– Sinä kesänä oli satanut paljon, mutta keliolosuhteet olivat sinä aamuna hyvät, hän muistelee kahdenkymmenen vuoden takaista päivää.

Hyvin alkanut työpäivä sai kuitenkin dramaattisen päätöksen, kun asvaltti tien reunasta petti ja säiliöauto kaatui. Jarno-Petteri jäi jaloistaan kaatuneen rekan alle jumiin.

Puhelin oli jumissa taskussa, eikä hän voinut soittaa apua. Viimein paikalle osui tukkikuski, joka hälytti apua ja Jarno-Petteri saatiin pikaisesti toimitettua Turun yliopistolliseen keskussairaalaan.

Laura-puoliso oli saanut tiedon tapahtuneesta ja riensi sairaalaan, jossa Jarno-Petteri oli jo viety leikkaussaliin.

– Selkärankani oli katkennut, ja selän hermosäikeistä kymmenen prosenttia oli mennyt poikki. Leikkaava lääkäri oli magneettikuvat nähdessään ajatellut, että kumpikaan jaloista ei varmastikaan tulisi toimimaan.

Edessä oli useamman viikon kuntoutus Käpylän kuntoutuskeskuksessa, mutta jouluksi Jarno-Petteri pääsi kotiin. Vaikka lääkäri ei ollut uskonut, toinen jaloista toimi.

Pyörätuolista tuli Jarno-Petterin arkeen kuitenkin uusi välttämättömyys. Sitä hän käyttää aina kotona ollessaan. Kyynärsauvat ovat apuna vain joskus tilanteissa, joissa esteettömyyttä ei ole huomioitu.

Vuosi onnettomuuden jälkeen Jarno-Petteri ja Laura menivät naimisiin. Pian syntyi parin esikoinen.

Lastenhoito onnistuu pyörätuolistakin käsin

Hertta, 15, Martta, 13, Kerttu, 7, ja Sylvi, 2, ovat kaikki saaneet viettää paljon aikaa kotona isänsä kanssa, sillä Jarno-Petteri jäi onnettomuuden jälkeen sairaseläkkeelle.

Myyjänä työskentelevä Laura-puoliso oli esikoisesta ja keskimmäisestä kolme vuotta kotona, muista lapsista vuoden.

– Kun olin pieni, äitini oli perhepäivähoitaja. En ollut koskaan päiväkodissa. On tuntunut luontevalta hoitaa itse omat lapset kotona. Olen myös aina tykännyt lapsista, Jarno-Petteri sanoo.

Jarno-Petteri, 43, on viettänyt jo ison osan elämästään pyörätuolissa.

– Kaikkeen tottuu. Arkiset asiat hoituvat, joskus vain vähän hitaammin.

Perheen omakotitalo valmistui 2011 avaimet käteen -periaatteella. Liikkumista helpottavat luiskat tehtiin talon ulkopuolelle. Myös sisätiloissa huomioitiin esteettömyys.

– Kynnyksiä ei ole, wc on tavallista isompi ja allas siellä on matalammalla. Talon väliovet ovat normaalia leveämmät. Myös keittiön työtaso ja kaapit ovat normaalia matalammalla, Jarno-Petteri listaa.

Piha on asvaltoitu ja sieltä löytyy aidattu leikkialue.

Jarno-Petteri hoitaa lastenhoidon ohella myös kotitöitä. Koiran lenkitys onnistuu myös, mikäli keliolosuhteet sen sallivat. Loskaisella ja lumisella kelillä liikkuminen pyörätuolilla on vaikeaa.

Omien lasten hoitaminen liikuntarajoitteisena on Jarno-Petterin mukaan aina sujunut hyvin. Lapset eivät ole juosseet karkuun, eikä vaarallisia tilanteita ole päässyt syntymään. 

– Joskus lasten ollessa pieniä mielessä kävi valjaiden hankkiminen, mutta niitäkään ei ole tarvittu. Lapset ovat aina uskoneet hyvin sen, mitä ollaan sanottu, Laura ja Jarno-Petteri kertovat yhdessä.

Arkea helpottaa se, että perheen lapset ovat aina olleet hyviä nukkumaan. Sen sijaan Jarno-Petteri herää itse välillä öisin onnettomuudesta johtuviin kiputiloihin. Särkylääkkeitä on syötävä edelleen joka aamu ja ilta.

Miksi laittaisin lapsen päiväkotiin, kun voin hoitaa itse?

Neljän lapsen isältä hoituu lastenhoito tutulla rutiinilla.

– Isommista lapsista alkaa myös olla paljon apua pienempien lasten kanssa.

Jarno-Petterin arkipäivät sujuvat samalla kaavalla. Siihen kuuluvat tietyt rutiinit aamupalasta lounaaseen, leikkimiseen, päiväuniin ja ulkoiluun.

Isommat lapset menevät kouluun, ja Kerttu esikouluun. 2-vuotiaan Sylvin Jarno-Petteri laittaa auton turvaistuimeen ja kuskaa kaksi kertaa viikossa kaupungin leikkikouluun. Välillä auto suuntaa sedän luokse kyläilemään.

– Koska toinen jalkani toimii, pystyn ajamaan automaattivaihteisella autolla.

Jarno-Petteri ei juurikaan ole törmännyt muihin koti-iseihin. Hänen mukaansa kerhoihin lapsia tuovat pääosin äidit. Näin oli jo silloin, kun perheen nyt 15-vuotias esikoinen oli pieni.

Sairaseläkeläisenä Jarno-Petteri voisi hyvin laittaa kuopuksensa päivähoitoon, mutta sitä hän ei ole halunnut.

– Miksi laittaisin 2-vuotiaan päiväkotiin, kun ei ole pakko, Jarno-Petteri tuumii.

Kaikki lapset ovat saaneet viettää kiireetöntä aikaa kotona sisarustensa ja isänsä kanssa ja ikätovereita on nähty kerhoissa ja leikkikouluissa.

Lisäksi päivät koti-isänä ovat tuoneet Jarno-Petterin päiviin sisältöä ja merkityksellisyyttä.  

– Hienointa koti-isyydessä on juuri se, että saan olla lapsilleni läsnä, enkä jää mistään paitsi.

Vain hetkeä aiemmin Miia on kurvannut päivähoidosta kotipihaansa Lohjalla kolmenlapsisen katraansa kanssa.

Penttisten omakotitalon toisessa päässä on perheen kiinteistöpalveluyrityksen toimistotila, jossa Anu ja Miian Sami-puoliso työskentelevät. Niinpä Anu tapaa poikansa Samin perhettä päivittäin.

Aina Anu ei ehdi jäädä kahville, mutta lasten halauksille on aina aikaa – samoin Miia-miniän puheluille.

Anoppi ojentaa omaa poikaansa tarvittaessa

Miialla ja Anulla on ollut tiivis suhde oikeastaan siitä päivästä lähtien, kun Miia 17-vuotiaana muutti asumaan Samin luokse. Sami asusti tuolloin mökin tapaisessa rakennuksessa vanhempiensa omakotitalon pihapiirissä.

Mökki tarjosi nuorelle parille oman rauhan, mutta esimerkiksi pyykki oli pestävä päätalossa.

– Taisin tavata Anun ensimmäisen kerran, kun vanhempani kantoivat muuttolaatikoitani mökkiin. Se oli jännittävää aikaa, Miia kertoo.

Miia ja Anu muistelevat yhdessä, miten Anu opetti Miia käyttämään pyykkikonetta ja tekemään muitakin kotitöitä, jotka olivat vielä nuorelta tytöltä hakusessa.

Iltaisin he istuivat Anun kotona viettämässä yhdessä aikaa. Silloin Anu opetti Miialle virkkaamista. Kuin huomaamatta keskustelut alkoivat syventyä. Miian oli helppo puhua Anulle syvimmistä tunnoistaan, jopa siitä, jos Sami ärsytti häntä.

– Välillä olen ojentanut Samia, että rauhoituhan vähän. Viime vuosina sitä ei ole tarvinnut enää usein tehdä, Anu sanoo.

Vain yksi vaikea riita vuosien varrella

Miia ja Sami ovat saaneet nauttia vuosien varrella Anun tarkasta kädenjäljestä ja taidokkuudesta, sillä rakennuspiirtäjäntutkinnon aikoinaan suorittanut Anu remontoi mielellään.

– Anu on suunnitellut kaksi keittiötämme toiveideni mukaan, vaihtanut tapetteja ja maalannut edelliseen asuntoomme seinälle puun siluetin, kun Sami ja minä sitä pyysimme, Miia luettelee esimerkkejä, joilla Anu on ilahduttanut heitä.

Penttisten keittiö onkin eittämättä upea: siihen kiinnittää huomiota heti, kun astuu sisälle asuntoon. Suuren tammisaarekkeen äärestä on mukava laittaa vieraille tarjottavia.

Miian ja Samin häihin helmikuussa 2018 Anu leipoi valtavan, kolmikerroksisen kakun.

Miia ihailee Anussa sitä, että tämä tekee monia sellaisia asioita, joihin naiset tyypillisesti pyytävät miehen apuun. Anu käyttää taidokkaasti porakoneita ja ruuvimeisseleitä.

Kahvikupillisten ääressä Miia ja Anu pohtivat, että eivät muista kuin yhden vaikean riidan vuosien varrelta. Miia oli raskaana ollessaan pyytänyt Anua lähtemään Samin mukaan makutuomariksi sohvaostoksille. Sininen sohva ei miellyttänytkään Miian silmää, mistä hän kiukutteli hormonihuuruissaan Anulle.

– Silloin ilmoitin, että tuollainen ei sovi ja paiskasin oven perässäni kiinni, Anu kertoo.

Ylipäätään odotusaikana Anu otti Miiaa päähän, mikä ei ollut tavallista.

– Kuitenkin oli helpottavaa ajatella Anun olevan koko ajan meidän tukenamme ja turvanamme.

Kun esikoinen sitten syntyi, Anu oli ensimmäisen yön kotona Miian ja vauvan kanssa, sillä Samilla oli silloin töitä. Yhdessä he vuorottelivat itkuisen vauvan hoitoa. Siitä lähtien Anu on ollut läheinen mummi, myös kahdelle nuorimmalle lapselle.

Anulla ei kuitenkaan ole nokan kopauttamista Miian kasvatustaitoihin. Kun Anulta kysyy Miian parhaista puolista, hän toteaa heti, että Miia on mainio äiti.

– Ei ole koskaan tarvinnut miettiä, miten Miia ja Sami pärjäävät lasten kanssa. Miia huolehtii upeasti jälkikasvustaan.

Vaikea paikka miniälle ja anopille oli, kun Samin ja Anun sukset menivät muutama vuosi sitten ristiin työasioiden takia ja Sami ilmoitti, että ei halua tavata äitiään. Välit on kuitenkin sittemmin korjattu. Sopu tehtiin Miian syntymäpäivänä.

Anoppi muistaa kauhunhetket: ”Kuulin Miian kirkuvan”

Kun Miian ja Anun jutustelua kuuntelee, ymmärtää hyvin, että Miia on monesta kiitollinen anopilleen. On kuitenkin vielä yksi syy, jonka vuoksi Miia halusi ehdottaa Anua Suomen parhaimmaksi anopiksi, kun Kaksplussan kilpailussa sellaista etsittiin.

Anu pelasti Miian hengen, kun Miian ja Samin ensimmäisessä kodissa Anun pihamökissä tapahtui vuonna 2015 vakava tapaturma.

Miian niskaan tipahti kattilallinen kiehuvaa vettä, kun hän kumartui avaamaan keittotason alapuolista kaappia.

Miia itse ei muista noista hetkistä juuri mitään. Anulla sen sijaan on tapahtuma kirkkaana mielessään.

– Kuulin sisälle talooni, kuinka Miia kirkui. Tajusin heti, että nyt on tapahtunut jotakin vakavaa.

Anu ohjasi Miian heti suihkuun kylmän veden alle. Ambulanssin tuleminen kesti pitkät 50 minuuttia – koko tuon ajan Anu suihkutti Miiaa kylmällä vedellä.

– Lääkärit totesivat myöhemmin, että Anun antama ensiapu pelasti henkeni. Muuten palovammat olisivat vaurioittaneet kaulavaltimoita, mikä olisi ollut kohtalokasta, Miia kertoo.

Miian olkapäässä näkyy edelleen laaja arpinen alue. Vaikeiden palovammojen hoito kesti yhteensä viisi vuotta.

Palovamma järkytti koko perhettä. Lapset eivät saa Penttisillä mennä lähellekään kuumaa. Miiasta tuli myös monen muunkin asian suhteen varovainen.

– Ajan autolla vain tuttuja, omia reittejäni. Jos pitää lähteä käymään esimerkiksi täältä Lohjalta Helsingissä Lastensairaalassa, Anu lähtee kuskiksi, jos Sami ei pääse, Miia kertoo.

Kun Miia kertoo tapahtunutta, Anu pyyhkii kyyneleitään. Tapahtunut lähensi molempia entisestään.

– Miia on minulle kuin oma tytär, Anu huokaisee.

”Meillä on ihan omat reittimme”

Kaksplussan anoppikilpailussa Anu voitti toimituksen yhteisellä päätöksellä pääpalkinnon, loman kahdelle Naantalin kylpylään.

Miia haluaa, että Anu pääsee miesystävänsä kanssa rentoutumaan ja viettämään arjen velvoitteista vapaata aikaa.

Anulla ei ole mitään sitä vastaan, sillä hän itse lupautui puoleksitoista viikoksi vahtimaan Miian ja Samin lapsia, kun vanhemmat suuntaavat Thaimaahan.

Anu vitsaileekin, että hän ampaisee kylpylään heti samalla oven avauksella, kun Miia ja Sami saapuvat kotiin lomamatkaltaan.

Anoppi ja miniä aikovat lomailla myös yhdessä. Kesäksi on suunnitteilla reissu Pohjois-Suomeen ja Norjaan. Anu ja Miia lähtevät matkaan lasten kanssa asuntovaunulla samalla, kun Sami ja Anun miesystävä lähtevät samalle suunnalle kalastusreissulle.

Anu on luvannut ajaa yhdistelmäajoneuvoa, sillä onhan hän töissään kiinteistöhuoltotehtävissä tottunut vetämään isoja lavetteja ja peräkärryjä.

– Siitä tulee hauskaa. Voidaan mennä minne vaan. Meillä on ihan omat reittimme, anoppi ja miniä hykertelevät.

Liisa tarttui puhelimeen ja näppäili päivystyksen numeron. Muutaman päivän päähän oli varattuna neuvolalääkärin aika, mutta Liisasta tuntui, ettei asia voisi odottaa sinne asti.

Selman epämääräiset oireet olivat kestäneet jo pari viikkoa. Aluksi Selma oli valittanut jatkuvasti nälkäänsä. Vanhemmat olivat järkeilleet, että äkillistä ruokahalua selitti jonkinlainen kasvupyrähdys.

Kohta Selmalle maistui jopa kolme lämmintä ruokaa päivässä. Lisäksi hänellä oli koko ajan jano. Muuten Selma käyttäytyi kotona niin kuin ennenkin.

Selman isoäiti oli tosin huomannut, että mummon hoivissa ollessaan lapsi vaikutti väsyneeltä, välillä itkuiseltakin. Diabeteshoitajan työstä eläköitynyt isoäiti oli ihmetellyt ääneen Selman janoisuutta ja miettinyt, voisiko kyseessä olla diabetes. Mutta ei kai sentään, hän oli torpannut epäilynsä heti perään.

Liisa ja Selma esiintyvät artikkelissa pelkillä etunimillään Selman yksityisyyden suojelemiseksi. Kummankin henkilöllisyys on Kaksplussan tiedossa.

Kyyneleet olivat hyvä merkki

Isoäidin kommentti oli jäänyt pyörimään Liisan mielen perukoille. Vaikka Selman oireet täsmäsivät diabetekseen, se tuntui Liisasta epätodennäköiseltä vaihtoehdolta, koska sairautta ei esiintynyt suvussa.

Päivystykseen soittaessaan Liisa sanoi, että haluaisi mittauttaa Selman verensokeriarvot varmuuden vuoksi. Verensokeri tarkoittaa veren glukoosipitoisuutta.

– Halusin poissulkea diabeteksen mahdollisuuden heti ensimmäisenä. Ajattelin, että diabetes olisi kaikista pahin vaihtoehto, Liisa kertoo.

Sairaalassa Selman verensokeri mitattiin. Diagnoosi oli sillä selvä. Verensokerin sormenpäämittauksessa diabeteksen alarajana pidetään 12,2 millimoolia litrassa. Mittari näytti yli kolmeakymmentä, mutta tarkkaa tulosta oli vaikeaa arvioida, koska mittarin yläraja tuli vastaan.

Tulos musersi Liisan. Pikkuinen Selmakin itki valtoimenaan: olihan sairaalaympäristö jännittävä, olo todennäköisesti huono ja äidin hätä niin selvää.

– Lääkäri sanoi olevan hyvä, että Selma kyynelehti. Joskus diabeetikkolasten elimistö on kuulemma päässyt kuivumaan niin pahasti, ettei kyyneleitäkään enää tule.

Kannustusta ensimetreiltä asti

Vaikka diagnoosi ensin järkytti, Liisa tunsi myös välitöntä helpotusta. Viimein löytyi syy Selman oudolle käytökselle ja keinoja lapsen olon helpottamiseen. Selma oli niin pieni vielä, ettei hän pystynyt kertomaan olostaan sanoilla.

Päivystyslääkäri lohdutti Liisaa sanomalla, että diabeteksen kanssa voi elää hyvää ja normaalia elämää. Hän ei kuitenkaan pystynyt selittämään, miksi sairaus oli puhjennut juuri Selmalle. Koska diabetesta ei tiettävästi esiintynyt kummankaan vanhemman suvussa, kyse saattoi olla yksinkertaisesti huonosta tuurista.

Liisa, Selma ja Selman isoäiti lähtivät omalla autollaan kohti lähintä keskussairaalaa, jonne Selman isä seurasi perässä heti töistä päästyään. Selma otettiin osastolle tutkittavaksi. Onneksi Selma ei ollut saanut diabeetikon happomyrkytystä eli ketoasidoosia, joka olisi ollut hengenvaarallinen tila.

Osastoaikana otettiin laboratoriokokeita, Selman kehoa nesteytettiin ja vanhemmille opetettiin kädestä pitäen, miten verensokeria seurataan ja insuliinia pistetään. Selma sai olkavarteensa myös sensorin, joka mittaa veren glukoositasoja.

– Selma oli ihan superreipas osastolla. Ensimmäisiä insuliinipistoksia hän vähän itkeskeli, mutta sitten sekin loppui. Hän varmaan oivalsi syy-yhteyden pistoksen ja paremman olon välillä.

Perhe pääsi kotiutumaan sairaalasta muutaman päivän kuluttua.

Aina samat ennakkoluulot

Liisa on huomannut, että diabetekseen ja sen hoitoon liittyy edelleen harhaluuloja. Etenkin vanhemman väen kanssa keskustellessa Liisaa harmittavat tietyt olettamat.

– Saatetaan päivitellä sairauden olevan niin paha, että ihan pistoshoitoa tarvitaan, vaikka insuliinipistokset ovat ainoa hoitokeino tyypin 1 diabeteksessa. Sellainen kommentointi saa karvat pystyyn.

Pahin Liisan korviin kantautunut kommentti oli se, kun tuttava epäili vanhempien syöttäneen Selmalle pelkkää sokeria, kun diabetes kerran pääsi puhkeamaan. Liisa arvelee, että monilla menee yhä tyypin 1 ja 2 diabetes sekaisin. Vain jälkimmäinen voi aiheutua elintavoista.

Toisaalta Liisaa harmittaa senkin liiallinen korostaminen, että diabeteksen hoito on nykyään helpompaa kuin koskaan aiemmin. Väite on totta, mutta niin pienen lapsen kuin Selman kanssa sairaus vaatii vanhemmalta jatkuvaa valppautta.

– Olemme mielettömän kiitollisia Selman sensorista, mutta jonkun kuitenkin täytyy valvoa sokereita, laskea sopiva insuliiniannos ja herätä yöllä miettimään, mitä tehdä, jos yöllä tulee hälytys verensokerin tipahtamisesta.

Pääosin ihmiset ovat kuitenkin olleet empaattisia ja myötäeläviä, Liisa kiittelee. Osa perheen läheisistä on tarjoutunut auttamaankin arjessa, jos olisi tarpeen.

Normaalia arkea

Haastatteluhetkellä on kulunut kolme kuukautta siitä, kun Selma sai diagnoosinsa. Ensimmäisiä viikkoja sairaalasta kotiutumisen jälkeen Liisa kutsuu kuherruskuukaudeksi. Tuli onnistumisen kokemuksia, kun hoito sujui mallikkaasti kotona.

– Sitten todellisuus iski vasten kasvoja. Tajusin, että tällaista tämä tulee olemaan Selman loppuelämän ajan. Tuli kaikenlaisia kauhukuvia siitä, jääkö Selma jostain paitsi sairautensa takia. Nyt ne ajatukset tuntuvat jo vähän hölmöiltä.

Tavallaan Liisaa lohduttaa se, ettei Selma tule muistamaan aikaa ennen sairauttaan. Verensokerin tarkkailusta ja insuliinin pistämisestä tulee niin arkisia asioita, ettei hän välttämättä koskaan koe niitä taakaksi.

Selma on mukautunut jo nyt hienosti. Ruoka-ajan lähestyessä hän osaa mennä vatsalleen sohvalle ja pyytää ”peppupiippiä” eli pakaraan pistettävää insuliiniannosta. Leikisti insuliinia täytyy laittaa pehmoleluillekin. Kunhan Selma kasvaa, voi pistoksen antaa vatsaan.

Sitä paitsi Selma saa herkutella niin kuin muutkin lapset. Herkut vain kannattaa ajoittaa muun ruokailun yhteyteen, jottei insuliinia tarvitsisi pistää montaa kertaa.

– Diabetes tulee kulkemaan Selman mukana aina. Toivottavasti hän on niin vahva, ettei anna sairauden lannistaa itseään. En ole siitä kuitenkaan kovin huolissani, koska perheen pienimpänä hän on jo oppinut pitämään puoliaan, Liisa naurahtaa.

Artikkelin lähteinä on käytetty Terveyskirjastoa ja Diabetesliiton julkaisuja.

Juuri siinä piilee ongelman ydin, väittää Becky Kennedy, joka on Yhdysvalloissa tunnettu vanhemmuusvaikuttaja ja -kirjailija sekä kliinisestä psykologiasta väitellyt tohtori. Hänen vanhemmuusvinkkeihin keskittyvällä Instagram-tilillään on yli kolme miljoonaa seuraajaa.

Helmikuussa 2025 Kennedy teki julkaisun, joka käsittelee valtataisteluiden välttämistä ruokapöydässä. Kennedyn mukaan valtataistelut johtuvat usein siitä, että vanhempi vaatii lapselta pöydässä asioita, joita kasvatuksellisesta näkökulmasta ei tarvitsisi vaatia.

Toisin sanoen: vanhemman kannattaisi tarkistaa oma asenteensa ennen kuin käy valtataistoon lapsen kanssa. Kennedyn mukaan on erityisen tärkeää tunnistaa ero hyvän vanhemmuuden ja hyvän syömisen välillä.

Vanhemmalla ja lapsella on eri tehtävät ruokapöydässä

Julkaisussaan Kennedy erittelee vanhemman ja lapsen tehtävät, mitä tulee perheen ruokailuun.

Vanhempi päättää, mitä syödään, milloin syödään ja missä syödään. Vanhempi siis valitsee tarjottavan ruoan, ruokailuajan ja sen, syödäänkö pöydän ääressä yhdessä vai jollain muulla tavalla.

Lapsi sen sijaan saa päättää, kuinka paljon hän syö vai syökö ollenkaan. Kennedy perustelee näkemystään niin, että vanhemman tehtävä on loppujen lopuksi vain tarjota terveellistä ja ravitsevaa ruokaa sekä luoda lapselle myönteinen ruokailuympäristö – ei pakottaa lasta syömään juuri niin kuin on suunnitellut.

Ongelmia sen sijaan syntyy, jos vanhempi yrittää lapsen tontille. Esimerkkinä Kennedy antaa tilanteen, jossa lapsi on syönyt pelkkää pastaa mutta vanhempi ei salli hänen nousevan pöydästä, ellei tämä suostu syömään myös tomaatteja. Lopputuloksena on todennäköisesti konflikti ja valtataistelu.

Lapsellakaan ei ole asiaa vanhemman tontille. Vanhempi ei esimerkiksi saisi Kennedyn mukaan laittaa lapselle tämän pyynnöstä jotain muuta ruokaa, koska silloin valtataistelu on hävitty.

Entä miten käy terveellisen ruokavalion?

Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, moni ehkä puhisee nyt. Lapsen ruokavalio ja riittävä ravintoaineiden saanti on kuitenkin vanhempien vastuulla.

Kennedyn mukaan asiasta ei kannata stressata liikaa. Vinkissä ei ole kyse siitä, miten lapsen saisi kuin taikaiskusta syömään monipuolisesti omasta tahdostaan. Kyse on pysyvästä ruokailukulttuurin muutoksesta, joka Kennedyn mukaan auttaa lasta kehittämään terveen ruokasuhteen.

– Luota lapsesi kykyyn kuunnella kehoaan ja kehittää terveellisiä ruokailutapoja ajan kanssa, Kennedy rohkaisee kuvatekstissä vapaasti suomennettuna.

Alkuperäinen, englanniksi julkaistu kuvasarja on alla. Äänestä artikkelin lopussa, mitä mieltä olet vinkin toimivuudesta!

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Dr. Becky (@drbeckyatgoodinside) jakama julkaisu

Näin Pyry Young, 41, kuvailee, miten lääkärin sanat vuosia sitten romuttivat hetkeksi hänen haaveensa saada oma lapsi – onneksi eivät kuitenkaan lopullisesti.

Lääkäri kertoi Pyrylle, että hänen kehonsa ei tuota yhtään siittiöitä. Haaveet biologisen lapsen saannista tuntuivat siinä kohtaa mahdottomalta.

Mitään selittävää tekijää lapsettomuudelle ei löydetty. Pyry oli perusterve mies.

Kun tieto mahdollisesta lapsettomuudesta kävi ilmi, Pyry huomasi, ettei juurikaan saanut miehistä vertaistukea asiaan. Moni yritti lohduttaa Youngia sanomalla, että ainahan lapsen voi myös adoptoida.

– Tarve oman biologisen lapsen saamiselle liittyy kuitenkin johonkin alkukantaiseen. En osaa kunnolla selittää, miksi tuo tarve oli minulla niin vahva. Ehkä sen vain näkee niin luonnollisena. Olen aina myös ollut lapsirakas, Pyry sanoo.

Estrogeenilääkitys auttoi lisäämään siittiöitä

Lääkäri ehdotti Pyrylle vuoden ajan päivittäin otettavaa estrogeenin estolääkitystä, joka ehkä auttaisi – tai sitten ei. Mitään takeita asiasta ei ollut.

Lääkkeen piti nostaa testosteronitasoja ja näin vaikuttaa siittiöiden määrään.

Pyryn onneksi lääke alkoi vaikuttaa, ja siittiöitä alkoi kertyä. Määrä oli kuitenkin niin pieni, että lapsen saamiseen tarvittiin koeputkihedelmöityshoitoja.

Hoidot olivat Pyrylle ja hänen puolisolleen raskaat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Noin vuoden jälkeen hoitojen aloittamisesta puoliso oli kuitenkin raskaana.

Alkuvuodesta 2024 heille syntyi terve poika.

Vertaistukea miehille lapsettomuudesta

Omasta lapsesta haaveileminen ja epätietoisuus lapsen saamisesta sai Pyryn antamaan kasvot miesten lapsettomuudelle. Hän on esiintynyt paljon eri medioissa puhumassa aiheesta.

Nykyään Pyry vetää miehille vertaisryhmiä tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka ry:ssä ja toimii yhdistyksen hallituksessa.

Hän myös nauttii täysillä isyydestään. Pyrylle unelma oman lapsen saamisesta on täyttänyt kaikki odotukset.

– Parasta on, kun saa pitää toisesta huolta ja seurata hänen kasvuaan.

Pyry jäi hoitamaan lasta perhevapaille, kun tämä oli kahdeksan kuukautta vanha.

– Elokuun vietimme puolisoni kanssa yhdessä vapailla, mutta sen jälkeen jäin lapsen kanssa kaksin kotiin. Aluksi jännitin, mutta muutaman viikon jälkeen kaikki alkoi sujua hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa olin myös todella väsynyt. En muista koska olisin ollut niin puhki!

Helsingissä asuva Pyry yllättyi positiivisesti, miten paljon ja monipuolisesti perhevapailla on ollut kaikkea tekemistä arkipäiviin tarjolla – ja vieläpä maksutta.

– Olemme viettäneet paljon aikaa Keskustakirjasto Oodissa ja leppoisassa kohtaamispaikassa, Albertin Olohuoneessa. Siellä olemme esimerkiksi askarrelleet, leikkineet, olleet vauvojen värikylvyssä ja muskarissa. Samalla olemme törmänneet muihin lapsiin ja vanhempiin ja tulleet tutuiksi heidän kanssaan kahvikupin ja ruoka-annosten äärellä.

Pyry yllättyi iloisesti myös liikunnallisista faijatreeneistä, jotka onnistuivat mainiosti vauvan ollessa mukana. Lisäksi hän hankki juoksurattaat, joilla päiviin sai lisää kuntoilua.

– Päivät lapsen kanssa kulkevat tietyllä rutiinilla. Aamupuuron jälkeen on lähdetty aina johonkin ihmisten ilmoille, seuraavaksi on nautittu lounas, jonka jälkeen on menty päiväunille. Ennen kuin puoliso tulee töistä kotiin olemme käyneet ulkoilemassa.

Vanhemmuus ei ollutkaan niin rankkaa

Ennen lapsen syntymää Pyry varautui siihen, että lapsen kanssa voi olla omat haasteet esimerkiksi yöunien ja omien univelkojen suhteen. Kaikki lähti kuitenkin ensimmäisten kuukausien jälkeen sujumaan hyvin.

– Itse koen, että lapsen saaminen ja isänä oleminen ei ole ollut niin rankkaa kuin mitä moni etukäteen antoi ymmärtää. Toki lapsi on ollut terve ja hän myös nukkuu hyvin. Näin ei kaikilla aina ole.

Pyry miettii, että lapsen saaminen muuttaa oikeastaan kaiken, mutta monessa asiassa paljon on omasta asenteesta kiinni. Hän ja hänen puolisonsa ovat reissanneet ulkomailla lapsensa kanssa, käyneet ravintoloissa syömässä ja viettäneet paljon aika mökillä.

– Vaikka saa lapsen, voi silti tehdä ja mennä. Todennäköisesti ollaan myöhässä, mutta hyvin on silti mennyt.

Pyry kokee tärkeäksi myös sen, että molemmilla vanhemmilla on lapsen saamisenkin jälkeen omat harrastuksensa ja vapaa-aikaa.

– Olemme kaikki onnellisempia, kun annamme toiselle mahdollisuuden vapaa-aikaan perhearjen keskellä.

Kaksin vietetty aika on tärkeää

Lapsen saaminen on opettanut Pyryä mukautumaan uusiin asioihin ja rutiineihin.

– Olin aina ennen se, joka oli ajoissa joka paikassa. Nyt on ollut tilanteita, kun joudumme vielä lähdön hetkellä vaihtamaan lapsen vaipan ja aikataulut menevätkin uusiksi.

Lapsen saaminen on myös rauhoittanut elämää.

– Haaveilin saavani lapsia jo kolmekymppisenä, mutta kun tulee isäksi vasta neljäkymppisenä, ei ole kiire enää minnekään.

Pyryn lapsi täytti juuri vuoden. Hiljattain lapsi aloitti päiväkodin, ja Pyry lähti haikein mielin takaisin työelämään IT-asiantuntijaksi. Hän on iloinen, että vietti lapsensa kanssa aikaa perhevapailla.

Pyry näkee perhevapaauudistuksen hyvänä asiana.

– Monella kytee yhä stereotypia siitä, että äidit hoitavat kotona lapsia. Oman lapsen kanssa kaksin vietetty aika luo sidettä lapsen ja isän välille. Ja onhan se aikaa, jota ei saa enää koskaan takaisin.

Isänä oleminen ei kuitenkaan lopu töihin paluuseen.

Tällä hetkellä Pyrylle isyydessä ovat hienoimpia hetket, kun oma lapsi onnesta soikeana tulee kotiovella vastaan, hymyilee ja katsoo silmiin.

Eve ja hänen poikaystävänsä olivat vain 17-vuotiaita, kun Eve alkoi odottaa heidän esikoistaan. Raskaus oli alkanut ehkäisystä huolimatta, mutta nuoripari päätti pitää lapsen ja muuttaa oman kattonsa alle.

Varsin pian vauvan synnyttyä Evelle valkeni, ettei poikaystävä ollut kovin valmis perhe-elämään. Even mukaan kumppani pelasi enemmän videopelejä kuin osallistui kodinhoitoon.

– Hän taisi olla tottunut siihen, että pyykit peseytyvät itsestään ja ateriat vain ilmestyvät pöytään, kuten lapsuudenkodissa. Pyysin häntä osallistumaan arjen pyörittämiseen, mutta muutosta ei tapahtunut.

Nuorelle pariskunnalle oli ikänsä puolesta järjestetty erilaisia tukitoimia, mutta Even mukaan poikaystävä kieltäytyi osallistumasta niihin. Niinpä Eve kävi lapsen asioita koskevissa tapaamisissa yksin vauvan kanssa.

Eve ei esiinny artikkelissa oikealla nimellään lastensa yksityisyyden suojaamiseksi. Hänen henkilöllisyytensä on Kaksplussan tiedossa.

Hetken näytti paremmalta

Lapsen täytettyä kolme vuotta Eve ja hänen poikaystävänsä erosivat. Lapsi jäi asumaan Even luo, eikä ex-kumppani ollut Even mukaan isän roolissa kovin aktiivinen.

Eve teki kolmivuorotyötä ja hoiti pitkälti yksin lapsen asiat. Käyntejä neuvolassa ja lääkärissä riitti, koska lapsella oli erityispiirteitä.

Muutaman vuoden erossaolon jälkeen jokin muuttui. Ex-poikaystävä halusi tavata enemmän parin lasta kuin aiemmin. Pian Eve huomasi olevansa jälleen raskaana.

– Alkuun näytti paremmalta. Palattuamme yhteen hän vaihtoi työpaikkaan, joka mahdollisti hänelle enemmän aikaa kotona. Hän alkoi myös hoitaa vastasyntynyttä vauvaa, mutta vastuu erityisestä esikoisestamme jäi yhä minulle.

Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun arki alkoi valua vanhoihin uomiinsa. Niinä kertoina, kun Evellä oli jokin oma meno ja kumppanin olisi pitänyt jäädä yksin vahtimaan esikoista, jouduttiin hälyttämään Even äiti apuun.

Even mukaan asiasta keskusteltiin, mutta kumppani ilmoitti osallistuvansa arjen pyörittämiseen enemmän vain, jos Eve palaisi vanhempainvapaalta töihin. Niin Eve myös teki.

Yövuorosta suoraan lapsen lääkärikäynnille

Perhe alkoi rakennuttaa itselleen taloa Even isän avustuksella. Arjen vastuiden epätasainen jako alkoi silloin paisua käsittämättömiin mittasuhteisiin.

– Minulle saatettiin ilmoittaa torstaina, että perjantaina pitäisi mennä rakennustyömaalle tekemään välisiivous. Vietin raksalla 11 tuntia, kiirehdin hakemaan lapset päiväkodista, vein heidät talon pihalle leikkimään ja annoin pientä välipalaa, kun viimeistelin hommia. Sitten vein lapset kotiin iltatoimiin, laitoin heidät nukkumaan ja lähdin itse yövuoroon.

Joinain aamuina yövuorojensa jälkeen Eve jäi vielä valvomaan, jotta voisi viedä lapset aamulla päiväkotiin tai lääkäriin. Kaiken ohessa hän kertoo valmistaneensa perheen ateriat, laittaneensa kumppanilleen eväät töihin sekä pyykänneensä ja siivonneensa kotona.

Joskus Even piti soittaa äitinsä auttamaan, koska hänen omat voimansa tai aika eivät yksinkertaisesti riittäneet.

Kumppani ei Even mukaan ennakoinut arkea ollenkaan tai osallistunut askareisiin, vaikka Eve pyysi. Miksi Eve suostui hoitamaan kaiken?

– Sitä vain haluaa, että arki toimii. Elämä oli hektistä, olin jatkuvassa hälytysvalmiudessa ja yritin selvitä kaikista velvollisuuksista.

Even mukaan kumppania ei juuri näkynyt rakennustyömaalla, vaan tämä ilmoitti viideltä töistä päästyään, ettei jaksanut rankan työpäivän jälkeen enää huhkia. Kun Eve toi lapsia kotiin nukkumaan, hän löysi kumppaninsa pelaamasta videopelejä.

Jossain vaiheessa Eve alkoi miettiä, kuuluiko arjen olla tällaista sinnittelyä päivästä toiseen. Hän alkoi kyseenalaistaa myös itseään ja pärjäämistään.

– Aloin myös syyllistää itseäni siitä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti, koska en suoriudu kaikesta.

Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen Eve päätti, että nyt saa riittää.

Kukaan ei kyseenalaistanut

Eve on katunut sitä, ettei lopettanut suhdetta aiemmin. Jälkikäteen hän on myös pohtinut, että taloprojekti olisi pitänyt jättää toteuttamatta.

– Mutta kun voimat menevät, tilanteisiin turtuu. Aloin kuvitella, että tällaista elämäni nyt vain on. Jälkeenpäin olen kauhistellut asiaa ja vähän katkeroitunutkin siitä, miksi siedin tilannetta niin pitkään.

Toisaalta Eve ajattelee, että tilanteelle sokeutuminen ei ole vain hänen omaa syytään. Even mukaan neuvolassa tai sosiaalipalveluiden tapaamisissa ammattilaiset eivät kertaakaan kysyneet häneltä, missä lasten isä oli tai miten tämä osallistui arkeen.

– Esikoisemme vauva-aikana kukaan ei edes olettanut kumppanini olevan osa lapsen elämää, koska olimme niin nuoria. Samalla minulla oli tarve pärjätä ja näyttää, että olen hyvä äiti nuoresta iästäni huolimatta.

Even mielestä alan ammattilaisten olisi pitänyt kyseenalaistaa hänen vastuunsa määrää. Hän ajattelee olevan ennen kaikkea lasten edun mukaista, että isät olisivat lasten elämässä hoivaajina ja kasvattajina siinä missä äiditkin.

Joka tapauksessa yksin

Vaikka ero on ollut Evelle helpotus, se on ollut myös riitaisa. Even mukaan ex-kumppani oli ensi alkuun sitä mieltä, että lasten tulisi jäädä isälleen. Asumis- ja huoltajuuskuvioita on täytynyt käydä läpi lastenvalvojan johdolla.

Kotitöitä ja lasten asioita on hoidettavana yhtä paljon kuin ennenkin, mutta Eve kokee kaikesta suoriutumisen aiempaa helpommaksi.

– On paljon parempi elää yksin kuin parisuhteessa niin, että käytännössä pyörittää arkea yksinään. Jälkimmäinen on paljon kuormittavampaa, koska silloin joutuu vain pettymään kerta toisensa jälkeen.

Even eropäätöksen lopulta sinetöi pohdinta siitä, miten hän pärjäisi yksin.

– Sitten tajusin, että minähän olen jo yksin. Sitä paitsi käytännön järjestelyihin saa apua, itsekseen ei tarvitse selvitä.

Muita vastaavasta suhteesta eroa harkitseville Eve haluaisikin rohkaista luottamaan itseensä: jos on pärjännyt tähänkin asti, pärjää tulevaisuudessakin.

Tuolloin 19-vuotias Metti järkyttyi siitä, miten jäykät sukupuoliroolit perheessä vallitsivat. Hänen mukaansa ei olisi tullut kuulonkaan, että perheen isä olisi jäänyt hoitamaan lapsia yksin edes muutamaksi tunniksi.

– Minua se hämmästytti. Päätin jo tuolloin, että sitä en ainakaan halua. En voisi kuvitella itseäni pelkästään kotiäidiksi, Metti sanoo Annassa.

