnoistaan ”koita kestää” ja käänsi kylkeä jatkaen uniaan. Voitte ehkä kuvitella, miten kovasti teki mieli potkia mies rappukäytävään jatkamaan uniaan!

Viideltä marssin suihkuun, se kuulemma helpottaisi. Istuin Ikean jakkaralla ja odotin sitä helpotusta tasan kahden supistuksen verran. Nousin pois ja herätin mieheni. ’Nyt viet mut sinne Naistenklinikalle letkunjatkoksi, mäkin haluan nukkua!’

Lupasin miehelle, että hän saa jatkaa töihin, kunhan on minut Naistenklinikalle vienyt. Kamat kassiin ja menoksi. Pihalla hiljensin vauhtia supistuksen aikana. Istuin autoon, mies jäi vielä tekemään jotakin. Seuraava supistus ja tajusin, että ehkä meidän olisi pitänyt olla siellä Naistenklinikalla jo tovi sitten.

Kuikuilin lasiovien takana malttamattomana ja vastaanottoluukulla yritin esittää kivuliasta.

Automatkalla olin vaipunut omaan kuplaani. Ajattelin, että meidät kuitenkin käännytetään sieltä takaisin ja passitetaan Panadolin kanssa kotiin. Supistuksetkin tuntuivat taas olevan epäsäännöllisiä, jos niitä tuli lainkaan. Helsingin kadut olivat vielä autioita kuuden aikaan keskiviikkoaamuna.

Naistenklinikalle päästyämme olin taas energinen kuin aropupu. Kuikuilin lasiovien takana malttamattomana ja vastaanottoluukulla yritin esittää kivuliasta. Kai tuo esitys meni läpi, sillä kohta kätilö meidät haki suoraan synnytyssaliin.

”Kunhan saisin kipulääkettä, voisin juosta vaikka maratonin”, vakuutti ensisynnyttäjä itselleen. Kuvituskuva.

Häntä odotellessa mies soitti pomolleen myöhästyvänsä hieman, kun avovaimon tilanne katsotaan, ja sitten hän tulee. Kävelin reippaasti, mutta ajattelin shown vuoksi hidastaa supistuksen ajaksi. Oli koko ajan olo, että voisin juosta vaikka maratonin, kuhan saisin vähän kipulääkettä.

Saliin, rytkyt ja rensselit päälle. 6 senttiä auki! Päästin sellaiset helpotuksen kyyneleet, että ihme jos loput neljä senttiä eivät sulaneet sillä hetkellä. Olin aivan varma, ettei meitä tänne huolita ja että olen yhä tiukasti kiinni. Mies soitti pomolleen ja ilmoitti, että ’son isyysloma ny’.

Istuskelin jumppapallon päällä ja roikuin ilokaasussa kaksin käsin. Supistusten välissä päivittelin vauvaryhmälle Whatsappissa kuulumisia ja jos myöhästyin ilokaasun kanssa, niin tiesin kyllä myöhästyneeni. Supistus iski sellaisella voimalla, että heikompaakin olisi hirvittänyt. Ilokaasu oli kuitenkin pelastukseni, enkä muuta kaivannut.

Aina ei kannata odotella lapsivesiä

Uuvuin koko yön valvoskelusta melko pian, ja kävin pötköttelemään sängylle. Aloin pikku hiljaa tuntemaan ponnistamisen tarvetta, joten soitin kelloa.

Synnytyksessä oli mukana upea kätilö, joka pyysi avukseen toisen, maanantailta tutun kätilön. He luottivat minuun niin, että vaikka supistukset alkoivatkin menettää tehoaan, en saanut kanyyliä tai oksitosiinia vauhdittamaan. Likimain tunnin pusersin hiki hatussa vauvaa maailmaan ja loppujen lopuksi hän syntyi kello 9.39 lapsivesikalvoissaan.

Eli aina ei kannata jäädä odottelemaan lapsivesien menoa, niin kuin minä itse olisin tehnyt, ellen olisi halunnut Naistenklinikalle lepäämään!

Pääkätilölle tämä lapsivesikalvoissa syntynyt vauva oli ensimmäinen, toiselle kätilölle kolmas.

Pääkätilölle tämä lapsivesikalvoissa syntynyt vauva oli ensimmäinen, toiselle kätilölle kolmas, melko harvinainen tyyli siis syntyä.

Heti kun vauvan sain rinnalle ja tilanne oli zen, mieheni ilmoitti lähtevänsä kääntämään parkkikiekkoa. Naureskellen oltiin kätilön kanssa vain että jahas, selväpä se.

Mieheni oli kyllä synnytyksessä hienosti mukana – hän ei nukkunut ja oli muutenkin läsnä. Olin uhannut raskausaikana, että jos hän uskaltaakin pyyhkiä kasvojani yhtään millään märällä rätillä, lentää hän pihalle. Voitte ehkä kuvitella sen ’peura ajovaloissa’ -ilmeen, kun kätilö pyysi häntä tekemään niin. Ne pesulaput olivat kuitenkin aivan täydellisiä!

Vauva syntyi niin ennenaikaisena, että joutui vastasyntyneiden teho-osastolle. Lapsivuodeaika oli kaikkinensa niin kaaosta täynnä, etten uskaltanut mennä Naistenklinikkaa päinkään moniin kuukausiin. Nykyään ahdistus on jo helpottanut ja pystyn työskentelemään viereisessä talossa. ❤️

Synnytys oli upea, voimaannuttava ja sujui juuri niin kuin halusinkin. Jos voisin, rutistaisin kätilöitäni ja hakisin heille tähden taivaalta.”