Metti kertoo toisinaan ärsyyntyvänsä siitä, että julkisuudessa hänestä on annettu kuva lähinnä jalkapalloilijan vaimona. Hän tapasi kymmenen vuotta vanhemman puolisonsa Mikael Forssellin vuonna 2012 helsinkiläisravintola Kappelin terassilla.

Kahden vuoden kuluttua ensitapaamisesta pariskunta oli naimisissa ja pienen Lilian-tyttären vanhemmat. Vuonna 2016 perheeseen syntyi vielä Lucas ja vuonna 2022 kuopus Ellen.

– Vaikka äitiys on minulle maailman tärkein rooli, haluan päästä toteuttamaan itseäni myös muilla tavoilla. Olen uranaisena parempi äiti, Metti toteaa.

Vanhemmuuden vastuu jaetaan tasan

Metin mukaan hän ja Mikael ovat jakaneet tasavertaisen vanhemmuuden alusta asti.

– Vauvavuosina Miklu heräsi yhtä lailla syöttämään lasta ja vaihtamaan vaippaa. Minun ei tarvitse koskaan kantaa huolta siitä, pärjääkö hän lasten kanssa.

Ura sisällöntuottajana ja vaikuttajana alkoi Lilian-esikoisen vauvavuonna, kun perhe oli muuttanut Saksan Düsseldorfiin Mikaelin töiden perässä. Ensin Metti kiinnitettiin Elle-lehden bloggaajaksi. Tätä nykyä hänellä on oma yritys ja useita vaikuttamisen kanavia.

Viime syksynä Metti nähtiin myös Amazing Race Suomi -ohjelmassa, jonka hän voitti. Ohjelmaa seurasi palauteryöppy, joka ajoittain kärjistyi vihapuheeksi. Kilpailuhenkiseksi ja päämäärätietoiseksi tunnustautuva Metti uskoo, että katsojat näkivät hänessä kokonaan uuden puolen.

Metin mukaan vuodet julkisuudessa ovat kuitenkin opettaneet häntä käsittelemään kritiikkiä. Arvostelujen kannattaa antaa mennä, hän pohtii Annassa.

Ikäkriisiltä on vältytty

Tullessaan äidiksi parikymppisenä Metti koki henkistä yksinäisyyttä. Ikätoverit elivät toisenlaista elämänvaihetta kuin hän. Metti ei kuitenkaan koe jääneensä mistään paitsi.

– Elämä ei lopu lasten saamiseen, se vain muuttaa muotoaan. Nyt 33-vuotiaana olen taas samassa tahdissa ystävieni kanssa elämässä ruuhkavuosia, hän sanoo.

Töiden ja kolmen lapsen ansiosta arjessa tosiaan riittää puuhaa. Siksi Metti merkkaa kalenteriin ylös myös oman aikansa viettämisen sekä pitää Mikaelin kanssa kiinni säännöllisistä treffi-illoista.

Annassa Metti toteaa välttyneensä ikäkriiseiltä. Hän uskoo sen johtuvan siitä, että sai lapsensa nuorena ja perheen lapsiluku on nyt täynnä.

– Olen todella onnekas, kun olen saanut tämän kaiken.

Mitä ajatuksia Metillä on ulkomaille muuttamisesta? Missä tilanteessa hän on kokenut, että tasa-arvossa olisi vielä kohennettavaa? Lue koko juttu Annan numerosta 08/2025 tai verkosta anna.fi!

Lasten syntymä ja kasvaminen merkitsevät monesti sitä, että koko perhe alkaa noudattaa terveyttä tukevia rutiineja. Esimerkiksi vanhemman omakin ruokavalio voi monipuolistua, kun hän pyrkii tarjoamaan jälkikasvulleen ravitsemussuositusten mukaista ruokaa.

Miten vanhemmuus on muuttanut elintapojasi – vai onko kaikki sinun osaltasi pysynyt ennallaan? Ota selvää Kaksplussan testillä!

Tee testi alta

Pariskunnalla on neljä suuta ruokittavana: kaksi alle kouluikäistä, kaksi teiniä. Harmiksi kumpikaan vanhemmista ei erityisemmin nauti kokkaamisesta.

Niihin aikoihin, kun perheeseen oli syntynyt kaksi lasta, Hanne ja hänen puolisonsa sopivat laittavansa ruokaa vuorotellen. Omalla vuorollaan Hanne pilkkoi ja paistoi, keitti ja kattoi. Homma vei aikaa, mutta ainakin perhe sai kunnon aterian.

Kun vuoro vaihtui, puoliso saattoikin lämmittää mikrossa pinaattilettuja.

– Se oli klassikkoriitamme vuosien ajan. Minulle einekset olivat viimeinen vaihtoehto, johon olisin turvautunut, jos olisin ollut ihan loppu.

Tosiasiassa Hanne oli ihan loppu. Päivisin hän työskenteli liikkeenjohdon konsulttina ja iltaisin kirjoitti blogiaan. Kotona hän siivosi ja järjesteli, sopi lasten menot eikä mennyt nukkumaan ennen kuin keittiön työtaso oli pesty.

Noin 30-vuotiaana Hanne havahtui ensimmäistä kertaa siihen, että on todella väsynyt.

Huomioon ottaminen kuormittaa

Ruuhkavuosien varrella ja perheen kasvettua vielä kahdella lapsella Hanne on saanut huomata, ettei ole ainoa laatuaan. Kun hän vaihtaa kuulumisia naistuttaviensa kesken, useimmiten kaikki valittelevat väsymystä ja kiirettä.

Myös Hannen saamat viestit Valeäiti-blogin kymmeniltä tuhansilta seuraajilta ovat vahvistaneet, että moni nainen kamppailee väsymyksen kanssa. Hannea alkoi mietityttää, miksi hyväosaiset ja keskiluokkaiset naiset ovat usein niin uupuneita – ulkoapäin katsottuna heillähän menee hyvin.

Niin Hanne sai idean esikoisteokselleen Väsyneet naiset: Kirja näkymättömän työn sankareille, joka ilmestyy helmikuussa 2025 WSOY:n kustantamana. Kirjassa käsitellään piiloon jäävää työtä, joka usein kasautuu naisille.

– Naisen rooliin liittyy paljon huomioon ottamista. Ota huomioon toiset ihmiset, muista aikataulu, tarkista, että jääkaapissa on ruokaa. Se ei metatyön tavoin rajoitu vain koteihin tai parisuhteeseen, vaan sitä tehdään kaikkialla, Hanne luettelee.

Pinaattiletut ovat osuva esimerkki tunnollisten ihmisten harrastamasta huomioinnista. Vain Hannen päässä oli laskelma siitä, kuinka usein lapset saavat syödä eineksiä. Vain Hanne uhrautui laittamaan ruoan pitkän kaavan mukaan silloinkin, kun hän ei olisi jaksanut.

Mutta miksi vain Hanne oli kiinnittänyt asiaan huomiota ja kokenut olevansa siitä vastuussa?

Jo tytöiltä vaaditaan paljon

Hanne uskoo, että monet naiset omaksuvat huolehtijan ja vastuunkantajan rooliin lapsuudesta lähtien. Kirjassaan hän mainitsee Tilastokeskuksen pysäyttävän tilaston vuodelta 2022.

Sen mukaan kotitöihin käytetty aika alkaa sukupuolittua jo 10–14 vuoden iässä niin, että tytöt tekevät päivittäin 20 minuuttia poikia enemmän kotitöitä. Myöhemmin määrä kasvaa jo puoleen tuntiin.

Tyttöjen myös odotetaan käyttäytyvän hillitymmin kuin poikien. Itseään valveutuneena kasvattajana pitävälle Hannelle oli järkytys ymmärtää, että hänkin on kasvattanut kahta tyttöään ankarammin kuin kahta poikaansa.

– Olen sallinut poikalapsiltani paljon enemmän riehumista ja metelöintiä, kun taas tyttöjä olen komentanut vastaavissa tilanteissa rauhoittumaan. Nyt kun tiedostan tämän, olen jopa kannustanut tyttäriäni pieneen rämäpäisyyteen.

Kun Hanne aloitti Valeäiti-bloginsa kirjoittamisen vuonna 2013, hän ajatteli taistelevansa äitimyyttiä vastaan. Silti hän alkoi huomaamattaan luoda arjessa sääntöjä niin kodin siisteydelle kuin lasten päiväunien ajankohdallekin.

– Kesti pitkään tajuta, ettei äitimyytti vaikuta minuun vain ulkopuolelta, vaan elää sisälläni.

Vapaamatkustajat, herätys

Teoksessaan Hanne kuvailee luoneensa itsestään väsymysautomaatin, joka teki kotona tuhat asiaa kenenkään pyytämättä. Kun sen päälle lisätään vielä osallistuminen lasten harrastusten vanhempainyhdistyksiin ja päärooli perheen sosiaalisten menojen järjestelijänä, on ainaisen väsymyksen resepti kasassa.

Tässä kohtaa Hannelle ja hänen kaltaisilleen usein kuitataan, että mitäs teet niin paljon. Se on Hannen mielestä epäreilua, koska ilman tunnollisia ihmisiä lapsen ystävä jäisi ilman syntymäpäivälahjaa, urheiluseuran tapahtumasta puuttuisi mokkapalatarjoilu ja vaatteet jäisivät lojumaan lattialle.

– On hirveän yleistä syyllistää sanomalla, että ei pitäisi olla niin vaativa. Sen sijaan, että toiset tarjoutuisivat auttamaan, asian ratkaiseminen jätetään tunnollisten puurtajien harteille.

Hanne on kivuliaan tietoinen siitäkin, että kasvatusoppaita, uupumusta käsitteleviä self help -kirjoja ja hänenkin teostaan lukevat lähinnä naiset. Kun keskustelua epäkohtien korjaamisesta käydään naisilta naisille, naiset jäävät keskenään pohtimaan ongelmaa, jonka ratkaisemiseksi tarvittaisiin myös miesten panos.

Toisaalta Hanne on omalla kohdallaan huomannut, että hän ei aina ole edes yrittänyt jakaa vastuuta puolisolleen. Tunnolliselle ja miellyttämisenhaluiselle ihmiselle ominaisesti hän on useimmiten ajatellut, että asioita on helpompi hoitaa itse kuin aloittaa keskustelu aiheesta.

Omat prioriteetit ensin

Tehtävälistan karsimisen puolestapuhujat ovat silti oikeassa yhdestä seikasta. Loputtomia velvollisuuksia kannattaa tarkastella kriittisesti, jotta ymmärtää niiden perimmäisen motiivin.

Suuttuessaan pinaattiletuista Hanne ajatteli puolustavansa lasten terveellistä ruokavaliota ja tasaisempaa työnjakoa kotona. Tarkemmin pohdittuaan Hanne kuitenkin ymmärsi omaksuneensa ajatuksen, jonka mukaan ihannevanhempi tarjoilee lapsilleen vain kotitekoista ruokaa.

– Todellisuudessa monien einesruokien ravintoarvot ovat varmaan ihan kohdillaan verrattuna minun keitoksiini, Hanne naurahtaa.

Sittemmin Hanne on alkanut kyseenalaistaa muitakin uskomuksiaan. Aiemmin hän saattoi järjestellä kaappeja vapaapäivinään, koska ajatteli sen tuovan hyvää mieltä. Nyt hän harkitsee puuhaan ryhtymistä tarkemmin.

– Olenko iloinen kaappien siisteydestä itsessään vai siitä, että olen suoriutunut velvollisuudesta, jonka olen kuvitellut kuuluvan minulle?

Väsyneiden naisten puolesta

Teoksen kirjoittaminen vei Hannelta noin kahdeksan kuukautta. Projektin loppuvaiheessa hänen miehensä totesi, että kirjan työstäminen oli tehnyt Hannelle hyvää.

– Tiesin heti, mitä hän kommentillaan tarkoitti. Olin vähentänyt kotitöitä, alkanut pyytää puolisoltani enemmän ja lakannut olettamasta, että hän ärsyyntyisi pyynnöistäni.

Lisäksi kirjoittaminen auttoi Hannea hahmottamaan, ettei väsymys ole hänen omaa syytään. Jos kantaa harteillaan ylisukupolvisia ja yhteiskunnallisia odotuksia, voimat eivät palaudu sillä, että jättääkin yhtenä iltana tiskipöydän siivoamatta.

– Inhoan puhetta armon antamisesta itselleen, mutta ehkä kirjani avulla tätä ilmiötä ja itseään voisi ymmärtää paremmin. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan epäonnistuneensa elämässään, koska on niin poikki.

Kaikista hienointa tietysti olisi, että toiset alkaisivat vuorostaan huomioida väsyneitä. Sellaisessa maailmassa einesruoista ei tulisi riitaa. Tai ainakaan pinaattiletuista pillastuville ei vain tuhahdettaisi, että höllennä nyt vähän.

Emetofobiasta kärsivän pelko ei rajoitu yleensä vain omaan oksentamiseen, vaan ihminen voi pelätä myös muiden oksentamista, omaa oksentamista muiden nähden tai ylipäätään oksentamiselle altistumisesta.

Miten voi selvitä vanhemmuudesta, jos kärsii emetofobiasta? Vauvat ja pikkulapset oksentelevat usein, eikä vanhempi voi oikein välttyä asialta.

Sennin, 34, kahden pienen lapsen äidin, elämää emetofobia on varjostanut lapsuudesta asti.

– Oksennuksen pelkoon liittyy ajatus siitä, että joku oksentaa päälleni tai tukehtuisin omaan oksennukseeni, Senni, 34, kuvailee.

Hänen on vaikea sanoa, milloin oksentamisen pelko alkoi, koska se on ollut osa hänen elämäänsä niin pitkään. Oksentamisen pelko on kehittynyt Sennillä vain pahemmaksi, sillä viimeisestä omasta oksentamisesta on kulunut paljon aikaa. 

– Olen oksentanut viimeksi 8–9 vuoden ikäisenä vatsataudissa, Senni kertoo.

Emetofobia aiheuttaa ahdistusta, pelkoa ja paniikkia

Emetofobia alkaa tyypillisesti Sennin tavoin lapsuudessa tai nuoruudessa.

On normaalia, jos ihmistä puistattaa hieman ajatus esimerkiksi oksennustaudista. Emetofobia on sen sijaan kohtuutonta ahdistusta, pelkoa tai jopa paniikkia aiheuttava vaiva, josta kärsivän on tyypillistä tarkkailla ja tunnistaa kehonsa tuntemuksia erityisen herkästi.

– Omaan pelkooni liittyy ajatus siitä, että en osaa oksentaa ja menetän kontrollin, jos oksennus vaan tulee enkä voi tehdä sille mitään. Pelko aiheuttaa fyysistä ahdistusta ja tilanteiden välttelyä.

– Kerran eräs lapsi oksensi jalkojeni viereen huvipuistossa, minkä jälkeen olen vältellyt huvipuistoja, Senni kertoo.

Senni on vältellyt myös baareja ja laivoja, joissa ajattelee mahdollisuuden jonkun toisen oksentamisesta hänen päälleen olevan suuri. Ajatuskin tiettyihin paikkoihin tai tilanteisiin joutumisesta ahdistaa häntä.

– Emetofobia on rajoittanut elämääni ajoittain, kun en ole uskaltanut osallistua tapahtumiin sen pelossa, että joku oksentaa päälleni. Lattialle oksentamisesta kuuluva roiskuva ääni aiheuttaa myös itsessään valtavaa ahdistusta, Senni kuvaa.

Sennin emetofobia on siedättynyt lasten myötä

Emetofobia nousi väistämättä esille silloin, kun Senni harkitsi perheen perustamista. Hän ehti käsitellä asiaa aikansa, vaikka ensimmäinen raskaus alkoikin lopulta melko nopeasti.

– Muistan miettineeni asiaa mutta ajatelleeni, että äitiys tulisi olemaan pelon arvoista. Pelkäsin tosin kuollakseni hyperemeesiä eli vakavaa raskauspahoinvointia. Onneksi pahoinvointi oli itselläni lievää eikä kestänyt kuin ensimmäisen kolmanneksen ajan.

Toisessakin raskaudessa Sennillä oli pahoinvointia, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää siihen liikaa huomiota, kun kotona oli jo yksi pikkuinen. Pelko siitä, että joku oksentaa päälle, oli vain pakko kohdata.

– Kyllä emetofobia on lieventynyt väkisin. Pelko oli vain pakko kohdata pienen pulauttelevan vauvan kanssa. Ei siinä ollut vaihtoehtoja, kun sitä tapahtui kuitenkin miltei päivittäin.

Normaalisti Senni poistuu nopeasti sellaisesta tilanteesta, jossa joku toinen oksentaa. Omien lastensa kohdalla hän ei kuitenkaan tee niin, koska ei halua pelon siirtyvän heille. Sennin lapset ovat nyt 6- ja 7-vuotiaita.

– Lasten ensimmäinen oksennustauti oli shokki, kun siivosin ja otin vastaan heidän oksennuksiaan. Mutta yllättävän helposti sekin meni. Uskon, että siedätyshoito on toiminut omalla kohdallani tämän kammon kanssa, Senni pohtii.

Lue myös Anna.fi: Emetofobia on oksentamisen pelko, joka aiheutti vuosikausien piinan – häpesin keinoa, jolla sain fobiani kuriin

Toive elämästä ilman emetofobian rajoitteita

Oksennustautiin sairastumisen pelko on Sennillä aina läsnä. Noroepidemioiden aikaan fobia oireilee siten, että ylihygieenisyys nostaa päätään. Sennille on kuitenkin kehittynyt taito olla oksentamatta, vaikka olo olisi kuinka huono. 

– Olen jopa sairastanut vatsatauteja aikuisiällä oksentamatta kertaakaan.

Emetofobia voi rajoittaa elämää yllättävilläkin tavoilla. Senni kertoo jättäneensä jopa reissuja väliin, eikä ole halunnut yöpyä paikoissa, joissa on humalaisia ihmisiä.

Sennin selviytymiskeinona emetofobian suhteen on pyrkiä ajattelemaan, ettei hän kuole, vaikka joku oksentaisikin hänen päälleen, eikä hän todennäköisesti tukehtuisi omaan oksennukseensa vaan keho osaisi toimia siinä tilanteessa.

– Olen käsitellyt pelkoani monessa otteessa ja päättänyt, että sitä ei voi paeta. Kun tilanne on päällä, pyrin ajattelemaan järjellä ja rauhoitan itseni hengittelemällä.

Senni ei ole kertonut oksentamisen pelostaan lapsilleen. Hän on sen sijaan pyrkinyt korostamaan heille, että oksentamista ei tarvitse pelätä vaan se helpottaa oloa.

– Jos lapseni joskus pelkää oksentamista, pyrin olemaan läsnä ja normalisoimaan asiaa. Toivon, että he voisivat elää elämäänsä ilman fobioiden aiheuttamia rajoitteita.

Vaikka emetofobia onkin rajoittanut Sennin uskallusta mennä tiettyihin paikkoihin, perhe on käynyt esimerkiksi laivalla hänen kammostaan huolimatta. Huvipuisto on vielä kokematta.

– En haluaisi antaa tavallaan pienen ja turhan pelon haitata elämäni kulkua tai välittää pelkojani lapsilleni. Ehkä ensi kesänä uskaltaudun huvipuistoonkin.

Lähde: Terveyskirjasto

Liljalla ja Lucalla on ikäeroa vain 11 päivää, ja niinpä heitä luullaan usein kaksosiksi. Puolitutut ovat kysyneet Ollilta ja Annikalta, miten pyörätuolilla liikkuva perheenäiti on selvinnyt kaksosraskaudesta.

Joskus käy niin, että Olli ja Annika eivät jaksa oikaista väärää olettamusta. Harvalla tulee mieleen, että Annika ei ole synnyttänyt molempia lapsia, eikä edes antanut geenejään toiselle.

Yllätysraskaus

Kuusi vuotta sitten Annika lopetti hyvin toimineen lääkityksensä MS-tautiin, jotta odotus voisi alkaa turvallisesti. MS-tauti paheni kuitenkin odottamattoman rajusti lääkkeen lopettamisen myötä, eikä uusi korvaava lääke pystynyt enää pelastamaan tilannetta.

Annikan liikuntakyky huononi pysyvästi niin roimasti, että aiemmin ilman apuvälineitä liikkuneen Annikan oli turvauduttava rollaattoriin. Ataksia eli tahdonalaisten liikkeiden koordinaation häiriöt alkoivat voimistua.

Vaikeuksista huolimatta pari haaveili perheenlisäyksestä.

Annika ja Olli vierailivat Ollin isän luona sairaalassa 2019, jossa hoitaja ohimennen ehdotti, että pariskunta voisi selvittää mahdollisuuksia sijaissynnytykseen.

Ollin isä ei enää toennut, mutta surullisissa merkeissä tapahtunut vierailu jäi kuitenkin ehdotuksen vuoksi myös positiivisena Annikan ja Ollin mieleen.

Annika ja Olli päättivät ottaa yhteyttä ruotsalaiseen yritykseen, joka konsultoi sijaissynnytyksiä maailmalla. Pohjoismaissa sijaissynnytykset on lailla kielletty, myös sellaiset, jossa synnyttäjälle ei makseta korvausta.

Annika ja Olli matkustivat vuonna 2021 Ukrainaan, jossa heille tehtiin psykologisia ja fysiologisia testauksia. Niissä selvitettiin, olisivatko he soveltuvia käyttämään sijaissynnyttäjää lapsen saamiseksi.

Selvitykset päättyivät siihen, että Annikalta ja Ollilta kerättiin sukusoluja, jotka hedelmöitettiin laboratoriossa. Alkiot alkoivat kasvaa Ukrainassa.

Juuri kun klinikalta oli löydetty Annikalle ja Ollille sopiva sijaissynnyttäjä, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Klinikka evakuoitiin sodan jaloista vuoden 2022 alussa.

Suru oli valtava.

Annika ja Olli päättivät kuitenkin jatkaa eteenpäin. He päätyivät jatkamaan yrittämistä Kolumbiassa, jossa sijaissynnytykset olivat olleet laillisia jo pidemmän aikaa, ja myös lainsäädäntö oli niitä varten huolellisesti laadittu.

Uusi vastoinkäyminen Kolumbiassa

Kun pari saapui Bogotaan, he yllättyivät iloisesti. Työtehtävien vuoksi paljon matkustanut Olli hämmästyi, miten kehnosti mielikuva Kolumbiasta huumekartellien piinaamana maana vastasi todellisuutta. Bogotássa kaikki toimi ja Annika pääsi kulkemaan hyvin pyörätuolilla. Klinikalla hoitajat ja lääkärit puhuivat englantia.

Kaikki eteni mutkattomasti, kunnes eteen tuli uusi vastoinkäyminen: tällä kertaa Annikan munasolujen hedelmöittäminen ei onnistunutkaan.

– Olin murtunut, mutta päätimme jatkaa yrittämistä, Annika muistelee.

Etsinnän jälkeen löytyi kolmbialainen luovuttaja, jolta munasolut kerättiin. Kolumbian lain mukaan sijaissynnyttäjän munasoluja ei voida käyttää. Hän toimii vain synnyttäjänä.

Parin palattua takaisin Suomeen he saivat tiedon, että alkiot olivat lähteneet kehittymään. Annika ja Olli hurrasivat.

Kului muutama kuukausi ja edessä oli jännittävä videopuhelu. Tietokoneennäytöllä heille esittäytyi Elizabeth, joka olisi valmis synnyttämään parin lapsen.

Elizabeth oli läpäissyt klinikan seulan, jossa arvioitiin hänen soveltuvuuttaan sijaissynnyttäjäksi. Lisäksi Ollille ja Annikalle oli tärkeää, että synnyttäjä olisi naimaton, sillä Suomen laki katsoo automaattisesti naimisissa olevan synnyttäjän miehen lapsen isäksi.

Lapsia tulisikin kaksi

Espoossa Olli alkoi laatia Excel-taulukkoa todennäköisyyksistä, jotka liittyivät raskauden etenemiseen ja synnyttämiseen. Annikalle hän ei halunnut ”huolitaulukkoaan” esitellä, sillä tuleva äiti halusi luottaa kaiken päättyvän hyvin.

Pian Ollin taulukoihin alkoi kuitenkin piirtyä myös toisen raskauden etenemistä kuvaavia käyriä. Kaikkien hämmästykseksi Annika teki joulukuussa 2022 positiivisen raskaustestin.

– Olimme jo täysin luopuneet toivosta perinteisen menetelmän suhteen. Liljan odotus yllätti meidät täysin. Ei ollut kovin kauaa siitä, kun olimme ajatelleet, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Nyt lapsia olikin tulossa kaksi, Olli sanoo.

Annika oli jo pienenä haaveillut kaksosista, joten kahden lapsen saaminen lähes yhtä aikaa oli hänelle unelmien täyttymys.

– Meitä ei haitannut yhtään, että olimme lähteneet sijaissynnytykseen mukaan. Tiesimme, että molemmat lapset tulisivat olemaan meille yhtä rakkaita.

Luna olikin Luca

Raskaus eteni hienosti alun pientä pahoinvointia lukuun ottamatta. Lilja-tytär syntyi suunnitellulla sektiolla elokuussa 2023.

Nuorempi sisarus ilmoitti kuitenkin kiirehtivänsä myös pian maailmaan, pari viikkoa ennen laskettua aikaa.

Perhe oli juuri päässyt synnytyssairaalasta kotiin, kun Olli sai puhelun, jossa hänelle suositeltiin Kolumbiaan lähtöä. Synnytys saattaisi alkaa aiemmin kuin alun perin oli arvioitu.

– Oli vaikeaa lähteä kauaksi Liljan ja Annikan läheltä. Annika meni onneksi äitinsä luokse siksi ajaksi, kun minä lähdin Kolumbiaan.

Vauvan ja omat tarvikkeet pakattuaan tuore isä nousi lentokoneeseen. Seuranaan hänelläkin oli oma äitinsä.

Bogotássa Olli majoittui äitinsä kanssa hotelliin. He ajattelivat, että Kolumbiassa kuluisi ainakin pari viikkoa. Kuitenkin jo alle viikon kuluttua Luca päätti syntyä.

Vauvan työnimi oli Luna, sillä pariskunnalle oli kerrottu jo hyvissä ajoin vauvan olevan tyttö.

– Kun sairaalasta ilmoitettiin vauvan syntyneen, he sanoivatkin hänen olevan poika. Soitin Annikalle heti ja sanoin, että keksi äkkiä pojalle nimi. Niinpä toisesta lapsestamme tuli Luca, Olli kertoo.

Sijaissynnyttäjän korvaus ei ole tiedossa

Kun Luca ojennettiin ihastuneen isän syliin ensimmäisen kerran, Elizabeth pysytteli omassa huoneessaan. Kolumbiassa sijaissynnytyksissä tämä on yleinen käytäntö.

Vasta myöhemmin Olli tapasi Elizabethin ja tämän teini-ikäisen tyttären. Vaikutti siltä, että Elizabeth välitti Lucasta koko sydämestään ja oli hyvin ylpeä, että pääsi auttamaan lapsettomuudesta kärsinyttä pariskuntaa. Vauvasta luopuminen ei vaikuttanut kuitenkaan olevan erityisen vaikeaa. Elizabeth ja Olli lupasivat pitää yhteyttä puolin ja toisin.

Ollilla ja Annikalla ei ole varmuutta, maksettiinko Elizabethille korvausta synnytyksestä.

– Emme ole maksaneet muuta kuin sairaalakustannukset ja raskaudesta aiheutuneet kustannukset sekä konsulttiyrityksen järjestelykustannukset. Klinikalta on voitu maksaa korvausta, mutta me emme tiedä summista.

Luca oli syntymän jälkeen hieman keltainen ja tarvitsisi sinivalohoitoa, joten Olli varautui jäämään Kolumbiaan odotettua pidemmäksi ajaksi. Kun hän eräänä päivänä meni vierailemaan tavanomaiseen tapaan sairaalassa, hänelle ilmoitettiinkin, että hän voisi ottaa toipuneen Lucan mukaansa.

– Soitin äidilleni, joka odotti hotellissa, että tuo mukanasi vauvatarvikkeita. Minulle ei ollut mitään mukana, Olli muistelee.

Kolumbiassa kului kuitenkin vielä pari viikkoa. Lääkäri kävi hotellissa tarkistamassa Lucan ja antoi lentoluvan Suomeen.

Byrokraattista vääntöä ja onnentäyteistä arkea

Niin alkoi työläs mutta onnellinen vauva-aika kahden pienokaisen kanssa. Pyörätuolissa liikkuva Annika imetti sekä Liljaa että Lucaa ja heijasi öisin vauvoja uneen. Imetys jäi muutaman kuukauden päästä, koska Annikan lääkitys esti sen.

Vaipanvaihdot ja lasten pulloruokinta jäivät pääosin Ollin vastuulle.

Pari oli varautunut siihen, että Olli ottaisi päävastuun lapsista, koska Annikan fyysinen tila rajoitti lastenhoitoa. Olli muistelee, että väsymys yllätti hänet silti.

Perhe sai onneksi lastenhoitoapua muutamia tunteja viikossa kunnalta, jotta Olli pääsi edes joskus muutamaksi tunniksi pois kotoa.

Tekemistä riitti myös byrokratian kanssa. Lucalle oli saatava oleskelulupa ja hänen Suomen kansalaisuutta ja Annikan perheen sisäistä adoptiota oli edistettävä.

Olli ja Annika ovat kuvailleet painineensa paljon byrokratian kanssa, sillä viranomaiset eivät tee yhteistyötä asian suhteen.

Onneksi Lucalle kuitenkin järjestyi heti suomalainen henkilötunnus, kun Olli oli käynyt vahvistamassa isyytensä. Niin Luca pääsi Kelan avun piiriin, ja perheelle järjestyi päiväkotipaikka, vanhempainpäiväraha ja neuvolakäynnit.

Kun istumme helmikuussa 2025 Annikan ja Ollin kotona, Annika on juuri saanut tietää, että adoptiohakemus on hyväksytty. Nyt hän on virallisesti Lucan äiti.

Ollilla on kiire varaamaan aikaa Maahanmuuttovirastoon, sillä Lucan oleskelulupahakemus vanhenee huhtikuussa 2025. Nyt kun Annika on virallisesti Lucan äiti, nopeutuu myös kansalaisuuden hyväksyminen.

”Jos toinen on sylissä, on toisenkin päästävä”

Arki jatkuu vilkkaana espoolaisessa kodissa kahden taaperon kanssa. Annika yrittää pysyä pyörätuolilla lasten perässä. Olli on palannut töihin ja hän vie ja hakee lapset päivähoidosta.

Ollin ja lasten tiivis suhde näkyy siinä, että he ovat kovasti isänsä perään.

– Jos toinen on sylissä, on toisenkin päästävä, Annika kuvailee.

Kun Olli lähtee ulkoiluttamaan perheen kahta koiraa, lapset parkuvat eteisessä. Kun ovi sulkeutuu, laskeutuu rauha.

– Sitten he tuovat minulle kirjoja, jotta voin lukea heille, Annika hymyilee.

Lapsille he aikovat kertoa Lucan alkuperästä ikätasoisesti. Elizabethin kanssa välit ovat lämpimät – valokuvia elämänmenosta lähetellään puolin ja toisin.

Vaikka tie perheeksi ei Ollille ja Annikalle ole ollut yksinkertainen, ovat he yhdessä asiassa päässeet onneksi helpolla. Nukkuminen ei Liljalle ja Lucalle ole tuottanut ongelmia.

Lapset laitetaan yhteisen huoneensa pinnasänkyihin nukkumaan iltaseitsemältä. Hetken aikaa huoneesta kuuluu iloinen lörpötys, kunnes sisarukset nukahtavat.

11 tuntia myöhemmin lapset avaavat silmänsä uuteen aamuun. Alkaa sama iloinen höpinä.

Tähän ihanaan ääneen Annika ja Olli saavat nyt herätä kaikkien vaikeuksiensa jälkeen.

Töissä tahti on kova, lapsi voi valvottaa ja samalla pitäisi tukea aktiivisesti lapsen kehitystä. Parisuhderintamallakin voi tehdä tiukkaa. Kahdenkeskistä aikaakin pitäisi kaivaa jostain, eikä lihaskunnon ylläpitämistäkään etenkään keski-ikäisen sopisi unohtaa. Joskus olisi hyvä ehtiä myös vetäisemään sohvalle pitkäkseen.

Koulutuspsykoterapeutti, kolumnisti ja tietokirjailija Maaret Kallio kirjoittaa teoksessaan Mielenrauha (WSOY, 2024) siitä, miten nykyihminen, myös vanhempi, voisi tukea omaa mielenrauhaansa.

Tarkemmin ajateltuna mielenrauhan tukeminen on yksi tärkeimmistä teoista, joita vanhempi voi tehdä – itsensä ja lapsensa kannalta.

Kallio nyökyttelee. Vaikka lapsella olisi vaikea päivä ja hän kiukuttelisi kovasti, on vanhempi se, jolla on aikuisen kyvyt ja mahdollisuudet laskea omia kierroksiaan – eli pohtia, millä keinoin voisi edes vähän rauhoittaa itseään.

Sitäkään ei tarvitse tehdä hampaat irvessä.

”Nuoret haluavat nähdä vanhempiensa lepäävän”

Käydään kuitenkin ensin läpi sitä, miten vanhemmasta ei tuntuisi koko ajan siltä, että elämä on turboahdettu täyteen pelkkiä vaatimuksia.

Tässä Kallion mielestä auttaa se, että vanhemmat miettisivät, mikä pikkulapsiaikana on kaikista tärkeintä. Minkä voisi jättää omassa elämässä muutamaksi vuodeksi taka-alalle?

– Näen työssäni tosi paljon sitä, että vanhemmat pitävät todella hyvää huolta lapsistaan, mutta samalla kriteerit muillekin asioille ovat tosi korkealla. On aika mustavalkoista olettaa, että mikään ei muutu, kun perheeseen saapuu pieniä lapsia, Kallio sanoo.

Pienet lapset ovat hyvin tarvitsevia. Koululaisten kanssa juttu on jo eri. Silloin vanhemman tehtävä on enemmän olla tavoitettavissa ja saatavilla, kun lapsella on jo omia juttuja kavereiden kanssa ja harrastuksissa.

– Kun omat lapseni olivat pieniä ja olin kovin väsynyt, minua ärsytti, kun joku tuli sanomaan vuosien vierivän nopeasti. Jälkeen päin katsottuna asia on kuitenkin juuri niin. Ei elämässä tarvitse luopua kokonaan tietyistä asioista, vaikka ne laittaisi muutamiksi vuoksiksi syrjempään. Pikkulapsivaihe vaatii aikuiselta odotustaitoja.

Tällä Maaret Kallio ei tarkoita sitä, että vanhemman pitäisi luopua työstään tai perustarpeista, kuten riittävästä unesta, ravinnosta, liikkumisesta ja levosta.

Lepo on kuitenkin usein se, jonka hän huomaa ensimmäisenä unohtuvan suomalaisilta, kun kierrokset ovat kovilla. Vanhemmat niin sanotusti varastavat aikaa unesta ja levosta muille asioille.

– Lepo ei tarkoita unta, vaan rentouttavaa toimintaa. Se voi olla sohvalla makoilua, ystävien tapaamista, sarjan katselua, neulomista, leipomista, joogaa tai luonnossa liikkumista. Mikä kenellekin on lepoa. Itselleni se on uiminen meressä.

Se kuitenkin on hyvä muistaa, että somen selailu ei ole aivoillemme lepoa.

Kallio on viime aikoine haastatellut sataa nuorta seuraavaa teostaan varten.

– Nuoret kertoivat, että he haluaisivat nähdä aikuisten lepäävän ja sen, että aikuisetkaan eivät ole super ihmisiä. Tämä on minusta todella koskettavaa. Epätäydellistä vanhempaa on helpompi lähestyä.

Tavallinen arki on parasta

Levätä voi myös yhdessä lasten kanssa, sillä niin hekin oppivat hiljalleen sitä, mikä rauhoittaa.

Jo se on Kallion mukaan vanhemmalta suurta viisautta, että osaa tunnistaa, koska on väsynyt ja levon tarpeessa. Silloin kierroksia pitäisi laskea, vaikka kukaan ei saakaan itseään sormia napsauttamalla rauhoitettua.

– Lapsellekin ihan parasta, kehittävintä ja kasvattavinta on aivan tavallinen arki, jossa paistetaan kalapuikkoja ja löhötään sohvalla yhdessä lähekkäin, ihmetellään kotipihassa leppäkerttua tai pompitaan kuralätäköissä. Lapsi kehittyy jopa paremmin, kun ei joka päivä kiirehditä harrastuksiin tai kielikylpyihin.

Lasten perustarpeisiin kuuluvat riittävä uni, lepo, monipuolinen ravinto, säännöllinen päivärytmi, hellyys, leikit yhdessä ja yksin sekä ulkoilu. Jo näillä saa taattua lapselle hyvät lähtökohdat elämään.

Vauvojen vanhempia Kallio muistuttaa siitä, että pienimmille vanhempien omat kasvot ovat kaikista mahtavin juttu.

Senkin Kallio soisi vanhempien muistavan, että rauhoittaakseen itseään on lupa tukeutua toisiin aikuisiin, valittaa omaa väsymystä ja tarvittaessa jakaa kuormaa.

”Lasten kanssa saa ja voi korjata läpi elämän”

Kallion havaintojen mukaan ihmiset etsivät herkästi erilaisia kikkoja mielenrauhan tai tunnesäätelyn tueksi, vaikka perusasioilla päästäisiin jo pitkälle.

Kun on tehnyt itselleen selväksi, mitkä ovat oman elämän tärkeimmät pelimerkit, on helpompi lähteä rajaamaan pois tai sivummalle vähemmän merkityksellisiä asioita.

Näitä asioita pohtiessa on hyvä muistaa se, mitä Kallio kirjoittaa kirjassaankin: ”Tarpeen ja halun ero on usein suuri.”

Se kannattaa myös muistaa silloin, kun käsi hamuaa automaattisesti puhelimen somevirtaa.

Sosiaalisen median koukuttavuudelle ja sille, mitä se tekee mielenrauhalle, on Maaret Kallio omistanut kirjastaan useamman kappaleen.

Hän toteaakin, että meidän kaikkien kannattaisi tietoisesti rajata somen selailua. Aikuisilla pitäisi myös olla selkärankaa tehdä niin lasten ja nuorten ylenmääräiselle ruutuajalle, sillä se on pahimmillaan vaaraksi kehitykselle.

Mielenrauhaa tukevien tekojen äärellä on kuitenkin muistettava, että elämää ei voi suorittaa täydellisesti. Jos vanhemmuudessa on tullut tehtyä mokia, parasta on tarjota lapselle myöhemmin ymmärrystä hetkessä, jolloin lapsi palaa tilanteeseen ja toteaa esimerkiksi, että hänestä vanhemmat tekivät liikaa töitä.

– Teemme kaikki joka tapauksessa vanhempina virheitä. Meistä kukaan ei ole täydellinen tai mustavalkoisesti hyvä tai huono vanhempi. Sen ymmärtämien tuo paljon rauhaa.

– Lasten kanssa saa ja voi korjata läpi elämän. Se on armollista molemmille.

Kaksplussan toimitus listasi tapoja, joilla voit helliä itseäsi ihan vain arjen keskellä ilman suurta budjettia.

Kylpylässä kotona

Etenkin iltaisin lämmin suihku voi helpottaa rauhoittumista ja nukahtamista. Vaikka oma kylpyhuone olisi kalkkitahrojen ja vesilelujen sekamelska, voi himmeällä valaistuksella luoda sinne rauhoittavan tunnelman esimerkiksi paristokäyttöisellä lyhdyllä ja led-tuikulla.

Halutessasi voit laittaa rauhallista musiikkia soimaan puhelimesta ja vaikka kuoria ihon hyväntuoksuisella voiteella.

Aamiainen kuin hotellissa

Monelle herahtaa vesi kielelle, kun kuulee sanan ’hotelliaamiainen’. Kyseessä on kuitenkin tyyris lysti.

Omaan keittiönpöytään voi loihtia hotelliaamiaista jäljittelevän kattauksen, kun varaa ennen viikonloppua kaappiin ainekset muutamia suosikkeja varten, joita hotelliaamiaisella nauttii. Toisille ne ovat hyvät smoothiet ja croissantit, toisilla taas vastapaistetut letut.

Kodin ”hotelliaamiaisesta” voi myös tehdä lasten kanssa leikin: kuvitelkaa, minne olet matkanneet ja millainen loma teillä on meneillään?

Herkuttelua suojassa lasten katseilta

Haluaisitko nauttia rauhassa jonkin makoisan herkun, mutta lapset ovat kärppänä paikalla, jos yritätkin moista?

Monesta asunnosta löytyy pesutilan yhteydestä sauna. Voit huikata lapsille meneväsi hetkeksi pesulle, vaikka todellisuudessa herkuttelet ja henkäiset hetken saunan lauteilla omassa rauhassa.

Huom! Lauteille kannattaa asetella vaikka paksu pyyhe ja saunatyyny, jotta herkutteluhetken aikana ei kankku puudu.

Aivoille lepoa

Tuntuuko, että pää käy aivan ylikierroksilla? Rauhoittavan meditaatioäänitteen kuuntelu, vaikka edes viiden minuutin mittaisen, auttaa usein laskemaan kierroksia.

Lapsille voi todeta, että vanhempi menee muutamaksi minuutiksi omaan rauhaan makuuhuoneeseen. Levitä lattialle esimerkiksi jumppamatto, jonka päällä on mukava makoilla ja aseta kuulokkeet korville.

Olo on takuulla ainakin hitusen rauhallisempi.

Lapsen kotikampaamo

Jos lapsi kaipaa huomiota ja leikkiä, mutta itseäsi väsyttää, kokeilkaa leikkiä kampaamoa. Lapsen tehtävä on harjata hellästi hiuksiasi ja hieroa päänahkaa.

Voitte vuorotella lapsen kanssa asiakkaan ja kampaajan rooleja.

Hierokaa toisianne

Rentouttava kosketus rauhoittaa. Vaikka lapset olisivat kotona ja häärisivät ympärillä, voi puolison kanssa järjestetty hierontahetki tuoda hyvää mieltä.

Silitelkää toisianne ja hierokaa vuorotellen toistenne hartioita. Myös lapsille on hyväksi nähdä vanhempien pitävän huolta toisistaan.

Anna aistien tuulettua

Ulkoilu ja raitis ilma ovat aina varmoja kikkoja tuoda hyvää oloa itselle. Vaikka hikipäässä urheileminen ei juuri innostaisi, kannattaa jo pelkästään ulkona käyskentely tai kävelylenkki.

Lapsetkin usein keksivät ulkona ihmeteltävää ja purkavat energiaa. Lisäksi esimerkiksi metsäympäristö vaimentaa ääniä, jonka myötä vanhemman korvat saavat lepoa.

Eväshetki kruunaa retken.

Venyttele tai tee jumppa

Vaikka lapset pyörisivät ympärillä ja kotijumppa on laitettava useita kertoja paussille, tuo liikkuminen kuitenkin usein positiivisemman olon ja hyvää mieltä.

Usein lapset innostuvat itsekin jumppaamaan mukana, kun aikuinen kuntoilee. Jumppahetkelle ei kuitenkaan kannata asettaa kovia tavoitteita. Pääasia on, että kehoon saa liikettä ja lihakset saavat vahvistusta – vaikka edes hetken.

Pinja Vuorisalon ja hänen puolisonsa Henkan perheessä tavoite ylittyy kirkkaasti. Pinja arvioi, että poikkeustilanteen sattuessa perhe pärjäisi itsekseen useita kuukausia.

Vuorisalojen tapauksessa kyse ei ole suosituksiin reagoimisesta vaan elämäntyylistä, josta sekä Pinja että Henkka ovat haaveilleet lapsuudestaan asti. Perhe asuu maatilalla Taivassalossa ja pyrkii tuottamaan suuren osan ruoasta itse.

– Omavarainen arki on aina kiinnostanut minua. En oikeastaan mieti varautumista kriiseihin, vaan tämä on pysyvä elämäntapa, Pinja toteaa.

Pinja on yhdeksän lapsen kotiäiti. Esikoinen Elias täyttää tänä vuonna 18 vuotta, kuopus Eimi on vuoden ikäinen. Välissä ovat syntyneet Anna, Ilona, Linnea, Selma, Justus, Joosua ja Hilma.

Yhdentoista hengen perheeksi kuukausittaiset ruokaostoskulut ja muut elämisen kustannukset ovat Pinjan mukaan varsin maltillisia. Kotivaran kerääminen on tapahtunut siinä sivussa.

Ruokaa, vettä ja sähköä omalta tilalta

Kotivara tuli käsitteenä tutuksi yhä useammalle suomalaiselle, kun uudet viralliset suositukset häiriötilanteisiin varautumisesta astuivat voimaan vuoden 2024 lopulla.

Suosituksen mukaan jokaisella tulisi olla vettä, ruokaa ja välttämättömyystarvikkeita sen verran, että kotona pärjäisi vähintään kolmen vuorokauden ajan ilman sähköä, juoksevaa vettä tai mahdollisuutta käydä kaupassa.

Vuorisalojen perheessä jo se, että lähimpään kauppaan on matkaa 12 kilometriä, motivoi pitämään ruokakaappeja täynnä. Perhe on muiltakin osin varautunut poikkeuksellisen hyvin.

Maatilalla on oma kaivo, aurinkopaneeleita ja aggregaatti. Pinja kuivaa, säilöö ja pakastaa ruokia. Syötävää riittää säilytettäväksi niin maakellariin kuin talon kolmeen suureen pakastimeen. Talo ja käyttövesi lämpiävät puilla, joita saadaan omasta metsästä.

– Minulle on tärkeää, että lapset näkevät, mitä ruoan ja muiden hyödykkeiden eteen täytyy tehdä. Haluan heidän oppivan, ettei ruoka tule vain kaupan hyllystä ja sähkö pistorasiasta.

Pelloilla kasvaa vehnää, kauraa ja ohraa. Kasvimaa puolestaan tuottaa perunoita, herneitä, maissia, sipulia, valkosipulia, porkkanaa, palsternakkaa, lehtikaalia, kurpitsaa, kesäkurpitsaa, punajuuria, härkäpapua, purjoa ja yrttejä. Lisäksi pihalla on marjapensaita, ja syksyllä marjastetaan ja sienestetään metsässä.

Pinja tähdentää, että perhe ostaa edelleen kaupasta etenkin maitotuotteita, lihajalosteita ja hedelmiä, eli he eivät ole täysin omavaraisia ruuan suhteen.

Perheellä on kaksi kissaa ja yksi koira. Kotieläimiäkin riittää: tilalla asustaa kolme vuohta, seitsemän lammasta, 15 kanaa, yksi kukko ja kaksi pupua. Kesällä olisi tarkoitus ottaa taas ankkoja ja hanhia.

Myös eläinten ravinto saadaan omalta tilalta, ja sitä on kerätty varastoon samaan tapaan kuin ihmisten ruokaa. Kaiken tämän lisäksi perheellä on varastossa särkylääkkeitä, polttoainetta, tulentekotarpeita, vaatteiden korjaamiseen vaadittavia tarvikkeita ja jopa lipeää, josta voi tarvittaessa valmistaa itse saippuaa.

Kaikkeen ei voi varautua

Pinja ei kertomansa mukaan juuri seuraa uutisia. Hän tunnustautuu katastrofiajattelijaksi, jolle negatiivinen uutisvirta jää pyörimään päähän.

Koronapandemia tai maailmalta kantautuneet sotauutiset eivät ole muuttaneet Pinjan suhtautumista kotivaran tärkeyteen. Kriisitilanteita enemmän hän miettii arjen vastoinkäymisiä.

– Jos esimerkiksi jokin kodinkone hajoaa tai tulisi työttömyysjakso, hyvä varautuminen tuo turvaa, kun ei tarvitsisi käyttää niin paljon rahaa ruuan ostamiseen.

Maalaisidyllissä ei silti ole säästytty säröiltä. Viime vuoden kesäkuussa laitumelle hyökkäsi susi surmaten viisi lammasta. Isku oli niin kova, että perhe väliaikaisesti luopui lampaista. Sittemmin lampaat ovat palanneet laitumelle.

Vielä suurempi suru koettiin, kun Pinja ja Henkka alkoivat toivoa yhdeksättä lasta. Pinja, jonka raskaudet eivät koskaan aiemmin olleet menneet kesken, koki kuusi keskenmenoa peräkkäin.

– Se oli minulle järkytys. Keskenmenot opettivat sen, että vaikka kuinka jotain haluaisi, kaikki ei aina ole omissa käsissä.

Perheen muiden lasten tuoma lohtu auttoi Pinjan vaikean ajanjakson ylitse. Seitsemäs yritys päättyi onnellisesti, kun perheen kuopus Eimi syntyi maailmaan.

Lähellä luontoa

Pinja ajattelee, että jokaisen olisi hyvä pohtia kotivara-asioita omassa arjessaan. Pinjan ja hänen perheensä elämäntyyli ei sovi kaikille, mutta jonkinasteinen varautuminen tuo kaikille turvaa.

Pinja vinkkaa, että mahdolliseen ruokavarastoon kannattaa hankkia vain sellaisia tuotteita, joita käyttää arjessa muutenkin. Näin ohjeistetaan myös virallisissa suosituksissa.

– Jos ei vaikka syö ikinä hernekeittoa, ei kannata ostaa sitä sataa purkkia kaappiin lojumaan.

Kotivara ei ole mikään erillinen laatikko, joka kaivetaan esiin häiriötilanteen yllättäessä. Tarkoituksena on, että varastoja hyödyntää ja täydentää arjessa.

Maaseudulla varautuminen on selvästi paremmalla tasolla kuin kaupungeissa. Muutaman vuoden takaisen kyselyn mukaan maaseudulla asuvista ihmisistä yli 60 prosenttia ajattelee varautumisen kuuluvan normaaliin arkeen. Kaupunkien keskustoissa samoin ajatteli 43 prosenttia ja lähiöiden asukkaista vain 35 prosenttia.

Maalla varautumiselle on toki enemmän tilaa ja mahdollisuuksia, minkä myös Pinja tiedostaa. Omassa lapsuudessaan hän varttui kaupunkilaisperheessä.

Pinjan lapset ovat löytäneet maaseudun elämästä itselleen mieluisia puuhia. Jotkut tykkäävät auttaa eläintenhoidossa, toiset ajaa traktorilla. Perheen esikoinen opiskelee maatalousoppilaitoksessa toista vuotta.

Tätä nykyä perheen harrastuksetkin liittyvät luontoon tavalla tai toisella. Heillä on tapana käydä yhdessä esimerkiksi retkeilemässä.

– Tunnen olevani etuoikeutettu, että saan elää täällä luonnon keskellä. Tuntuu, että kunnioitan luontoa vain vuosi vuodelta enemmän, Pinja sanoo.

Pinjan perheen kuulumisia voi seurata Instagramissa tililtä @vuorisalolla. Kaksplussan jutussa vuodelta 2022 kerrotaan tarkemmin perheen elämästä ja maatilan historiasta.

Olga oli ennen sairastumistaan loputtoman touhukas ja hilpeä maatalonemäntä, joka piti pesueestaan huolta ja pyöritti muun muassa menestyvää pizzeriaa ja kotieläinpihaa näyttelijäntöiden ohella.

Muutos perheen arjessa on isän, ohjaaja Tuukka Temosen ja perheen esikoisen Helgan mielestä ollut huomattava. He kertovat Seura-lehden yhteishaastattelussa, että sairauden myötä Olga on nykyään se, jota perheessä autetaan – esimerkiksi kengännauhojen solmimisessa.

Helga kuitenkin tuumaa, että vaikka äitiä on nykyään passattava, hänen luonteensa on edelleen sama.

– Hän on sama ihminen edelleen. Vain vähän kömpelömpi. En näe sairasta ihmistä. Näen äidin.

Tuukka Helgasta: ”Minulla on vahva luotto häneen”

Tuukka-isä on ottanut pyöritettäväkseen pitserian, missä riittää tekemistä. Helga on ottanut oman roolinsa perheen kannattelevana voimana. Hän tarkistaa, että kahdella nuoremmalla sisaruksella on esimerkiksi kouluun lähtiessä riittävästi päällä.

Helgasta rooli on tuntunut luontevalta, vaikka nuorempien mielestä hän voi komentaa vähän vähemmän.

– Olen sellainen persoona, että tykkään olla johtajahahmo. En ole kuitenkaan mikään diktaattori.

Ylpeä isä kehuu tytärtään siitä, miten vahva järjen ääni esikoinen onkaan perheessä.

– Minulla on vahva luotto häneen.

Suhdettaan vanhempiinsa Helga kuvailee mutkattomaksi. Hänestä on luontevaa höpötellä vanhemmille aivan kaikesta. Sitä ei tarvitse miettiä, että jostain ei uskaltaisi heille sanoa.

Isän kanssa käydään skeittaamassa, katsotaan kauhuleffoja ja tehdään kesäisin pitkiä automatkoja.

Helga myös näytteli pääosaa yhdessä äitinsä kanssa Tuukan toiveesta elokuvassa Meduusalla ei ole sydäntä, joka saa ensi-iltansa 24. tammikuuta.

Lue lisää Temosten muuttuneesta perhe-elämästä Seura-lehden numerosta 4 / 2025 tai verkosta Seura.fi

Ensimmäiseksi vaihdetaan perheen pienimpien vaipat. Sitten Janina vahtii, että kaikki perheen viisi alle kouluikäistä lasta saavat päivävaatteet ylleen. Samalla hän seuraa, että vanhempien lasten kouluun lähteminen sujuu.

Sisarusparven neljänneksi vanhimmalle, Kristianille, 10, ja esikoiselle Kevinille, 18, tärkeä aamurutiini on heti ensimmäiseksi suukottaa nuorimpia sisaruksia.

Kun pienimmät on saatu puettua, Janina vie heidät perheen suuren ruokapöydän ääreen ja tarjoaa aamupalaa. Lasten syödessä Janina häärää parittomien sukkien parissa tai täyttää tiskikonetta.

Aamiaisen jälkeen tiedossa on sekalaisia kotitöitä, asioiden hoitamista ja ennen kaikkea lasten hoivaamista. Jollain on aina asiaa äidille.

Kello on yleensä kaksi iltapäivällä, kun Janina itse pääsee vaihtamaan yöpaidan pois ja peseytymään. Ennen sitä hän ei ole syönyt päivän aikana mitään. On viimein Janinan vuoro nauttia ”aamiainen”.

Janinan aamut voivat kuulostaa työläiltä, mutta hänelle ne ovat unelmaelämää.

Miksi kukaan haluaisi suurperheen?

Janina on tottunut kuulemaan hämmästelyjä lapsiluvustaan.

– Ihmisten on niin vaikea uskoa, että joku haluaisi vapaaehtoisesti näin paljon lapsia.

Hänelle on esimerkiksi kommentoitu kauppajonossa, että hän taitaa olla masokisti. Jotkut ovat epäilleet, että Vaasassa asuvalla perheellä olisi uskonnollisia syitä perheenlisäyksille, vaikka niin ei ole.

Kommentit tuntuvat Janinasta töykeiltä. Usein hän ei ole osannut valmistautua niihin mitenkään.

– Haluaisin vastata kipakasti takaisin, mutta viimeksikin olin vain niin yllättynyt kommentista, että en saanut juurikaan mitään sanotuksi.

Janinalle elämä yhdeksän lapsen äitinä on toiveiden täyttymys, jollaista hän ei vielä parikymppisenä uskonut saavansa.

”Hoidamme ja elätämme itse lapsemme”

Janinalla itsellään on vain yksi sisar. Niinpä hänen omat vanhempansa ovatkin ihmetelleet, miksi Janina halusi suurperheen äidiksi.

– Muistan ensimmäisen kerran kolmevuotiaana toivoneeni, että minusta tulisi äiti. Lapsena muutimme paljon, ja ystävät vaihtuivat tiheään. Ehkä se on luonut kaipuuta sille, että olen halunnut lapsilleni oman porukan.

Janinan välit vanhempiin ovat lämpimät, ja he asuvat vain muutaman sadan metrin päässä. Vaikka puhelin soi suuntaan ja toiseen useita kertoja päivässä, vakuuttavat Janina ja hänen miehensä Janne hoitavansa lapset itse.

Janinan äiti pyörittää pitseriaa, jossa Janinan sairaseläkkeellä oleva isä auttaa joka päivä parhaansa mukaan. Ei isovanhemmilta siten edes liikenisi kovin paljoa aikaa Janinan pesueelle.

Nyt perheessä ollaan uuden elämäntilanteen edessä: Janinan esikoinen Kevin täytti 18 kesällä 2024, joten kotona asustaa yksi täysi-ikäinen lisää. Janinan toisiksi vanhin lapsi, Clarissa, on hänkin jo 17-vuotias. Kaksi vanhinta ovat Janinan edellisestä liitosta, joka päättyi eroon.

– Kun tapasin Jannen, kävi pian selväksi, että meillä kummallakin oli toiveissa suuri perhe. Emme kuitenkaan vielä alle kolmekymppisinä tienneet, kuinka monta lasta haluaisimme.

Kun Janina sai viidennen lapsensa, ihmiset alkoivat ihmetellä, että ei kai jälkikasvua ole tarkoitus hankkia enempää. Syntymää ei seurannut enää samalla tavalla onnitteluja kuin aiemmin.

– Seitsemäs oli järkytys monelle, vaikka en ymmärrä, miten meidän lapsiluku on keltään pois. Me hoidamme lapset itse ja elätämme heidät omilla töillämme. Apua lastenhoitoon emme pyydä juuri koskaan.

Vain silloin tällöin Janina ja Janne ovat kahdestaan poissa. Silloinkin he menevät läheiseen ruokakauppaan. Pienemmät lapset nukkuvat, ja teinit pitävät talossa vahtia.

– Emme kuormita teinejämme jatkuvilla lastenhoitovastuilla niin kuin jotkut haluavat epäillä.

Lapset viihtyvät hyvin yhdessä

Janinan ystävät ehdottivat, että perheen kannattaisi hakea Ylen Raskaana-sarjaan mukaan. Siinä äidit taltioivat odotusaikaa vauvan syntymään saakka videoiden muodossa.

Osallistuminen jännitti, mutta samalla Janina halusi raottaa perheen elämää ja näyttää, millaista heillä todella on ja miten lapsilukua arvostelevat kommentit satuttavat.

Sarjassa esiintymisen myötä Janina on saanut paljon kannustavaa palautetta. Kasvokkain hänelle ei kukaan enää ole tullut sanomaan töykeyksiä.

– Sarjasta näkee, että lapsemme viihtyvät hyvin yhdessä. Kyse ei ole mistään julkisuustempusta, vaan he aidosti pitävät toisistaan ja riitelevät hyvin vähän. Meillä sanotaan joka päivä, kuinka paljon rakastamme toisiamme. Halaamme ja suukottelemme paljon. Se on niin siirappista, että pelkään, että moni ei usko sen olevan totta.

Ketään ei Janinan ja Jannen kodissa pakoteta samaan huoneeseen. Isommille on järjestetty 147-neiliöisessä omakotitalossa omat huoneet. Välillä huonejakoa vaihdellaan, kun joku kaipaa enemmän omaa rauhaa ja joku toinen taas seuraa.

Erityisen herttaista on seurata Janinan ja 17-vuotiaan Clarissan läheistä suhdetta.

Tyttäristä vanhin järjesti äidilleen yllätyksenä baby shower -juhlat. Kätilön urasta haaveileva Clarissa on ollut mukana myös Janinan kahdessa viimeisimmässä synnytyksessä.

Ensimmäisen kerran Clarissa toivoi pääsevänsä mukaan synnytykseen, kun hän oli 12-vuotias. Janina päätti, että sopiva ikä olisi sitten, kun Clarissa olisi 16 vuotta.

Sarjassa nähdään, miten Clarissa toimii kuin doula Janinan avautumisvaiheessa. Ponnistusvaiheessa Janne saapuu sairaalaan. Molemmat kannustavat Janinaa yhdeksännen lapsen syntyessä.

Lopulta Clarissa nukkuu tuore pikkuveli kainalossaan tukihenkilön sängyssä.

– Kätilöt ottivat todella hienosti Clarissan mukaan synnytykseen. He selittivät hänelle asioita ja antoivat hänen leikata napanuoran katki sekä mitata ja punnita vauvan kätilön ohjeiden mukaan.

Kun pienet nukkuvat, kysellään isompien kuulumisia

Huonoja puolia suurperhe-elämässä on Janinan mukaan vain muutamia. Yksi on alituisesti vaivaava riittämättömyydentunne.

Janina ja Janne pyrkivät olemaan koko ajan valppaina sen suhteen, jos joku lapsista kaipaa kahdenkeskistä aikaa vanhempien kanssa.

– Sitä tarjotaan heti, jos huomaamme, että jollakin on esimerkiksi huono mieli, eikä halua puhua asiasta kaikkien kuullen. On kuitenkin oltava todella hereillä koko ajan.

Pyykkiä näyttää myös syntyvän valtavat määrät, ja sitä riittää lajiteltavaksi.

– Kuka haluaa auttaa äitiä?, hän kysyy ja kaataa kaksi kassillista sukkapyykkiä pöydälle. Monta innokasta kättä nousee onneksi pystyyn.

Kun pienet lapset ovat menneet nukkumaan, on aika kysellä isompien kuulumisia ja jutella heidän kanssaan rauhassa.

Puoli yhdeltä yöllä Janina tilaa noutoruokaa, jota napostellessa vanhemmat jutustelevat Kevinin ja Clarissan kanssa.

– Perjantaisin meillä on Jannen kanssa parisuhdeilta. Silloin katsomme lasten mentyä nukkumaan elokuvaa ja syömme jotakin hyvää.

Muuta omaa aikaa Janinalla ja Jannella ei juuri ole. Janina käy kerran kuussa ripsihuollossa. Silloinkin pienemmät itkevät äidin perään, sillä äidin poistuminen on niin harvinaista.

Urheiluhierojayrittäjänä toimiva Janne puolestaan käy vapaa-ajalla kuntosalilla, jonne hän ottaa osan lapsista mukaan. Hän myös valmentaa perheen kahta alakouluikäistä taekwondossa.

”Kroppani sanoo, että nyt on aika rauhoittua”

Kun Janinalta kysyy, tuleeko perhe vielä kasvamaan, hän puistelee päätään. Viimeisin synnytys yllätti hänet hankaluudellaan. Myös sitä seurannut väsymys oli ennenkokematonta.

– Sellaista uupumusta en ole eläessäni tuntenut. Luulen, että kroppani sanoo, että nyt ikä ja unenpuute alkaa olla siinä pisteessä, että on rauhoituttava. Poden kuitenkin varmasti lopun elämäni vauvakuumetta. Mutta nyt tuntuu siltä, että näin on todella hyvä.

Pitseriayrittäjänä toiminut Janina päätti luopua viime syksynä bisneksestään. Nyt on aika pohtia, mitä työelämässä voisi seuraavaksi tehdä, kun Adrian on riittävän vanha hoitoon.

Yhdestä asiasta ei kuitenkaan ole epäilystä – Janinalle riittää tekemistä kotipuolessakin ennen kuin työpaikka löytyy.

Hälyttävä merkki, Minni tiesi.

Lääkärikäynnin, ultran, mammografian ja näytteenoton jälkeen pelko pahimmasta osoittautui aiheelliseksi: Minnillä todettiin hormonipositiivinen, tiehytperäinen rintasyöpä, joka oli levinnyt jo kainalon imusolmukkeisiin. Hän oli vasta 37-vuotias ja kolmen alaikäisen lapsen äiti. Nuorin lapsista oli vasta kaksivuotias.

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että näinkö lapseni jäävät ilman äitiä. Totta kai itselläni heräsi kuolemanpelko, mutta silti päällimmäisenä ajattelin, etten ole valmis jättämään lapsiani, Minni kertoo.

Minni tiesi tilanteensa olevan huono jo hoitopöydällä maatessaan, kun lääkäri halusi ottaa lisää kuvia toisesta rinnasta. Koepalojakin otettiin monia.

– Olin kuin puusta pudonnut, että minullako on nyt todella syöpä. Iski paniikki, Minni muistelee.

Diagnoosin odotus oli piinaavaa ja tuntui ikuisuudelta. Tutkimusten tuloksia piti odotella viikkoja.

– Tuntui käsittämättömältä, että niiden perään piti soitella. Toivon, että joku olisi soittanut edes rauhoitellakseen, vaikkei tarkempaa tietoa syövän laadusta vielä ollut.

Syövästä kertominen lapsille oli vaikeaa

Vaikka sairastuminen pelotti Minniä, hän pelkäsi enemmän sitä, miten kertoa siitä lähipiirilleen ja etenkin lapsilleen. Perheen elämään kun on mahtunut viime vuosina muitakin katastrofeja ja vakavia sairastumisia.

– Tuntui pahalta, että taas meidän elämämme pysäyttää kaikkien muidenkin elämän ja tulemme tarvitsemaan jälleen läheisten apua. Mietin, emmekö saa koskaan elää turvallista elämää, kun toipuminen muistakin vastoinkäymisistä oli vielä kesken.

– On todella rankkaa, että pienten lasten äitinä pitää sairastua.

Minni osasi odottaa, ettei 2- ja 5-vuotiailla lapsilla olisi kovin suurta ymmärrystä asian vakavuudesta, mutta teini-ikäiselle esikoiselle kertominen oli vaikeaa. Nuori mies on menettänyt jo isänsä.

– Oli kova paikka kertoa syövästä 15-vuotiaalle, jolla on ollut muutenkin rankka elämä. Se oli molemmille hirveä tilanne. En tietenkään maalaillut kauhukuvia siitä, että äitikin voi kuolla, vaan olen halunnut pitää toiveikkuutta yllä.

Minni on halunnut olla sairaudestaan avoin lapsilleen ja onkin vastannut heidän kysymyksiin parhaansa mukaan. Perheen pienimpiä on auttanut aihetta käsittelevä kirja, missä on muun muassa kerrottu miltä rinnanpoiston jälkeen voi näyttää. Minnin 5-vuotiaalle tytölle oli kova paikka kuulla, että äidistä tulee kalju.

– Kun hiuksia alkoi lähteä pari viikkoa hoitojen alettua, lapset olivat vieressäni, kun ajoin hiukseni pois. Yritin tehdä siitä heille positiivisen jutun, vaikka olinkin itkenyt asiaa. Olemme myös itkeneet välillä yhdessä sitä, miten tyhmä äidin syöpä on, Minni sanoo.

Sairastuminen muutti arkea

Minnin rintasyöpä vaati vuodessa kolme leikkausta ja pitkiä, rankkoja hoitojaksoja. Niiden aikana saamastaan tuesta ja avusta hän kiittää vanhempiaan ja isosiskojaan. Huonon vointinsa takia Minni ei ajoittain voinut hoitaa lapsiaan lainkaan.

– Vanhempani eläköityivät vähän aikaa sitten ja ovat auttaneet todella paljon lasten hoitamisessa ja kuskaamisessa. Lapset olivat mummolassa nopeasti kuin kotonaan. Kaksi ihanaa siskoanikin auttavat aina koko sydämestään.

Nuorimmat lapset jatkoivat päiväkodissa, jotta heidän arkensa pysyisi mahdollisimman normaalina. Aina heitä ei kuitenkaan voitu viedä sinne päiväkodissa jylläävien tautien ja Minnin heikentyneen vastustuskyvyn takia. Lapset viettivät isovanhemmillaan myös öitä.

– Minulle oli tärkeää, että pystyin elämään normaalia äidin elämää edes hetkittäin. Mutta varsinkin sytostaattihoidon jälkeen olin aina ihan kanttuvei. Synkimpinä hetkinä tuntui, että olin kokonaan lasten elämän ulkopuolella ja katkeroiduin siitä, kun muut saivat tehdä lasteni kanssa asioita, joita olisin itse halunnut tehdä.

Pienten lasten sairastavana vanhempana tarvittavan levon järjestäminen on vaikeaa. Minni kertoo käyneensä hoitojen myötä läpi kaikki tunneskaalat pelosta väsymykseen ja vihaan.

– Oli kamalaa joutua toistamaan lapsille sitä, että äiti ei voi vaikka haluaisi, kun äiti on niin kipeä. En jaksanut kuunnella itseäni. On järkyttävän rankka paikka, kun ei pysty olemaan sellainen vanhempi kuin haluaisi. Olisin halunnut elää normaalia arkea sen sijaan, että makaan kaljuna, turvonneena ja kipeänä sohvalla. Hyvä, jos jaksoin tehdä ruoan lapsille.

Syöpä ehti levitä turhaan

Tutkimuksissa hoitajat rauhoittelivat Minniä vakuuttaen, että hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Tuki oli Minnille tärkeää, mutta hänen oli alkuun vaikea luottaa terveydenhuoltoon aiemman huonon kokemuksensa takia.

Hän oli käynyt lääkärissä nimittäin jo saman vuoden keväällä toisen rinnan aristamisen ja siinä huomaamiensa muutosten vuoksi, mutta hänet tutkittiin pintapuolisesti ja kaiken vakuutettiin olevan hyvin.

– Lähdin vastaanotolta silloin huojentuneena. Kesällä imetin vielä ja ajattelin kipuilevan rinnan ja kainaloon ilmestyneen patin johtuvan varmaan sitten rintatulehduksesta, vaikka ihmettelinkin sen tulevan imetettyäni jo yli kaksi vuotta, Minni muistelee.

Kun Minnin syöpä lopulta löydettiin lokakuussa 2023, esiastetta oli jo 18,5 sentin alueella eli käytännössä koko rinnassa, ja joukossa oli useampi syöpäkasvain. Jos syöpä olisi löydetty hänen hakeutuessaan hoitoon ensimmäisen kerran, syöpä ei olisi välttämättä ehtinyt levitä niin suureksi tai kainaloon.

– Kun kuulin, että syövän esiastetta oli ollut jo useamman vuoden ajan, ajattelin, että tiesin siellä olleen jotain hämminkiä. Voi kun voisi luottaa siihen, että kaikki terveydenhuollossa tekevät asiat niin kuin kuuluu!

Sytostaatti- ja sädehoitoihin mennessään Minni otti välillä lapset mukaan sairaalaan. Siellä he pääsivät herkuttelemaan kahvilan hillomunkeilla ja seikkailemaan sairaalan käytävillä. Näin sairaala ei näyttäytynyt heille niin pelottavana paikkana.

– Painotin lapsille, että sairaalassa on tosi taitavat lääkärit huolehtimassa äidistä.

Viimeisen sädehoidon jälkeen lapset olivat kanttiinissa Minniä vastassa. Perhe hurrasi yhdessä sitä, että enää ei tarvitsisi rampata sairaalassa.

– Oli ihana, että lapsilla oli myös iloisia juttuja matkan varrella. Edelleen he hihkuvat, kun ajamme sairaalan ohi, että tuolla on äitin sairaala. 

Lapset antavat sisua jatkaa

Nyt syöpä on saatu leikattua kokonaan rinnan poiston yhteydessä, Minni on saanut sytostaattihoidot ja käyttää estolääkitystä. Hän on oletettavasti parantunut syövästä, vaikka riski uusimisesta onkin korkea.

– Koko myräkkä on vienyt yhden vuoden. Ainakin toinen menee toipuessa. Korkea uusimisriski on jollain tavalla kuitenkin etuoikeus, koska nyt saan tarkkaa seurantaa.

Minnin elämää varjostaa parantuneesta tilanteesta huolimatta ahdistus ja pelko. Henkinen toipuminen on pitkä prosessi, eikä tulevaisuutta ole yhtä helppo kuvitella kuin ennen syöpää.

– Olen aina ajatellut, että tulen joskus isovanhemmaksi ja parhaat vuodet ovat tietyllä tavalla vasta edessä, kun työelämä ei aiheuta niin paljon stressiä. Pelottaa, jääkö kaikki se kokematta, ja miten lapset pärjäisivät eri elämäntilanteissa ilman äitiä.

Lähitulevaisuudelta Minni toivoo kutsumusammattiinsa kouluttautumista ja takaisin työelämään pääsyä. Vielä on kuitenkin kerättävä voimia.

– Toivon, että mielikin kohenisi fyysisen kunnon kohenemisen myötä. Pienten lasten vanhempana sairastumisessa on onneksi se hyvä puoli, että lapset antavat sisua ja tsemppiä jatkaa. Ilman lapsia olisin varmaan jäänyt makuuhuoneeseen suremaan itseäni ja elämääni.

– Otan nyt ilon irti kaikesta, mitä voin tehdä lasteni kanssa.

Porilainen Oskari Siitari, 30, on saavuttanut monta arvostettua ammatillista titteliä. Äkkiseltään ei uskoisi, että sama mies jäi omina kouluvuosinaan joka viikko jälki-istuntoon. Oppiaineista Oskaria kiinnosti lähinnä liikunta.

– Minusta oli kivaa mennä kouluun tapaamaan kavereita. Varsinaiseen koulutyöhön en jaksanut keskittyä. Kävin koulussa, mutta en koulua.

Paikallaan pysyminen tuotti Oskarille vaikeuksia jo alakouluiässä. Tahallisen häiriköinnin hän aloitti yläkoulussa. Arvosanat laahasivat, joka päivä tuli moitteita. Ihan syystäkin, Oskari myöntää.

Silti hän ajattelee, että hänen käytökseensä olisi ollut tehokkaampaa puuttua muilla tavoilla. Sellaisin keinoin, joita hän käyttää nyt itse opettajana.

Miten häiriköivästä oppilaasta tuli opettaja ja tunnetaitojen puolestapuhuja?

Pelleilyllä huomiota

Yläkoulussa oppituntien alkua odotettiin käytävällä. Kun opettaja lähestyi avaimet kädessään, Oskari ystävineen tuppautui luokkahuoneen oven eteen niin, ettei ovea päässyt avaamaan.

Kerran poikajoukko ampui välitunnilla ilotulitteita, kerran kiivettiin ulos luokan ikkunasta. Oppitunneilla pyyhekumin muruset lentelivät harva se päivä.

Oskari ei kuitenkaan koe, että olisi kiusannut koulutovereitaan.

– Toki joku on voinut ottaa henkilökohtaisesti sen, ettei pystynyt keskittymään tunnilla, mutta käytökseni ei ollut kehenkään erityisesti kohdistettua.

Myöhemmin Oskari on ymmärtänyt, että hän haki käytöksellään huomiota ja peitteli epävarmuuttaan. Tuli hyvä mieli, kun pelleilemällä sai kaverit nauramaan.

Käytöstä selittänee myös ADHD-diagnoosi, jonka Oskari sai vasta aikuisena.

– Nyt opettajana tiedän, että asianmukainen lääkitys, terapiakäynnit ja muut tukitoimet auttavat ADHD-oppilasta todella paljon. Onneksi oireet tunnistetaan nykyään paremmin kuin ennen ja niihin saadaan apua ja tukea myös koulussa.

Poikkeuksellinen urapolku

Oskari Siitari työskentelee viidesluokkalaisten laaja-alaisena erityisopettajana Ulvilassa. Tähänastiseen opettajanuraan on mahtunut niin luokanopettajan kuin käsityönopettajankin työtä.

Oskarin tie opettajaksi on kaukana perinteisestä. Peruskoulun keskiarvo 7,1 ei riittänyt lukioon virallisen haun kautta, mutta Oskari kertoo opiskelupaikan irronneen Meri-Porin lukiosta puhelinsoitolla.

Lukio-opiskelu ei kuitenkaan sujunut, koska itsenäinen pänttääminen oli liian vaikeaa. Vuoden opintojen jälkeen Oskari päätyi ammattikouluun. Hän valmistui merkonomiksi neljässä vuodessa mutta totesi pian, ettei kaupan ala olekaan hänen juttunsa.

Opinto-ohjaaja tyrmäsi mietteet jatko-opinnoista korkeakoulussa väittämällä, että Oskarin papereilla oli turhaa haaveilla akateemisesta urasta.

– Mielestäni opinto-ohjaajat eivät saisi sanoa sellaista, vaan heidän tulisi kannustaa oppilaita eteenpäin elämässään.

Oskari hakeutui yhdeksi lukuvuodeksi koulunkäynnin ohjaajaksi. Silloin syttyi hänen kiinnostuksensa opettajan ammattiin. Oskari huomasi tulevansa hyvin toimeen oppilaiden kanssa ja koki olevansa hyödyksi. Koulu työympäristönä vaikutti mukavalta.

Oskari päätti hakea opiskelemaan opettajaksi. Hän pänttäsi OKL:n pääsykokeeseen, läpäisi kirjatentin ja sai Rauman opettajankoulutuslaitoksen haastattelusta täydet pisteet.

Tärkeintä on kohtaaminen

Tällä hetkellä Oskari työstää väitöskirjansa tutkimussuunnitelmaa ja opiskelee päteväksi erityisopettajaksi. Opetustyössä hän haluaa painottaa tunnetaitojen merkitystä.

Oskarin mukaan tunnetaidoista puhutaan nykyään paljon, mutta koulumaailmassa ei vielä tarpeeksi.

– Vaikka tunnetaidot mainitaan opetussuunnitelmassa, niitä ei juuri käydä läpi oppilaiden kanssa. Tunnetaitoja pitäisi opettaa paljon enemmän myös opettajaksi opiskeleville.

Oskari kertoo vetävänsä oppilailleen joka viikko tunnin tai kaksi tunnetaitoharjoituksia. Harjoituksissa puhutaan siitä, miten tulee toimia, jos esimerkiksi suututtaa – tai jos tuntuu siltä, ettei tunnilla jaksa keskittyä.

Oskari ajattelee, että kaikki oppilaat tarvitsevat tunteen nähdyksi tulemisesta. Silloinkin, kun hän työskenteli luokanopettajana, hän tervehti jokaista oppilasta päivän aluksi erikseen.

Pienemmässä ryhmässä Oskari antaa jokaisen kertoa kuulumisistaan vuorollaan. Lyhyt juttutuokio ennaltaehkäisee Oskarin mukaan häiriköintiä: kun oppilas saa opettajalta joka päivä huomiota, sitä ei tarvitse erikseen lähteä hakemaan.

Käytös on aina oire jostain

Lapsena Oskari sai monesti kuulla olevansa häirikkö. Opettajana hän ei halua kutsua ketään samalla tavalla.

– Sana on yksiselitteisen negatiivinen ja keskustelu lähtee silloin heti väärille raiteille. Häiriköivät oppilaat ovat kehittyviä lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat tukea ja apua ongelmiinsa.

Oskarin mielestä häiriköinti on muuttanut muotoaan verrattuna hänen omiin kouluvuosiinsa. Tahallaan provosoivia oppilaita on toki edelleen, mutta nykykoululaisia vaivaa enemmänkin välinpitämättömyys ja haluttomuus yrittää.

Oppilaat kieltäytyvät tekemästä tehtäviä perustellen, että en jaksa. Tunneilta myöhästellään, ei piitata seurauksista. Sitten on se pahin ongelma: kännykät.

– Jos kävisin koulua tässä ajassa, olisin varmasti juuri sellainen lapsi, joka oppitunneilla vain roikkuisi kännykällä eikä kuuntelisi opettajaa, Oskari pohtii.

Häiriköksi leimaamisen ja jälki-istuntoon määräämisen sijaan moni oppilas tarvitsee Oskarin mukaan kuuntelijaa. Jotakuta, joka haluaisi ymmärtää syyt käytöksen taustalla.

– Käytös on aina oire jostakin. Kotona tai kaverisuhteissa voi olla ongelmia, itsetunto on ehkä huono tai opiskelu ei suju.

Oskari ajattelee, että joskus kasvattajat lähtevät liian herkästi neuvomaan ja ohjeistamaan, vaikka lapsi muuttuu silminnähden levollisemmaksi jo silloin, kun saa hetken verran kertoa omista tunteistaan. Muutama minuutti on pieni hinta lopputunnin opiskelurauhasta.

Samalla puolella

Oskarin perheeseen kuuluvat puoliso, kaksivuotias esikoispoika ja parin kuukauden ikäinen tytär.

Oskari on huomannut paljon yhtäläisyyksiä isän ja opettajan rooleissa. Yksi oppi on kuitenkin ylitse muiden: asiat ratkeavat parhaiten niin, että ilmaisee olevansa lapsen kanssa samalla puolella.