Kia Nurmela

Synnytystarinakisan voittaja: Mursin molemmat kädet juuri ennen laskettua aikaa, ranneleikkauksessa varauduttiin kiireelliseen sektioon

Synnytystarinakisan hopeasija: Ja niin mentiin nyrkki ahterissa synnytyssairaalaan saakka

Olimme jo tietoisia, että sairaalassa ei saisi vierailla muita kuin aviopuolisoni, mutta pelkäsimme lisärajoituksia. Muutoin en tajunnut synnytystä jännittää, koska en oikein tiennyt mitä odottaa ja raskaus oli edennyt luottavaisin mielin kaikin puolin ongelmitta.

Mietin, mistä merkeistä tunnistaisin lähestyvän synnytyksen. Noin viikko ennen lapsen syntymää minusta alkoi tuntua, että lapsen ja minun välillä oleva vatsan iho on vain heiveröinen kuori välillämme. Koska materiaa ei välillämme käytännössä ollut nimeksikään, hän oli ikään kuin sylissäni jo. Tunne läheisyydestä oli samaan aikaan henkinen ja fyysinen. Hän oli melkein täällä.

Viikko ennen laskettua aikaa tunsin housujeni kastuvan kotisohvalla maatessa. Ihmettelin, kun sohva jäi kuitenkin kuivaksi ja siirryin kylpyhuoneeseen kummastelemaan tilannetta. Olin alkanut tihkua lapsivettä. Vatsassa ei tuntunut minkäänlaista kipua.

Ei mennytkään kuin amerikkalaisessa elokuvassa

Soitimme sairaalaan, ja meidät kehotettiin paikalle parin tunnin sisään. Olin kuvitellut, että lapsivesi syöksyy kuten amerikkalaisissa elokuvissa valtavana pläjäyksenä samalla kun voihkin supistuksissani. Minua ei edes nipistellyt vatsasta ja lapsivettä tihkui hiljalleen vielä seuraavanakin päivänä.

En unohda ikinä sitä jännittävää tunnetta juuri ennen sairaalaan saapumista. Aivan pian kokisin jotakin ikimuistoista ja näkisin pienokaiseni ensimmäistä kertaa. Kuvittelin myös, että syöksysynnytän kuten elokuvissa heti synnytyssairaalaan saavuttuani. Yllätyksekseni sairaalassa menikin kaksi yötä ennen kuin oltiin tositoimissa.

Synnytyssairaalassa oli saapuessamme hiirenhiljaista. Se tyynnytti mieltä, sillä tutustumiskäynnillä synnytyssairaalan käytävällä raikui infernaalinen huuto, joka veti meidät kaikki tulevat ensisynnyttäjät valkoisiksi. Ajattelin myös tyytyväisenä saavani parempaa hoitoa, kun synnyttäjiä oli vähemmän.

Kätilö tutki, että vauva on päälle kolmen kilon ja juuri sopiva synnytettäväkseni.

Kuvittelin synnyttäväni samana tiistaiyönä. Silti mitään merkittävää edistystä ei tapahtunut. Mieheni palasi vielä kotiin, ja minä jäin ensimmäistä kertaa elämässäni viettämään yötä sairaalassa. Kätilö tutki tilanteeni ja sanoi, että vauva on vähän päälle kolmen kilon ja juuri sopivan kokoinen minulle synnytettäväksi. Huokasin helpotuksesta.

Seuraava päivä oli pitkä. Olin vannottanut miehelleni, että koronauutisointia ei seurata synnytyssairaalassa, mutta pian halusinkin itse seurata kun Suomi siirtyi poikkeusajan lainsäädäntöön. Samalla hytkyin jumppapallolla ja yritin kaikin tavoin edistää synnytyksen käynnistymistä. Avautuminen oli tuskallisen hidasta, mutta tiesin, että viimeistään torstaina synnytys käynnistettäisiin.

Pyysin lounaan, vaikka olin 10 senttiä auki

Torstaiaamuna synnytys alkoikin käynnistyä luonnostaan ja iloitsin, kun vihdoin saimme siirtyä synnytyssaliin. Supistukset olivat toki kivuliaita, mutteivät lainkaan niin kamalia kuin olin kuvitellut. Olen kärsinyt elämäni kovista kuukautiskivuista, jotka pakottavat kiemurtelemaan tuskasta tunnin ajan ennen särkylääkkeen vaikutusta. Nyt supistuksissa oli sentään tauot, joiden aikana olin aivan pirteä.

Puolapuihin tarttuminen auttoi pahimpien supistusten aikana. Kuvituskuva.

Kuuntelin etukäteen valmistamaani soittolistaa ja sain voimaa musiikista. Kävelin ympäriinsä ja tartuin puolapuihin pahimpien supistusten aikana. 10 senttiä auki tilasin vielä lounaan, sillä pelkäsin ponnistusvaiheen vievän energiaa. Voi kuinka oikeassa olinkaan! Kätilö hieman ihmetteli ruokahaluani ja sitä, etten tarvinnut ensisynnyttäjänä kivunlievitystä, mutta toteutti toiveeni viimeisestä ateriasta ennen synnytystä.

Kätilö tuntui olevan kiireinen ja kysyi lähtiessään toiseen synnytykseen, onko minulla tarvetta ponnistaa. Olihan minulla. Kätilö neuvoi minulle kolme eri asentoa missä harjoitella ponnistamista. Taivuin vielä hyvin nelinkontinkin sängylle, mutta asento ei tuntunut omimmalle. Kätilö jätti minut kyljelleen pehmuste jalkojeni välissä puhkumaan ja kiiruhti jonkun toisen synnytykseen

Jäimme kahden mieheni kanssa, ja mies yritti parhaansa mukaan kannustaa ja neuvoakin.