– On tosi tärkeää, ettei aikuinen ahdista väärin toiminutta lasta nurkkaan ja ryhdy syyttelemään ja huutamaan, vaan pyrkii selvittämään tilanteen lempeästi ja kuunnellen. Muuten syntyy vain vastakkainasettelua, joka saa lapsen kääntymään aikuista vastaan.

Häiriköinnin kitkemisessä Oskari painottaa myös koulun ja vanhempien yhteistyötä. Kyse ei ole kilpailusta siitä, kuka osaa kasvattaa lasta parhaiten, vaan yhteisestä päämäärästä eli oppilaan parhaasta.

Toisaalta opettajakaan ei pysty yhden oppitunnin tai koulupäivän aikana ihmeisiin. Oskari toivoisikin, että kaikki vanhemmat perehtyisivät jonkin verran tunnetaitoihin ja kasvatukseen.

Lapsuudessaan Oskari sai ymmärrystä ja tukea etenkin äidiltään, joka on koulutukseltaan erityisopettaja. Koulussa Oskari oli ehkä häirikkö ja luokan pelle, mutta kotona sellaista leimaa ei vahvistettu.

Omakohtaisesta kokemuksestaan Oskari tietää, että uskoakseen itseensä lapsi tarvitsee edes yhden aikuisen, joka uskoo häneen ensin. Opettajana Oskari näkee kaikissa lapsissa potentiaalia.

– Tärkeintä on tuottaa onnistumisen kokemuksia ja muistuttaa tarpeeksi usein, että kaikki ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat.

”En pitänyt vanhempainvapaata enkä kadu sitä”

”Näin yrittäjä onnistui yhdistämään pienen vauvan hoidon ja bisneksen teon”

Siinäpä muutamia viimeaikaisia otsikoita valtamedioissa. Jutut ovat kertoneet nuorista menestyjä-äideistä, jotka ovat joko yrittäjiä tai johtoasemassa. Heitä yhdistää se, että vauvan synnyttyä he ovat jatkaneet heti töitä – osa on soitellut ensimmäisiä työpuheluita jo lapsivuodeosastolta.

Naisten vauvat ovat ilmeisesti olleet ”helppoja tapauksia” eli hyviä nukkumaan ja hyväntuulisia. Lisäksi kaikkien puolisot ovat osallistuneet tasavertaisesti vauvanhoitoon ja perheillä on ollut rahaa palkata ulkopuolista apua.

Työ on ollut naisille niin tärkeä osa elämää ja minuuttakin, että ajatus siitä irrottautumisesta totaalisesti moneksi kuukaudeksi on tuntunut mahdottomalta.

Jutut ovat aiheuttaneet minussa ristiriitaisia tunteita.

Nainen voi todellakin saada nykyaikana kaiken

Ymmärrän hyvin, että työtään rakastava ihminen keskellä vetävää uraa ei halua jäädä moneksi kuukaudeksi kotiin pesimään. Moni lykkää muutenkin vauvahaaveitaan turhaan työelämän takia: koetaan, että elämä pitää olla jossain tietyssä pisteessä ennen kuin perheen voi perustaa – vaikka eihän näin oikeasti ole.

Äitiysloman skipanneet naiset ovat rohkaisevia esimerkkejä siitä, että nykyaikana nainen voi todellakin saada kaiken, jopa samaan aikaan. Menestyvän uran, vauvoja ja tasavertaisen parisuhteen.

Naiset saavat kaiken vieläpä kuulostamaan kovin helpolta: Vauva vaan koppaan mukaan duunipaikalle. Imettää voi vaikka Teams-palaverin aikana.

Vaikka rankkaa on ollut välillä, kaikki on sujunut hyvin, naiset kertovat.

Korkeakoulutettua naista ahdistaa ajatus vanhempainvapaan tylsyydestä. Siitä, että yhtäkkiä kasvuyrityksen strategian miettimisen sijasta miettisikin vain sopivaa soseen lämpötilaa tai sitä, milloin on aika siirtyä seuraavan kokoiseen potkupukuun.

Samastun tähän.

Oman lapseni vauvavuosi oli minulle pimeää rämpimistä univelassa ja puuduttavassa yksitoikkoisuudessa, ja jälkikäteen olen miettinyt, että ehkä olisi pitänyt kehittää vanhempainvapaalle jokin pieni projekti: opiskella jotain tai tehdä vaikka osa-aikaisesti töitä.

Ehkä se olisi tuonut apua totaaliseen väsymiseen, mikä johtui suurimmaksi osaksi valvomisesta mutta vähän myös liialliseen vauvakuplaan uppoamisesta.

Olenko luuseri, jos haluankin vain hoitaa vauvaani?

Toisaalta tarinat vauvakainalossa palaverista toiseen kiiruhtavasta uratykkiäideistä ahdistavat minua – enkä usko olevani ainoa. Onko suorituskeskeisyys valumassa meillä jo vanhempainvapaallekin?

Vauvan myötä elämä muuttuu kertaheitolla ja kyllä, se muuttuu paljon. Vauvan tarvitsevuus on monelle lähes shokki, siitäkin huolimatta, että siihen olisi yrittänyt valmistautua etukäteen. Yöheräilyt ja valvominen voivat uuvuttaa pahasti, ja hormonit sekoittavat mielen.

Tuntuu kaamealta, että tässä tilanteessa äidin pitäisi pystyä porhaltamaan täysillä myös työelämässä.

Tarinat äitiysvapaan skipanneista naisista voivat muuttua inspiroivista esimerkeistä paineita ja ahdistusta tuottaviksi: Pitäisikö minunkin pystyä samaan? Olenko luuseri, jos en halua tai pysty tekemään vauvavuonna muuta kuin hoitamaan vauvaani?

En tiedä, olisinko itsekään pystynyt tekemään vanhempainvapaalla mitään kehittävää, vaikka siitä nyt vuosien jälkeen haaveilenkin. Kansalaisopiston joogassa käymistä kerran viikossa ei varmaankaan lasketa, etenkin kun nukahdin univeloissani monta kertaa kesken tunnin.

Monelle äitiys- ja vanhempainvapaa on myös kaivattu breikki työelämästä. Tuona aikana voi pohtia syvällisesti omia uravalintojaan. Vapaiden loputtua osa saattaakin vaihtaa työpaikkaa tai ammattia. On helpottavaa, että tällainen mahdollisuus on olemassa.

Älä välitä muiden mielipiteistä

Minulla on neuvo sinulle, jos olet parhaillaan raskaana tai kotona vauvan kanssa ja törmäät näihin tarinoihin. Kannattaa ehdottomasti lukea ne, mutta huokaise syvään ennen kuin aloitat.

Jos menestyjänaisten esimerkki inspiroi sinua, hyvä, ota heistä mallia. Älä välitä muiden mielipiteistä, vaan rakenna äitiydestä ja vauva-ajasta omannäköisesti. Jos siihen kuuluu töitä, se on sinun ja perheesi valinta, ja osaat varmasti rakentaa arkesi niin, että sekä vauvan että sinun hyvinvointisi on taattu.

Jos taas vauvan kanssa kotona oleminen on asia, jota haluat tehdä tai johon olosuhteet ohjaavat, vaikka oman väsymyksesi vuoksi, hyvä silloinkin. Lue tarinat avoimin mielin ja ajattele, että kas, noinkin voi elää, mutta minä voin onneksi valita toisin.

Älä välitä muiden mielipiteistä, vaan rakenna äitiydestä ja vauva-ajasta omannäköisesi. Jos siihen kuuluu sataprosenttisesti vauvanhoitoon keskittyminen, se on sinun ja perheesi valinta.

Sillä onneksi meillä Suomessa voi valita.

Mentaalinen vahvuus ei tarkoita aivan samaa kuin mielenterveys tai resilienssi eli psyykkinen joustavuus.

Mentaalisesti vahva kykenee käsittelemään stressiä ja elämän vastoinkäymisiä terveellä tavalla.

Hän osaa sanoa ei asioille, joita ei koe hyväksi tai sopivaksi itselleen. Hänellä on kykyä tarkastella ja pohtia omaa käyttäytymistään ja ajatteluaan realistisesti. Hän osaa keskittyä tärkeisiin asioihin elämässään, ylläpitää hyviä ihmissuhteita ja luoda nuoruudesta alkaen työuraa.

Kun vanhemmat keskittyvät tietoisesti lapsensa mentaalisen vahvuuden kasvattamiseen, lapsesta voi kasvaa itsenäinen ja itsevarma ongelmanratkaisija ja omien tavoitteidensa saavuttaja.

Hyvän mentaalisen vahvuuden kasvattamiseen tarvitaan lähinnä neljää asiaa: myönteistä lapsen ja vanhempien välistä suhdetta, rakastavaa ja rajoja asettavaa vuorovaikutusta, lapsen toiminnan selkeää ohjaamista sekä sopista haasteita lapsen aivoille ja taidoille.

6 tapaa kehittää lapsen mentaalista vahvuutta

1. Ole rakastava ja luja

Vanhempi on rakastava, päättäväinen ja luja, lasta ohjaava ja rajoittava.  Vanhempi osoittaa lapselle huolehtivansa aina tämän turvallisuudesta, mutta odottaa lapsen harkitsevan omilla aivoillaan, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.

Vanhempi ohjaa lasta vastuuntuntoisuuteen ja sanoittaa ongelmanratkaisua. Aikuinen opettaa omalla esimerkillään, että ongelmat eivät ratkea itsestään eivätkä yllättäen, vaan ne ratkaistaan ajattelemalla ja toimimalla.

2. Arvosta lasta – ja odota häneltä arvostusta itseäsi kohtaan

Puhetyyli, jolla aikuinen antaa lapsen kohdella itseään, muotoutuu useimmiten lapsen tyyliksi kohdella kavereitaan ja muita aikuisia. Vanhemman on hyvä kertoa lapselle selkeästi, mitä odottaa tämän käyttäytymiseltä itseään ja toisia ihmisiä kohtaan.

3. Keskity arjen rakenteeseen ja perheen kulttuuriin

Perhe-elämässä ja lasten kasvattamisessa kannattaa keskittyä enemmän arjen rakenteeseen ja perheen oman kulttuurin luomiseen kuin tavoitteisiin ja päämääriin. Rakenne ja kulttuuri muodostuvat päivittäisistä rutiineista ja perheen yhdessäolon tavoista.

Kun arjessa on hyvä, sujuva rakenne tapoineen ja käytäntöineen, lapset pääsääntöisesti käyttäytyvät paremmin, stressiä on vähemmän ja ihmissuhteet ovat myönteisempiä. 

4. Sano lapselle usein: Et osaa tätä vielä mutta harjoitellaan yhdessä

Lasta kannattaa kiittää tekemisestä ja aktiivisuudesta, ei niinkään lopputuloksesta. Sen sijaan, että aikuinen kehuu värityskuvaa hienoksi, hän voi ihailla ja  kehua, miten lapsi on osannut keskittyä ja valinnut kuvaansa iloiset värit.

Virheet ovat osa lapsen kehitystä ja oppimista. Vauvat epäonnistuvat kaiken aikaa ja yrittävät uudelleen vanhempien kannustamana, kunnes oppivat. Myönteinen kannustus ja uudelleen yrittäminen tulisi jatkua läpi lapsuuden, ja vielä aikuisiässäkin.

Kun lapsi tekee virheen, hänen kanssaan voi keskustella, mitä ei mennyt oikein.

”Seuraavalla kerralla sinä tiedät paremmin, miten kannattaa toimia.”

5. Sanoita lapselle tunteita ja ajattelua

Lapselle on tärkeää sanoittaa tunteita ja hyviä käytöstapoja, loogista ajattelua, luovuutta ja ongelmanratkaisua. Kun vanhempi tekee sekä omaa että lapsen ajattelua näkyväksi, lapsen ajatteluntaidot vahvistuvat.  

Lapsi tarvitsee ohjausta ja kannustusta omien aivojensa  käyttämiseen sekä suojelemiseen haitallisilta asioita ja teoilta. Lapsen kanssa kannattaa keskustella päivittäin ja haastaa kysymyksillä:

Mistä olet tänään ylpeä itseäsi?

Mikä oli kaikkein kiinnostavin asia, jonka koit tänään?

Kuka oli tänään ystävällinen sinulle?

Ketkä kaikki ihmiset auttoivat sinua tänään ja huolehtivat siitä, että sinulla on kaikki hyvin?

Mistä virheestä opit tänään?

6. Rakenna luottamusta

Lapsen luottamussuhde vanhempaan muotoutuu niissä hetkissä, jolloin vanhempi ottaa kopin lapsen tarpeista, tunteista ja impulsseista.

Lapsen luottamus vanhempaan voimistuu, kun vanhempi ymmärtää lapsen tarpeen ja asettaa suojelevan rajan impulsseille:

• Keskity kuuntelemaan lasta ja pyri ymmärtämään tunne lapsen käytöksen takana.
• Vahvista lapselle, että ymmärrät hänen kokemuksensa ja tunteensa.
• Aseta raja impulsiiviselle käytökselle, vaikka lapsi olisi miten pettynyt ja turhautunut tahansa. Auta lasta kestämään ja käsittelemään pettymyksensä turvallisesti. Kestä epämukavuutta yhdessä lapsen kanssa.

Mentaalinen vahvuus kasvaa, kun lapsi on nähty, kuultu, rakastettu ja kannustettu olemaan sinnikäs. Lapsen on tärkeää kuulla usein omilta vanhemmiltaan, että vanhemmat uskovat hänen oppivan.

Kun vanhempi oikeasti tykkää viettää aikaa lapsen kanssa, uusien asioiden kokeilemisesta ja oppimisesta syntyy mukavia muistoja ja sosiaalista pääomaa.

Lähteet: Daniel G. Amen M.D., Charles Fay Ph.D:  Raising Mentally Strong Kids: How to Combine   the Power of Neuroscience with Love and Logic to Grow Confident, Kind, Responsible, and Resilient Children and Young Adults; 10 Questions to Ask Kids Beyond ”How Was School Today?” | Psychology Today; The power of yet | Carol S Dweck | TEDxNorrköping

– Emme viihdy kaupungissa pidemmän päälle, joten tänne asettuminen ja perheen perustaminen oli selvää alusta asti. Asuin opiskeluaikana vuoden Tampereella, mutta muuten olemme olleet aina Punkalaitumella, Elina kuvailee.

Punkalaidun sijaitsee Pirkanmaalla Huittisen ja Urjalan lähistöllä. Kunnassa asuu vain reilut 2 600 ihmistä. Parin esikoislapsi syntyi marraskuussa nostaen maltillista väkilukua yhdellä. 

Vuonna 2024 Punkalaitumelle syntyi yhteensä 16 vauvaa, mikä vastaa viimeisen kymmenen vuoden syntyvyyden keskiarvoa. Vielä 30 vuotta sitten vauvoja syntyi kuntaan jopa 41 vuodessa. Vähäiseen väkilukuun mahtuu kuitenkin monta tuoreen perheen läheistä.

– Meillä on iso tukiverkosto täällä, kun molempien perheet, kaverit ja iso osa sukulaisista asuu Punkalaitumella.

”Onneksi ikätovereita löytyy”

Ajatus perheen perustamisesta rauhalliselle maaseudulle tuntui Elinasta ja Artusta aina luonnolliselta. Heillä ei käynyt mielessäkään, että se voisi olla jollain tavalla huono asia.

– Ainoa huono puoli mitä keksin on se, että täällä ei ole niin monipuolisia harrastusmahdollisuuksia. On jalkapalloa, yleisurheilua ja kerhoja, mutta esimerkiksi uimista tai jääkiekkoa ei. Se tulee kuitenkin ajankohtaiseksi vasta vuosien päästä, ja aina voi kuljettaa lasta harrastuksiin muualle, Elina toteaa.

Vauvan kanssa käytäviä harrastuksia, kuten muskaria tai vauvauintia, Punkalaitumella ei järjestetä. Vauvauinnista kiinnostunut perhe on pohtinut sen aloittamista noin 30 kilometrin päässä Huittisissa. Punkalaitumella toimii kerran viikossa kuitenkin perhekahvila, johon Elina on suunnitellut menevänsä tapaamaan muita vanhempia kotona ollessaan.

– Meidän kavereilla ei ole vielä oikein lapsia, mutta onneksi ikätovereita löytyy suvusta. Molempien sukuihin syntyy alkuvuonna nimittäin vauvat, Arttu ja Elina iloitsevat.

Vauvarahaa kunnalta ja ilmainen päiväkoti

Vaikka Artun ja Elinan esikoinen on haastattelun aikaan vasta kuusiviikkoinen pienokainen, tietävät he kuvailla kotipaikkakuntaansa jo hyvinkin lapsiystävälliseksi. Tuoreet vanhemmat saavat kunnalta esimerkiksi vauvarahan, mikä koostuu paikallisten yhdistysten ja yritysten lahjoista sekä lahjakorteista.

– Täällä panostetaan lapsiin ja nuoriin todella paljon. Vauvarahan lisäksi Punkalaitumella on nykyään ilmainen varhaiskasvatus, pari kertoo viitaten elokuussa 2024 tulleeseen uudistukseen varhaiskasvatuksen asiakasmaksujen poistamisesta.

– Uusi päiväkoti ja koulukin löytyy, minkä lisäksi tapahtumia ja aktiviteetteja on lapsille paljon sekä kunnan että seurakunnan toimesta, Elina kehuu.

Punkalaitumella on toistaiseksi yksi päiväkoti, kaksi alakoulua, yläkoulu ja lukio.

Tunnin ajomatka synnytyssairaalaan

Elinalle ja Artulle on jo omasta lapsuudesta pienellä paikkakunnalla tuttua, että tiettyjen palveluiden luo on matkattava toisaalle. Esimerkiksi äitiysneuvolaa Punkalaitumella ei ole.

– Kävimme raskauden ajan äitiysneuvolassa Sastamalassa, minne on noin 35 kilometriä. Lastenneuvola kunnassa on onneksi kahdesti kuussa, joten vauvan neuvolakäynnit saadaan ajoitettua niihin. Vauvan lääkärintarkastukseen ja minun synnytyksen jälkitarkastukseen suuntaamme puolestaan Vammalaan, Elina kertoo.

Lähin synnytyssairaala sijaitsee Tampereella noin tunnin ajomatkan päässä. Elina kertoo ajomatkan synnyttämään jännittäneen häntä ensisynnyttäjänä etukäteen, koska ei tiennyt yhtään miten synnytys etenisi. Kun Elina sitten heräsi marraskuisena yönä tiheisiin synnytyssupistuksiin, ei kotona odoteltu kauaa ennen sairaalaan lähtöä.

– Minulla oli tens-laite käytössä ja matka meni onneksi hyvin. Oli kiva saada jäädä heti seurantaan, koska takaisin kotiin lähteminen olisi tuntunut kurjalta automatkaa ajatellen. Onneksi talvirenkaat oli vaihdettu alle, koska yöllä yllätti loskakeli.

Monella on Punkalaitumella oma auto, kuten Artulla ja Elinallakin.

– Täällä on totuttu kulkemaan autolla, joten ei se ota päähän, jos pitää lähteä kauemmas.

”Lapsilla on täällä tilaa kasvaa”

Parhaina puolina perheen perustamisessa pienelle paikkakunnalle Arttu ja Elina näkevät sen, että alue on turvallinen.

– Meidän molempien vanhemmat asuvat noin viiden kilometrin säteellä meistä, joten sukua on todella lähellä. Omien apsuuden ja nuoruuden kokemusten perusteella voi luottaa siihen, että lapsen liikkuessa enemmän itse kylillä on aina tuttuja naamoja ja siten joku katsomassa perään, Elina sanoo.

– Lapsilla on täällä tilaa kasvaa, kun on pihaa ja luonto lähellä, Arttu lisää.

Tilaa pihapiireissä Punkalaitumella yleensä riittääkin. Sekä Elina että Arttu ovat kasvaneet omakotitalossa, ja myös heidän ensimmäinen yhteinen vuokrakoti on omakotitalo.

– Meillä on pihaa ja ulkosauna. Kyllä sitä on miettinyt, että tämän kodin vuokran hinnalla saisi kaupungista ehkä pienen kaksion, pari toteaa.

Vauvan ja maatilan hoitoa

Perhe iloitsee, että Artulla on riittänyt paikkakunnalla töitä autokorjaamollaan ja Elinalla fysioterapeuttina ja hierojana, minkä ansiosta asettuminen omalle rakkaalle kotikunnalle on ollut mahdollista.

Nyt he rakentavat itselleen 270 neliöistä omakotitaloa aivan liki Artun vanhempien ja isovanhempien koteja, hevostallia ja peltoa.

Arttu on omistanut osan vanhempiensa maatilasta muutaman vuoden ajan, ja tehnyt peltotyöt yhdessä isänsä kanssa. Hän haluaisi aikanaan jatkaa sukunsa maatilan pitoa.

Myös Elina on auttanut tilalla esimerkiksi hoitaen hevosia ja opetellen koneiden käyttöä.

– Maalla asuu osaavaa väkeä rakentamistakin ajatellen. Me esimerkiksi suunnittelimme talon ihan itse ja Artun rakennusinsinöörikaveri piirsi sen. Sitten Arttu kavereineen kaatoi metsää moottorisahoilla ja isäni lainasi kaivurin maatöitä varten. Toistaiseksi ainoastaan kallion räjäyttämisessä on ollut ulkopuolista apua, Elina kertoo.

– Jos joku muu osaa rakentaa, niin miksemme mekin osaisi, Arttu toteaa.

Talonrakennusprojekti ja vauvan saaminen ovat kulkeneet sulavasti rinnakkain yrittäjinä toimivien Artun ja Elinan töiden kanssa.

– Yrittäjinä meillä on mahdollisuus järjestellä töitä, rakentamista ja vauvanhoitoa hyvin joustavasti, Elina sanoo.

Hän ei vielä tiedä, kuinka kauan aikoo olla vauvan kanssa kotona.

– Olen kuullut monen harmittelevan sitä, että palasi töihin liian aikaisin, joten aion olla esikoisen kanssa kotona niin pitkään kuin se hyvältä tuntuu.

Somekanavissaan Annabella kertoo amerikkalaisille seuraajilleen suomalaisen yhteiskunnan perhemyönteisyydestä ja hehkuttaa, miten hyvä maa Suomi on erityisesti naisille, äideille ja lapsille.

Listasimme Annabellan esimerkistä inspiroituneena 8 asiaa, jotka tekevät suomalaisesta vanhemmuudesta kadehdittavaa ja ainutlaatuista ulkomaalaisten silmissä.

Näistä meidän kannattaa pitää jatkossakin kiinni.

1. Varhaiskasvatusta, eikä vain lasten säilömistä

Suomen julkinen varhaiskasvatus ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat tehneet Annabellaan vaikutuksen.

Annabella kertoi Tiktok-videollaan seuraajilleen muun muassa siitä, että suomalaislapset ulkoilevat päivittäin tuntien ajan. Sisälläkin on runsaasti tarjolla laadukkaita aktiviteetteja, kuten käsitöitä, musisointia, voimistelua ja vapaata leikkiä.

Opettajat ja hoitajat ovat asiansa osaavia, koulutettuja ammattilaisia.

Hinta on kohtuullinen, ja päivittäin tarjolla on useampi monipuolinen ateria: aamiainen, lounas ja välipala.

Annabella hätkähti, miten paljon video sai Tiktokissa huomiota. Sitä on katsottu yli 200 000 kertaa. Varsinkin yhdysvaltalaisilta äideiltä tuli surevia kommentteja: miksi heidän lapsillaan ei ole vastaavaa järjestelmää, vaikka kyseessä on länsimainen yhteiskunta?

Suomessa on kuitenkin viime aikoina keskusteltu paljon varhaiskasvatukseen suunnatuista niukoista resursseista. Suomalaisten ja etenkin päättäjien olisikin hyvä huomata, että laadukas varhaiskasvatus ei ole itsestäänselvyys, vaan siihen on syytä panostaa.

2. Vanhempainvapaalla olemista ei katsota kieroon

Annabella on kertonut avoimesti julkisuudessa olleensa hyvin uupunut ennen kolmannen lapsensa syntymää.

Yhtenä syynä Annabella pitää sitä, että käytännöt vanhempainvapaiden suhteen ovat Yhdysvalloissa hyvin vaihtelevia.

Yhdysvalloissa riippuu täysin yrityksestä, saako vauvaa kotona hoitava vanhempi rahallista tukea tai ylipäätään jäädä kotiin.

Annabella toimi yrittäjänä esikoisensa synnyttyä, jotta voisi hieman paremmin määritellä omat aikataulunsa. Yrittäjän vanhempainvapaita ei kuitenkaan katsottu hyvällä hänen kokemuksensa mukaan. Kilpailu on kovaa, ja sijoittajat eivät hyväksy hiljaisia aikoja bisneksessä.

Niinpä Annabella teki töitä silloin, kun vauva nukkui. Myös öisin. Oma lepo ja yöunet olivat toissijaisia, mutta se ei johtanut hyvään.

Suomessa vanhempainrahaa maksetaan yhden lapsen perusteella yhteensä 320 arkipäivältä, eikä etenkään äitien vanhempainvapaalla oleminen ole poikkeuksellista. Nykyään yhä useampi isä pitää vanhempainvapaauudistuksen myötä enemmän vanhempainvapaita.

3. Kouluikäiset lapset järjestävät omat leikkitreffinsä

Kouluikäiset lapset sopivat yleensä Suomessa keskenään siitä, jos haluavat vapaa-ajalla olla toistensa kanssa. Tämä oli Annabellalla yllätys, sillä hän oli tottunut siihen, että vanhemmat järjestävät myös kouluikäisille leikkitreffejä ja sovittelevat näitä kalenteriin.

Vaikka asia kuulostaa ensi kuulemalta pieneltä asialta, se on taas yksi metatyön osa-alue lisää vanhemman kuormaan, kun hän yrittää kalenteroida leikkitreffejä kaikille perheen lapsille.

Yhdysvalloissa omatoimisten leikkitreffien järjestämistä kuitenkin hankaloittaa se, että lasten annetaan harvemmin liikkua itsenäisesti asuinympäristössään muun muassa siksi, että jalkaisin kulkeminen on tehty hankalaksi eri alueiden välillä.

4. Maksuton neuvola ja ikäkausitarkastukset

Suomalaista neuvolajärjestelmää pidetään ainutlaatuisena keksintönä. Jo yli satavuotias järjestelmä on pitänyt huolen muun muassa siitä, että tulotasoon katsomatta kaikki odottajat ja alle kouluikäiset lapset pääsevät terveystarkastuksiin ja saavat hoitoa sekä neuvontaa.

Tänä päivänä korostetaan fyysisen hoidon lisäksi myös vanhempien henkistä hyvinvointia.

– Suomessa neuvolassa kysytään myös äidin vointia. Täällä lastenlääkäri ei sellaista tiedustele, Annabella kertoi taannoin Kaksplussan haastattelussa.

5. Maksuton koulu- ja päiväkotiruokailu

Monessa muussa maassa koulu- ja päiväkotiruoasta pitää maksaa erikseen, mutta Suomen kouluissa ja päiväkodeissa lapsille tarjotaan maksuton lämmin ateria, joka on koostettu ravitsemussuosituksia noudattaen.

Päivähoidossa maksu kattaa myös aamupalan ja välipalan.

Annabellasta systeemi on mahtava, sillä vanhempien yksi tärkeimmistä ja aikaa vievistä tehtävistä Yhdysvalloissa on lounaseväiden suunnitteleminen, hankkiminen ja pakkaaminen lapselle päiväksi mukaan.

6. Harrastusten ja kerhojen vapaaehtoistyö on oikeasti vapaaehtoista

Yhdysvalloissa vanhempien odotetaan osallistuvan koulujen, harrastusten ja kerhojen toiminnan ylläpitämiseen ja varainkeruuseen.

Annabella kannustaakin uutiskirjeessään ottamaan enemmän mallia pohjoismaisesta tavasta rajata omaa ajankäyttöään oman jaksamisen mukaan.

7. Harrastaminen ei ole lapsille pakollista

Monille lapsille oma harrastus tuo mielekästä sisältöä elämään. Useat asiantuntijat Suomessa muistuttavat, että harrastamisen on tarkoitus olla lapsesta lähtevää mielekästä tekemistä, eikä harrastusta ole välttämätöntä olla. Lapsi voi toteuttaa itseään ja tavata ikätovereita vapaa-ajalla muutenkin.

Yhdysvalloissa on kuitenkin tavallista, että lapsia kuljetetaan erilaisiin kerhoihin ja harrastuksiin useina päivinä viikossa koulupäivän päätteeksi. Niissä lapset voivat tavata ystäviään, mutta ajatuksena on myös se, että lapsilla on kehittävää tekemistä koulupäivien päätteeksi. Harrastukset saatetaan valita ennen kaikkea lapsen sparraamiseksi tulevaisuutta varten.

8. Kouluikäiset ottavat itse vastuuta koulusta

Suomalaislasten itsenäisyyttä ihmetellään ja ehkä myös kauhistellaan. Lapsen harteille ei kannata lastata liikaa vastuuta, mutta sopivassa määrin omista asioista huolehtiminen kasvattaa lapsen taitoja.

Se, että suomalaisissa kouluissa oletetaan lasten pääsääntöisesti itse huolehtivan koulun retkistä ja kotiläksyistä vähentää vanhempien metatöiden määrää.

9. Perheen kanssa ulkoilu on vain varusteista kiinni

Suomalainen tapa ulkoilla säässä kuin säässä ihmetyttää monesti ulkomaalaisia.

Ulkoilun ja luonnossa olemisella on kuitenkin todettu olevan lukuisia hyviä vaikutuksia niin lapsille kuin vanhemmille: ulkoilu rentouttaa, kasvattaa liikunnan määrää, vahvistaa luontosuhdetta ja mahdollistaa erilaisia leikkejä kuin sisätiloissa.

Ja vielä: mahtava äitiyspakkaus!

Äitiyspakkaus on suomalainen keksintö, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut houkutella odottajat terveyspalveluiden piiriin ja neuvolan tarkistuksiin.

Neuvolasta myönnetään todistus, jonka myötä vanhempi voi hakea äitiysavustusta Kelalta.

Tällä käsitteellä kuvataan kasvuympäristöä, jossa lapsi ei voi kehittyä rauhassa omassa luonnollisessa tahdissaan, vaan häneltä odotetaan jotakin, mihin hänen ikäisensä taidot eivät vielä riitä. Lasta kasvatetaan enemmän aikuisen näkökulmasta kuin lapsen tarpeita ymmärtäen.

Kiirehditty lapsuus on aikataulutettua ja lapselta odotetaan käytöstapoja, joita hänen kehittyvät aivonsa eivät kykene omaksumaan.  

Vanhempien kiire ja stressi altistavat hoputukselle

Tutkimustiedon mukaan kiirehdittyjä lapsia on erityisesti perheissä, joissa vanhemmilla on paljon työkiireitä ja stressiä.

Kiireisellä ja stressaantuneella vanhemmalla ei ole aina kapasiteettia keskittyä läsnäoloon perheessä ja lapsen kasvattamiseen. Vapaa, pitkäkestoinen leikki ja kiireetön leppoisa yhdessäolo perhe-elämästä ovat kadoksissa.

Mielikuvitusrikkaiden leikkien sijasta vanhemmat tarjoavat lapselle aikaa digilaitteiden ääressä tai tavoitteellisia, lasta haastavia harrastuksia.

Lastenkasvatuksen tilalle on tullut nopeat, hermostuneet käskyt ja komennot – tai nykyisin yhä useammin suostuttelevat neuvottelut lapsen kanssa, lapsen itsemääräämisoikeuden korostaminen ja loputon ymmärtäminen.  

”Superlapsuus” hoputuskulttuurin taustalla

Vuosituhannen vaihteessa yhä useammat vanhemmat alkoivat kasvattaa ”superlapsia”.

Superlasten vanhemmilla on epärealistisia käsityksiä lastensa kyvykkyydestä ja lahjakkuudesta. Ilmiötä kutsutaan myös pseudosofistikaatioksi. Käsitykset taitavuudesta ja lahjakkuudesta on pinnallista, teennäistä ja ylpeilevää.

Superlasten vanhemmilla on taipumus valmentavaan kasvatustyyliin ja misedukaatioon.

Misedukaatiolla tarkoitetaan sitä, että lasta kasvatetaan epäluotettavista tietolähteistä – self help -kirjoista, blogeista tai some-kanavista – poimituilla hajanaisilla konsteilla ymmärtämättä lapsen perustarpeita.

Superlapsuuden eläneet ovat nyt pari-kolmekymppisiä, 1990-luvulla ja vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneitä. He edustavat myös ensimmäisiä medikalisoituja sukupolvia, joiden tunne-elämä ja käytöspulmat diagnosoitiin ja psykologisoitiin.

Kiirehditty lapsuus voi johtaa aikuisiän ahdistukseen

Vanhempien tietoisuus lapsen kehityksestä ja haastavan käyttäytymisen syistä lisääntyi valtavasti, mutta samanaikaisesti monet vanhemmat kadottivat ymmärryksen ja kosketuksen siihen, mitä on olla lapsi, miten lapsen perustarpeet täytetään ja mistä syntyy onnellinen lapsuus.

Tutkimustieto viittaa siihen, että kiirehdityllä lapsuudella on yhteys aikuisiän ahdistushäiriöihin, arvottomuuden tunteisiin, somaattiseen oireiluun, ärtyvyyteen ja vaativuuteen itseä kohtaan.

Kiirehdityt lapset ovat joutuneet lapsuudessaan liian voimakkaan ulkoisen paineen kohteeksi. Paine on voinut johtua monesta eri syystä. Omat vanhemmat ovat voineet olla jatkuvasti stressaantuneita eivätkä ole kyenneet olemaan riittävästi läsnä lapselle, syvemmän tason tunneyhteydessä lapseen.

Paine on voinut syntyä myös siitä, että vanhemmat ovat valmentaneet lasta kohti vanhemman omia päämääriä tai ylipsykologisoineet lapsen kehityksen.

Joskus painetta kerääntyy sen vuoksi, että vanhemmalla on paljon ongelma, hän on epävarma eikä kykene hallitsemaan omaa elämäänsä. Lapsen täytyy ottaa pikkuaikuisen rooli ja miettiä asioita, jotka eivät hänen ikäiselleen kuulu. 

Paras lääke kiirehdittyyn lapsuuteen on leikki

Lapsen kehitystä eivät kiirehdi pelkästään tai aina omat vanhemmat, vaan myös sosiaalinen media ja koulu. Lapsiin kohdistetaan vaativia odotuksia ja ikätasoon nähden liian haastavaa informaatiota.

Psykologi Mark Traversin mukaan tärkein lääke kiirehdityn lapsuuden syndroomaan on pitkäkestoinen, vapaa leikki sisällä ja ulkona. Kun vanhemmat luovat tilaa pitkälle leikille ja lapsen mielikuvitus pääsee todella vauhtiin, myös vanhemman suhde omaan sisäiseen lapseen vahvistuu.

Leikki tekee niin lapset kuin aikuisetkin onnellisemmaksi.

Vapaan leikin ei tarvitse opettaa eikä kehittää lasta, mutta se kuitenkin kehittää. Pitkäkestoisessa, usein sotkuisessa ja raisussa leikissä lapsen kognitiiviset, sosiaaliset, emotionaaliset ja fyysiset taidot kehittyvät luonnostaan.

Arvosta lasta sellaisena kuin hän on. Jokaisella lapsella on vahvuuksia ja kehityksen haasteita. Superlapsia ja ongelmalapsia ei ole olemassakaan.    

Lähteet: Relationship Between Child Perfectionism and Psychological Disorders 3 Signs That You Had a Hurried Childhood | Psychology Today, How to Protect Kids From ”Hurried Child Syndrome” | Psychology Today

Jos omat perustarpeet eivät ole täyttyneet riittävästi lapsuudessa, aikuisikää rasittaa tunnevaje.

Tunnevaje on skeematerapian käsite, joka kuvaa kehityskulkua, jossa lapsen tunteisiin ja perustarpeisiin ei ole vastattu riittävän säännönmukaisesti lapsuuden aikana. 

Perustarpeiden ja tunteiden täyttymisen vaje voi näyttäytyvä kalvavana uskomuksena, ettei ole tarpeeksi hyvä ja arvokas eikä riittävä ystävyyteen ja rakkauteen. Vaikka tekisi ja antaisi miten paljon tahansa, ei ole tarpeeksi toisille ja itselle.

Vanhemmuus voi täyttää koko elämän – ja uuvuttaa

Tunnevaje vaikuttaa myös kykyyn luoda suhdetta omiin lapsiin. Tämä voi näyttäytyä esimerkiksi vaikeutena asettaa kestäviä rajoja ja tuottaa näin lapselle tämän tarvitsemia pettymyksen kokemuksia.

– Vanhemmalla on hirveä tarve kaataa täytettä lapsen tarpeeseen, joskus yli äyräiden. Se voi mennä ylihoivaamiseksi, psykoterapeutti Aino Juusola sanoo.

Vanhempi saattaa unohtaa itsensä aivan täysin.  Vanhemmuus täyttää koko pään ja elämän, ja vanhempi saattaa uupua.

Samanaikaisesti vanhemman voi olla vaikea ottaa vastaan lapsen tarvitsevuutta, koska hänen omia tarpeitaan ei ole täytetty lapsuudessa riittävästi.

–  Vanhempi voi haluamattaan ärtyä lapsen tarvitsevuuteen, mikä voi myös tuoda huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä ja tämä taas voi saada vanhemman pyrkimään olemaan kaikin puolin lasta huomioiva vanhempi. Näin noidankehä on valmis.

Vanhemmalla ei ole tarpeeksi omakohtaista kokemusta riittävästä sensitiivisestä hoivasta, kasvatuksesta ja tunneyhteydestä.  

– Lapsi voi saada vanhemmaltaan periaatteessa hyvää hoivaa, mutta tunneyhteys monesti puuttuu, jos vanhemmalla itsellään ei ole tunneyhteyttä vanhempiinsa.

Tunnevajetta poteva on usein vaativa itseään kohtaan

Monet kompensoivat lapsuuden tunnevajetta vaativuudella itseään kohtaan. Usein vaativuus läikkyy myös kumppanin ja lasten suuntaan.

Jos omassa lapsuudessa ei ole ollut riittävästi yhteenkuuluvuuden tunnetta, mieltä jäytää ajatusmalli: ”Minun täytyy olla tosi hyvä asioissa, joita teen”.

Tunteiden säätelyssä voi olla haasteita, erityisesti vihaisuuden ja turhautumisen ilmaisemisessa.

Rajojen asettaminen voi olla tunnevajeessa vaikeaa

Myös rajojen ja vanhemman auktoriteetin osoittaminen lapselle voi olla haastavaa. Vanhempi yrittää kaikin keinoin rakastaa, vaikka läheisyys on hänelle vaikeaa.

Lapsi tunnistaa ristiriitaisen dynamiikan.  

– Joskus riittää pelkästään se, että tiedostaa lapsuuden vaikutukset aikuiselämään ja vanhemmuuteen. Joskus taas on hyvä työstää asioita psykoterapiassa, Juusola toteaa.

Juttua on päivitetty 7.1.2025. tarkentamalla termiä tunnevaje.

Valtava sali, jossa on kauniita antiikkihuonekaluja, flyygeli nurkassa ja katossa koristeelliset maalaukset. Suuret ikkunat avautuvat talviseen puistoon.

Lisää sitten kuvaan pieni tyttö istumassa lattialla Lego Friends -adventtikalenteria avaten. Valkoinen sekarotuinen koiranpentu kärkkyy vieressä valmiina iskemään hampaansa pikkuruisiin muoviesineisiin.

Nämä kaksi näkyä eivät tunnu kuuluvan yhteen, mutta täällä ne ovat arkisinta arkea.

Olemme saapuneet Hakoisiin Janakkalaan, yhteen Suomen vanhimpaan yksityisomistuksessa olevaan kartanoon, joka on kirjailija ja historioitsija Riikka-Maria Rosenbergin perheen koti.

Tarkoitus on selvittää, millaista on elää lapsiperhearkea upeassa historiallisessa miljöössä ja kantaa vastuuta vuosisatoja vanhan kulttuuriperinnön vaalimisesta – ja siirtää pikkuhiljaa vastuuta lapselle.

Leikkipaikkana valtavat salit

Pieni tyttö lattialla on kuusivuotias Alexandra, Riikka-Marian ja Hakoisten kartanon nuoremman isännän, maanviljelijä Max Rosenbergin ainokainen.

Riikka-Maria ja Alexandra ovat saapuneet aamulla Hakoisiin Helsingistä, jossa Riikka-Marialla on työhuone ja jossa Alexandra käy esikoulua. Isä Max on painanut Hakoisissa pitkää päivää satapäistä lihakarjalaumaa hoitaen. Apukäsiä ei kartanossa enää ole.

Joulukalenteri on lahja Alexandran fafalta, kartanon vanhalta isännältä Björniltä, jonka koti kartanon päärakennus on. Helsingissä on vierähtänyt muutama päivä, joten Alexandra saa avata kalenterista kerralla monta luukkua.

Riikka-Maria johdattaa läpi talon. Vuonna 1810 valmistuneessa hirsisessä rakennuksessa on kaksi kerrosta ja 24 huonetta. Niistä jokainen on kauniisti entisöity ja sisustettu ajan hengen mukaisilla huonekaluilla ja tavaroilla.

– Täällä on aina asunut säilyttäjiä, jotka ovat osanneet arvostaa vanhaa ja kaunista. Appivanhempani tekivät täällä suuren työn remontoidessaan kartanon perintöä kunnioittaen, Riikka-Maria sanoo ja antaa katseensa pyyhkäistä huonetta.

Riikka-Marian suosikki on kaunis salonki alakerrassa, mutta kuusivuotiaan mieleen taitaa olla yläkerta, jossa aukeaa kunnon juoksurata. Jos talon toisesta päästä ottaa vauhtia Dutti-koiran kanssa, saa juosta kymmeniä ja kymmeniä metrejä läpi toinen toistaan kauniimpien huoneiden.

– Alexandra on rauhallinen lapsi, eikä hän ole koskaan koskenut esineisiin, jotka ovat niin sanotusti aikuisten tavaroita tai menevät herkästi rikki. Uskomatonta! Riikka-Maria kertoo myöhemmin.

Koti poiki romaanisarjan

Talon seinistä ja irtaimistosta huokuu historia, niin koko Suomen kuin kartanoa vuosisatoja hallinneiden sukujenkin.

Rosenbergit eivät ole enää aatelisia, sillä Hakoisen peri 1930-luvulla hankolainen Hjördis Baer, joka oli solminut avioliiton asessori Rosenbergin kanssa. Ennen heitä kartanoa ovat hallinneet muun muassa Ugglat, Lejonhufvudit ja Boijet.

Näiden sukujen naisista Riikka-Maria on kirjoittanut jo kaksi tarkkaan historiantutkimukseen perustuvaa romaania.

Ensimmäinen teos, Hakoisten Anna (Tammi 2022), sijoittuu 1700-luvun puoliväliin ja kertoo Anna Lilliebrunnista, josta tuli Hakoisten emäntä hänen avioiduttuaan Karl Gustaf Ugglan kanssa.

Toisen romaanin, Vapaaherrattaren (Tammi 2024), päähenkilö Helena von Burghausen osti aviomiehensä Erik Leijonhufvudin kanssa Hakoisen 1700-luvun lopussa ja rakennutti nykyisen päärakennuksen.

Kirjojen päähenkilöt ovat todellisia henkilöitä, ja romaanit pohjautuvat niin paljon faktoihin kuin Riikka-Maria on onnistunut kaivamaan esiin. Lähteitä on löytynyt paitsi tunnetuista arkistoista myös kotikartanon ullakolta kirjeiden ja vanhojen perunkirjojen muodossa. Se, mitä lähteistä ei ole löytänyt, kirjailija on loihtinut esiin mielikuvituksensa avulla.

Sarjan kolmas osa ilmestyy ensi syksynä. Se kertoo 1800-luvun jälkipuoliskosta, ja nyt päähenkilönä on Boije-sukuun naitu Amelie Sofia Baer.

– Tämä on ilmeisesti ollut Amelien makuuhuone, Riikka-Maria sanoo. Olemme päätyneet yhteen kartanon yläkerran huoneista.

Vieraan katse pysähtyy kirjoituslipastoon, jonka päällä on kaksi hopeista hiusharjaa. Riikka-Maria nappaa niistä toisen ja tarkastelee harjan selkämystä, jota koristaa kaiverrus.

– Tämä taitaa olla Maxin isoisoisän ja tämä toinen hänen isoisoäitinsä, Riikka-Maria miettii.

Tyttö Pohjanmaalta ja maajussi Hämeestä

On aika siirtyä kartanon jylhistä saleista Riikka-Marian perheen ”oikean” kodin puolelle. Se sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta pienen kumpareen takana.

Satavuotias keltainen puutalo on entinen kartanon pehtoorin talo. Päärakennuksen upeuteen verrattuna talo on pieni ja jopa vaatimaton, mutta hyvin kaunis sekin. Parisataaneliöinen rakennus on tyylikkäästi remontoitu ja sisustettu. Tunnelma on kodikas.

– Olen hyvä torittaja, Riikka-Maria virnistää. Kodin kaikki vanhat huonekalut eivät ole tilalta, vaan niitä on metsästetty myös nettikirpputoreilta.

Alexandra haluaa esitellä huoneensa, jossa on suuri nukketalo ja värimaailma monen kuusivuotiaan tytön mielen mukainen eli pastellinen. Vauhtiin päästyään reipas tyttö esittelee vieraille koko talon, komeroita myöten. Äitiä naurattaa.

Riikka-Maria tapasi Max Rosenbergin Helsingissä vajaa 10 vuotta sitten. Pohjois-Pohjanmaalta Sievistä yrittäjäperheestä lähtöisin oleva Riikka-Maria oli jatko-opiskelijana Helsingin yliopistossa ja työsti väitöskirjaa 1600-luvun pariisilaisista aatelisnaisista.

Max esitteli itsensä ensitapaamisella maajussiksi Hämeestä, eikä Riikka-Maria voinut aavistaa, millaisesta maatilasta oli kyse. Vaikka Hakoisten kartanolla on ollut keskeinenkin rooli monessa Suomen historian käänteessä, ei edes historioitsija Riikka-Maria ollut aiemmin kuullut siitä.

”Ok”, oli Riikka-Marian hämmentynyt reaktio, kun selvisi, ettei tuoreen ihastuksen kotitila ollutkaan ihan tavallinen.

Historioitsijalle se oli tietenkin onnenpotku. Riikka-Maria alkoi lukea Janakkalan historiasta, ja esiin nousi kiinnostavien sukujen ja naisten nimiä. Ajatus romaanisarjasta heräsi, kun kustannustoimittaja-ystävä sitä ehdotti.

Lapsi oppii arvostamaan historiaa

Toki suhteen alussa selvisi nopeasti myös se, että nykypäivän kartanoelämässä ei ole mitään samaa kuin Downton Abbeyssa. Max hoitaa tilaansa yksin, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän voi olla eläinten takia kotoa poissa suunnittelematta vain lyhyitä aikoja.

Edellisten sukupolvien kohdalla kartano on työllistänyt aina koko perheen. Riikka-Maria valitsi toisin. Hän ei halunnut maatilan emännäksi vaan jatkaa omaa uraansa historioitsijana ja kirjailijana.

– Minun tehtäväni kartanonemäntänä on tuoda esille tämän paikan historia ja sen arvostus, hän sanoo.

Sitä Riikka-Maria haluaa opettaa myös Alexandralle. Äidin romaanit kertovat tyttärelle tämän juurista ja paikasta, jonka säilyttäminen on joskus tulevaisuudessa Alexandran tehtävä.

– Yritän saada työni kautta Alexandran arvostamaan tätä kaikkea. Hän on kyllä hyvin jo oppimassa siihen. Arvostus historiaa ja estetiikkaa kohtaan on tullut hänelle luonnostaan tässä ympäristössä. Voi sanoa, että hänet on marinoitu antiikilla!

– Tai ehkä on parempi sanoa vanhoilla tavaroilla, antiikki kuulostaa niin juhlalliselta. Jollekin toisellehan vanhat esineet voivat olla vanhaa rojua, Riikka-Maria nauraa.

Vanhemmiksi nelikymppisinä

Riikka-Maria ja Max olivat Alexandran syntyessä jo nelikymppisiä. Esikoisen saaminen siinä iässä ei ollut itsestäänselvyys vaan suurta kiitollisuutta herättävä asia.

– Sanon Alexandralle joka ilta, että rakastan häntä äärettömästi ja ikuisesti, Riikka-Maria hymyilee.

Alexandra on tottunut ainoana lapsena olemaan paljon itsekseen. Hakoisissa hän kulkee vanhempiensa mukana tilan töissä tai puuhaa rauhallisena lapsena omia leikkejään.

Kaupungissa äiti kuljettaa tytärtä useisiin harrastuksiin: balettiin, tennistunneille ja ratsastukseen. Riikka-Maria toivoo, että joku niistä kantaa läpi tulevien teinivuosienkin.

Ratsastus on äidin ja tyttären yhteinen juttu ja Riikka-Marialle myös tärkeää omaa aikaa. Alexandra valvotti vanhempiaan vauvana ja taaperona, ja Riikka-Maria kärsi niinä vuosina pahasta unettomuudesta.

– Silloin päätin palata takaisin satulaan ja tallille. Ratsastuksesta tuli minulle henkireikä kaiken sen väsymyksen keskellä.

Äitinä Riikka-Maria haluaa tarjota sekä rakkautta että rajoja. Historian arvostuksen lisäksi myös kauniiden käytöstapojen opettaminen on hänestä tärkeää. Tulostakin on selvästi jo saavutettu, sillä Alexandra istuu nätisti kahvipöydässä ja tietää, että serviettiin pyyhitään vain suu, ei nenää.

 Lisäksi äiti toivoo, että tytär haluaa hänen itsensä tavoin opiskella mahdollisimman pitkälle.

– Alexandra sanoo ryhtyvänsä isona tiedenaiseksi. Se kuulostaa minusta hyvältä, Riikka-Maria hymyilee.

Kartano on vain lainassa

Eteisestä kuuluu kopinaa. Max-isä on saanut työpäivänsä päätökseen ja saapuu navetalta kotiin. Alexandra kapsahtaa isänsä kaulaan.

Vanhemmat neuvottelevat hetken loppupäivän aikatauluista. Alexandralla on illalla Helsingissä balettikoulunsa joulujuhlan kenraaliharjoitus. Isä lähtee viemään häntä sinne, ja sillä aikaa äiti suuntaa ratsastamaan.

Riikka-Maria käy espoolaisella tallilla ratsastustunneilla useampana päivänä viikossa. Omaa hevosta ei kartanonrouvalla ole, vaikka Hakoisissa tilaa riittäisi.

– Liian sitovaa. Lehmissä on jo tarpeeksi, Riikka-Maria kuittaa ja jatkaa kertomalla, että suurin henkilökohtainen haave liittyy kuitenkin hevosiin.

Hän haaveilee omistavansa joskus ratsun, joka kilpailisi jonkun lahjakkaan esteratsastajan kanssa.

Ammatilliset haaveet liittyvät tietenkin kirjoittamiseen. Hakois-trilogian jälkeen Riikka-Maria aikoo kirjoittaa seuraavaksi rahvaan naisista. Tarina sijoittuu Riikka-Marian oman suvun maisemiin, Pohjois-Pohjanmaalle isonvihan aikaan.

– Tavallisilta perheiltä – erityisesti tämän romaanin aikakautena – ei ole jäänyt samalla tavalla dokumentteja, kuten aatelisilta, joten tutkimus- ja kirjoitusprosessi on nyt erilainen. Mutta sekin on arvokasta, ja haluan säilyttää yhtä lailla oman sukuni historiaa Alexandralle.

Säilyttäminen on sana, jolla on tässä perheessä erityinen merkitys. Riikka-Marian ja Maxin pientä perhettä katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, että tyttären harteita painaa iso vastuu.

Jotta sen jaksaa joku päivä kantaa, vanhemmat haluavat lapsensa oppivan siihen, että sukukartanon säilyttäminen vaatii hirmuisesti työtä ja uudistumiskykyä. Maatilan on muututtava ajan mukana. Riikka-Maria on tutkimuksissaan saanut selville, miten Hakoisissa siirryttiin 1860-luvun katovuosien jälkeen viljantuotannosta onnistuneesti maidontuotantoon.  Nyt haasteena on ilmastonmuutos.

– Tärkein juttu vanhan sukutilan omistamisessa on tieto siitä, että tila on vain lainassa. Siitä pitää huolehtia hyvin, jotta seuraavat sukupolvet saavat sen aikanaan hoitoonsa hyvässä tai jopa paremmassa kunnossa.

Jos Alexandran tämänhetkiset suunnitelmat toteutuvat, on Hakoisten tulevaisuus turvattu.

– Hän on sanonut minulle, että tiedenaisuransa lisäksi hän aikoo asua täällä suuren eläinlauman kanssa. Ja apuna on kuulemma kätevä aviomies, Riikka-Maria nauraa.

Sen tietää Veera Laiho, joka etsi miehensä kanssa omistusasuntoa Australian Gold Coastilta vielä viime helmikuussa, kunnes he muuttivatkin ensimmäistä kertaa perheenä Suomeen kevään lopussa.

– Kyllä tässä vuodessa riittää kertomista! Nopean muuton lisäksi piti löytää Suomesta asunto, työpaikat molemmille ja päiväkoti lapselle. On ollut kiirettä, Veera nauraa.

Veera muutti Australiaan seitsemän vuotta sitten päästäkseen oravanpyörästä ja kokeakseen jotain ihan uutta.

Hän on koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta oman alan töitä ei meinannut löytyä Australiasta millään, ei edes avustajana. Siksi Veera meni apukäsiksi paikalliselle farmille working holiday -viisumilla.

– Siellä tapasin ensimmäisellä viikolla virolaisen mieheni, joka oli asunut Australiassa jo vuosia. Muutimme puoli vuotta myöhemmin Gold Coastiin hänen työn perässä, Veera kertoo.

Lopulta Veerakin sai enemmän alaansa vastaavia töitä hoitajana suomalaisesta vanhainkodista Brisbanessa. Työmatka kesti lähes tunnin, mutta järjestely toimi hyvin, kunnes neljä vuotta myöhemmin parin esikoinen syntyi ja Veera jäi vanhempainvapaalle.

Synnytys Australiassa oli ilmaista

Palkallista vanhempainvapaata saa Australiassa viisumilla tietyin ehdoin. Veera olisi saanut noin 15 000 Australian dollaria, jos Sienna-tytär olisi syntynyt kolme viikkoa myöhemmin. Tietty maassaoloaika viisumilla ei ollut täyttynyt, joten hän ei saanut tukia lainkaan.

– Onneksi pystyin jäämään kotiin säästöjen ja miehen palkan turvin yhdeksäksi kuukaudeksi, kunnes Sienna meni osittain päivähoitoon.

Moni ulkomailla asuva suomalainen harkitsee synnyttämistä Suomessa. Veeralla se ei kuitenkaan käynyt mielessä, sillä synnytys Australiassa on ilmaista ja terveydenhuolto hyvällä tasolla.

– En maksanut penniäkään synnytyksestä tai raskauden aikaisista lääkärikäynneistä.

Neuvolajärjestelmää Australiassa ei kuitenkaan ole. Sen sijaan raskaana olevat ja synnyttäneet käyvät tarkastuksissa haluamallaan yksityisellä klinikalla yleensä samalla, tutulla lääkärillä. Veeralla oli kaksi ”omalääkäriä”, joista toiselta hän sai apua akuutteihin asioihin ja toiselta neuvontaa ajanvarauksella.

– Vauvan synnyttyä käteen ojennettiin ”punainen kirja”, missä luki milloin on hyvä käydä lääkärillä ja mitkä rokotukset tulisi hankkia. Vastuu lääkärikäynneistä ja lapsen kasvun seurannasta on Australiassa pääosin vanhemmalla.

Veeran onneksi hänen äitinsä on neuvolatyöntekijä, joten tämä osasi neuvoa tarvittaessa. Veerasta on hyvä, että Suomessa palveluista kerrotaan kaikille eikä niitä tarvitse etsiä itse.

– Australiassa piti osata pyytää ja hakea palveluita itse, Veera kertoo ja muistelee, että he hakeutuivat kerran kätilön vastaanotolle, kun vauvan paino ei ollut noussut.

Australiasta puuttui tukiverkosto

Suomalais-virolaista perhearkea ehdittiin pyörittää Australiassa kolmen vuoden ajan, kunnes muutto Suomeen koitti.

Sienna-tytär oli oppinut puhumaan englantia ja viihtyi päiväkodissa. Veera oli puolestaan saanut sairaanhoitajan töitä ja Australian kansalaisuuden.

Päätös elämän siirtämisestä Suomeen tehtiin nopeasti, mutta tarkoin perustein.

– Mietimme, millaisen lapsuuden haluamme Siennalle. Meillä oli Australiassa muutama kaveripariskunta, mutta ei käytännössä tukiverkkoa. Päätimme, että haluamme Siennan ympärille tässä kohtaa mieluummin läheisiä ihmisiä kuin rannan, vaikka Australiassa erinomaisesti viihdyimmekin, Veera avaa.

Myös Suomen luonto ja liikkumisen vapaus, ajatellen jo esimerkiksi lapsen muutamien vuosien päästä taittamaa koulumatkaa, houkuttelivat perhettä. Lisäksi Gold Coastin jäähalli alkoi olla niin huonossa kunnossa, että se oltiin aikeissa sulkea, mikä harmitti aktiivisesti jääkiekkoa harrastavaa paria.

Perhe sai asua Suomessa Veeran vanhempien vapaassa kerrostaloasunnossa siihen asti, kunnes löysivät omakotitalon Kaarinasta läheltä Veeran saaristolaisjuuria. Nyt perheen naapurissa asuu Veeran paras ystävä, äidin vanhemmat ovat lyhyen ajomatkan päässä ja isänkin sukua Viron puolelta nähdään kuukausittain.

– Gold Coastilla asuntojen hinnat nousivat koronan jälkeen niin järkyttäviksi, että olisimme saaneet tämän ison omakotitalon ja pihan hinnalla sieltä ehkä yhden huoneen kerrostaloasunnon. Muuten kaikki oli siellä kyllä halvempaa, minkä huomaa varsinkin nyt, kun pitää ostaa uudet huonekalut.

Suomeen lähetettiin muutamassa muuttolaatikossa lähinnä vaatteita ja miehen työkaluja.

Kulttuurierot näkyivät eniten päiväkodissa

Sopeutumista Suomeen auttoi Veeran mukaan se, että työt, päiväkoti ja asunto löytyivät nopeasti. Kulttuurishokilta he eivät kuitenkaan välttyneet.

– Australiassa kaikki ovat ystävällisiä ja huomioivat muut. Suomalaiset ovat puolestaan aika juroja, kylmiä ja omissa maailmoissaan. Isoin shokki oli Siennan päiväkoti, mistä ei kuulunut juuri kuulumisia eikä häntä otettu aamulla syliin vastaan kuten Ausseissa, Veera kertoo.

Juteltuaan tilanteesta suomalaisessa äitiryhmässä Veera tajusi, että päiväkodeissa voi olla paljonkin eroja. He päättivät vaihtaa päiväkotia useasta syystä, ja päätös osoittautui hyväksi.

– Olin ihan järkyttynyt suomalaisesta päiväkodista sen ensimmäisen perusteella, mutta onneksi vaihtamalla parani. Sienna nauttii päiväkodin luontorektistä. Ausseissa he olivat lähinnä sisällä.

Mitä ihmisten sosiaalisuuteen tulee, Veeralla on vielä paljon toiveita.

– Eipä kukaan täällä tule auttamaan, kun yritän selvitä kaupassa kyynärsauvojen, ostoskassien ja lapsen kanssa. Ymmärrän, että se ei ole suomalaisille niin luontaista ja kyllä tuntemattomien kova kyseleminen pitkästytti joskus Australiassa, mutta ennemmin valitsisin yliystävällisen kuin välinpitämättömän käytöksen.

Sairaanhoitajan palkka oli Australiassa paljon parempi

Eniten Veera kaipaa Australiasta lämmintä ja aurinkoista säätä sekä sen mahdollistamaa lähtemisen helppoutta. Alkuun Siennaa oli vaikea saada pukemaan tarpeeksi vaatetta ulos, kun hän ei uskonut siellä olevan kylmempää kuin sisällä.

– Australiassa mentiin samoilla vaatteilla ympäri vuoden. Talvella päällä oli korkeintaan pitkähihainen eikä sukkia laitettu kuin työkenkiin. Ulos lähdettiin yleensä ilman kenkiä, joten Siennalla kesti tottua niihin. Suomessa uloslähtöön voi mennä helposti puoli tuntia.

Myös lastenvaatteisiin kuluva raha on kauhistuttanut Australian paluumuuttajaa. Hän kiittää sen osalta kirpputoreja, mitä Australiassa ei juuri ollut.

Veera kaipaa Australiasta myös tuplasti parempaa sairaanhoitajan palkkaansa.

– Oli ihanaa, kun pystyin tekemään nelipäiväistä työviikkoa. Vapaapäivänä kävimme aina rannoilla ja leikkipuistoissa, Veera haikailee.

”Suomi on kaikin puolin hyvä maa”

Vaikka 3,5-vuotias Sienna puhui vielä kesällä lähinnä englantia, on hänen puhekieli vaihtunut muutamassa kuukaudessa täysin suomeen. Englanti on myös vanhempien pääasiallinen yhteinen kieli, vaikka puheeseen sekoittuukin myös suomea ja viroa.

Veeraa harmittaa toisinaan ajatus, että Australiassa on pian alkamassa ihanan lämmin ja aurinkoinen kesä, mutta on hän tykästynyt Suomen talveenkin.

– Sienna ei ollut nähnyt ennen lunta ja hyppäsi hankeen naama edellä. En meinannut saada häntä sisälle. Ennen vihasin talvea, mutta se tuntuu erilaiselta, kun lapsi on niin innoissaan siitä.

Sitä, onko Suomeen asettuminen pysyvää, perhe ei ole päättänyt. Heillä kaikilla on Australian kansalaisuus, koska Siennakin sai sen jo syntyessään isänsä silloisen permanent resident -viisumin ansiosta. Siispä mahdollisen muuton takaisin pitäisi sujua helposti.

– Mikään ei ole pysyvää, jos mieli muuttuu. Ostimme kuitenkin juuri asunnon emmekä ole ainakaan hetkessä lähdössä mihinkään.

– Suomi on kaikin puolin hyvä maa – sen ymmärtää, kun asuu välillä muualla. Australiassa ei ole mitään vikaa, mutta siellä on erilaista kasvatuksen kannalta. Ja se ratkaisee tässä elämäntilanteessa.

Sääntöjen ja päivärutiinien välityksellä lapsi harjoittelee omatoimisuutta, tunteiden säätelyä, toisten ihmisten tunteiden ja käyttäytymisen ymmärtämistä sekä vastuuntuntoa ja järkevien päätösten tekemistä.

Nämä kahdeksan asiaa on hyvä muistaa, kun luot ja ylläpidät perheen arkirutiineja sekä sääntöjä.

1. Temperamenttipiirteet vaikuttavat sääntöjen omaksumiseen

Osalle ihmisistä rutiinien ja sääntöjen omaksuminen on helpompaa, toisille vaikeampaa. Rutiinihakuisuuteen ja rutiinien välttelyyn vaikuttaa osaltaan synnynnäiset temperamenttipiirteet. Osa ihmisistä on synnynnäisesti rytmisempiä: heillä on esimerkiksi selkeä unirytmi ja nälkä tulee aina tietyllä kellonlyömällä. Mitä rytmisempi lapsi on, sitä enemmän hän tarvitsee rutiineja ja sääntöjä.

Näin lapsen rytmisyys vaikuttaa tilanteeseen:

• Jos synnynnäinen rytmisyys on keskitasolla, lapsi oppii yleensä noudattamaan sääntöjä sekä hieman joustamaan ja sopeutumaan yllättävissä tilanteissa.
• Jos rytmisyys on hyvin voimakasta, lapsi saattaa usein hämmentyä ja ahdistua muutoksista päivärytmissään.
• Jos synnynnäinen rytmisyys on vähäistä, lapsen voi olla vaikea muistaa sääntöä ja pitää kiinni päivärutiineista.

Jos vanhemman rytmisyys on vähäistä ja lapsen voimakasta, seurauksena voi olla paljon kiukkua ja hallinnasta karanneita tilanteita. Lapsi huutaa rytmin ja rajojen tarvettaan, kun taas vanhemmalle rutiineista kiinni pitäminen on vaikeaa.

2. Lapsen on helpompi omaksua sääntöjä, kun hänestä aidosti välitetään

Kakki lapset haluavat tuntea olevansa turvassa, arvostettuja ja kuuluvansa perheeseen sekä omaan ryhmäänsä. Turvallisuus, arvostus ja yhteenkuuluvuuden kokemus ovat jokaisen ihmisen perustarpeita. Kun lapsi kokee kuuluvansa perheeseen, ryhmään ja yhteisöön, hän käyttäytyy vastuuntuntoisemmin.

Jotta lapsi voi oppia välittämään toisista ja säännöistä, hän tarvitsee riittävästi kokemuksia siitä, että vanhemmat ja muut hänen elämässään mukana olevat aikuiset välittävät hänestä.

Kun aikuisen ja lapsen välille on muodostunut turvallinen ja välittävä suhde, lapsen on helpompi hyväksyä aikuisen asettamat rajat ja säännöt. Luo ensin hyvä, lämmin suhde lapseen ja ryhdy vasta sen jälkeen opettamaan sääntöjä.

Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen välittää hänestä silloinkin, kun hän tekee virheitä ja käyttäytyy ei-toivotulla tavalla.

3. Aikuinen luo odotukset käyttäytymiselle

Lapsi tarvitsee turvallisen ja kasvattavan ympäristön, jossa voi oppia, millaiset käytöstavat ovat sopivia ja toimivia, ja millaiset käytöstavat aiheuttavat harmia itselle ja toisille ihmisille. Lapsen on helpompi olla ja käyttäytyä hyvin, kun arki on aikuisilla hallinnassa. 

Jos lapselta ei odoteta tapoja ja rutiineja, hän tuskin noudattaa niitä. Vanhemman keskeinen tehtävä on opettaa lapselle itsesäätelyä ja -hillintää, tarpeelliset sosiaaliset normit sekä sosiaaliset taidot.

Lapset testaavat rajoja ja haastavat aikuisia. Se on luonnollinen osa lapsuutta. Käytöspulma on aina mahdollisuus oppia uusia tapoja, ei kuvaus lapsen luonteesta.

Lapsen on tärkeä oppia pohtimaan, miten oma käytös vaikuttaa toisiin. Monesti lapset ovat aika itsekeskeisiä ja heidän on vaikea ymmärtää toisten näkökulmia. Tästä ei pidä lasta syyllistää. Silti on tärkeää jutella toistuvasti huomaavaisuuden periaatteesta. Kun lapsi opettelee huomaavaisuutta yhdessä vanhemman kanssa, lapsen motivaatio huonon käytöksen välttämiseen kasvaa.

Jotkut lapset tykkäävät yllätyksistä, mutta eivät läheskään kaikki lapset. Monille yllätyksenä tulevat asiat aiheuttavat stressiä ja epämukavuuden tunnetta. Aikuisten tulisi ennakoida tilanteita ja kertoa lapselle etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu, miten kannattaa toimia ja millaista käytöstä seuraavassa tilanteessa odotetaan.

4. Toisten satuttaminen ei ole koskaan ok

Aggressio on luonnollista. Osa lapsista on synnynnäisesti taipuvaisia aggressioon.

Joskus aggressiivinen käytös voi olla lapsen reaktio arkeen, joka ylittää hänen sietokykynsä. Arjessa voi olla liikaa epävarmuutta, hälyä, rajattomuutta tai vastaavasti liian voimakasta kontrollointia. 

Lapselle voi opettaa hyviä keinoja aggression käsittelemiseen. Alle kolmevuotias lapsi tarvitsee ensisijaisesti aikuisen syliä kiukkunsa tyynnyttämiseen sekä huomion suuntaamista myönteisiin asioihin. Kiukkuisen taaperon kanssa voi vaikka katsella ulos ikkunasta ja ihmetellä lintuja tai ohi ajavia autoja, tai mitata hiiriajastin -sovelluksella, kauanko kiukun vaimenemiseen ja esimerkiksi vaatteiden pukemiseen kuluu aikaa.

Lapsen on keskeistä oppia, että toisten satuttaminen ei ole koskaan ok. Asiat selvitetään puhumalla, ei käyttämällä käsiä, jalkoja tai suuta satuttamiseen. Tunnesanojen käyttö auttaa lasta käsittelemään haastavia tilanteita sanoilla satuttamisen sijasta.

Jos lapsi vastustaa anteeksi pyytämistä, anna hänelle 5-20 minuuttia aikaa rauhoittua ennen kun puhut anteeksi pyytämisestä. Lapsen kanssa voi sopia etukäteen, missä on rauhoittumisalue, jonne hän menee vaikka rakentamaan legoilla tai katselemaan lempikirjaansa, kunnes on rauhoittunut.  

Lapselle kannattaa puhua rauhoittumisen taidosta, ei rangaistuksesta: Et voi leikkiä toisten kanssa, jos satutat toisia. Olet täällä sen aikaa, että rauhoitut ja voit taas leikkiä toisten kanssa.

5. Korjaa häiritsevää tai epäkunnioittavaa käytöstä ystävällisesti

Kun lapsen käytös on häiritsevää, huomauta siitä ystävällisesti ja kiitä lasta, kun hän korjaa välittömästi käytöstään. Pysy rauhallisena ja lasta arvostavana.

Voit myös käyttää tiettyä katsetta tai käsimerkkiä, josta lapsi tietää, että hänen käytöksensä ei ole nyt sopivaa.

Tarjoa lapselle mahdollisuus käytöksen korjaamiseen: Ei ole ok puhua minulle tuolla tavalla. Yritäpä uudelleen, miten voit sanoa saman asian ystävällisesti.

Et voi heitellä tavaroita. Voit käyttää sitä oikealla tavalla tai laittaa sen paikalle, johon se kuuluu. Kumman valitset?

Jos häiritsevä käytös ei lopu, vie lapsi rauhoittumisalueelle. Hän voi palata toisten pariin, kun kykenee käyttäytymään sopivalla tavalla.

Vältä huutamista, vihaisuutta ja uhkailua. Ole jämäkkä ja rauhallinen, pidä tilanne hallinnassa.

6. Jos lapsi on jatkuvasti äänessä, opeta vuorottelua

Lapset eivät useinkaan malta odottaa omaa vuoroaan, vaan haluavat kertoa asiansa impulsiivisesti purskautellen. Päiväkodissa oman vuoron odottamista harjoitellaan päivittäin. Myös kotona olisi hyvä opetella kunnioittamaan muiden puheenvuoroa ja odottamaan omaansa. Kaiken aikaa ja kaikissa tilanteissa ei voi olla suuna päänä äänessä. 

Vuoron odottamista voi harjoitella juttelemalla ruokapöydässä tai vaikka automatkalla niin, että aikuinen jakaa puheenvuorot. Järjestä lapselle tilanteita, jossa hän saa rauhassa kertoa omat juttunsa vuorollaan ja aikuiset kuuntelevat keskittyneesti tarkentavia kysymyksiä esittäen.

Äänekkyydelle on aikansa ja paikkansa. Lapsilla pitää olla mahdollisuus liikkua päivän aikana juosten, keinuen, huutaen ja vapaasti leikkien riittävän usein ja pitkäkestoisesti. Se on tärkeää myös aivojen kehityksen vuoksi.

Lasten täytyy saada myös pitää ääntä ja riehua, mutta ei kaiken aikaa eikä sopimattomissa paikoissa.  

Vuoron odottamista opitaan myös lautapelien äärellä. Pelit sekä leikkipuiston välineissä vuorottelu ovat hyviä keinot oppia sääntöjä ja toisen vuoron kunnioittamista.

7. Ohjaa rauhallisesti koskettamisen ja villiintymisen rajoja

Lasten välinen koskettaminen voi olla liian rajua painimista, tönimistä, halaamista vasten toisen tahtoa, puremista, sylkemistä, toisen hiusten jatkuvaa koskettelua, poskien puristamista tai ”uikkarialueella” leikkimistä.

Lapsen on tärkeää kuulla aikuiselta toistuvasti tämä ohje: Kosketus ei aina tunnu toisesta kivalta. Jos kaverisi tai aikuinen sanoo ei, silloin koskettaminen pitää heti lopettaa.

Kun lapset riehaantuvat leikeissään, mieti ennen kuin kiellät sen: Voitko antaa lasten iloita ja riehua tässä tilanteessa? Häiritseekö tämä ketään? Jos häiritsee, voivatko lapsen siirtyä riehumaan sopivampaan paikkaan?

Jos riehuminen voi jatkua, kuinka kauan annat sen kestää ja miten rauhoitat tilanteen ohjaamalla lapset tekemään jotakin muuta?

8. Opeta lapselle ongelmanratkaisua

Lapsia kehotetaan usein kertomaan aikuiselle, jos toinen lapsi käyttäytyy huonosti. Samalla lapsi saattaa oppia joka asiasta kantelemista.

Aikuisille kertomista olennaisempaa on oppia ratkaisemaan ongelmia. Ongelmat kannattaa selvittää aina toistuvalla kaavalla. Kaava voi olla esimerkiksi tämän tapainen:

1. Mitä tapahtui? (molempien näkökulmat)
2. Miltä sinusta tuntuu?
3. Mikä tässä on ongelma?
4. Mikä voisi olla ratkaisu tähän ongelmaan?
5. Minkä ratkaisun valitsemme?

Erimielisyyksien selvittämistä voi harjoitella myös näyttelemällä. Aikuiset voivat aluksi näytellä tilanteet ja mallintaa ongelmanratkaisua kavereiden kesken.

Lapset voivat oppia selvittämään pienet asiat keskenään, ensin aikuisen tuella ja vähitellen omin päin. Lasten kanssa voi pohtia, mikä on pieni ja mikä iso ongelma, johon tarvitaan aikuisen apua.

Siihen asti kesäkuinen lauantai oli sujunut mukavissa merkeissä. Yliopistossa opiskeleva Noora oli käymässä kotiseudullaan. Hän oli ollut äitinsä kanssa sukuloimassa.

Vierailulla Noora oli saanut sivumennen kuulla, että hänen äidillään oli endometrioosi. Asia jäi mietityttämään, koska Nooran ja hänen kaksosveljensä isä oli kuollut syöpään noin vuotta aiemmin. Voisivatko suvun sairaudet periytyä?

Kotona Noora pohti ääneen, että sukuselvityksen tekeminen voisi olla sairastumisriskien kartoittamiseksi hyödyllistä. Äiti sivuutti kommentin. Vasta myöhemmin illalla hän pyysi, että Noora tulisi keittiönpöydän ääreen istumaan.

– Äiti itkee todella harvoin minun nähteni. Hän joutui odottamaan itkultaan, että pystyisi puhumaan. Pelästyin, onko äitikin kuolemansairas.

Lopulta äiti sai kerrotuksi, että endometrioosin takia hänen munasarjansa oli jouduttu poistamaan vuosikymmeniä sitten. Noora ja hänen kaksosveljensä eivät olleet äidille geneettisesti sukua. He olivat saaneet alkunsa lahjoitetusta munasolusta.

Täysi yllätys

Noora muistaa, miten kehon läpi humahti järkytyksen aalto.

– Olin epäuskoinen. Mietin, miten oli mahdollista, että tästä ei ollut puhuttu aikaisemmin. Eikö minulla olisi ollut jo lapsena oikeutta tietää näin isoa asiaa?

Äidin mukaan isä ei ollut halunnut, että tieto paljastuisi. Isä oli saanut konservatiivisen kasvatuksen ja hävennyt sitä, että lapsia ei ollut kuulunut luonnostaan. Vanhemmat eivät olleet kertoneet asiasta yhdellekään sukulaiselle.

Äiti tunnusti pelkäävänsä, että jos asia paljastuisi, ihmiset eivät enää pitäisi häntä Nooran ja tämän veljen oikeana äitinä.

– Vaikka ymmärsin äitiä ja isää ja tunsin heitä kohtaan empatiaa, samalla tuntui kuin olisin tullut petetyksi.

Nykytiedon valossa tapa, jolla Noora sai tietää taustastaan, on traumaattinen. Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n lahjasoluteemojen erityisasiantuntija Jenni Huhtala kertoo, että nykyisin lahjasoluhoidoilla vanhemmiksi tulleita ohjeistetaan kertomaan lapselleen asiasta varhaislapsuudesta lähtien.

– Tutkimusten perusteella lapset, jotka ovat pienestä pitäen tienneet lahjasolutaustastaan, kokevat sen luonnollisena osana omaa tarinaansa. Sen sijaan tiedon saaminen vasta kouluiässä tai aikuisena voi haavoittaa lapsen ja vanhemman välistä luottamusta.

Huhtala työskentelee erityisasiantuntijana Helminauha-toiminnassa, joka tarjoaa tietoa ja tukea lahjasoluperheille. Toiminnan yhtenä tavoitteena on, että vanhemmilla olisi hyvät valmiudet puhua lastensa kanssa lahjasolutaustasta.

Hedelmöityshoitolain astuttua voimaan vuonna 2007 lahjasoluneuvonta tuli pakolliseksi osaksi lahjasoluilla tapahtuvia hoitoja. Sitä aiemmin vanhemmille ei tarjottu yhtä kattavaa perehdytystä kuin nyt.

Kuka olen, mistä tulen?

Alkujärkytyksessään Noora ei ollut kiinnostunut selvittämään, kuka munasolun luovuttanut henkilö oli. Ei kuitenkaan mennyt kuin muutama päivä, kun hän muutti mieltään.

– Uteliaisuus vei voiton. Olin kertonut puolisolleni ja lähimmille ystävilleni, ja he pitivät selvänä, että minun asemassani he haluaisivat tietää luovuttajan henkilöllisyyden.

Periytyvät sairaudet kiinnostivat Nooraa yhä, mutta ennen kaikkea hänen elämäntarinaansa oli tullut aukko. Noora ei voinut olla ajattelematta, miltä luovuttaja näyttää ja mitä tämän ominaisuuksia Noora oli perinyt.

Jenni Huhtala Simpukka ry:stä toteaa, että tällaiset mietteet ovat erittäin tavallisia lahjasolutaustaisilla henkilöillä. Monia lisäksi kiinnostaa, onko itsellä geneettisiä puolisisaruksia. Se mietitytti Nooraakin.

Hedelmöityshoitolain mukaan lahjamunasolusta tai -siittiöstä alkunsa saaneilla lapsilla on täysi-ikäisenä oikeus selvittää sukusolujen lahjoittajan henkilöllisyys.

– Lain mukaan luovuttajan voi halutessaan selvittää 18-vuotiaana, jos lahjasoluhoidot on toteutettu Suomessa. Tämä oikeus realisoituu vuonna 2026, kun ensimmäinen lahjasoluilla syntynyt ikäluokka tulee täysi-ikäiseksi, Huhtala sanoo.

Nooralla, joka oli tapahtumien aikaan 23-vuotias, ei siten ollut lain turvaamaa oikeutta selvittää sukusolun lahjoittajan henkilöllisyyttä. Oli pitkän jäljitysprosessin takana ja munasolun lahjoittajan tahdosta kiinni, että Noora sai hänen henkilöllisyytensä selville.

Juuria jäljittämässä

Noin kuukausi salaisuuden paljastumisesta Noora soitti klinikalle, jonka asiakkaina hänen vanhempansa olivat olleet. Viikon odottelun jälkeen Noora sai myöntävän vastauksen: luovuttajan tiedoissa oli lukenut, että hän suostuisi paljastamaan henkilöllisyytensä.

Noora joutui tilaamaan ja täyttämään asiakirjoja sekä suostumaan siihen, että maksaisi tapaamiseen valmistavia psykologikäyntejä sekä itselleen että munasolun lahjoittajalle.

– Oli todella kuormittavaa mennä sellaisen mankelin läpi tietämättä, tulisiko lopputuloksesta mitään. Iloitsen niiden puolesta, joiden polun nykyinen laki tasoittaa.