Kului pari hikistä tuntia puhinaa ja ponnistusyrityksiä ihan perinteisesti selällään ennen kuin henkilökunnan vuoro vaihtui taas ja sain kätilön, joka pysyi luonani. Minulle tuli ihanan turvallinen olo, että ehkä tämä synnytys saadaan kuitenkin maaliin asti. Kätilö tsemppasi ja kertoi milloin, mihin suuntaan ja kuinka kovaa ponnistaa. Ymmärsin vihdoin mistä ponnistamisessa oli kysymys.

Vauva seilasi kuitenkin edestakaisin synnytyskanavassa ja häntä ei saatu millään lipan yli. Supistukset eivät olleet tarpeeksi voimakkaita ja sain oksitosiinia, joka ei sekään edesauttanut synnytystä. 3,5 tuntia siitä hetkestä, kun olin kokenut tarvetta ponnistaa, aloin olla aivan puhki sekä fyysisesti että henkisesti.

”Leikatkaa vaikka koko alapää”

Koin epätoivoa siitä, että lasta ei saataisi ulos. Huusin: ”Leikatkaa vaikka koko alapää ja tuokaa imukuppi. En jaksa enää.” Tuntui kuin koko ruumiini olisi ylikuumentunut. Tuntui valtavan suurelle avulle, että mieheni tarjoili pillimehua ja kasteli kasvojani märällä pyyhkeellä.

Imukuppi toi mukanaan huoneen täyteen hoitajia ja lääkäreitä, jotka kaikki tsemppasivat minua nimeltä. Se tuntui hyvältä yksinäisten yritysten jälkeen. En tuntenut suurta kipua viimeisissä ponnistuksissa, puhumattakaan että episiotomia olisi sattunut jollakin tavalla.

Kiputila kattoi koko alapään niin ettei tuntemuksia pystynyt enää erittelemään. En myöskään olisi tunnistanut enää supistuksia, jos henkilökunta ei olisi niitä minulle kertonut. Sain tietää, että lapsellani oli runsaasti hiuksia ja onneksi minulle jätettiin kertomatta, että imukuppi lipesi hiuksista pariin otteeseen ennen kuin vauva oli imukupin avulla ulkona maailmassa.

Lue myös: Mursin molemmat kädet 6 päivää ennen laskettua aikaa – synnytystarinakisan voittaja!

Sain kuulla, että lapseni katseli maailmaa heti suurin silmin ja sain hänet vierelleni. Hän kävi rintaani kiinni kuin pieni rapu ja hämmästyin vauvan imuvoimaa. Olin kuvitellut, että vastasyntyneet ovat heiveröisiä, mutta tässä pienessä tytössä oli ytyä. Minulle tuli vahva tunne siitä, että tämä lapsi haluaa elää eikä minun tarvitse pelätä hänen puolestaan.

Synnytyksen, ensi-imetyksen ja runsaiden onnittelukahvien jälkeen halusin kovasti suihkuun. Sanoin miehelleni, että hakisi minulle shampoon, jotta voin pestä hiukseni. Kätilöä tämä hieman huvitti, sillä toisin kuin minä, hän arvasi etten pysyisi tolpillani sängyltä noustuani.

Olin kuin vaappuva ankka liukkaalla jäällä. Tyydyin pikasuihkuun vessanpöntön kannella istuen ja sen jälkeen minut kyyditettiin pyörätuolilla vauvan kanssa naistenosastolle.

Jälkikäteen olen onnellinen koronan pesärauhasta

Myöhemmin sain kuulla, että samana päivänä oli syntynyt 11 lasta. Se oli paljon pienessä yksikössä, ja siksi olin joutunut odottelemaan kätilöä.

Vietimme sairaalassa viikon vauvan painonnousua odotellen poikkeusoloissa. Mieheni piti päättää jääkö hän kanssani osastolle, sillä koronan vuoksi edestakaisin ei saanut enää kulkea kodin ja sairaalan välillä.

Maidon noustessa itkin sitä, että vanhemmat ja tuttavat eivät pääsisi vauvaa katsomaan sairaalaan, muttei myöskään kotiin vielä pitkään aikaan.

Näin neljän kuukauden kuluttua vauvan syntymästä voi kuitenkin todeta, että oli ihana pesiä rauhassa vauvan ensimmäiset viikot, joiden jälkeen aloimme tavata ihmisiä ulkosalla. Uuden elämän tuomaa onnea voi kokea poikkeusoloissakin.

Tintti

Saitko sinä lapsen synnytyssairaaloiden tiukimpien koronarajoitusten aikaan? Kerro oma kokemuksesi kommenteissa.

Tuona syyskuisena aamuna olin niin väsynyt, että lojuin vain sohvalla katsoen Frendejä Netflixistä, kunnes yhtäkkiä tajusin myöhästyväni loppuraskauden kätilötapaamisesta. Aloin kiireen vilkkaa pukeutua ja päätin jouduttaa matkaa pyöräilemällä lyhyen matkan metropysäkille.

Ajankulua stressaten solautin isohkon käsilaukkuni kiireesti pyöränsarveen ja lähdin hitaasti polkemaan asemaa kohti. Kääntyessäni pihakadulta päätielle käsilaukkuni pitkänä roikkuva remmi osui pyörän pinnoihin ja kuin hidastetussa elokuvassa, huomasin kaatuvani voimatta asialle mitään. Kaaduin kädet edellä asfalttiin.