Tapaaminen sovittiin klinikan tiloihin. Noora matkusti satojen kilometrien matkan asuinpaikkakunnaltaan toiseen kaupunkiin. Edeltävänä yönä Nooraa jännitti niin paljon, että hän pyöriskeli hotellin sängyssä saamatta unta.

Huhtala toteaa, että tänä päivänä lahjasoluneuvontaa annetaan paitsi vanhemmille myös sukusolujaan lahjoittaville. Prosessiin lähtevien tulee ymmärtää, että geneettisillä jälkeläisillä on täysi-ikäisenä oikeus saada luovuttajan henkilöllisyys selville.

Sukusolujen luovuttaminen ei kuitenkaan velvoita tapaamaan lahjasolusta syntyneitä lapsia, vaikka se olisi lapsen toive.

– Usein on kuitenkin niin, että myös lahjoittaja on motivoitunut tapaamaan. Monesti häntä kiinnostavat samat asiat kuin lasta: minkä näköisiä lapsista on tullut ja millaisia he ovat, Huhtala toteaa.

Ventovieras, jossa on jotain tuttua

Nainen käveli klinikan käytävällä maski kasvoillaan. Nooran sydän hakkasi. Kohta hän näkisi kasvot, jotka ehkä muistuttaisivat hänen omiaan. Kohta hän kuulisi äänen, jossa ehkä soisi tuttu nuotti.

Nainen esittäytyi, istuutui Nooran viereen ja riisui maskinsa.

– Tunnistin heti, että meissä oli ulkoisesti paljon samaa. Hän hymyili, vaikutti innostuneelta ja alkoi heti kysellä minusta ja mielenkiinnon kohteistani.

Jännitys suli pian pois. Luovuttaja oli koonnut valmiiksi sukupuun, jota Noora sai tutkia. Siitä ilmenivät suvun perinnölliset sairaudet ja se, mistä Nooran geneettiset sukulaiset olivat kotoisin. Selvisi, että luovuttajalla on kolme omaa lasta.

Keskustelun paras anti oli kuitenkin sen selvittäminen, mitkä Nooran ominaisuudet ovat mahdollisesti luovuttajalta perittyjä. Nooran rakkaus musiikkiin, laulamiseen ja kirjallisuuteen saivat jo ensitapaamisella selityksen.

– Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus ja olen elellyt omassa haavemaailmassani. Luovuttaja kertoi, että hän oli lapsena aivan samanlainen. Tuntui tosi ihanalta, että tällainen piirre voi periytyä geneettisesti.

Tapaamisen päätteeksi Noora ja luovuttaja sopivat pitävänsä yhteyttä jatkossakin.

Nooran kaksosveli sai tietää tapaamisesta jälkikäteen. Veli ei ole itse halunnut ottaa luovuttajaan yhteyttä.

– Puhuimme veljeni kanssa puhelimessa siitä, millaisia tietoja olin saanut selville. Toistaiseksi hän on kokenut sen riittävän.

Uudenlainen ihmissuhde

Kun Noora kertoi äidilleen, että aikoo selvittää luovuttajan henkilöllisyyden, äiti pyysi, että saisi pysyä jatkosta pimennossa. Hän ei tiedä, että Noora on tavannut luovuttajan ja sittemmin pitänyt tähän yhteyttä.

Simpukka ry:n Jenni Huhtala vahvistaa, että vanhemmassa voi herätä ristiriitaisia tunteita, jos lapsi haluaa selvittää luovuttajan henkilöllisyyden tai olla tähän yhteydessä.

– Jos lahjasolujen käyttäminen on ollut perheessä kipeä asia, luovuttaja voidaan kokea jopa uhkana. Vaikka järjellä ymmärtäisi, ettei kukaan voi viedä omaa vanhemmuutta pois, saattaa syntyä hankalia tunteita.

Asiaa vaikeuttaa Huhtalan mukaan se, että tilanteesta puuttuu sosiaalinen käsikirjoitus. Siinä missä perheenjäsenten roolit ovat vakiintuneita lapselle, missään ei määritellä, millainen on tyypillinen ihmissuhde lapsen ja sukusolun luovuttajan välillä ja miten siitä tulisi perheessä puhua.

Noora on hyvillään siitä, että luovuttajasta on tullut osa hänen elämäänsä. Kaksikko puhuu videopuheluita noin kerran kuussa. Noora on käynyt luovuttajan luona kylässä ja tavannut kaksi hänen lapsistaan.

– Olen todella iloinen ihmissuhteestamme. Meitä voisi kuvailla ystäviksi. Luovuttaja on naurahtanut useampaan otteeseen, että tuntuu kuin olisin hänen serkkunsa lapsi.

Monien toivoma lapsi

Nooraa harmittaa, ettei hänen äitinsä halua keskustella yhteydenpidosta munasolun luovuttajaan. Siitä huolimatta Noora kokee, että lahjasolutaustan tultua ilmi välit äitiinkin ovat lähentyneet. Muista asioista puhutaan aiempaa avoimemmin.

– Äiti on minulle aina äiti, hänen asemaansa ei horjuta mikään.

Saatuaan tietää lahjasolutaustastaan Noora suistui identiteettikriisiin, mutta nyt hän näkee taustansa rikkautena.

– Minulle on tullut lämmin olo siitä, että olen todella toivottu lapsi. Sen eteen tehtiin paljon, että voisin syntyä tähän maailmaan.

Lahjasoluteemojen erityisasiantuntija Jenni Huhtala kertoo, että tätä nykyä vanhempia ohjeistetaan kertomaan lahjasolutaustaiselle lapselle täsmälleen näin.

– Jo pienelle lapselle voi puhua aiheesta kertomalla vauvansiemenistä. Vanhemmilla ei niitä ollut tai ne olivat rikki, mutta onneksi oli lahjoittaja, joka antoi lahjaksi omia sukusolujaan.

Luovutetusta sukusolusta syntyneelle lapselle tulisikin Huhtalan mukaan kertoa, että hän on todella rakastettu ja toivottu. Niin toivottu, että vanhempien lisäksi joku muukin tahtoi antaa hänelle elämän lahjan.

Noora esiintyy artikkelissa pelkällä etunimellään perheensä yksityisyyttä suojatakseen. Hänen henkilöllisyytensä on Kaksplussan tiedossa.

– Kun olin pieni, piirsin kodin kahdellekymmenellekahdeksalle lapselle.

Haave isosta perheestä toteutui, vaikka kaksikymmentäkahdeksan muuttuikin kahdeksaksi. Sen verran Hannalla on omia lapsia.

– Olen nyt 42-vuotias, ja tuntuu siltä, että lapset on tehty. Ystäväni kyllä naureskelevat välillä, että voin hankkia jonkun nuoremman synnyttämään minulle lisää, sanoo Hanna.

Viisi ensimmäistä lastaan Hanna sai viisi yhdessä silloisen puolisonsa Jannen kanssa. Kolme vanhinta, Jeremias, 23, Julianna, 22, ja Josefina, 19, asuvat jo omillaan. Joonatan, 17, ja Jadeline, 16, asuvat yhä kotonaan Hannan luona 105 neliön rivitaloasunnossa Vantaalla.

7-vuotias Kaspian on Hannan mukaan tehty koti-inseminaatiolla sateenkaarevasti, ja Hannalla on poikaan yksinhuoltajuus.

– Pian kaksi vuotta täyttävä Romeo, ja 8 kuukautta vanha River on tehty ex-puolisoni Anniinan kanssa. Olen lasten lähivanhempi. Olen synnyttänyt toisen lapsen ja Anniina toisen. Lapset on tehty lahja-alkio alkuisina. Heissä ei ole meidän kummankaan soluja, mutta he ovat biologisesti keskenään sisarukset, Hanna kertoo.

Suurperheen arki on tiukkaa

Hanna on parhaillaan vanhempainvapaalla. Töitä hän on tehnyt lastenhoitajana päiväkodissa. Arki suurperheessä on välillä taloudellisesti tiukkaa, mutta Hanna on keksinyt keinoja säästää tekemällä esimerkiksi lastenhoitajan keikkatöitä vanhempainvapaillaan.

Isojen lasten kanssa hän on säästöillä saanut toteutettua Tallinnan reissuja, ja pienten kanssa on käyty esimerkiksi Tukholmassa. Arjessa Hanna hyödyntää kirpputorit hyvin, ja myös ruokabudjetissa hän on tarkka.

– Käyn läpi kaupan hävikkilaatikoita ja käytän myös ResQ-sovellusta. Kuukaudessa ruokakauppaan menee keskimäärin noin 700 euroa. Isommat lapset ovat joka toinen viikonloppu isällään, ja pienemmät kerran tai kaksi viikosta ex-puolisollani Anniinalla. Silloin ruokaa kuluu huomattavasti vähemmän.

Kun Hannalla on lapsivapaa viikonloppu, hän rentoutuu kotona, nauttii hiljaisuudesta ja yksinolosta. Lisäksi hän viettää paljon aikaa ystäviensä kanssa.

– Ystävistä on tullut minulle perhe. He ovat lasten lisäksi paras asia elämässäni, sanoo Hanna.

Hanna on jo vuosia ollut Sateenkaariperheet ry:n jäsen. Siellä hän on tutustunut moniin muihin sateenkaareviin ihmisiin, ja heistä on muodostunut Hannan ympärille laaja ystäväpiiri.

– Kaspianin kummi löytyi yhdistyksen sisältä. Yhdessä kävimme aikoinaan myös Portugalissa kansainvälisellä Sateenkariperheleirillä, sanoo Hanna.

Vuosien saatossa Hanna on vetänyt yhdistyksessä erilaisia ryhmiä, toiminut leireillä vapaaehtoisena, pyörittänyt Keski-Uudenmaan ja pääkaupunkiseudun perhekahvilaa, ja lisäksi kuulunut myös sateenkaariperheiden hallitukseen. Kymmenen vuotta sitten hän toimi kokemuskouluttajana sateenkaari-ihmisten ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestö SETA:lla.

Hannan mukaan sateenkaarivanhempana järjestön tarjoama vertaistuki on ollut tärkein tuki ja voimavara. Nykyään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat Hannan mukaan paremmat kuin ennen, mutta kehitystä niiden tiimoilta tapahtuu paljon hitaammin kuin hän toivoisi.

– Kun sain ensimmäisen lapseni 2001, lapsen opettaja oli hyssytellyt, kun poikani kertoi äitinsä olevan homo. Nykyään päiväkodissa kysytään, miten me vanhemmat haluamme esimerkiksi toimia isänpäivän suhteen, kun nuorimmilla lapsilla on äiti ja äiskä.

Hannan nuorimmat lapset tekevät isänpäivänä kortit joillekin läheisilleen. Äitienpäivänä kortteja tehdään kaksi.

Tasa-arvo ei vieläkään toteudu

Yllättäviin tilanteisiin Hanna on törmännyt myös lääkärireissuillaan.

– Minulle tehtiin toimenpide, jota ei tehdä raskaana oleville. Kerroin ohimennen lääkärille tulevasta perheenlisäyksestämme, jolloin hän lopetti toimenpiteen. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että voisin odottaa lasta naisen kanssa.

Tasa-arvo ei Hannan mukaan toteudu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla.

– Monilla on edelleen paljon olettamuksia, kuten että avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle. Tai jos synnyt miehenä, olet mies. Muunsukupuolisuus aiheuttaa myös paljon vastustusta, hallituksessakin, mikä on harmi.

Sateenkaariperheissä on Hannan mukaan vielä eroavaisuuksia heteropareihin.

– Pelkästään hedelmöityshoitoihin pääsemisessä on isoja eroja.

Suurperheen äitinä Hanna on aiheuttanut monelle ihmetystä.

– Minulta kysytään usein, olenko lestadiolainen tai ovatko lapset kaksosia tai kolmosia. Hieman huvittavaa on myös se, että jotkut kyselevät, ovatko lapset olleet vahinkoja. Sateenkaariperheelliselle lapset tuskin koskaan ovat vahinkoja, Hanna naurahtaa.

Hedelmöityshoidot ovat kestäneet pisimpään yhden lapsen kohdalla kymmenen kuukauden ajan.

– Vasta yhdeksäs alkionsiirto toimi. Sitä ennen tuli myös koettua keskenmeno, Hanna kertoo.

Hedelmöityshoidot ovat vaatineet myös taloudellisia uhrauksia, mutta niihin Hanna on ollut valmis. Suurperheen äitiys on antanut paljon.

– Äitinä on parasta nähdä lapsen kasvu ja kiintymyssuhteen rakentuminen. Nautin, kun lapset ovat iholla. Rankinta ovat huonot yöunet pienten lasten kanssa. Myös teini-ikä tuo omat haasteensa, mutta siitä kun on päästy yli, olen kyyneleet silmissä ihaillut, miten hienoja aikuisia lapsista onkaan kasvanut.

Lapsuuteen sisältyy ajanjaksoja, jolloin vanhemmat ovat syystäkin huolissaan lapsensa hyvinvoinnista.

Jos lapsen keskittymättömyys, vetäytyminen, riidanhaluisuus tai itkuisuus jatkuvat useita viikkoja, lapsen asiat eivät ole hyvin. Jokin on pielessä.

– Jos lapsen käytös muuttuu merkittävästi ja muutos jää päälle useiksi viikoiksi, silloin on aihetta pohtia, miksi lapsi ei voi hyvin, sanoo psykoterapeutti Aino Juusola.

Hän on tehnyt vuosia lasten oikeuspsykologisia tutkimuksia ja toiminut lasten psykiatrian saralla. Hän tuntee lasten emotionaalisen ja fyysisen oireilun.

Mutta mistä merkeistä voi varmistua, että lapsella on asiat ihan riittävän ok? Usein asiantuntijat vastaavat: Siitä, että lapsi leikkii. Hänellä on voimavaroja mielikuvituksen käyttämiseen ja leikin ylläpitämiseen.

– Myös huonosti voiva lapsi voi paeta leikin maailmaan, Juusola toteaa.

Toinen lapsen hyvinvoinnin merkki voisi olla iloisuus. Toisaalta vaikeita asioita kokeneet lapset voivat olla ”kestoiloisia”, ylihuomaavaisia, ylivastuuntuntoisia tai riehakkaita.  

Lapsen kokonaisvaltainen hyvinvointi muodostuu fyysisestä, emotionaalisesta ja mentaalisesta hyvinvoinnista. Välillä aikuisella voi olla voimavaroja yhden tai kahden hyvinvoinnin osa-alueen kannatteluun. Kun voimavarat taas lisääntyvät, tasapaino osa-alueiden välillä löytyy.

Lapsen hyvinvoinnin voi tunnistaa ainakin näistä kolmesta asiasta:

Lapsella on turvallisia, terveitä ihmissuhteita. Lapsi pystyy luottamaan elämänsä aikuisiin ja yhteys ainakin yhteen turvalliseen aikuiseen on hyvä. Lasta kehutaan ja kannustetaan, ja hän saa realistista palautetta aikuisilta. Jos lapsi ei kunnioita rajoja ja käyttäytyy sopimattomasti, hänelle huomautetaan asiasta ja tuetaan käyttäytymään toisella tavalla. Lapsi tulee kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään.

Lapsi saa olla lapsi. Lapsi on kiinnostunut leikeistä, leluista ja toisista lapsista. Hän ei joudu murehtimaan pitkäkestoisesti aikuisten asioita tai vanhempiensa pärjäämistä. Lapsen elämässä voi olla haastavia aikoja ja todella ikäviäkin kokemuksia, jotka hän käy läpi turvallisen aikuisen tukemana ja jatkaa suhteellisen huoletonta lapsuuttaan.

Lapsen fyysisestä hyvinvoinnista pidetään huolta. Lapsi syö ja nukkuu riittävästi. Aikuiset huolehtivat hänen hygieniastaan ja hänellä on aina säähän sopivat vaatteet yllään. Lapsi liikkuu monipuolisesti ja hänen motoriset taitonsa saavat harjoitusta.

Jos jokin häiritsee lapsen hyvinvointia pitkäkestoisesti, vanhempien velvollisuus on puuttua tilanteeseen ja laittaa asiat järjestykseen.

Pahoinvoinnin syy ei löydy useinkaan lapsesta itsestään, vaan lapsuutta häiritsevästä ympäristöstä ja vuorovaikutussuhteista. Useimmiten lapsen elämässä ei ole riittävästi turvallisuutta, aikuisuutta, ennakoitavuutta ja säännöllisyyttä.

Lapsella voi olla neurologisia haasteita ja silti hän on täysin hyvävointinen, jos vuorovaikutussuhteet ovat hyviä ja turvallisia. Vanhemmat saavat riittävästi tukea ja yhteistyö lapsesta huolehtivien aikuisten välillä toimii. Lapsi kokee itsensä hyväksytyksi ja arvostetuksi.

Neurologiset haasteet muuttuvat hyvinvoinnin esteeksi silloin, jos aikuiset ovat pitkäkestoisesti kykenemättömiä ja väsyneitä kantamaan vastuuta vuorovaikutuksen laadusta sekä lapsen myönteisestä, realistisesta kannustamisesta.

Lapsi ei voi olla vastuussa vuorovaikutuksen rakentamisesta. Aikuinen rakentaa hyvää, turvallista yhteyttä lapseen.

Jos langat ovat vetäytyneet kohtuun, kierukan poistamiseen on mahdollista käyttää kapeaa, päästä avautuvaa linnunnokkapihtiä. Joskus kohdunkaulaa joudutaan hiukan laajentamaan kierukan pois saamiseksi. 

Kysyimme lääkärikeskus Mehiläisen naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Päivi Galambosilta, mitä kierukan poistoa suunnittelevan on syytä huomioida. 

Sattuuko kierukan poisto?

Yleensä kierukan poistaminen ei juurikaan satu. Joskus poisto voi tuntua hetken vihlaisevan alavatsaa – etenkin silloin, jos kierukka on takertuneena kohtulihakseen, mikä on hyvin harvinaista.

Ennen kierukan poistoa voi ottaa kotona kipulääkettä, kuten ennen kierukan asennustakin: 600–800 milligrammaa ibuprofeenia. Sen lisäksi voi ottaa 500–1000 milligrammaa parasetamolia.

Jos kipu huolettaa, kannattaa asia ottaa puheeksi vastaanotolla. Lääkäri tarjoaa tällöin herkästi kohdunkaulaan ja kohtuun asti suihkutettavaa puudutetta sekä tarvittaessa puuduttaa kohdunkaulan pistettävällä puudutteella.

Milloin kierukka tulee poistaa?

Kierukan poisto tehdään, kun kierukka tulee elinkaarensa päähän. Hormonikierukkaa saa pitää ehkäisytarkoituksessa 3-8 vuotta riippuen kierukkatyypistä, sillä ne sisältävät eri määrän levonorgestreeliä. Jos kierukka on kohdussa tätä pidempään, sen hormonipitoisuus vähenee ja riski ehkäisytehon heikentymiseen ja vuotojen lisääntymiseen kasvaa.

Kierukan materiaali voi myös pitkässä käytössä lähteä haurastumaan kohdussa. 

Vastaava käyttöaika kuparikierukan kohdalla on 10 vuotta.

Tyytyväisen käyttäjän kannattaakin merkitä itselleen ylös, jolloin poisto tai vaihtaminen uuteen kierukkaan on ajankohtaista. 

Voiko kierukan poisto aiheuttaa jälkioireita?

Kierukan poiston jälkeen vuotoa usein tulee hyvin vähän, jos ollenkaan, sillä poistaessa kohdun kaulasta ei tarvitse ottaa instrumentilla kiinni toisin kuin kierukkaa asentaessa.

Normaalit kuukautiset palaavat hedelmällisessä iässä oleville suunnilleen muutaman viikon tai kuukauden sisällä siitä, kun kierukka on poistettu.

Jotkut pohtivat, laskeeko paino hormonikierukan poistamisen myötä. Hormonikierukka aiheuttaa vain harvoin maltillista painonnousua, joten kierukan poistaminen tuskin vaikuttaa painoon.

Jos kierukan poisto tehdään koska toiveissa on raskaus, kannattaa odottaa ensimmäisiin kuukautisiin, jotta lasketun ajan arvioiminen olisi helpompaa. Välttämätöntä odottaminen ei kuitenkaan ole.

Mitä tehdä, jos epäilee kierukan poistuneen itsestään?

Moni voi tuntea kierukan narut kohdunsuulla sormellaan. Niiden kokeilu ei kuitenkaan ole tarpeellista. 

Kannattaa olla varovainen, ettei naruihin koske likaisilla sormilla tai vedä niistä, jotta kohtuun ei pääse bakteereita tai kierukka poistu kotioloissa.

Kierukka kannattaa aina poistattaa lääkärin tai hoitajan vastaanotolla, jotta voidaan varmistua siitä, että se tulee kokonaisena ulos. Tästä syystä kierukan poisto itse ei siis ole mahdollista.

Jos puolestaan epäilet kierukan poistuneen itsestään, kannattaa suunnata lääkärin vastaanotolle, joka voi tarkistaa tilanteen. Kierukka poistuu itsestään kuitenkin hyvin harvoin, useimmiten runsaiden hyytymäisten  vuotojen yhteydessä.

Kysyimme lääkärikeskus Mehiläisen naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Päivi Galambosilta, mitä asioita ennen kierukan asentamista olisi syytä ottaa huomioon.

Kumpi kierukka minulle sopii?

Kierukan asentaminen tapahtuu samalla tavalla, halusipa itselleen hormoni- tai kuparikierukan. On kuitenkin hyvä perehtyä kierukoiden eroihin, ennen kuin kierukan asennuttaa.

Kuparikierukka ei sisällä lainkaan hormonivalmistetta. Sen vuoksi se yleensä lisää kuukautisvuodon ja kipujen määrää. Hormonikierukka usein niukentaa huomattavan paljon kuukautisvuodon määrää tai vie kuukautiset jopa kokonaan pois.

Tästä syystä lääkärit yleensä suosittelevat hormonikierukkaa, sillä moni nainen kokee elämänlaatunsa parantuvan vähäisempien kuukautisten myötä. Niukemmat kuukautisvuodot voivat vaikuttaa positiivisesti myös esimerkiksi rauta-arvoihin.

Pitkäaikainen hormonikierukan käyttö vähentää myös kohdun runko-osan syövän riskiä ja joidenkin munasarjasyöpien riskiä. Molempien kierukoiden asennut tapahtuu käytännössä samalla tavalla.

Miten kierukan asentamiseen kannattaa valmistautua?

Jos aiemmin ei ole käyttänyt mitään ehkäisyä, tulee ennen kierukan laittoa varmistaa, ettei ole raskaana.

Kannattaa myös huomioida, että kierukkaa ei voi asentaa heti synnytyksen jälkeen. Kierukan laitto on turvallista, kun synnytyksestä tai sektiosta on kulunut kuusi viikkoa tai pidempään. Silloin kohtu on ehtinyt palautua. Yleensä jälkitarkastuksen yhteydessä on hyvä hetki. 

Monia mietityttää, tekeekö kierukan asentaminen kipeää. Kivun kokeminen on yksilöllistä, mutta toimenpiteen sietämiseen on huomattu vaikuttavan, luottaako potilas hoitohenkilökuntaan. Luottavaisella ololla kokemus on vähemmän kivulias ja helpompi.

Ennen asennusta on hyvä ottaa 600–800 milligrammaa ibuprofeenia. Sen lisäksi voi ottaa 500–1000 milligrammaa parasetamolia.

Jos kierukan asentaminen pelottaa, kannattaa asia ottaa puheeksi lääkärin kanssa. Tällöin lääkäri tarjoaa herkästi kohdunkaulaan ja kohtuun asti suihkutettavaa puudutetta sekä tarvittaessa puuduttaa kohdunkaulan pistettävällä puudutteella.

Yleensä kipu tuntuu hyvin lyhytaikaisena vihlaisuna asennusvaiheessa. Synnyttäneillä naisilla kipu on yleensä lievempi.

Synnyttämättömillä kipu voi olla kovempaa, mutta toisaalta heille ja myös vähemmän hormoneja haluaville on nykyään tarjolla kierukoita, joissa asetinputki on pienempi, mikä tekee asentamisesta miellyttävämpää.

Jos spekulatutkimus onnistuu, voi kierukan asentaa myös ihmisille, joilla ei ole ollut aiempaa yhdyntää. 

On potilaita, joille kierukan asentaminen aiheuttaa pyörtymisreaktion vastaanotolla tai pyörryttävän olon asentamisen jälkeen. Tämä on kuitenkin hyvin harvinaista.

Millaisia oireita kierukan asentaminen voi aiheuttaa?

Heti kierukan laittamisen jälkeen voi muutaman päivän esiintyä kuukautistyyppistä kipua ja verenvuotoa.

Sen jälkeen vuoto muuttuu ajan kuluessa niukkenevaksi tiputteluvuodoksi, joka voi hormonikierukan tapauksessa kestää kuusikin kuukautta.

Viimeistään puolen vuoden kohdalla kuukautisten vuotomäärä pienenee suurimmalla osalla merkittävästi.

Milloin yhdyntä onnistuu kierukan laiton jälkeen?

Yhdyntä kierukan laiton jälkeen on mahdollista heti, kun pariskunnasta siltä tuntuu. Jos kierukka on laitettu yli seitsemän vuorokautta edellisten kuukautisten alkamisen jälkeen, eikä muuta ehkäisyä ole ollut käytössä, on yhdynnässä syytä käyttää kondomia viikon verran ehkäisytehon saavuttamiseksi.

Jos kierukka on asennettu seitsemän päivän sisällä kuukautisten alkamisesta, ei kondomia tarvita.

Mitä kierukan laitto maksaa?

Markkinoilla on olemassa kolme erilaista hormonikierukkaa. Niiden kaikki maksavat ilman Kela-korvausta 151 euroa. Kela-korvauksen jälkeen hormonikierukalle jää hintaa noin 91 euroa.

Kela-korvauksen voi saada vain silloin, jos lääkäri määrää kierukan vuotohäiriöön tai vaihdevuosioireisiin. Pelkkään ehkäisykäyttöön tarkoitettuun kierukkaan Kela-korvausta ei myönnetä.

Kuparikierukoista halvin on hinnaltaan noin 90 euroa ja kalliimpi noin 130 euroa.

Kun kierukan on ostanut, sen asennus perusterveydenhuollossa maksaa alueesta riippuen normaalin terveyskeskusmaksun verran eli noin 0–30 e. 

Yksityisellä lääkäriasemalla kierukan asennus tulee maksamaan asiakkaalle 100–400 euroa, joka sisältää lääkärin palkkion, mahdollisen ultraäänitutkimuksen sekä palvelu-ja kantamaksun. Kierukan voi myös ostaa yksityiseltä lääkäriasemalta. 

Ehkäisyneuvolassa kierukan asennus on maksutonta tietyillä kriteereillä.

Erikoissairaanhoidossa asentaminen maksaa poliklinikka-maksun verran eli vajaat 70 euroa.

Kahdessa viimeisimmässä vaihtoehdossa kierukkaa ei tarvitse ostaa itse, vaan se annetaan hoitoyksiköstä. 

Nelisen vuotta sitten he päättivät toteuttaa unelmansa. He luopuivat vuokra-asunnostaan Helsingissä ja myivät omaisuutensa. Matkalaukut köykäisinä perhe lähti reissuun ilman sen suurempia suunnitelmia tai varmaa tietoa tulevasta.

Perhe on viimeisen neljän vuoden aikana ollut useamman kuukauden reissuilla Meksikossa, Costa Ricassa ja Turkissa. Viime syksynä perhe lähti Eurooppaan etsimään toista kotiaan.

Perheeseen kuuluu neljävuotias Liam, 11-vuotias Alessia ja Suvin esikoinen, 13-vuotias Erin.

– Suomen kesä on ihana, ja haluamme viettää osan vuodesta Suomessa. Kylmät ja pimeät ilmat kuitenkin houkuttelevat ulkomaille. Liam oli seitsemän kuukautta vanha, kun lähdimme ensimmäiselle pidemmälle reissulle. Nyt hänellä on takanaan kolmisenkymmentä maata. Lunta hän ei ole vauva-ajan jälkeen vielä nähnyt, Suvi kertoo.

Nyt perhe haluaisi löytää ulkomailta toisen kodin. Turkki ja Italia ovat tähän mennessä tuntuneet parhailta vaihtoehdoilta.

10 kuukautta asuntoautoelämää opetti joustavuutta

Runsas vuosi sitten perhe reissasi Euroopassa yli kahdessakymmenessä maassa asuntoautolla kymmenen kuukauden ajan.

– Hankimme leasing-sopimuksella asuntoauton. Meillä ei ollut asiasta aikaisempaa kokemusta, mutta ajan kuluessa meistä kuoriutui kunnon karavaanareita, Suvi nauraa.

Karavaanarielämässä pääsi kokemaan ja näkemään valtavasti, mutta siinä oli myös omat haasteensa lasten kanssa.

– Asuntoautossa vietetty aika kasvatti joustavuutta monessa asiassa. Pienessä tilassa piti elää lapsiperheen arkea, tehdä töitä, hoitaa neuvotteluita ja vetää kotikoulua. Kulunut vuosi oli antoisa mutta samalla raskain tähän mennessä.

Perheellä on muutaman vuoden ajan ollut oma tukipiste Suomessa, Hämeenlinnassa. Aina silloin kun perhe on reissussa, koti toimii Airbnb-asuntona.

Parhaillaan Suvi perheineen asustaa vuokra-asunnossa Espanjan Aurinkorannikolla. Vanhin tytär Erin on isänsä luona Suomessa.

– Olemme aina tehneet päätöksiä lasten ehdoilla. Erin asuu isänsä kanssa Suomessa, mutta olemme päivittäin yhteyksissä. Hän on ollut välillä reissuillamme pidempiä aikoja mukana ja odotamme häntä nyt jouluksi tänne Espanjaan. Erin harrastaa kilpaurheilua ja voitti vastikään kultaa joukkueensa kanssa. Harrastus sitoo häntä paljon Suomeen, Suvi sanoo.

Etätyö mahdollistaa reissaamisen

Miten perhe on sitten onnistunut järjestämään toimeentulonsa, jos jatkuvasti ollaan reissussa?

Suvin ja Jaken työt hoituvat hyvin pitkälti etänä.

– Teemme kansainvälistä liiketoimintaa ja markkinointia. Reissaamme paljon myös töiden perässä, ja työt usein ratkaisevat meidän kohteemme ulkomailla, Suvi sanoo.

Suvi on ollut monta vuotta myös kotiäitinä ja pitänyt useamman vuoden Alessialle kotikoulua. Espanjassa Alessia meni kouluun ja Liam päiväkotiin.

Perhe on sopeutunut mainiosti Aurinkorannikolle ja paikka onkin kaikista käydyistä kohteista heidän suosikkinsa.

– Lapset ovat oppineet ennakkoluulottomiksi, ja Alessia on aina ollut mestari tutustumaan toisiin lapsiin. Jake on puhunut Liamille pienestä pitäen ainoastaan englantia. Nyt sekä Liam että Alessia puhuvat sitä loistavasti.

Suvi ja Jake haluavat kasvattaa lapsistaan maailmankansalaisia.

– Näemme jo nyt, että heistä kasvaa elämäntapamme myötä avoimia, rohkeita ja sosiaalisia.

Pidemmät ulkomailla vietetyt ajat ovat avanneet paljon myös Suvin silmiä.

– Suomessa on paljon hyvää, kuten kaunis ja puhdas luonto. Asiat myös hoituvat ajallaan. Toisaalta taas neljä vuodenaikaa tuovat omat haasteensa.

Suvin mukaan Suomesta puuttuu myös yhteisöllisyys, jota taas näkee Euroopassa.

– Täällä Espanjassa lapset saavat kuulua ja näkyä ja he saavat positiivista huomiota. Ulkomailla ollaan muutenkin avoimempia, vieraanvaraisempia ja ystävällisempiä. Suomalaiset haluavat omaa tilaa, kun taas Euroopassa voidaan jutella junassa vierustoverin kanssa, Suvi kuvailee.

Perhe on yllättynyt positiivisesti elämästä Aurinkorannikolla.

– Meillä oli paljon ennakkoluuloja tästä paikasta, mutta toistaiseksi Aurinkorannikko Suomi-kauppoineen on näyttänyt meille paljon hyviä puolia. Olemme yllättyneet siitä, miten paljon täällä on nähtävää ja koettavaa. Kaupungilla on paljon juhlia ja ohjelmaa.

Suvi miettii, että elämä Aurinkorannikolla ei välttämättä tuntuisi niin hyvältä, ellei perhe olisi ensin reissannut haasteellisimmissa kohteissa.

– Kaiken jälkeen osaamme arvostaa Aurinkorannan helppoutta.

Välillä iskee oman kodin kaipaus

Perheen elämäntapa kiinnostaa ja inspiroi monia, mutta sen toteutukseen tarvitaan tiettyjä asioita.

– Tämä vaatii sopeutumiskykyä ja rohkeutta sekä ripauksen hulluutta. Ja ennen kaikkea päätöksen tekemistä ja siinä pysymistä.

Moni miettii myös, miten ulkomailla pärjää taloudellisesti.

– Maksaahan eläminen Suomessakin. Espanjassa on maltillisemmat elämiskustannukset, vaikka vuokra-asuntojen hinnat ovatkin nykyään kovat. Ja kun elää minimalistista elämää ja matkalaukkuja on vain muutama, ei voi ostaa mitään turhaa, Suvi sanoo.

Suvi ei ole koskaan kaivannut myymiänsä tavaroita, mutta välillä hänelle iskee oman kodin kaipaus.

– Kun reissasimme asuntoautolla Euroopassa, aloin tuntea matkaväsymystä. Olin luullut, että matkustelusta ei voi saada tarpeekseen, mutta olin väärässä.

Hetkeen mikään ei tuntunut miltään. Vasta koti-Suomessa helpotti.

Kaikesta huolimatta kokemukset ja elämykset reissuilla ovat olleet koko perheelle kaikkein mieleenpainuvimpia.

– Kaikenlaista on nähty ja koettu. Turkissa teimme avustustyötä maanjäristyksen jäljiltä. Meksikoon iski hurrikaani, ja nyt olemme kokeneet myös Espanjan tulvat. Costa Ricassa asuimme lähellä viidakkoa. Näimme myrkkykäärmeitä, ja asuntomme katolla vilisi valtavan kokoisia liskoja. Muutama päivä lähtömme jälkeen pihamme uima-altaalta oli löytynyt krokotiili.

Asuntoautossa vietetty aika jätti myös omanlaisensa kipinän Suviin, jolla on omien sanojensa mukaan jatkuva seikkailunnälkä.

– Sitten joskus kun lapset ovat jo isoja, haaveilemme Jaken kanssa reissaavamme asuntoauton kanssa Australiassa.

Suvin perheen elämää Aurinkorannikolla voi seurata Instagramissa nimellä @suvihavaja

– Menen katsomaan mummaa tähtiin yksin. Sitten kun menen, niin äiti älä ole surullinen.

Miksi pieni lapsi sanoo äidilleen noin? Onko sanoilla jokin tuntematon, suurempi tarkoitus, vai puhuuko hän omiaan, Cecilia pohtii omakustanteena julkaisemassaan teoksessa Äiti, älä itke – Suru minussa ainoan lapseni kuoleman jälkeen (2024).

Teoksen edetessä käy nopeasti ilmi, että Noan sanat ovat traagisen enteelliset. Vain muutamia viikkoja myöhemmin Cecilia löytää aamulla Noan velttona ja kylmänä sängystään. Lapsi ei hengitä lainkaan.

Cecilia yrittää elvyttää lastaan, kuten pian paikalle saapuva ensihoitohenkilökuntakin. He löytävät heikon sykkeen, mutta sairaalassa selviää, ettei mitään ole enää tehtävissä. Noa on aivokuollut, vaikka lääkärit ja hoitajat tekevät kaikkensa.

Lopulta Cecilia ja läheiset pitelevät viimeisen kerran Noaa sylissään, kun keinotekoisesti elämää ylläpitävät laitteet sammutetaan.

– Tunnen, kuinka elämä valuu pois sylissäni makaavasta ruumiista, joka painaa hetki hetkeltä enemmän. Ei ole elämää, toivoa tai sitä, jota eniten tässä maailmassa rakastan. Kaikki ympärilläni itkevät, henkilökunta itkee kanssamme.

Ruumiinavauksen jälkeen selviää, että Noa kuoli infektion aiheuttamaan aivotulehdukseen, joka on ollut täysin oireeton. Lääkärit vakuuttavat Cecilialle, ettei hän olisi voinut tehdä mitään toisin, sillä tulehdus ei olisi näkynyt magneettikuvissa tai aivosähkökäyrässä.

Pikkuautot rivissä arkun päällä

Cecilialle äidiksi tuleminen oli haaveista suurin. Raskauden yrittäminen alkoi yläkoulussa poikaystävän kanssa, jota Cecilia kutsuu kirjassa Raivoksi.

Cecilia käytti kaikki kuukausirahansa kirpputoreille, joilla he Raivon kanssa kiertelivät etsimässä vauvalle vaatteita. Riemu oli ylimmillään, kun Cecilia huomasi olevansa raskaana.

Noan synnyttyä perhe sai tukea perhetyöntekijöiltä, jotka halusivat varmistaa nuorten vanhempien pärjäävän vauvan kanssa.

Ensimmäisen vuoden jälkeen perhetyö lopetettiin. Elämä oli auvoisaa, vaikka rahaa ei ylimääräistä ollutkaan.

Marraskuussa 2018 kaikki muuttui. Pikkuautot, joilla Noa oli leikkinyt, seisoivat hautajaistilaisuudessa pienen arkun päällä.

Teoksessa Cecilia kuvailee omaa suruaan ja sitä, miten muut ihmiset suhtautuvat lapsensa menettäneeseen. Hoitohenkilökunnan ja hautajaisvieraiden koruttomat lausahdukset tuntuivat pahalta, samoin kuin kaikenlaiset halaukset, joita Cecilia ei olisi kaivannut kuin kaikkein läheisimmiltä.

Suru vei Cecilian ja Raivon erilleen. Seuraavana vuonna Noan kuolemasta pari erosi.

Kummilapset ja tukihenkilönä toimiminen antavat lohtua

Kun Cecilialta tänä päivänä kysyy, mitä hänelle kuuluu, vastaa hän hetken pohtimisen asioiden olevan kohtuullisen hyvin: Sisarusten jälkikasvu ja kummilapset ovat hänelle kaikki kaikessa. Hän toimii tukihenkilönä lapsensa menettäneille.

– Tukihenkilönä saan tapaamisista paljon myös itse, vaikka olenkin tukijan roolissa.

Cecilia on käynyt kolme vuotta psykoterapiassa muun muassa traumaperäisen stressihäiriön vuoksi. Terapian myötä erinäiset Noa-alttarit ovat poistuneet kotoa. Jäljellä ovat suloiset valokuvat Noasta.

Kirjan kirjoittamisen hän aloitti hyvin pian Noan kuoleman jälkeen, kuten myös maalaamisen. Molemmat tavat ovat auttaneet käsittelemään menetystä.

Aluksi kirjan tekstit olivat hajanaisia ajatuksia ja tunnelmia, mutta kuudessa vuodessa teksteistä jalostui kokonainen teos, jolle Cecilia piti julkaisujuhlat.

– Kirjan kirjoittaminen on antanut Noan kuolemalle merkityksen. Teoksen avulla voin antaa apua muille, jotka ovat kohdanneet oman lapsen kuoleman. Niin Noan kuolema ei tunnu turhalta.

”Enkä mä ole lukenut yhtään!”

”Älä stressaa, lue sanat pari kertaa läpi. Älä pingota liikaa näistä koulujutuista”, vastasin tytölle ja pukkasin häntä hellästi kylkeen.

Olimme juuri lopettaneet urheilutreenimme, minä valmentajan roolissa, hän valmennettavanani. Tiesin, että tytön epätoivo oli teeskentelyä. Hän osaisi aivan varmasti kokeessa, lukemattakin. Saisi kympin, jälleen kerran.

Samanlaisia keskusteluja olimme käyneet monesti hänen ja ryhmän muidenkin tyttöjen kanssa. Aina olin antanut heille saman neuvon: älä lue kokeisiin niin paljon.

Tytön äiti kuuli keskustelumme ja näytti kauhistuneelta. Miten minä, lasten ja nuorten urheiluvalmentaja, saatan neuvoa lapsia laistamaan koulutöistä?

Ei saa unohtaa kympin tyttöjä

Kyllä, uskon koulutukseen ja pidän opiskelua tärkeänä asiana. Mielestäni mahdollisimman monen ikäluokasta kannattaa opiskella mahdollisimman pitkälle, ja esimerkiksi korkeakoulujen aloituspaikkoja pitäisi mielestäni lisätä.

Ja kyllä, olen huolissani poikien tyttöjä huonommasta opintomenestyksestä ja kaikista koulupudokkaista, joita uutisoinnin perusteella tuntuu olevan yhä enemmän.

Mutta yhtä huolissani, tai jopa vielä enemmän, olen ilmiöstä, joka on vallalla ainakin omassa kuplassani: tyttöjen järkyttävästä hikipinkoilusta ja ylisuorittamisesta koulussa.

Kasi ei enää riitä

Omana kouluaikanani noin sata vuotta sitten joka luokalla oli muutama kympin tyttö tai poika. Suurin osa porukasta oli keskiverto-oppilaita, jotka hoitivat koulutyönsä säällisesti ja saivat todistuksiin seiskoja ja kaseja. Niihin oltiin tyytyväisiä. Niillä päästiin lukioon ja sen jälkeen myös korkeakouluihin.

Näistä kasin oppilaista tuli myöhemmin yhteiskuntamme selkäranka: insinöörejä, sairaanhoitajia, opettajia. Koulumenestys oli tietenkin ihailtavaa, mutta se ei ollut kaikki kaikessa kuin ehkä muutamalle poikkeusyksilölle.

Toisin on tänä päivänä. Tuntuu siltä, että luokat ovat täynnä tyttöjä, joille koearvosana 9- on kauhistus.

Koulumenestystä ihaillaan, arvosanoja vertaillaan avoimesti ja kympin oppilaat nauttivat kavereidensa suurta arvostusta. Mitä enemmän pakerrat koulun eteen, sen siistimpi tyyppi kaveripiirissä olet.

Toki täydelliseen pakettiin kuuluu koekymppien lisäksi myös oikeanlaiset, muodikkaat vaatteet ja huoliteltu ulkonäkö. Meikki pitää olla tavallisena loskamaanantainakin peräkylän koulun pihalla kuin catwalkilta ja pitkät, kiiltävät hiukset täydellisillä laineilla.

Kasin – tai vielä pahempaa, seiskan tai kutosen – oppilaana et ole mitään. Saat jo alakoulun viimeisillä luokilla kuulla kavereiltasi, pahimmassa tapauksessa ehkä perheeltäsikin, että tulevaisuutesi on jo pilattu. Et pääse lukioon tai ainakaan hyvään, jos et nyt ryhdistäydy ja ala saada kunnon arvosanoja.

Opettajat kyllä yrittävät pitää positiivista mieltä yllä vanhempainvarteissa ja hokevat, että kasikin on ihan hyvä arvosana. Mutta eivät tytöt heitä usko. Ja miksi uskoisivat, kun lukioihin ei enää päästä seiskan keskiarvoilla ja korkeakoulujen aloituspaikkoja on karsittu.

Yliopistoihin mennään sisälle ällärivillä, ei seiskoilla.

Kymppirivi ei takaa menestystä

Ja samaan aikaan ihmetellään, miksi tytöt ovat yhä ahdistuneempia ja masentuneempia. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä.

Olisin ollut itsekin ahdistunut lapsi, jos olisin joutunut jo alakoulussa tavoittelemaan täydellisyyttä, peläten sitä, että keskivertosuoritus pilaa tulevaisuuteni.

Mitä me aikuiset sitten voimme tehdä? Koulutuspoliittisiin päätöksiin on tavantallaajan vaikea vaikuttaa muuten kuin äänestämällä.

Oma ratkaisuni on ollut puhua läheisille lapsille siitä, miten usein elämässä riittävän hyvä todellakin on riittävän hyvä.

Kaikessa ei tarvitse olla aina täydellinen, joka kokeesta ei tarvitse saada kiitettävää, eikä koulumenestys määritä sinua ihmisenä. Tärkeintä koulussa pitäisi olla oppimisen, ei arvosanojen.

Kukaan ei tule kysymään sinulta aikuisena, paljonko seiskaluokan joulutodistuksen keskiarvosi oli, on yksi lempilauseeni valmennettavilleni. Parhaiten elämässä menestyvät tyypit, jotka ovat kivoja toisille ihmisille, on toinen lempparini.

Siksi aion jatkossakin sanoa lapsille: älä lue liikaa kokeisiin.

Omista tavoista ja arvoista poikkeavat kasvatustyylit voivat närkästyttää vanhempia monesta syystä. Pelkona voi esimerkiksi olla, että lapsi saa öykkäröivästä kaverista huonoja vaikutteita.

Kyselyyn osallistuneet saivat valita 30 eri vaihtoehdosta, mitä tuttavapiirinsä kasvatustapoja he paheksuvat. Kolmen kärki piirtyi joukosta esiin kirkkaasti.

1. Liiallinen ruutuaika

Eniten ääniä sai vaihtoehto liiallinen ruutuaika tai epäsopivien sisältöjen salliminen.

Julkisuudessa keskustellaan paljon henkilökohtaisten älykännyköiden liikakäytöstä ja sosiaalisen median haittavaikutuksista. Taannoin Kaksplussan ruutuaikakyselyssä yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että sosiaalinen media pitäisi kieltää alle 16-vuotialta.

Ruutuaikaa voi silti olla tarpeettoman paljon, vaikka lapsella ei vielä olisi omaa kännykkää.

Vastaajista enemmistö ilmoitti olevansa alle kouluikäisten lasten ja taaperoiden vanhempia. Kyselyssä ei erikseen tiedusteltu, minkä ikäisten lasten kasvatusta vastaajat ovat tuomaroineet sivusta.

2. Periksi antaminen

Lapselle liiallinen periksi antaminen sapetti vastaajia yhtä paljon kuin liiallinen ruutuaika.

Vastauksissa korostui huoli siitä, millainen aikuisuus odottaa kurittomia lapsia, jotka saavat aina tahtonsa läpi. Monia sivustaseuraajia kauhistutti lapsiperhearjen hankaluus, kun jälkikasvu pomottaa vanhempiaan mielensä mukaan.

Kysyttäessä, kuka heidän tuttavapiiristään on syyllistynyt heidän mielestään paheksuttavaan toimintaan, eniten mainintoja saivat ystävät ja tuttavat, lähisukulaiset ja oman lapsen ystävien perheet.

3. Sen salliminen, että oma lapsi kiusaa toista

Kolmanneksi paheksuttavimmaksi kasvatustavaksi äänestettiin sen salliminen, että oma lapsi kiusaa muita. Vapaissa vastauksissa tällä nähtiin paikoin yhteys myös liialliseen periksi antamiseen.

Neljännelle sijalle ärsyttävien kasvatustapojen äänestyksessä ylsi liian kovien vaatimusten asettaminen lapselle koulussa ja harrastuksissa.

Viidenneksi nousi pahan puhuminen muista ihmisistä lapsen kuullen, millä epäilemättä on yhteys myös lapsen käsityksiin kiusaamisen hyväksyttävyydestä.

– Lelut ovat lapsella tärkeässä osassa ympäröivän maailman hahmottamisessa ja sosiaalisten taitojen kehittymisessä, hän muistuttaa.

Lelujen mankuminen saa monissa vanhemmissa aikaan ärtymystä ja pelkoa tilanteen hallitsemattomuudesta erityisesti yhteisten kauppareissujen aikana. Joskus saattaa iskeä kiusaus suostua lapsen pyyntöihin, jotta tilanteesta pääsisi helpommalla.

Lapset ovat kuitenkin fiksuja. Jos vanhempi antaa periksi mankumiselle, oppii lapsi saavansa haluamansa lelun, kun vain aikansa kyselee niiden perään. Hirvonen toteaakin, että tilanteessa on tärkeää, miten aikuinen suhtautuu ja reagoi lapsen vaatimuksiin.

Siinä, ettei anna periksi, auttaa esimerkiksi poikkeuksien pohtiminen: millaisia ovat tilanteet, joissa lapsi ei vaadikaan leluja tai lahjoja?

– Mitä minä vanhempana teen silloin toisin, miten tilanne on erilainen? Vaikka tällaisia hetkiä olisi vähän, niitä tulisi ruokkia, Hirvonen korostaa.

Kannusta lasta antamaan lelulle merkitys ja pohtimaan sen hyötyjä

Lelujen kohdalla kannattaa myös olla kiinnostunut kuulemaan, minkälaisia leikkejä lapsi niillä haluaisi leikkiä.

– On hyvä, että lapsi antaa lelulle merkityksen. Silloin se ei ole vain lelu muiden joukossa.

Lapsen kanssa voi myös yhdessä pohtia lelun hyötyjä: minkä kotoa löytyvien lelujen kanssa uusi lelu sopisi yhdessä käyttöön ja onko se todella välttämätön? Vai löytyisikö vastaava jo omasta kellarista, ja sen voisi pitkästä aikaa kaivaa esiin?

– Joskus on kyse siitä, että jollakin kaverilla on tietty lelu ja lapsi haluaa tyydyttää tarvettaan saada samanlainen, Hirvonen sanoo.

Lapsi mukaan seuraamaan kauppalistaa

Kauppareissuista ilman leluostoksia selviämistä edistää, jos etukäteen sopii lapsen kanssa, miten tällä kertaa kaupassa toimitaan. Jos lelu on luvattu ostaa, kannattaa sopia etukäteen, mikä tai minkä hintainen se saa olla.

Kun kaupassa on tarkoitus välttää leluhyllyjä, lapsi voi sen sijaan osallistua vaikka kauppalistan tekemiseen.

– Kaupassa häntä voi muistuttaa listasta ja tarvittavista ostoksista aina, kun huomaa ei-toivotun käyttäytymisen oireita, Hirvonen neuvoo.

Kauppalista tuo tunteen lapselle siitä, että hänkin on tärkeä ostoksilla.

– Lapsen lista voi olla koostettu kuvista, ja se voi sisältää jotakin lapselle mieluista. Hänelle voi antaa kaupassa esimerkiksi tehtäväksi etsiä jonkun listalla olevan tarvikkeen. Joissakin kaupoissa on myös lapsille omia pikkukärryjä, joihin he voivat etsimänsä tuotteet kerätä. Ja jos kauppareissulla on tarkoitus ostaa lelu, voidaan ensin hoitaa ruoka-asiat ja sen päätteeksi etsiä lelu yhdessä.

Jälkeenpäin kotona voi vielä muistuttaa lasta siitä, miten hyvin hän teki kaupassa ostoksia. Esimerkiksi ruokapöydässä kannattaa kehua perheelle, että tämä maito on muuten Petterin valitsema ja hän löysi sen hienosti.  

– Pienillä asioilla kasvatetaan lapsen itsetuntoa.

Lisäksi Hirvonen muistuttaa, että ei haittaa, vaikka ei aina onnistuisi pitämään lasta iloisena kassalle asti yrityksistä huolimatta.

– Ei siihen kukaan kuole, että joku lapsi vähän kaupassa huutaa, hän rohkaisee.  

Lahjoja palkinnoksi edistymisestä

Lapsi myös nauttii aina siitä, kun häntä palkitaan. Lelut ja tavarat ovat helppo palkitsemismuoto. Palkitsemista saattaa usein edeltää esimerkiksi tarrakalenteri, jonka pitää tulla ensin täyteen. Silloin kun ei ole merkkipäivä, lahjat voikin hyvin säästää palkinnoiksi.

Matkan palkintoon voi myös pilkkoa pienempiin asioihin, Hirvonen vinkkaa. Lapsi on hyvä ottaa suunnitteluun mukaan, sillä lapset ovat itse taitavia keksimään palkkioita onnistumisistaan.

– Tällä matkalla on hyvä korostaa lapsen taitoja ja onnistumisia, ei epäonnistumisia.

Samaa asiaa ei ole hyvä myöskään käyttää sekä palkkiona ja rangaistuksena.

– Jos sovitaan konkreettisesta palkkiosta, ei uhata sen pois ottamisella ei-toivotun käyttäytymisen aikana.

Tarrakalenterin sijaan voi kokeilla myös muita vastaavia, jopa parempia vaihtoehtoja. Esimerkiksi voi kerätä lapsen kanssa kauniita kiviä talteen, tai maalata ne kauniisti, ja sitten etsiä lapsen kanssa niille sopivan purkin, mieluiten lasisen, koska siitä näkyy läpi.

– Jokainen kivi purkkiin on merkki onnistumisesta. Purkin täytyttyä palkkio, kuten uusi lelu tai joku muu mukava asia, voidaan toteuttaa. On hyvä aloittaa pienestä purkista, jotta lapsen motivaatio säilyy, kun hän näkee purkin täyttyvän nopeasti. Palkkiokin voi olla aluksi pienempi.

Sitten jos lapsi maanittelee muissa tilanteissa lahjoja itselleen, voi muistuttaa, että meillähän on se kiva yhteinen keräily menossa. Missä vaiheessa siinä ollaankaan?

– Näin ajatus siirretään positiiviseen asiaan.

Johdonmukaisuus on valttia

Johdonmukaisuudella on suuri merkitys lahjojen ja lelujenkin kohdalla. Tärkeää on pyrkiä toimimaan ennalta odotettavasti. Psykoterapeutti Hirvonen opettaa ihmisen hermosoluista, joita kutsutaan peilisoluiksi. Niiden näkökulmasta toistot ja mallit vahvistavat lapsen kykyä jäljitellä, oppia ja sisäistää uusia taitoja.

Vanhemman johdonmukaista toimintaa helpottaa sopimusten tekeminen lapsen kanssa.

– Sen noudattamista pyritään ylläpitämään, ei seuraamaan sitä, milloin sitä rikotaan, hän myös painottaa.

Johdonmukaisuus auttaa myös luomaan turvallisuuden tunnetta, mikä puolestaan rohkaisee lasta osallistumaan ja oppimaan lisää.

Alisan kaksi edellistä synnytystä olivat sujuneet ilman suurempia ongelmia, mutta tällä kertaa synnyttäminen otti todella koville. 36 tuntia kestänyt synnytys oli Alisan synnytyskokemuksista pisin. Kaiken lisäksi epiduraalipuudute aiheutti hänelle kolme vuorokautta kestäneen raastavan päänsäryn.

Myös vauvalla oli infektio, jonka vuoksi teho-osastolta tarvittiin vauhtia toipumiseen. Vaikka lapsella ei ollut suurta hätää, oli Alisan olo hämmentynyt.

– Normaalisti olen vastasyntyneiden teholla töissä sairaanhoitajana, mutta nyt olin siellä asiakkaana. Hetki oli selviteltävä päätä sen suhteen, olenko sairaanhoitaja vai äiti.

Vaikean synnytyksen läpikäyminen omien työkaverien kanssa oli huojentava kokemus.

– Työyhteisöni on minulle kuin toinen perhe. Hyvä henki ja yhteen hitsautunut porukka tekivät vaikutuksen jo harjoitteluaikana. Silloin tunsin, että tämä on minun paikkani. En ole lähdössä täältä minnekään.

Hartain toive toteutui

Kuopuksen synnytys oli Alisalle kolmas: kotona odottivat neljä- ja kaksivuotiaat isosisarukset.

Jo lukioikäisenä lapsirakkaalle Alisalle oli selvää, että hän haluaisi nuorena äidiksi. Toive kävikin toteen jo opiskeluaikana, kun Alisasta ja hänen aviomiehestään tuli vanhempia 21-vuotiaina.

– Hartaimman toiveen toteutuminen oli ihanaa, mutta vauvakuplaan ei voinut jäädä pelkästään fiilistelemään uutta jälkikasvua – tahkosimme molemmat opintoja vanhempainvapaallakin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Alisa Pekkarinen (@alisavilna) jakama julkaisu

Omien lasten lisäksi lapsiperheiden asiat tulivat Alisan sydäntä lähelle myös opintojen kautta. Työharjoittelu vahvisti ajatuksen siitä, että hän haluaisi sairaanhoitajaopinnoissaan erikoistua vastasyntyneiden tehohoitoon.

Vauvojen hoidon lisäksi teho-osastolla tuetaan koko perhettä, joka on kiperän tilanteen edessä.

– Kun vauva tulee osastolle, se on vanhemmille shokki. Yleensä lapsen vahvistumisen myötä myös perhe pääsee hiljalleen jaloilleen ja oppii hoitamaan lasta, eikä hoitajaa tarvitakaan enää niin paljon. Lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon kehitystä. Sen näkeminen alkoi harjoitteluaikana kiehtoa erityisesti.

”Kiireen keskellä joutuu hoitamaan omia arvojaan vastaan”

Hoitoalan epäkohtia Alisa ei kiistä. Silloin, kun osasto on täynnä, Alisa toivoisi, että hänellä olisi enemmän aikaa jokaisen perheen kohtaamiseen. Perheiden huoli oman lapsen toipumisesta on valtava, mutta ruuhka-aikoina kova kiire painaa päälle.

– Kiireen keskellä tuntuu, että potilaita joutuu hoitamaan omien arvojen vastaisesti. Arvoihini kuuluu kiireetön ja kokonaisvaltainen kohtaaminen.

Työstä, jossa ollaan vastuussa muiden ihmisten terveydestä, soisi myös maksettavan enemmän palkkaa. Alaa piinaavat epäkohdat eivät kuitenkaan himmennä Alisan silmissä itse työn hohtoa.

– Voin suositella alaa täydestä sydämestäni. Vaikka töihin saapuessa olisi huono fiilis, se kaikkoaa aina, kun astun hissiin, joka vie omalle osastolle. Silloin alan jo odottaa innolla, mitä kaikkea pääsen tekemään.

Erityisesti mieleen ovat jääneet ne hetket, kun tilanne on tiukka, mutta kaikki tietävät, että jokainen tekijä osastolla hoitaa oman osuutensa upeasti.

– Tiedän tasan tarkkaan, että voin luottaa täysillä jokaiseen työkaveriini ja heidän osaamiseensa. Niissä hetkissä vahvistuu ajatus, että olen unelmaduunissa.

Kätilöopinnot odottavat nurkan takana

Vaikka kotonakin riittää pieniä, jotka tarvitsevat paljon huolenpitoa, haaveilee Alisa jo lisäkouluttautumisesta.

– Kätilöopinnot innostavat, sillä naisen elämä kaikkine vivahteineen kiinnostaa minua suuresti, erityisesti uuden elämän ja samalla uuden äidin syntymähetki. En malta odottaa tammikuussa alkavia opintoja.

Oppikirjoja Alisa availee silloin, kun tilanne suo. Pääosin hän haluaa kuitenkin uppoutua nauttimaan vauva-ajasta nyt, kun se on mahdollista eri tavalla kuin esikoisen syntymän jälkeen.

Unelmien opinnot, työ ja perhe on kuitenkin täysin mahdollista yhdistää – sen Alisa toivoisi voivansa sanoa jokaiselle, joka pohtii lasten hankkimista nuorena.

– Jos olisin uskonut niitä monia, jotka suosittelivat jättämään lasten teon hamaan tulevaisuuteen, siihen kun on työpaikka ja vakaa talous, minulla ei olisi nyt kolmea ihanaa lasta.

Kuten monessa muussakin asiassa, lapsi omaksuu vanhempiensa arvoja ja toimintatapoja arjen sivutuotteina.

– Lapset ovat mallioppijoita. Eniten vaikuttaa vanhempien oma esimerkki eli se, miten rahaa perheessä käytetään ja miten rahaan yleisesti suhtaudutaan, sanoo Mannerheimin Lastensuojeluliiton asiantuntija Erika Viding.

Mallia katsomalla lapsi ei voi kuitenkaan oppia kaikkea. Vaikka Suomessa on totuttu vaikenemaan raha-asioista, Vidingin mukaan perheessä olisi hyvä keskustella rahasta ääneen.

– On todella tärkeää, että rahasta puhutaan ihan pienestä pitäen. Lapselle on hyvä tuoda näkyväksi, että raha ei vain ilmesty jostain tyhjyydestä vanhempien pankkitilille, vaan sen saamiseksi joutuu tekemään töitä.

Vidingin mukaan jo leikki-ikäiselle lapselle voi jutella rahasta ikätasoisesti. Noin viisivuotiaana lapsi kiinnostuu enemmän numeroista. Viding kuitenkin painottaa, että lasten kehityksessä on yksilöllisiä eroja.

Miten rahan arvoa voi opettaa?

Pieni lapsi ei vielä ymmärrä abstraktia rahapuhetta, vaan hahmottaa rahan olemusta parhaiten leikin kautta. Leikkikassakone ja -käteinen sopivat tähän tarkoitukseen erittäin hyvin, Viding vinkkaa.

– Jos perheessä pidetään karkkipäiviä, voi lapselle antaa myös kolikon tai kaksi ja auttaa häntä kaupan karkkihyllyllä selvittämään, mitä kyseisellä rahalla saa.

Ylipäätään lapsen mukaan ottaminen ostosreissuille auttaa lasta hiljalleen ymmärtämään kuluttamisen periaatteita.

Hieman isommalle lapselle voi Vidingin mukaan sanoittaa, kuinka paljon vanhempien täytyy tehdä töitä tiettyjä hankintoja varten. Lapselle voi myös selittää, miten esimerkiksi uuden auton ostaminen tai lomamatkaa varten säästäminen näkyy arjen raha-asioissa – joudutaanko hetken ajan esimerkiksi tinkimään jostain muusta, jotta kallis hankinta on mahdollinen?

Jos lapsi saa omaa taskurahaa esimerkiksi viikkorahana tai korvauksena kotitöistä, voi rahan käyttötarkoituksesta sopia yhdessä.

– On vanhempien päätettävissä, varataanko summasta jokin osuus tarpeellisiin hankintoihin vai saako lapsi käyttää rahan kokonaisuudessaan mihin tahansa.

Kun lapsella on mielessään jokin isompi hankinta, Viding suosittelee tukemaan lasta säästösuunnitelman tekemisessä.

Silti on hyvä pitää mielessä ja tähdentää myös lapselle, että vastuu perheen talousasioista kuuluu aikuisille. Vidingin mukaan on myös tärkeää huolehtia siitä, ettei rahasta tule perheen merkittävin arvo.

– Keskustelussa kannattaa pitää mukana näkökulma, että raha ei määritele, millaista hyvä elämä on tai millainen hyvä ihminen on.

Siksi vanhempi voi paitsi huolestua, myös turhautua nukkumaanmenoon liittyvästä venkoilusta. Huonoimpina hetkinä voisi olla valmis suostumaan lähes mihin tahansa, kunhan lapsen saisi yöpuulle.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Periksi antaminen, lapsen kanssa neuvotteleminen tai huutoon yltyminen eivät edistä asiaa, vaikka hetken mielijohteesta voi siltä tuntua.

Miten taaperon siis saisi unille?

Ensimmäinen virhe: ”Hyvä on, tämän kerran”

Pikkulapsi ei pysty käsittämään aikaa samalla tavalla kuin aikuinen. Hän ei ymmärrä, että tänään tehty poikkeus on todella vain poikkeus. Sen sijaan hän muistaa, että eilenkin katseltiin videoita iltasadun lukemisen sijaan – miksei tänään voisi tehdä samoin?

Kun samat iltarituaalit toistuvat illasta toiseen, lapsi oivaltaa, että nukkumaanmenoaika on lähellä. Iltapala, hampaiden harjaus ja iltasadun lukeminen antavat lapselle signaalin, että on aika orientoitua nukkumiseen.

Toinen virhe: ”Jos menet nyt kiltisti nukkumaan, saat palkinnon aamulla”

Vetoaminen tulevaisuudessa siintävään palkintoon ei tehoa samasta syystä: taaperoikäinen lapsi ei hahmota aikaa. Lupaus tulevasta palkinnosta ei tarkoita hänelle mitään.

Muutenkin vanhemman on syytä miettiä, kannattaako arkisista rutiineista erikseen neuvotella. Pieni lapsi ei saisi ladella sen kaltaisia ehtoja, että kunhan saa vaihtaa yöpukunsa, hän suostuu nukkumaan.

Tahtoiässä nukkumaanmenosta kehkeytyy helposti valtataistelu, ellei vanhempi vedä selkeitä rajoja. Jos lapsi yrittää viivyttää nukkumaanmenoa, ei leikkiin tule lähteä maanitellen tai uhkaillen. On parempi keskeyttää taistelu alkuunsa toimimalla johdonmukaisesti.

Kolmas virhe: ”Nyt! Heti! Nukkumaan!”

Lapsen riehuessa tai vastustellessa hermojen menetys voi olla lähellä, mutta vanhemman on tärkeää pysyä rauhallisena. Kaikki vanhemmasta välittyvä turhautunut energia on vain lisäpolttoainetta lapsen venkoilulle.

Sitä paitsi lapsi aistii vanhemman kärsimättömyyden, mikä itsessään vaikeuttaa rauhoittumista unille. Unen päästä saakin helpommin kiinni, kun koko perhe rauhoittuu illalla. Silloin lapselle ei synny vaikutelmaa, että muut jatkavat kivoja puuhia hänen mennessään nukkumaan.

Mitä sen sijaan kannattaisi sanoa?

Taaperoiässä lapsi kehittyy niin kovaa vauhtia, että rauhoittuminen unille on joskus hankalaa. Omien uusien taitojen ihmettely tai halu rupatella voivat pitää lapsen vireystilan korkealla iltarutiineista huolimatta.

Pikkulapsi voi olla ilta-aikaan oikea hyrrä tai papupata, mutta nukkumaan mennessä lapselle ei enää kannata jutustella takaisin. Muuten rauhoittuminen käy todella vaikeaksi.

Kun valot on sammutettu, vanhemman kannattaa olla niin vähäsanainen kuin mahdollista. Lopulta lapsi oppii, että hyvän yön toivotus on viimeinen asia, mitä päivän päätteeksi sanotaan.

Jos nukkumaanmenosta taistellaan joka ilta, vanhemman on hyvä tarkistaa päiväunien määrä ja se, saako lapsi tarpeeksi fyysistä aktiivisuutta ja hellyyttä päivän mittaan. Seurallisuuden ja läheisyyden tarve voivat iskeä illalla, jos päivisin ei ole riittävästi virikkeitä tarjolla.

Lähde: PureWow, MLL

Psykoterapeutti Aino Juusola muistelee edesmenneen mummonsa tarinoita, joissa oli aina mukana ”onni onnettomuudessa”. Vastoinkäymisistä huolimatta asiat eivät olisi voineet paremmin mennä. Isoäidin tarinat oli kehystetty useimmiten kultareunuksella.

– Mummon tapa kertoa asioista loi uskoa siihen, että vaikeistakin asioista selvitään, Juusola kertoo.

Isoäitinsä kuoleman myötä Juusola alkoi miettiä ihmisten identiteettitarinoita. Syntyi narratiivista identiteettiä ja taakkasiirtymää käsittelevä tietokirja Taakka vai turva?

Elämänvaihekriisit ja oma vanhemmuus nostavat usein pintaan muistoja lapsuudesta. Muistojen myötä esiin voi nousta myös voimakkaita tunteita.

Muistoihin saattaa latautua ylisukupolvista häpeää. Häpeä voi muodostua aivan tavallisista asioista, kuten siitä, että on kasvanut yksinhuoltajaperheessä tai siitä, ettei perheellä aina ollut riittävästi rahaa.

– Ihminen saattaa hävetä omaa ydintään, sukunsa kokemuksia ja omaa identiteettiään. Häpeä voi siirtyä myös omaan vanhemmuuteen, Juusola kertoo.

Kehityksellinen trauma on yllättävän yleinen

Tutkaillessaan omia lapsuusmuistojaan voi joskus tunnistaa kantavansa kehityksellistä traumaa. Se on syntynyt, kun lapsen perustarve kohdatuksi tulemisesta ei ole täyttynyt riittävästi. Lapsista on saatettu huolehtia siten, että heillä on ollut vaatteita ja ruokaa, mutta tunnetason kohtaaminen, tuki ja ymmärrys sekä läheisyys ovat ehkä puuttuneet.

Kehityksellinen trauma voi johtaa epäaitoon minuuteen, jonka ytimessä ovat häpeän, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteet.

– Epäaito minuus on usein sellaista, että ihmisen on vaikea näyttää ja tulla nähdyksi kokonaisena. Useimmiten juuri haavoittuvan ja tarvitsevan puolen näyttäminen voi olla vaikeaa.

Enemmän saatamme näyttää pärjäävää puoltamme tai kertoa jopa hyvinkin vaikeista kokemuksista ilman, että kuulijalle välittyy kerronnassa tunnelatausta.

– Ihminen on saattanut oppia suojaamaan itseään tunteilta, joihin hän ei ole saanut aikaisemmin tukea. Hän saattaa myös kokea, ettei elä itsensä näköistä elämää tai tuntea itsensä vieraantuneeksi omasta elämästään.

Voimakkaisiin tunteisiin ei kannata jumiutua

Jos perheen tarinassa korostuu uhrikokemus, kärsimys ja katkeruus, tarina muuttuu taakaksi. Myös vaietut ja epäselviksi jääneet tapahtumat sekä suremattomat surut siirtyvät herkästi seuraavan sukupolven taakkasiirtymäksi.

Tarinasta voi tulla taakka myös silloin, jos ihminen jää liian pitkään möyhimään menneitä ikäviä asioita ja jumittuu johonkin tunteeseen – vihaan, katkeruuteen tai kostonhaluun. 

Jokaisella tunteella on määräaikainen tehtävä. Vihan tunteen tarkoituksena on usein rajojen suojaaminen. Jonkin aikaa viha auttaa rajojen ylläpitämisessä ja kiinnittää huomion sinulle arvokkaisiin asioihin, joita on loukattu.

Pitkä päälle vihan tai jonkin muun vahvan tunteen kanssa eläminen käy raskaaksi. Mihinkään tunteeseen ei pitäisi jäädä jumiin, vaikka tunne onkin täysin oikeutettu. Voimakkaasta tunteesta täysin irti päästäminen voi olla suuri vaatimus. Ajan myötä on kuitenkin tärkeää löytää myötätuntoisia näkökulmia menneisiin tapahtumiin.

Omaan elämään vaikuttavien tarinoiden syvempi ymmärtäminen auttaa paremmin eteenpäin kuin vihaaminen.

– Mennyttä ei voi muuttaa. Mutta voin muuttaa sitä, miten mennyt elää minussa, Aino Juusola sanoo.

Omaa tarinaa on lupa muuttaa

Miten oman lapsuuden raskasta tarinaa sitten muovataan kevyemmäksi tai ylipäätään toisenlaiseksi?

– Tarina on aina versio, kertomus, joka on syntynyt jossakin elämänvaiheessa tai tilanteessa. Sitä on lupa muuttaa, Juusola sanoo.

Kun lapsuuteen liittyvät vahvat tunteet nousevat pintaan, saattaa ensimmäiseksi syntyä vahva halu katkaista välit perheenjäseneen, joka on myötävaikuttanut lapsuuden ikäviin kokemuksiin – tai vaatia häneltä anteeksipyyntöä.

– Perheenjäseniä ei kannata lähteä oikopäätä haukkumaan eikä etsimään syyllisiä. Syyllistämisen sijasta kannattaa keskittyä ymmärtämään.  

Meillä on usein suuri toive, että se, joka on meidät rikkonut, myös meidät korjaisi. Useimmiten se ei ole mahdollista. Joskus täytyy hyväksyä, että toinen osapuoli ei ole ehkä koskaan valmis käsittelemään tapahtunutta.

Tarinoita tutkimalla voi tehdä rauhan oman lapsuutensa kanssa ja valita, minkä tarinoiden antaa itseensä vaikuttaa.

Nimeä perheesi tarinat

Juusola kehottaa tutkimaan, millaisia perheen tarinoita kannat mukanasi. Mistä tapahtumista perheen tarinat muodostuvat. Mitkä tunteet ja asenteet niissä korostuvat? Miksi tarinat ovat muokkautuneet sellaisiksi kuin ne ovat?

Sotatraumoja käsittelevät tutkimukset ovat osoittaneet, että elämässä selviytymiseen vaikuttaa se, millaisia tarinoita traumaattisia asioita kokeneet kertovat tapahtumista tai mitä heille on kerrottu. Sodankin keskellä tarina voi olla turva ja voima.

– Oman elämän tarinoita tutkimalla voi huomata, että onhan minulla tällaisiakin hyviä kokemuksia.

Perheenjäsenille annetaan tarinoissa usein vahvoja rooleja, joista on vaikea päästää irti. Joku voi olla perheen vaikea lapsi, ulkopuolinen, hyvä tai huono koulussa. Roolit voivat elää vahvoina vielä aikuisiässäkin, vaikka todellisuudessa ihmisen meriitit ja elämäntapa kertoisivat jostakin aivan muusta. 

Joskus voi olla yllättävän vaikea asettaa rajat perheen roolitukselle ja sanoa: minä en ole lainkaan sellainen, millaiseksi minut yhä kuvittelet.

Miten perheesi tarinat palvelevat sinua?

Ovatko perheesi tarinat sinulle taakka vai turva? Voitko ajatella ja kertoa oman tarinasi toisella tavalla? Onko tarpeen aloittaa kertomus omasta elämästä kaikkein vaikeimmista ja raskaimmista kokemuksista? Mitä jos aloittaisit kaikista vahvuuksistasi ja hyvistä asioista, joita olet oppinut läheisiltä ihmisiltä sekä ystäviltä?

Jokaisesta perheestä ja elämästä voi kertoa voimatarinoita. Millainen on sinun voimatarinasi?

Kerromme usein huomaamattamme uhritarinaa, jossa on ”pakko” tehdä huonoja asioita. Oman elämän tarinoita kannattaa kyseenalaistaa: Entä jos osaakin valita viisaasti? Onko minun todella pakko tyytyä epätyydyttävään elämään?

Tunnista tarina, hyväksy tapahtunut ja jatka eteenpäin

Se, mitä meille kerrotaan tai itse kerromme omasta elämästämme, vahvistuu. Mikäli asioita ei käsitellä lainkaan tai niistä puhutaan epämääräisesti vihjaillen, ne siirtyvät herkästi taakkana eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Käsittele asiaa, mutta älä loputtomiin. Anna tilaa uusille, korjaaville kokemuksille.

Traumatutkijoiden mukaan trauman loputon läpikäyminen ei ole hyväksi. Tärkeämpää olisi kiinnittää huomio johonkin muuhun, jotta syntyy myös uusia hyviä muistoja eivätkä traumamuistojen neuroniyhteydet pääse liiaksi vahvistumaan. Asian loputon vatvominen estää muiston merkityksen vaimentumisen ja muovautumisen myönteisemmäksi.

Lähteet: Aino Juusola: Taakka vai turva? Kirjapaja 2023, Why It’s So Hard to Forgive a Parent | Psychology Today

Lukutunti on ollut Riikan perheessä vastaus siihen, että esikoinen alkoi mieltyä lukemiseen ja kehittyä siinä.

– Esikoiseni oli neljännellä luokalla, kun havahduin siihen, että hän osaa lukea, mutta mekaanisen lukutaidon lisäksi hän tarvitsee harjoitusta keskittymiseen ja tekstien tulkintaan.

Riikka itse muistelee lukeneensa ensimmäisen kokonaisen kirjansa 7-vuotiaana. Siitä lähtien lukeminen on ollut hänelle luonnollinen tapa jäsentää maailmaa.

Riikan lapselle lukeminen vaikutti kuitenkin olevan hiukan työlästä, eikä hän itse juurikaan tarttunut kirjoihin, vaikka nauttikin äänikirjoista ja oli viehättynyt Harry Pottereiden maailmasta. Niinpä Riikka päätti kokeilla sitä, että he lukisivat joka päivä yhdessä.

– Uskon, että lukeminen on maailman monitulkintaisuuden hahmottamisen perusta. Sen harjaannuttaminen jo lapsena on aivan välttämätöntä, jotta luova ja abstrakti ajattelu voisivat kehittyä.

Aluksi lukutunti kesti kaksikymmentä minuuttia, sillä lapsi jaksoi vain harvoin keskittyä tätä kauemmin. Oleellista oli se, että myös Riikka tarttui kirjaan samaan aikaan.

– Se, että olisin itse ollut jollakin älylaitteella tai puuhannut muuta, ei olisi rauhoittanut tunnelmaa yhtä hyvin lukemiselle. Myös minulle itselleni antoisinta on ollut asettua paperikirjan äärelle lapsen viereen.

Lukutunnin aikana lapsi kertoilee äidilleen, jos kirjassa tapahtuu jotakin jännittävää. Myös Riikka juttelee lapselle lukemastaan.

Lapsi voi tarvita aikuisen tukea vielä pitkään lukemaan opittuaan

Nykyään kaksikon lukutunnit saattavat venyä puolesta tunnista tuntiinkin. Aika voi tuntua joskus pitkältä aikuisesta, joka on saattanut tottunut hamuamaan älypuhelinta käteensä harva se hetki.

– Ainakin itse huomaan tämän toisinaan. Tunnetta kannattaa vastustella.

Lukutunti on havahduttanut Riikan siihen, että mekaanisen lukutaidon oppimisen jälkeen vanhemman tuki on edelleen tarpeen.

– Vanhemman pitää kulkea lapsen vierellä mahdollisesti pitkäkin matka, jotta lukutaito ja -tottumukset alkavat syventyä.

Riikka tietää hyvin, ettei kaikilla vanhemmilla ole mahdollisuutta järjestää lapsensa kanssa lukutuntia iltapäivisin. Hän on miettinyt kuitenkin, miten lapsista voidaan kasvattaa aikuisia, jotka kykenevät paitsi syvälliseen lukutaitoon, myös muuhun abstraktiin ja luovaan ajatteluun.

– Millaista mallia näytämme heille lukemisesta, ja miten järjestämme heidän vapaa-aikansa niin, että he löytävät kirjojen äärelle? Tämä on perusteellisen yhteiskunnallisen keskustelun aihe.

Miten ylipäänsä puhumme kirjoista lapsille, Riikka pohtii.

– Lukeminen avaa maailmoja ja ulottuu niin kutsuttuun ”todellisuuden lukutaitoon”, eli ei koske pelkkää fiktion lukemista.

Lukutunnin pitäminen vaatii vanhemman läsnäolon lisäksi rauhallisen hetken. Viikonloppuisin perheen pian 5 vuotta täyttävä kuopus puuhailee isänsä kanssa muuta, kun Riikka lukee yhdessä esikoisensa kanssa.

Kuopus tunnistaa jo kirjaimet, nauttii iltasaduista ja alkaa hiljalleen hahmottaa, että lukutunti vaatii erityistä rauhoittumista. Silloin tällöin hän kuitenkin yrittää käydä härnäämässä lukevaa isosisarustaan, jotta tämä nostaisi katseensa kirjasta.

Lahjoakin saa

Erilaisten älylaitteiden parissa touhuaminen on muodostunut monessa perheessä tavaksi tarjota lapsille tekemistä ja aikuiselle hetki aikaa huokaista.

Riikka on kuitenkin päättänyt asettaa riman korkealle, jotta kirjoihin tarttuminen kouluiässä sujuisi vaivattomasti.

– Tiedän hyvin, miten ihanan hengähdyshetken lasten ruutuaika tarjoaa. Toisaalta voisimme kuitenkin haastaa itseämme ja tarjota silloin tällöin pienillekin lapsille selailtavaksi kirjoja esimerkiksi tv-ohjelman sijasta.

Riikka on myös huomannut, että esimerkiksi Monopoly ja Trivial pursuit -lautapelit kehittävät viisivuotiaan lukutaitoa lähes huomaamatta, jos hän haluaa tavata kirjaimia pelin lomassa.

Esikoistaan Riikka on kannustanut lukemisen pariin myös keksimällä jonkin mukavan palkinnon, kun lapsi on lukenut sata sivua. Toisinaan hän ja esikoinen ovat suunnanneet kahvilaan lukemaan. Myös kirjastot ovat hyviä paikkoja paneutua lukemiseen.

– Lahjonta ei ole jaloin keino. Lapselle kannattaakin selittää, miksi vanhempi pitää lukemista niin tärkeänä, että on valmis palkitsemaan siitä.