Edelleen myöhästymistä murehtien ja kaatumisesta nolona koetin nousta ylös kun tajusin, etten pysty laskemaan painoa käsilleni. Joku pysähtyi viereeni, aloin mennä paniikkiin. Miesääni kysyi olenko kunnossa. Kipu tunkeutui tajuntaani, aloin itkeä ja hyperventiloida. Paikalle pysähtyi useampikin auttaja, mutta en muista heistä ketään.

Muistan kurkussani korventavan itkun, huolen vauvasta ja kivun. Muistan, miten joku auttoi minua soittamaan miehelleni ja joku toinen soitti paikalle ambulanssin. Muistan, miten ambulanssimiehet auttoivat minut kyytiin ja lastoittivat katkenneet ranteeni ja käskivät minua hengittämään normaalisti.

Tuplaranneleikkauksessa tarkistettiin, etten vielä synnytä

Sairaalassa minusta tuli henkilökunnan keskuudessa nopeasti “julkkis” – se huono-onninen äiti, jonka molemmat ranteet olivat murtuneet vain muutamia päiviä ennen laskettua aikaa. Vauvalla tuntui olevan kaikki hyvin sillä en ollut kaatunut vatsalleni, vaan olin ottanut iskun vastaan käsilläni.

Olin kuitenkin haaste useiden osastojen lääkäreille ja hoitajille, sillä useat lääkkeet eivät sovi raskaanaoleville ja raskausvatsani kanssa en pystynyt tekemään juuri mitään itse. Heidän (ja minun!) onnekseen mieheni pysyi herkeämättä vierelläni sairaalassa.

Kaksi päivää kaatumiseni jälkeen pääsin leikattavaksi, sillä hoitavan lääkärin mukaan leikkaus nopeuttaisi käsieni parantumista. Kyseistä ranneleikkausta ei kuitenkaan kuulemma koskaan tehdä paikallispuudutuksessa, mutta koska raskauden takia nukutus ei ollut mahdollinen, molemmat ranteeni operoitaisiin hereillä ollessani.

Vielä juuri ennen leikkauksen alkamista lääkäri kutsui paikalle kätilön tarkistamaan, ettei synnytys ole käynnistynyt. Kätilön mukaan kohdunsuu oli pari senttiä auki, eli synnytys ei ollut aktiivisesti käynnissä, mutta voisi alkaa periaatteessa hetkenä minä hyvänsä.

Kirurgit varautuivat kiireelliseen sektioon, mutta leikkaus aloitettiin muuten suunnitelman mukaan. Makasin yhteensä kuusi tuntia leikkauspöydällä selälläni, kun käsiä leikattiin verhon takana.

Hoitaja pysyi vierelläni koko ajan ja rauhoitteli, kun pelästyin leikkauksesta kuuluvia ääniä tai (minun mielestäni) kirurgien paniikinomaisia huudahduksia. Operaatio meni hyvin, mutta aloin olla sekä henkisesti että fyysisesti aivan loppu.

Lauantai-iltana, vajaa vuorokausi leikkauksen jälkeen, aloin tuntea supistuksia katsoessamme TV:tä sairaalassa. Minut siirrettiin ortopediselta naistentautien osastolle. Itkin mukavalle kätilölle etten jaksa synnyttää vielä: en ollut nukkunut useaan päivään, molemmat käteni olivat kipsissä ja olin edelleen kovissa kivuissa.

Minulle annettiin synnytystä hidastavia ja supistukset (mahdollisesti) keskeyttäviä lääkkeitä, jotta saisin nukkua edes hieman. Puolison ei normaalisti olisi annettu jäädä yöksi raskaanaolevien osastolle, mutta hoitavat kätilöt katsoivat tilannettani onneksi sormien läpi ja toivat miehelleni patjan huoneeni lattialle.

Itkin jälleen – helpotuksesta, että mieheni sai jäädä tuekseni.

Se siitä sairaalakassista

Sunnuntaiaamuna oloni oli hieman kohentunut: olin nukkunut ruhtinaallisesti viitisen tuntia ja kipu alkoi hieman hellittää. Ortopedi tuli luokseni aamulla ja sanoi, että ranteet tarvitsevat nyt vain aikaa parantua, joten voisin lähteä kotiin lepäämään.

Vain noin vartti lääkärin käynnistä tunsin supistusten alkavan jälleen, joten päätimme mieheni kanssa odotella lounasaikaan ennen kotiinlähtöä. Aamupäivän edetessä supistukset voimistuivat hiljalleen. Lounastarjoilun jälkeen pyysin kätilön paikalle, koska kipu alkoi tuntua kovempana.

Aloimme haudata haaveet kotiinlähdöstä.

Kätilön tutkiessa minua mietin, kuinka useita viikkoja sitten pakkaamani sairaalakassi odotti edelleen kotona eteisessä. Kohdunsuu oli 3–4 senttiä auki ja minut ohjattiin synnytyssaliin. Se siitä kassista.

Synnytyksessä avustava kätilöni saapui paikalle ja kysyi synnytystoiveistani. Aiemmin olin toivonut mahdollisimman luonnonmukaista synnytystä, mahdollisesti vedessä, mutta nyt päässäni oli vain yksi sana – epiduraali. Kerroin kätilölle etten uskonut jaksavani synnytystä ilman epiduraalia, hän hymyili ymmärtäväisesti ja kutsui anestesialääkärin paikalle pikimmiten.

Sain todennäköisesti säälistä epiduraalini todella nopeasti. Kipsien kanssa minulla ei ollut asiaa ammeeseen, ja epiduraalin jälkeen en juurikaan uskaltanut liikkua, koska jalkojen mahdollisesti pettäessä en pystyisi tukemaan itseäni käsilläni. Epiduraali toi myös välittömästi tarvitsemani hengähdystauon neljä päivää enemmän ja vähemmän jatkuneiden kipujen ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Muistan, miten tunsin supistukset vaimeina kumahteluina sisälläni, mutta kipu oli poissa. Nukahdin synnytyspöydälle ylistäen epiduraalin olemassaoloa.

En voinut pitää vastasyntyneestäni kiinni

Torkuttuani pari tuntia aloin tuntea asioiden etenevän. Kätilö tarkisti tilanteen ja varmisti, että olin hyvin vähää vaille 10 senttiä auki. Kun vauva alkoi laskeutua synnytyskanavaan ja epiduraalin voima alkoi vähitellen hiipua, aloin alitajuisesti säästellä voimiani.

Kun elokuvissa naiset karjuvat supistusten tuottamaa kipua, itse olin äänetön ja koetin vain keskittyä jaksamaan. Kuiskasin miehelleni, kun halusin vettä, muuten olin hiljaa ja ponnistin hampaat irvessä. En pystynyt juurikaan tukemaan käsilläni, sillä molemmat käteni olivat kipsissä, mutta makailin hieman kyljelläni ja tukeuduin sänkyyn.

Kätilöni kannusti minua jaksamaan ja onnekseni synnytys eteni hyvää vauhtia. Vain muutamaa tuntia myöhemmin, kello 22.40 rakas pieni mustatukkainen tyttäremme syntyi kahdella ponnistuksella. Kätilö nosti hänet rinnalleni, mutta en käsieni vuoksi pystynyt pitämään hänestä kiinni, joten mieheni tuki vauvaa ja minua.

Olin niin väsynyt, mutta samalla helpottunut, että synnytys oli ohi ja että tyttöni syntyi terveenä.

Useita viikkoja vauvan syntymän jälkeen podin huonoa omaatuntoa onnettomuudestani. Syyttelin itseäni jatkuvasti ja pelkäsin, että lääkärien vakuutteluista huolimatta tyttärestäni löytyisi jokin “vika” pyöräilyonnettomuudestani johtuen. Ystävien empaattiseksi tarkoitetut kauhistelut saivat minut joka kerta ruoskimaan itseäni enemmän tapahtuneesta.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että suureksi osaksi pelkoni, suruni ja pettymykseni johtuivat suurelta osin siitä massiivisesta univajeesta ja traumasta, josta kehoni oli edelleen selviytymässä.

Kamalasta onnettomuudesta huolimatta olin onnistunut tuomaan maailmaan kauneimman mahdollisen pienen tytön täysin terveenä ja kaikesta tapahtuneesta autuaan tietämättömänä. Olin onnistunut suojelemaan lastani ensimmäisen kerran jo hieman ennen hänen syntymäänsä.

Jaana

Asuimme Lapissa, pienellä paikkakunnalla, josta sairaalaan oli matkaa 152 kilometriä. Odotin kaksosia raskausviikoilla 35+4.

Heräsin aamulla viiden jälkeen siihen, kun lapsivedet menivät. Herätin isännän ja sanoin, että alapa soitella lanssia pihaan ja ilmoita, ettei vielä supistele. Hän teki työtä käskettyä. Mutta sitten, mitä teki isäntä… alkoi silittämään itselleen kauluspaitaa tulevaa koitosta varten! Saman tien supistelut alkoivat varsin reippaasti.

Meni melkein tunti ennen kuin auto kaartoi pihaan oven eteen, ja sieltä kaksi lanssipoikaa ihmettelemään tilannetta. Sanoin, etten ole ensisynnyttäjä, joten pitäisi laittaa vauhtia matkaan.

No, tilanne oli se, että kylän lääkäri ja kätilö tietenkin olivat nukkumassa. Ja ennen kuin heidät herätettiin, oli mennyt tovi. Lääkäri tahtoi tutkia paikallisessa terveyskeskuksessa ennen kuin lähdettäisiin ajamaan sairaalaan.

Sanoin, että perille ei ehditä.

Lääkäri totesi, että olen 8 senttiä auki, mutta tänne ei voi jäädä, koska ei ole valmiuksia kaksossynnytykselle.

Sanoinkin, ettei perille ehditä. Kysyin, ovatko ambulanssipojat olleet synnytyksessä mukana. Johon vastasivat, että ei olla, mutta toisen pojan äiti on kuulemma kätilö. No, se! Helpottipa kummasti tieto!

Ei kun matkaan ja kylän kätilö kyytiin. Isäntä ajoi omalla autolla ambulanssin perässä.

Lauloin paareilla Kolme varista, ja sitten synnytin

50 kilometrin jälkeen ilmoitin, että nyt alkaa tapahtua. Makasin lanssin kapeilla paareilla, samalla roikkuen auton seinässä olevissa remmeissä laulaen. Kolme varista, istui aidalla, perkele silipati seilaa. Sitten pysähdyttiin 70 kilometriä ennen sairaalaa bussipysäkille ottamaan ensimmäinen lapsi vastaan. Vauva käärittiin folion näköiseen peittoon, isännälle näytettiin peukkua ja matka jatkui 170 km/h pillit ulvoen ja poroja väistellen.

Eikä mennyt kauankaan aikaa kun sanoin, että nyt tulee toinen. Johon kätilö, että et voi synnyttää – ei ole tilaa eikä valmiuksia. Mitä?

Hanskakätisellä lääkärillä on synnytystarinassa ikimuistoinen rooli.

Siinä vaiheessa mietin, että nyt ei hyvä heilu. Ponnistutti niin maan perusteellisesti ja sanoin, että se nyt tulee! Ei voi pidättää, johon kätilö: ”Ei, et voi!” Minä sitten jo tiuskaisin, että pistä nyrkki tupoksi, ettei tule.

Ja niin mentiin nyrkki ahterissa sairaalaan saakka.

Olin edellisviikolla käynyt sairaalassa kontrollissa. Minulla oli jo kassi matkassa, jos olisivat ottaneet sisään. Sanoin silloin lääkärille, että he syntyvät pääsiäispäivänä. Lääkäri tokaisi, että et voi tietää ja pitää vain ajoissa sitten lähteä tulemaan.

Kukas se siellä vastassa muu kuin samainen lääkäri, joka tokaisi kumihansikkaita laittaessaan, että päätit sitten tulla. Jep, niin päätin.

Kaksonen on pyörähtänyt ylösalaisin ja tuleepi pylly edellä.

Lääkäri tutki, että mahassa jäljellä oleva kaksonen on pyörähtänyt ylösalaisin ja tuleepi pylly edellä. Ja ilmoitti, että heti supistuksella saapi ponnistaa. Ponnistin vauvan sängylle ennen kuin lääkäri ehti hanskojaan riisumaan. Siinä hän häkeltyneenä huuteli lastenlääkäriä, kun taas minä mietin, että mikäs lääkäri se sinä sitten….

Kokonsa puolesta pojat olivat viisi viikkoa keskolassa. Numero 1 sai 9 pistettä, 2413 g ja 42 cm. Numero 2 sai 3 pistettä, mutta jo puolen tunnin jälkeen 8 pistettä, 1917 g ja 41 cm.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Itse en osannut pelätä koko tilannetta, eikä jäänyt mitään traumoja. Onpahan vain sellainen tapahtuma, jota aika ajoin muistellaan.

Isäntä joutui kovimmalle, kun lanssipojat putsailivat autoa lastalla verta lattiasta vetäen. Kun hän kysyi pojilta, miten meillä menee, he vain osoittivat sormella synnytyssalin ovea kohti.

Poropoijjaat ovat tänä päivänä reippaita nuorukaisia.

Millennium-kaksoset

Synnytystarinakisan voittajat 2019:

Kipeä synnytystarina voitti Kaksplussan kilpailun: ”Ääneni sai vauvan avaamaan silmänsä”

Kaksplussan synnytystarinakisan hopeasija: Puskin syntymäpäivänäni kaksosia, kun lääkärit katosivat

– Aivan sisarustensa näköinen prinsessa syntyi tiukan rupeaman päätteeksi mitoin 3758 g ja 51 cm, Riika kirjoittaa Instagramissa.

Hän ei olisi koskaan uskonut, että hänestä tulee suurperheen äiti. Aloite neljänteen lapseen tuli kuitenkin Riikalta itseltään, ja pian hänen miehensäkin innostui ajatuksesta.

–En olisi ikinä uskonut, että 34-vuotiaana minulla on neljä lasta. Tämä on kuitenkin tuntunut oikealta, Riika kertoi Kaksplussan artikkelissa toukokuussa.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Riika | Koti Kumpulassa -blogi (@kotikumpulassablogi) jakama julkaisu Kesä 13, 2020 kello 11.23 PDT

”Olin kotona supistusten kanssa ehkä vähän liian kauan”

Riika sinnitteli supistusten kanssa kotona, ennen kuin hänen oli lähdettävä sairaalaan.

Koska Riikalle raskausviikolla 37 tehty B-streptokokkinäyte oli positiivinen, sairaalassa aloitettiin antibiootti.  B-streptokokin ollessa positiivinen antibiootin täytyy tippua neljä tuntia, jotta se ehtii vaikuttaa.

– Olin kotona supistusten kanssa ehkä vähän liian kauan, kun antibiootti ehti tippua 4 tuntia 3 minuuttia. Lapsivedet räjähtivät miehen autoon, mutta ei hätää, onneksi auto säästyi vahingoilta, kun vuorattiin se muovipussilla ja pyyhkeellä lähtiessä, Riika kertaa synnytystään Instagramissa.

Kaikki sujui lopulta hyvin, ja synnytys kesti kokonaisuudessaan 7 tuntia 59 minuuttia. Pian synnytyksen jälkeen Riika ja vauva pääsivät nauttimaan yhteisistä ensihetkistä TAYSin Perheonni -potilashotelliin.

Koti Kumpulassa -bloggaaja Riika jakaa ensipäivänsä vauvan kanssa Kaksplussan Instagramissa

Riika pelkäsi etukäteen, että synnytyksessä avautumisvaihe olisi pitkä, kuten aiemmissa synnytyksissä. Hän kirjoitti blogissaan, että toivoisi tällä kertaa nopeampaa kuin 12-48 tuntia kestävää avautumisvaihetta.

Tämä toive toteutui. Kuten myös toive siitä, että Riika pääsisi ensi kertaa vauvan kanssa Potilashotelliin.

– Esikoisen aikana hotellia ei ollut, keskimmäisen synnytyksessä lapsivesien menosta kului aikaa vauvan syntymään liian kauan ja kuopuksen syntymässä antibiootti ei ehtinyt tippua tarpeeksi kauaa. Mutta ehkäpä tällä kerralla sitten osuisi asiat kohdilleen, Riika kirjoitti blogissaan kesäkuun alussa.

Myös Riikan tärkein synnytystoive toteutui.

– Tärkein asia, jota toivon, on, että minä ja vauva pääsemme terveinä kotiin lasten ja miehen luo! Synnytyksessä on kuitenkin aina omat riskinsä, joten niihin verrattuna näillä minun muilla toiveillani ei ole mitään merkitystä.

Kotiutuminen onkin jo onnistunut. Seuraa siis Riikan vauva-arkea Kaksplussan Instagramista (@kaksplus), jossa Riika tällä viikolla vierailee!

View this post on Instagram

Tämän viikon Kaksplussan instavieraina olemme me, @kotikumpulassablogi! 😊 Meidän perheen kuopus otti varaslähdön ja syntyikin jo aikaisin lauantaiaamuna. Pääsimme eilen kotiin ja nyt täällä harjoitellaan elämää vastasyntyneen kanssa. Sisarukset ovat onnessaan ja samoin myös me vanhemmat! ❤️ Tervetuloa seuraamaan meidän viikkoa! #kesäkuiset2020 #vastasyntynyt #vauva2020 #synnytys #syntymä #kaksplus #kaksplusblogit #instaviikko #tyttövauva #perheblogi #perhebloggaaja #äitibloggaaja #neljänäiti #neljälasta

A post shared by Kaksplus (@kaksplus) on Jun 15, 2020 at 1:32am PDT

Lue myös: Karoliina koki rankan synnytyksen ilman puolisonsa tukea – seuraavana päivänä mies järjesti ihanan yllätyksen

– Minulla oli kauheat pelot siitä, ettei sairaalassa kukaan ehdi hoitaa ja auttaa, ja mies oli tosi surullinen siitä, ettei hän pääse näkemään vauvan ensihetkiä, Karoliina kertoo.

Anton oli ollut mukana nyt 3-vuotiaan Aidan ja 1-vuotiaan Fridan synnytyksissä ja konkreettisesti tiesi, mitä menettäisi.

Perheellä oli onneksi aikaa sulatella asiaa, ja Karoliina etsi Facebookin vauvaryhmistä tietoa muiden kokemuksista. Osa synnytystarinoista oli negatiivisia, mutta mieltä rauhoittaviakin kokemuksia oli joukossa.

Pitäisi vain toivoa, että kaikki menisi hyvin eikä perheen jakautuminen puoliksi kestäisi pitkään.

Karoliinan vauva joutui teholle vaikean synnytyksen päätteeksi

Vaikka sektio oli Karoliinalle tuttu toimenpide kolmesta aiemmasta keisarileikkauksesta, hän jännitti synnytystä hirveästi.

– Anton tiesi sen ja olisi halunnut päästä mukaan tuekseni.

Karoliinan synnytys oli suunniteltu sektio, koska Suomessa alatiesynnytys ei ole mahdollinen, jos takana on jo kaksi keisarileikkausta.

Karoliinan esikoispoikan, nyt 7-vuotias Edvin, syntyi aikoinaan kiireellisellä sektiolla, koska synnytys ei kahdessa päivässä edennyt ja vauvan sydänäänet heikkenivät. Karoliinan ja Antonin ensimmäinen yhteinen lapsi puolestaan syntyi keisarileikkauksella siksi, koska synnytys ei käynnistynyt itsestään ennen raskausviikkoa 41. Se oli lääkärin kanssa oli sovittu alatiesynnytyksen takarajaksi.

Koska Karoliinan aiemmat sektiot olivat sujuneet suhteellisen hyvin, hän ei osannut aavistaa, kuinka hankala neljännestä synnytyksestä lopulta tulisi.

– Makasin leikkauspöydällä ja kuuntelin, kuinka lääkärit puhuivat, että tästä ei voi leikata, eikä tuonne pääse. Vatsassani oli kiinnikkeitä joka paikassa. Virtsarakkoni oli esimerkiksi kuroutunut kohtuun kiinni.

Lopulta tyttövauva, Hilde, saatiin ulos imukuppia apuna käyttäen. Se on sektiossa harvinaista. Vauvan olkapää kuitenkin naksahti, koska ulostuloaukko oli niin ahdas. Hilde myös hörppäsi synnytyksen aikana lapsivettä, ja hänet vietiin heti synnytyksen jälkeen vauvateholle.

Anton pääsi Karoliinan luokse heräämöön, kun synnytys oli ohi. Pientä Hildeä hän ei kuitenkaan vielä nähnyt.

– Mies oli kanssani pari tuntia ja lähti sitten teholle katsomaan vauvaa. Siellä hän sai onneksi olla rajattoman ajan.

Anton lähetti vauvateholta Karoliinalle kuvia pienestä nyytistä. Seuraavana päivänä mies järjesti Karoliinalle yllätyksen.

– Ihmettelin, kun mies kyseli kauheasti, milloin olen menossa katsomaan vauvaa. Kun sitten menin teholle, Anton oli siellä sylittelemässä vauvaa. Saatiin siis sairaalassa kuitenkin yhteinen hetki vauvan kanssa.

Naistenklinikan käytännöt lastenteholla olivat ehtineet muuttua viikkoa ennen Karoliinan synnytystä. Rajoitus siitä, että teholla sai olla vain yksi vanhempi kerrallaan, oli purettu.

Vasta synnytystä seuraavana päivänä Karoliina Nygård sai tyttärensä ensimmäistä kertaa syliinsä.

Karoliina Nygård: Koronarajoituksissa oli hyvääkin

Vaikka Karoliinan synnytys oli hyvin rankka eikä hänellä ollut miestään tukena, hän tunsi kuitenkin olevansa turvallisissa käsissä.

– Naistenklinikan hoitohenkilökunta oli ihan upeaa. Henkilökunnan puolesta synnytyksessä ei olisi voitu tehdä mitään paremmin.

Myös lapsivuodeosastolla Karoliinasta huolehdittiin hyvin ja hänen vointiaan kyseltiin jatkuvasti. Jos kätilö ei saman tien ehtinyt huoneeseen Karoliinan kutsuessa apua, seinässä olevan puhelimen kautta tarkistettiin tilanne.

Osastolla oli myös hyvin rauhallinen ja hiljainen tunnelma.

– Vaikka rajoitukset ovat kurjia, niissä oli tavallaan jotain hyvääkin. Tuntui turvalliselta, kun osastolla ei ollut sellaista hälinää kuin yleensä on, kun siellä pyörii paljon porukkaa ja vierailijoita.

Karoliina itse toteutti lastensa vierailun etänä, videopuhelun välityksellä.

– Lapset istuivat sohvalla rivissä ja huutelivat, että ”näytä vauvaa, näytä vauvaa”. Äidin kuulumiset eivät hirveästi kiinnostaneet, Karoliina kertoo nauraen.

Karoliina ja pieni Hilde viettivät sairaalassa yhteensä neljä yötä. Hilde oli kaksi yötä vauvateholla ja kaksi yötä lapsivuodeosastolla. Kun kaikki näytti olevan hyvin, äiti ja tytär pääsivät lähtemään kotiin.

Pienen Hilden hengitystä seurattiin vauvateholla.

Maksasairaasta Karoliinasta ei koskaan pitänyt tulla äitiä

Iso perhe on aina ollut Karoliinan haave, ja nyt se on toteutunut.

– Tosin olin ajatellut, että saisin kolme lasta. Mutta nyt, kun Hilde makoilee tässä mahani päällä, tuntuu siltä, että juuri näin pitääkin olla, Karoliina kertoo.

Haaveen toteutumisesta tekee erityistä se, että lapsena Karoliinalle kerrottiin, ettei hän voisi koskaan saada lapsia. Karoliina sairasti maksasairautta, johon ei ollut parantavaa hoitoa ja jonka vuoksi hänen kehonsa ei olisi kestänyt raskautta.

Kun Karoliina oli 12-vuotias, maksasairauteen keksittiin uusi leikkaus. Siitä lähtien Karoliina on elänyt terveen elämää.

Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, voiko Karoliina saada leikkauksen jälkeen lapsia. Aika näytti, että voi.

– Minulla on vasta viikon verran kokemusta neljän lapsen äitinä olemisesta, mutta nautin täysillä siitä, että ympärillä on koko ajan ihmisiä ja elämää. Kaaostakin mahtuu mukaan, mutta sitäkin enemmän hyvää.

Karoliinan perheen elämää voit seurata Instagramissa, @karoliinanygard.

Lue myös: Tuhannet naiset vastustavat synnytyssairaaloiden tukihenkilörajoituksia – esikoistaan odottava Katri teki adressin: ”Rajoituksissa ei ole mitään logiikkaa”

Marraskuun lopulla tyttövauvan saaneet Duudsonien Jukka Hildén ja hänen vaimonsa Chachi paukauttivat maanantai-iltana Youtubessa julki koko synnytyksen videoituna. Se on äärimmilleen ladattu rehellisillä tunteilla kivusta ja helpotuksesta jännitykseen, nauruun ja onnenkyyneliin.

– En olisi ikinä uskonut julkaisevani synnytysvideon, mutta tässä raaka ja kaunis kokemuksemme Sophia Rosen tuomisesta maailmaan, Jukka kirjoittaa Instagramissa saatesanoina.

Sairaalaan saapumisesta potilashotelliin saakka tapahtumat dokumentoiva video on 15-minuuttinen läpileikkaus synnytyksestä alusta loppuun. Sen ylivoimaisesti liikuttavin hetki on tietysti, kun kätilö ottaa syntyvän pienokaisen vastaan Helsingin Naistenklinikan synnytyssalissa.

Kivunlievitykseen sinnikäs Chachi muun muassa hengittää ilokaasua ja ponnistaa esikoisensa lopulta hyvin rauhallisesti synnytystuolilla. Jukka kertoo videolla, että ponnistus on ohi 20 minuutissa.

– Hän on melkein ulkona, pian hän näkyy jo, kannustaa kätilö Johanna Honkanen.

Molemmat vanhemmat ovat vauvan syliin saadessaan äärimmäisen liikuttuneita – onnea on vaikea katsojankaan todistaa kyyneltä tirauttamatta.

– Olen niin innoissani, Chachi kuiskaa videolla nauraen ja itkien yhtä aikaa.

Jukalla, 39, on kaksi lasta edellisestä liitostaan. Tanssijana ja tubettajana tunnetulle Chachille, 23, pienokainen on hänen ensimmäinen lapsensa. Pari vuotta yhtä pitäneet rakastavaiset avioituivat syyskuussa Lapissa pienessä tilaisuudessa.

Jukka ja yhdysvaltalainen Chachi olivat kertoneet haluavansa synnyttää nimenomaan Suomessa. Jukka ja Chachi kehuvat vuolaasti suomalaista synnytystä videonsa päätteeksi.

Synnytysvideo oli katsottu tiistaiaamuna jo yli 200 000 kertaa.

Pian vauvan syntymän jälkeen vanhemmat ilmoittivat, että pienokaisen nimeksi valittiin Sophia Rose. Päätös on tehty hyvissä ajoin etukäteen, sillä jo videolla synnytyssairaalassa vanhemmat puhuttelevat vastasyntynyttä samalla nimellä.

View this post on Instagram

A post shared by Chachi Hildén (@chachigonzales)