Äänikirjoja Riikka pitää porttina painettujen kirjojen pariin, vaikka ne eivät kehitä lukutaitoa. Esikoinen on nauttinut niiden kuuntelemisesta samalla, kun askartelee. Jälkeen päin lapsi on halunnut tarttua kuuntelemiinsa kirjojen fyysisiin kappaleisiin, jotta näkee esimerkiksi Neropateista kuvat.

Vaikka omassa perheessä lukeminen on ottanut tuulta alleen, on Riikka huolissaan nykypäivän tilanteesta.

– Miten voimme varmistaa sen, että kaikenlaisissa perheissä lapset saisivat riittävät valmiudet lukemiseen niin, ettei se jäisi vain hyväosaisten jälkikasvulle?

Jenni sisuuntui huomatessaan, että hänelle sopivia raskausvaatteitakin joutui etsimällä etsimään. Ilmiö oli Jennille kuitenkin valitettavan tuttu jo ennen raskautta: pluskokoisten vaatteita markkinoitiin vähän, ja niitä oli vaateliikkeissä saatavilla vain hyvin niukasti.

Kolmen lapsen äiti päätti ryhtyä esittelemään sometileillään asukokonaisuuksia, jotta pluskokoisillekin olisi tarjolla vinkkejä kauniiseen pukeutumiseen.

Innokas muotivaikuttaja kuitenkin yritetään päivittäin vaientaa satuttavilla ja rujoilla kommenteilla. Haukkumiseen Jenni on törmännyt jo lapsesta asti.

Lapsi, joka rakasti piirtämistä

Kun Jenni oli kouluikäinen, hän joutui usein pilkan kohteeksi ja sai kuulla olevansa läski. Oikeasti Jenni ei ollut ylipainoinen, vaan hiukan tanakka lapsi, joka rakasti ennen kaikkea piirtämistä.

– Muistan, kun äiti patisti minut lenkille, jotta saisin enemmän liikuntaa.

Teini-iässä silmille hyppi jatkuvasti lehtien otsikoita siitä, miten paljon kukin julkkis oli kerännyt painoa. Jenni oli vakuuttunut olevansa itsekin todella lihava ja arvoton. Ajatusmalli vaikutti siihen, millaisiin ihmissuhteisiin hän päätyi.

Ylipainoinen Jennistä tuli parikymppisenä. Silloinen elämäntilanne ei suonut sijaa omalle hyvinvoinnille.

– Minulla ei ollut mahdollisuuksia pitää itsestäni huolta. Yritin vain selviytyä. Itkin, kun mitkään mielestäni hienot vaatteet eivät mahtuneet minulle.

”Raskaus avasi silmiä sille, mitä normaali syöminen voi olla”

Tänä päivänä Jenni on kolmen lapsen äiti, joka tuntee kulkeneensa pitkän tien siihen, että voi hyväksyä itsensä ja ylipainoisuutensa. Oivallus uudenlaisesta suhtautumisesta omaan vartaloon ja painoon on virinnyt aivan viime vuosina.

– Toisen lapsen syntymän jälkeen imetys vei paljon painoa pois. Kolmannen lapsen kohdalla näin ei käynytkään, joten olin hetken kriisissä. Raskaus kuitenkin avasi silmiäni sille, mitä normaali syöminen voi olla.

Ennen kolmatta raskautta Jenni kuvailee olleensa pätkäpaastokierteessä. Paastoilua seurasi usein ahmintakohtaus ja paha olo niin henkisesti kuin fyysisesti. Raskaana paastoaminen on kuitenkin kiellettyä, ja Jennikin pääsi kierteestä eroon.

Synnytyksen jälkeen Jenni tutustui vaikuttaja Veera Biancan Kehorauha-podcastiin, jossa ylipainoisuutta puitiin kehopositiivisesta näkökulmasta. Jennin maailma alkoi avartua, kun hän kuuli luotettavien asiantuntijoiden suusta, että ylipaino on monisyinen asia, johon vaikuttavat muun muassa yksilön voimavarat ja mielenterveys.

Kolmen lapsen äiti havahtui siihen, että hänellä on elämässään paljon hyvää, josta hänellä on lupa nauttia: kolme ihanaa lasta, tasapainoinen ja rakastava parisuhde sekä mielenkiintoinen työ vaikuttajana. Jatkuva ylipainon sureminen ja oman kehon mollaaminen sen sijaan eivät saaneet häntä voimaan hyvin.

Lempeä suhtautuminen herkutteluun

Neuvolassa Jennin ylipainoon on aina suhtauduttu hienotunteisesti.

– Kolmannessa raskaudessa tuskailin, että painoa on tullut kymmeniä kiloja, vaikka olin valmiiksi lihava. Hoitaja totesi rauhallisesti, ettei sillä ole merkitystä.

Samaa lempeää ymmärrystä Jenni alkoi tarjota itselleen. Liikkumiseen Jenniä motivoivat nyt hyvä olo ja matala tavoite, kuten vartin lenkki, joka usein venähtää vähintään kaksinkertaiseksi.

– Aiemmin liikunta oli minulle ennen kaikkea kalorien polttamista ja pakollista salilla käymistä. Nyt olen löytänyt lenkkeilyn ja vesiliikunnan ilon.

Vaa’alla Jenni käy vain uimahallissa. Kotiin hän ei halua vaakaa tuoda taatakseen normaalipainoisille lapsilleen kasvurauhan.

– Jatkuva painontarkkailu ei edistä hyvinvointia. Kotona olemme puhuneet siitä, että kenenkään kehoa ei ole hyvä kommentoida. Jokainen on hyvä juuri sellaisena kuin on.

Myös herkutteluun suhtaudutaan Jennin perheessä lempeästi. Pientä jälkiruokaa voi syödä silloin, kun sitä on tarjolla, jotta makeasta ei tule kielletty hedelmä, jota tekee lopulta mieli ahmia kaksin käsin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Jenni | Kehopositiivisuus ja plusmuoti ✨ (@jennisanssi) jakama julkaisu

Silmiä avaavan hetken Jenni koki isoäitinsä 80-vuotissyntymäpäivillä, kun mummo pohti ääneen, että ottaa vain pienen palan kakkua, jotta painoa ei kerry.

– Mietin mielessäni, että 80-vuotispäivän kunniaksi sopii ottaa isokin pala kakkua. Isoäitini kommentti kuitenkin kertoo siitä, miten menneinä vuosina on syömiseen ja painonhallintaan suhtauduttu ja miten eri tavalla asioita katsotaan nyt.

Ikävät kommentit joutavat roskakoriin

Ulkopuolisten julma suhtautuminen ylipainoon näkyy edelleen kommenteissa, joita Jenni saa sosiaalisen median kautta. Kun hän esittelee muotitilillään pluskokoisia vaatteita, saapuu julkaisuihin joka kerta kommentteja, joissa häntä haukutaan läskiksi ja kehotetaan lopettamaan vartalonsa esittely.

– Surullista on se, että olen tavallaan turtunut tuollaiseen. Kun pienestä asti on kiusattu läskiksi, se on jollain tavalla arkipäivää.

Jenni poistaa kaikki ikävät kommentit tililtään heti. Hän on ajattelee, että kommentit eivät kerro hänestä itsestään vaan toisten ihmisten pahasta olosta ja ymmärtämättömyydestä.

– Kommentoijat eivät ymmärrä, että ei ylipainoisia olisi, jos laihduttaminen olisi niin yksinkertaista, että syö vähemmän kuin kuluttaa.

Jenni on somessakin halunnut tehdä selväksi, että hän syö monipuolisesti, hänen laboratorioarvonsa ovat erinomaiset ja hän liikkuu lähes päivittäin.

– Olen alkanut uskoa siihen, että kehopositiivisuus on todennäköisesti avain kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Se vaikuttaa paljon enemmän kuin kuin erilaiset kuurit ja dieetit.

Jenni hurahti polkujuoksun pitkiin matkoihin lasten saamisen jälkeen, ja juoksee noin 10–15 tuntia viikossa. Joillekin se kuulostaa paljolta, mutta lokakuun alussa Jenni juoksi yhteen putkeen huimat 25 tuntia ja 48 minuuttia.

Innostus sai alkuna, kun Jenni syksyllä 2022 törmäsi sosiaalisessa mediassa NUTS Karhunkierros -tapahtumaan, jossa pisin matka on 166 kilometriä.

– Ajattelin, että osallistujat ovat ihan hulluja. Eihän kukaan voisi juosta putkeen niin pitkään! Vain viikkoa myöhemmin pyysin äidiltäni synttärilahjaksi osallistumisen ensimmäiseen polkujuoksutapahtumaan, Jenni kertoo.

Jenni on lenkkeillyt nuoresta asti. Ensimmäisen puolimaratoninsa hän juoksi 15-vuotiaana. Harrastus pysyi pitkään saman tasoisena, eli ”puolikkaita” tuli merkittyä kalenteriin vuosien varrella säännöllisen epäsäännöllisesti.

Lenkkeily toi vauvavuosiin omaa aikaa ja stressinpurkua

Jennin perheeseen kuuluu aviopuoliso, kaksi alle kouluikäistä lasta ja koira. Raskauksien ja vauvavuosien aikana Jenni ei lopettanut lenkkeilyä kokonaan, mutta urheilu oli maltillista. Lyhyellekin lenkille lähteminen auttoi jaksamaan.

– Kaikki stressi jää polun alkuun. Vauvavuosina vaunulenkkeilin lasten kanssa, mutta meillä ei ollut juoksurattaita. Jos tulisi lisää lapsia, niin sellaiset olisi nyt pakko hankkia, useamman yli 100 kilometrin polkujuoksun suorittanut Jenni sanoo.

Palattuaan työelämään Jenni koki, että hänellä oli taas sekä aikaa että tarvetta huolehtia itsestään paremmin. Kuulutaan ultra-polkujuoksusta hän otti yhteyttä valmentajaan, pääsi mukaan porukkaan ja sai suunnitelman siitä, mitä tehdä viikko- ja treenitasolla.

– Yhteisöllisyys ja yhteistreenit auttoivat alkuun. Pian huomasin kuitenkin, että eritasoisten juoksijoiden keskellä oli vaikea hahmottaa itseään ja omia tavoitteitaan. Lisäksi pikkulapsiarjessa oma aika metsässä urheillen oli tervetullutta.

Aikaiset aamut mahdollistavat tiheänkin treenitahdin

Kun tavoite ensimmäisestä ultra-matkasta oli asetettu, treenikertoja lähdettiin nostamaan pikkuhiljaa. Jenni keksi keinon, miten aika ei olisi perheeltä pois.

– Aloin herätä viideltä ja käydä lenkillä ennen kuin muu perhe herää. Näin treenaaminen ei ole ollut pois mistään muusta paitsi omista yöunistani.

Polkujuoksua harjoiteltaessa keskitytään välillä nousu- ja välillä juoksukilometreihin. Jenni pyrkii jakamaan viikon juoksutunneista noin 7 arkiaamuihin ja loput viikonloppuun. Arkiaamuisin hän juoksee noin 1,5 tuntia kerrallaan.

– Kun treenaaminen on aktiivisimmillaan pari kuukautta ennen isompaa tapahtumaa, juoksen viikonloppuisin yleensä toisena päivänä 30–40 kilometriä ja toisena päivänä teen pitkän mäkitreenin. Saatan siis kiivetä Kangasalan harjuja ylös-alas 3–4 tuntia. Muuten viikonlopun ”pitkis” on 18–30 kilometrin luokkaa ja mäkitreeni 2–3 tuntia, Jenni hahmottaa.

Oman ajan ottaminen perhearjessa on ollut hänelle helppoa, koska puoliso tai lähipiiri ei ole sanonut puolikastakaan sanaa siitä, että hänen harrastuksensa veisi liikaa aikaa. Viime äitienpäivä jäi Jennille kuitenkin sen suhteen mieleen.

– Puoliso kysyi toivonko äitienpäivänä erityistä aamupalaa tai brunssia. Vastasin, ettei sillä ole väliä, kun minulla on lenkkipäivä. Annoin luvan syödä mitä haluavat, Jenni hymähtää.

”Joku on miettinyt, kuinka hirveän juoksureitin voisi keksiä”

Polkujuoksukilpailujen ultramatkoiksi katsotaan kaikki maratonin, eli 42 kilometrin, ylittävät matkat. Pisimmät matkat, joista Jennilläkin on kokemusta, ovat 100–160 kilometrin suorituksia, jotka kuljetaan nukkumatta välissä.

Huoltopaikkoja on tapahtumasta riippuen muutaman kymmenen kilometrin välein. Lepotaukoja pidetään, jos niitä kokee tarvitsevansa, mutta pakko ei ole.

– Vaarojen 130 kilometrin juoksussa kuljetaan sama 65 kilometrin reitti kahdesti. Ensimmäisen vedon jälkeen pääsee luontokeskuksen tiloihin keittoruokailuun. Söin, vaihdoin kengät, täytin liivin ja jatkoin samoilla silmillä ja jaloilla, Jenni havainnollistaa.

Ultrajuoksu vaatii erinomaista kestävyyskuntoa. Kaikista moiseen suoritukseen ei ole, mutta Vaarojen Maratonin 130 kilometrin osuudelle löytyi Suomesta kuitenkin innokkaat 21 naista ja 78 miestä. Ensikuulemaltaan ”kahjoina” pitämiensä ultramatkalaisten joukossa Jenni oli seitsemäs maaliin tullut nainen.

– Kolin maastossa mietin, että joku on miettinyt, kuinka hirveän juoksureitin voisi keksiä. Oli niin paljon kiipeämistä, että tarkkaa juoksun osuutta on vaikea sanoa. Kellon mukaan ylämäkeen tuli mentyä 13,5 tuntia ja alamäkeen 11 tuntia. Siitä osan ajasta oli niin jyrkkää, että sai pelätä niskan taittuvan, Jenni kuvailee lokakuista Vaarojen Maratonia.

Kun omaa kehoaan puskee fyysisesti rankkaan toimintaan tunteja putkeen, voi tuntuma levon tarpeesta hävitä. Ylikuntoa pitää Jennin mukaan huomioida sen lisäksi, että erottaa millaisen kivun kanssa ei tulisi jatkaa. Rakkulat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta kerran Jennin piti keskeyttää polvirikon takia.

Voimabiisejä ja tsemppiviestejä

Jenni kuuntelee lenkeillä paljon musiikkia ja äänikirjoja, mutta kisoissa ei juuri ollenkaan. Hän luo ultramatkalle kuitenkin aina soittolistan, johon valitsee voimabiisejä tarkoin. Vuorokaudessa polulla tulee juteltua muidenkin kanssa.

– Kuljin Kolilla pitkään yhdessä muutaman muun kanssa. Siinä tuli juteltua vähän kaikesta häämatkojen ja Puolustusvoimien henkilöstökulttuurin väliltä. Mutta aamuyöllä, kun jotkut huutelivat metsässä mietin, että voisimmeko edes esittää nukkuvamme, Jenni naurahtaa.

Synkkinä hetkinä Jenni saa virtaa siitä, jos hän vilkaisee puhelinta ja on saanut tsemppiviestejä perheeltään ja läheisiltään. Kylmän yön jälkeen lämpimään taukopaikkaan pääsemisessä on niin hyvät kuin huonot puolensa.

– Lihakset alkavat kohmettua tauolla nopeasti, ja levähdyksen jälkeen on psyykkisesti vaikeaa jatkaa suoritusta. Varsinkin, kun samalle reitille lähdetään samalta lähtöviivalta jo toistamiseen. Silloin pitää lopettaa ajattelu ja vain tehdä.

Juoksuinto on tarttunut lapsiin

Kun Jenni lähtee arjessa lenkille, pakkaa hän juoksuliivin ja suuntaa kohti metsää. Maratonin pituisen viikonloppulenkin jälkeen hän jaksaa vielä touhuta perheen kanssa.

– Kehoni on tottunut tällaiseen kuormitukseen hyvin, joten viikonloput eivät mene lenkin jälkeen vain pötkötellessä, vaan käymme ulkona, retkillä tai uimassa. Metsään on aina ihana lähteä, mutta siellä käyminen lasten kanssa unohtuu helposti, kun olen itse jo juossut siellä muiden nukkuessa, Jenni kertoo.

Toisaalta oikein hyvällä säällä Jenni saattaa haluta nimenomaan viedä koko perheen katsomaan maisemia ja nauttimaan raittiista ilmasta.

Lapsille äidin juoksuharrastus on jo tuttua, ja into on osittain tarttunut myös heihin. Jennin 6-vuotias esikoinen on käynyt muutamassa lasten polkujuoksutapahtumassa, ja 4-vuotias kuopuskin on jo halunnut kokeilla. Jenni kertoo ymmärtävänsä nyt ”futisäitejä”.

– On tosi koskettavaa nähdä, kun oma lapsi ylittää itsensä lajissa, joka on myös minulle tärkeä ja rakas.

Lapset puolestaan tykkäävät seurata kartalta ”äidin palluraa”, eli turvallisuussyistä tapahtumassa pidettävää GPS-paikanninta, kun äiti on kilpailemassa.

Lapset ovat myös oppineet kysymään Jenniltä reissujen jälkeen, saako äidin syliin mennä vai ovatko jalat liian kipeät. Oppi jäi mieleen, kun Jenni huusi kovaa kuopuksensa hypätessä hänen varpaidensa päälle kilpailun jälkeen.

Kisoista palautuminen vie aikansa, mutta seuraavan tapahtuman Jenni saattaa merkitä kalenteriin yllättävänkin äkkiä.

– Karhunkierroksen toukokuisen ultran piti olla tänä vuonna ainoa pitkä kisani, mutta ilmoittauduin Kolille vaivihkaa, aluksi puolisonkin tietämättä. Olen ylittänyt itseni monesti ja vuosi on ollut hieno opetus siitä, että minulla on pitkiin matkoihin paljon annettavaa. Kroppa tottuu siihen mitä sille antaa.

Riidatkin ovat osa elämää, eikä niitä tarvitse pelätä, psykologi Leea Mattila toteaa. Jos vanhempi toivoo, että lasten leikit sujuisivat aina hyvin, se on ylimitoitettu toive.

– Pitää sietää se, että lapsille tulee välillä myös kahinoita.

Sosiaalisten taitojen kehitys on lapsilla kesken. Ristiriidat tarjoavatkin mahdollisuuksia oivalluksiin ja sosiaalisten taitojen oppimiseen, Mattila korostaa.

Ennakointi on ratkaisevaa

Lasten suhteet saattavat kuin varkain vaikuttaa myös aikuisten väliseen suhteeseen. Jos yhteinen tapaaminen menee riitojen selvittelyksi, ymmärrettävästi se turhauttaa eikä seuraavaa kyläilyä ehkä odotakaan niin innolla. Kenties seuraavalla kerralla ehdottaakin näkemistä jollekin toiselle perheelle, jonka lasten kanssa omat lapset löytävät yhteisen sävelen ja aikuiset saavat juoda kahvinsa rauhassa.

Siksi tarvitaan keinoja ystävyyden laimentumisen ehkäisemiseksi. Ennakointi on ratkaisevaa. Mattila vinkkaa juttelemaan etukäteen lapsille tulevasta tapaamisesta: lapsen kanssa voi jutella esimerkiksi siitä, mistä leikistä toisen perheen lapsi tykkäisi.

– Vanhempi voi ohjata lasta toisen lapsen mielen äärelle. Lasta on hyvä kannustaa myös joustamaan: voisitko tällä kertaa vähän aikaa leikkiä toisen toivomaa leikkiä, vaikka et viimeksi halunnut, ja sitten on sinun leikkisi vuoro.

Ennakkoon voi myös selvittää, mikä omaa lasta ehkä toisessa lapsessa ja tämän käytöksessä harmittaa. Sitten siitä voi viestiä ystävälle tapaamisen lähestyessä. Neuvottelutaitoja tarvitaan, psykologi muistuttaa.

Kertaa tapaamisen alkuun lapsille pelisäännöt

Myös itse tapaamisissa aikuisten tulisi varmistaa, että lapset saavat leikit alkuun. Otatteko autot esille vai menettekö tänään vesileikkeihin? Lapsia ei kannata suin päin jättää vaikkapa yläkertaan keskenään. Pelisääntöjä ei ole myöskään pahitteeksi kerrata, Leea Mattila neuvoo.  Sääntöjä ovat esimerkiksi se, minkälaisissa tilanteissa pyydetään aikuista apuun ja että toista ei saa satuttaa.

Kun sitten aikuista tarvitaan välien selvittelyyn, voi hyvin riittää, että yksi aikuinen nousee sohvalta. Kaverinkin lapsia voi ohjata, jos aikuisten välillä vain on luottamus puolueettomasta tilanteisiin puuttumisesta. Helposti meillä aikuisilla on värittyneet ajatukset omasta lapsesta emmekä usko hänen esimerkiksi tekevän toisille pahaa, Mattila huomauttaa.

Lapsen käytös ei ole vanhemman häpeä

Nahistelut saattavat tehdä kyläilyistä raskaita, mutta aikuisten päätyminen erotuomareiksi ei ole välttämättä ainoa syy, miksi ystävän näkemistä alkaakin vältellä. Mieltä voi painaa myös häpeä ja syyllisyys oman lapsen toiminnasta ystävän lapsia kohtaan. Psykologi Mattila vertaa tilannetta siihen, kun päiväkodin pihassa vanhemmalle raportoidaan, ettei Matti tai Maija tänään syönyt hyvin.

– Se saattaa tuntua siltä, että minua vanhempana nyt torutaan.

Aikuinen ottaa lastensa käytöksen ja epäonnistumisen herkästi omalle kontolleen. Tarvitaankin ajatusjumppaa siinä, että muistaa lapsen olevan itsestä erillinen yksilö.

– Kaikki lapset ovat keskeneräisiä, ihan jokaisella on huonompia päiviä.

Lasten temperamentit ovat myös erilaisia. Jotkut saattavat olla sen takia esimerkiksi helppoja kavereita, etteivät he ole hanakoita pitämään puoliaan tai heille käy usein toisten valitsemat leikit.

– Toiset taas haluavat pomotella ja päättää. Se ei ole kenenkään pahuutta, vaan lapset ovat erilaisia.

Kommunikoi avoimesti ystävän kanssa tunteista ja toiveista

Hyvät ystävät ovat kultaa, ja siksi Leea Mattila kannustaa huolehtimaan ystävyydestä. Huolehtiminen jossain elämänvaiheessa voi tarkoittaa sitä, että on parempi tavata ilman lapsia, jos perhetapaamiset eivät vain mitenkään suju. Mutta ensisijaisesti psykologin mukaan tulisi yrittää opettaa lapsille, miten leikit saadaan sujumaan.

Avoimuus on aina arvokasta, eli ystävän kanssa voi myös puhua siitä, miten olisi hyvä toimia.  

– Kaverille voi sanoa, jos toivoo näkemistä välillä ilman lapsia. Meidän mielemme eivät ole läpinäkyviä, eli ajatuksista täytyy kommunikoida, jotta vältytään konflikteilta. Aikuisten kesken kaivataan myös neuvottelua siitä, mitä keksittäisiin, jotta lapset tulisivat paremmin toimeen.

Joskus aikuiset joutuvat näkemään enemmän vaivaa sen eteen, että lapsille luodaan mukavia tilanteita ja leikkejä. Aikuinen voi vaikka järjestää lasten kanssa yhteisen leipomishetken.

– Kivoissa puuhasteluissa lasten mielikuva toisistaan muuttuu helpommin, ja se voi itsessään jo auttaa hyvään vuorovaikutukseen.

– Silloin minulta meni hiukan yli hilseen, mikä ajatus käsikirjoittajalla oli hahmon taustalla. Viime vuosina se on kuitenkin auennut minulle. Olenhan itsekin kuin Mapa.

Heikki ja hänen viisivuotias poikansa asuvat kahdestaan omakotitalossa Lahdessa. Kodin Heikki osti vaimonsa kanssa sillä ajatuksella, että sinne mahtuisi pienten jalkojen tepsuttelua. Pihasta löytyy reilusti leikkitilaa.

– Asiat menivät toisella tavalla kuin olimme suunnitelleet.

”Ymmärsin, että minun on otettava isosti vastuu”

Muuton jälkeen Heikki ja hänen vaimonsa alkoivat odottaa kovasti toivomaansa esikoista. Raskausaikana Heikki ajatteli, että vauvan syntymän jälkeen puoliso pitäisi ensin vanhempainvapaata ja hän jäisi etätöihin kotiin, jotta molemmat pääsisivät harjoittelemaan vauvan hoitamista.

– Jännityksellä odotimme, miten elämä muuttuisi uuden tulokkaan myötä.

Synnytyksen aikana Heikin vaimo sai vakavan komplikaation. Vauva syntyi kuitenkin terveenä.

– Ymmärsin, että minun on otettava isosti vastuu lapsen hoidosta heti ensi metreiltä asti.

Tilanteen saama lopullinen käänne tuli kuitenkin täytenä järkytyksenä niin Heikille kuin sukulaisillekin.

Kotiin palasivat vain Heikki ja vauva, sillä puoliso menehtyi komplikaation seurauksena kaksi päivää synnytyksen jälkeen.

Vauvan hoitaminen oli osa selviytymistä

Ensimmäisen viikon Heikki ja vauva viettivät Heikin siskon luona. Sisko huolehti siitä, että Heikki pääsi välillä lepäämään.

– Sain nukuttua pahimpia univelkoja pois ja pääsin keräämään itselleni toimintakykyä. Olin aivan shokissa.

Suru oli valtavan raskas kantaa.

– Kun pieni vauva syntyy, hän on yleensä elämää täynnä. Ei vauva kysele, että jaksatko isä nyt kantaa surutyönkin tässä samalla. Vauvan hoitaminen ja oman lapsen tuoma ilo olivat tärkeä osa selviytymistäni.

Surutyön tekeminen samalla, kun totutteli elämään vauvan kanssa ei silti ollut helppoa. Heikki pelkäsi, että hänen raskas surunsa vaikuttaisi pieneen lapseen.

Hänelle tarjottiin kriisiterapiaa heti vaimon kuoleman jälkeen. Myös vaimon sukulaiset olivat tukena, vaikka heillä oli omakin suru kannettavana.

– Ei pienen vauvan hoitaminen ollut ollenkaan vaikeaa. Vaikeaa oli se, miten käsitellä näin murheellista asiaa samalla, kun lapsi tarvitsee paljon. Siinä heitettiin syvään päähän.

Heikki ilmoitti töihin, että hän jääkin vauvan kanssa kotiin toistaiseksi. Uudenlainen tilanne vaati sekin järjestelyjä.

Paikallinen lastentarvikeliike lahjoitti lasisia maitopulloja. Niihin Heikki mittasi iltaisin tarkasti oikean määrän korviketta, jotta yöherätysten aikana maito tarvitsisi vain lämmittää.

– Vauva kuitenkin päästi helpolla öisin. Hän oli yllättävän hyvä nukkuja. Itse taas olen aina ollut huono sellainen, joten muutamat heräilyt yössä eivät hetkauttaneet.

”Miksi äiti ei päässyt iloitsemaan lapsestaan?”

Moni läheisen kuoleman kohdannut kertoo, että suru-uutisen myötä ihmiset alkavat kartella. Myös Heikki tunnistaa ilmiön.

– Tavallaan ymmärrän asian, sillä moni ajattelee, ettei tiedä, mitä sanoisi surevalle. Kuitenkin ihan arkiset kohtaamiset ja jutustelut ovat menetyksen kokeneelle tärkeitä. Mitään korulauseita en kaipaa, ihan vain läsnäolo riittää.

Vertaistukea Heikki löysi nuorten leskien ryhmästä. Osallistujat ymmärsivät toistensa vaikeita tunteita.

– Miksi äiti, joka on yhdeksän kuukautta odottanut lasta, ei päässyt iloitsemaan lapsestaan? Onko oikein, että minä, joka sain lapsen niin sanotusti ilmaiseksi, saan elää ja hän ei? Onko minulla oikeus iloita lahjasta, jonka häneltä sain?

Myös yllättäen yksinhuoltajaksi jääminen korona-aikana aiheutti pelkoa.

– Pahimmissa mielikuvissani makaisin vakavan taudin kourissa, eikä kukaan tietäisi, että lapsi on vailla huolenpitoa.

Toisista yksinhuoltajista sydänystäviä

Korona kuitenkin kiersi Heikin ja lapsen. Kun poika oli suunnilleen kaksivuotias, Heikistä alkoi tuntua, heidän elämäänsä tarvittaisiin myös iloisia hetkiä ja ihmisiä.

Läheisessä leikkipuistossa Diakonissalaitos järjesti yksinhuoltajille kerran viikossa tapaamisen, jossa työntekijät katsoivat lapsien perään ja vanhemmat saivat hetken hengähtää kahvikupin äärellä.

Tapaamisista tuli hoitovapaalla olleelle Heikille ja hänen lapselleen viikon kohokohta.

– Löysin sieltä sydänystäviä, jotka ymmärtävät, millaista on olla yksinhuoltaja.

Heidän kanssaan Heikki viestittelee edelleen, kun joku asia kasvatuksessa pohdituttaa. Vinkkejä kautta elämän vaihdellaan puolin ja toisin.

Ystäväporukka järjestää säännöllisesti tapaamisia. Yleensä ne pidetään Heikin luona, jossa toistensa kanssa ystävystyneet lapset mahtuvat kirmaamaan.

”Koen olleeni tavallinen isä”

Nyt Heikin lapsi on viisivuotias ja käy päivähoidossa. Lapsi tietää, mitä hänen syntymässään on käynyt.

Elämän suuria ja pieniä kysymyksiä viisivuotias esittää usein iltaisin sängyssä, jossa hän käpertyy isän kainaloon nukkumaan.

– Ihailen päivästä toiseen sitä, miten lapset pystyvät elämään hetkessä. Toivon vielä oppivani itsekin siihen.

Elämä viisivuotiaan vanhempana on niin antoisaa, että Heikki toivoisi voivansa viivyttää elämänsä hienoimpia hetkiä.

Toisaalta töihin palaaminen usean vuoden vanhempainvapaan jälkeen on tuonut elämään jälleen arkista rytmiä. Töiden tekemisen Heikki aloitti aluksi kaksipäiväisellä työviikolla. Työpäiviä lisättiin vähitellen kolmeen ja sen jälkeen neljään.

Kun sitten Diakonissalaitoksen leikkitreffit jouduttiin siirtämään maanantailta torstaille, tuli Heikillekin sopiva hetki siirtyä viisipäiväiseen työviikkoon.

Heikki on huomannut, miten nykyinen elämäntilanne on murtanut hänen osittain stereotyyppisiä käsityksiä lapsen ja kodinhoidosta. Sitä hän pitää pelkästään hyvänä asiana.

Toisaalta juuri arkisiin hetkiin hän kaipaisi eniten vaimoaan rinnalleen. Silloin, kun oma kärsivällisyys uhkaa väsyneenä huveta tai kun toivoisi saavansa pohdiskella kasvatukseen liittyviä asioita ääneen toisen kanssa.

Suuresta surusta huolimatta Heikki tuntee syvää kiitollisuutta tilanteestaan – vaimon sukulaiset, etenkin tämän siskot, ovat tarjonneet konkreettista apua silloin, kun Heikki on sitä tarvinnut.

Sukulaiset lähettivät myös ehdotuksen Väestöliittoon siitä, että Heikki ansaitsisi sosiaali – ja terveysministeriön jakaman Vuoden isä -palkinnon. Sellainen Heikille myönnettiin 8. marraskuuta 2024.

Palkintoon Heikki suhtautuu vaatimattomasti, vaikka onkin siitä mielissään.

– Koen olleeni aivan tavallinen isä, joka on joutunut lapsen synnyttyä painimaan suuren menetyksen kanssa.

Vaikka ajatuksena lapsen kasvaminen herättää haikeutta, näkee Heikki siinä myös hyvää.

– Voimme matkustaa huolettomammin ulkomaille. Haluaisin näyttää lapselleni erityisesti niitä paikkoja, joissa vaimoni kanssa reissasimme.

Kun suunnitelma yllättäen muuttui parin erottua, oli Susannalle päivänselvää jatkaa remonttia yksin.

– Ei ollut kahta kysymystäkään siitä, ettenkö lunastaisi taloa itselleni. Kun jotain aloitetaan, se tehdään valmiiksi, Susanna kiteyttää.

Kohteeseen sitoutuminen oli siksikin omaa luokkaansa, koska myyjä, Fiskars Group, ei ollut halunnut myydä hirsitaloa kenelle tahansa.

– Talossa oli vanhoja laho- ja kosteusvaurioita, mutta saimme neuvoteltua kaupoista, koska ex-kumppanillani oli ymmärrystä ja kokemusta tarvittavasta remontista, Susanna kertoo.

Projekti ei päättynyt talon valmistumiseen

Koska talossa riittää neliöitä, oli osa siitä tarkoitus alkujaankin laittaa vuokralle. Kun Susanna jatkoi remonttia yksin, hän päätti, että taloon tulisi neljä ympäri vuoden asuttavaa asuntoa. Nyt kolmessa niistä asuukin lyhytaikaisesti vuokralla taiteilijoita.

– Innostuin Fiskarissa asuessani luovien alojen ihmisten kohtaamisesta ja alojen välisestä yhteistyöstä. Lyhytaikainen residenssiasuminen mahdollistaa hyvän työskentelytilan monelle, oli se sitten viikon, kuukauden tai kolme. Yksi asunto on kuitenkin minun ja lasteni koti, joten haluan rauhoittaa tilan myös meille itsellemme, Susanna kuvaa.

Susannan projektia seurattiin MTV3:n Meidän remppa-ohjelmassa. Pitkän remontin jälkeen perhe pääsi muuttamaan kesällä uuteen kotiinsa. Entinen koti Fiskarissa on nyt puolestaan perheen kakkoskoti.

Vaikka valtava remontti valmistui, tuli pihapiiriin rakennettua Susannan mukaan jo kesällä yhtä sun toista.

– Kun kaikki kämpät tulivat valmiiksi mietin, mitä nyt teen. Rakensimme sitten pihalle kaksi pergolaa sekä kesäkeittiön ja -kanalan ystävien avulla. Kun yksi pergola valmistui, ajattelin näkymän olevan yhtenäisempi, jos sellaisen tekisi myös talon toiseen päätyyn.

Nyt residenssivieraillakin on oma kalustettu ja grillillä varustettu terassialue, jossa he voivat istua iltaa rauhassa. Susanna huomauttaa, ettei niin suuresta talosta ja pihapiiristä lopu projektit koskaan.

– Ei tällä tavalla peruskorjatun ja rakennetun vanhan talon remontti valmistu ikinä täysin. Mutta nyt kun asunnot ovat valmiita ja asukkaat muuttaneet tiloihin, talo vaatii enää tavallista ylläpitoremonttia, Susanna sanoo.

”Remontoiminen on ollut opettavaista ja voimaannuttavaa”

Susannan kuopus on nyt 7-vuotias – saman ikäinen kuin talokaupoista on aikaa. Remontoiminen päivätyön ja pikkulapsiarjen ohessa on ollut Susannasta järjestelykysymys.

– Minä ja lapset olemme kasvaneet käytännössä aina yksin eli he ovat tottuneet olemaan kaikessa mukana. Siinäpä niitä levyjä poraili seinään vauva kantorepussa kuin ilmankin. Lasten ollessa päiväkodissa ja koulussa tein työni valmiiksi aamupäivällä, jotta ehdin iltapäivällä vielä remontoimaan ennen lasten hakemista, Susanna muistelee.

Remontointia helpotti Susannan mukaan se, että siirtymä kodista remonttikohteeseen ei ollut pitkä. Lisäksi hän kiittää entiseltä puolisoltaan saamiaan oppeja seurattuaan tämän rakentamisen ammattitaitoa läheltä. Susanna sanoo oppineensa häneltä valtavasti, eikä ole koskaan epäröinyt eikö voisi remontoida itsekin.

Suuren remontin keskellä Susanna iloitsikin siitä, että hänellä on ammattilaisia ympärillään ja aina joku keneltä kysyä apua. Hän ei kertaakaan jättänyt jotain haluamaansa tekemättä.

– Remontoiminen on ollut opettavaista ja voimaannuttavaa. Lisäksi tämä on ollut tosi iso kasvun paikka. Jos omat taidot loppuu, niin pyydetään osaavampaa jeesaamaan, Susanna tiivistää huomauttaen teettäneensä esimerkiksi putki- ja sähkötyöt ammattilaisilla.

Remonttia tehtiin vuodet sillä ajalla ja rahalla, mitä yli jäi

Korona-ajan hintojen nousu ja tavaran saamisen vaikeus hidasti projektia. Susanna on tehnyt remonttia työn ja muun elämän ohessa yli jäävällä ajalla ja rahalla, eli vaihtelevasti joskus satasella ja joskus tonnilla kuussa. Kaikki remontoineet voivat varmasti ymmärtää, ettei esimerkiksi 300 eurolla saa 350-neliöiseen taloon puutavaraa pilvin pimein.

Toisaalta koronavuodet innostivat Susannaa olemaan työmaalla enemmän, kun ”sai eristäytyä luvan kanssa”. Kun hinnat olivat pilvissä, hän panosti siihen, mikä vaati vain aikaa.

– Joku minua viisaampi on sanonut, että sijoitusasuntojen kanssa on mietittävä, investoiko niihin rahaa vai aikaa. Pandemian aikana sijoitin aikaa määrättömästi, kun omat työt hoituivat pääsääntöisesti kuulokkeet korvilla. Siinä oli hyvä maalata samalla seinää tai siivota rakennusjätettä, Susanna naurahtaa.

Remontin aikana ei tullut Susannan mukaan kertaakaan vastaan ikäviä yllätyksiä, koska alusta asti oli selvää, miten huonossa kunnossa talo oli. Sen sijaan positiivisena yllätyksenä katosta löytyi alkuperäistä hyväkuntoista helmipaneelia ja lattiasta alkuperäiset lautalattiat, joiden ansiosta rakenteisiin ei tarvinnutkaan ostaa niin paljon uutta materiaalia.

”En ole isojen kaupunkien perään”

Skogbyn näyttävän punaisen hirsitalon kunnostus omaan sekä residenssikäyttöön kesti vuosia, mutta projekti inspiroi Susannaa koko ajan. Susannan omat juuret ovat lähellä Varsinais-Suomessa ja vahvimmat sosiaaliset verkostot juuri Raaseporin alueella, eikä hän näe itseään enää suurkaupungissa asumassa.

– En ole koskaan ollut isojen kaupunkien perään. Kolme tuntia Tokiossa riitti, ja kolme päivää oli jo kidutusta, Susanna hymähtää.

Taloon muuttaminen on tuonut pitkän taipaleen tiensä päähän, ja talokauppojen aikaan syntynyt kuopuskin aloitti koulun. Vaikka Susannalla on remonttihommien loputtua ollut tyhjä olo, pitävät vuokranantajan ja Airbnb-majoittajan velvollisuudet kiireisinä.

– Seuraavana haaveenani on rakentaa esimerkiksi vierasmökki, ateljee, pihavarasto ja isompi pihasauna. Mutta nyt vain ollaan hetki, koska tämäkin työllistää yllättävän paljon. Nautitaan siis normaalista arjesta ja näistä kiinteistöhuollon töistä hetki, Susanna päättää.

Ennen Oliverin syntymää Krista oli ajatellut, että autistit eivät välittäisi joulusta, joka aiheuttaa monelle neurokirjoon kuulumattomallekin ylikuormitusta.

Joulussa Oliveria eivät ihastuta vain lahjat ja herkkujen syöminen vaan aivan kaikki jouluun liittyvä, kuten joulukalenteri, leipominen, joulupukin tapaaminen monta kertaa, joululaulut ja temput, joita tontut tekevät muiden nukkuessa.

– Menneet vuodet ovat osoittaneet, että monet asiat, joita ajattelin neurokirjosta ja varsinkin autismista, olivatkin vääriä ja yleistyksiä, Krista kirjoittaa teoksessaan Ihana kamala nepsy-arki (Viisas elämä, 2024).

Kuinka muu perhe kestää pitkän joulun?

Joulu on vain yksi esimerkki siitä, miten omanlaistaan elämä on Kristan ja hänen miehensä kolmelapsisessa perheessä. Esikoisen ADHD ja keskimmäisen autismi on saanut hyväksymään sen, että elämä voi olla hyvää, vaikka se poikkeaisi keskiverrosta.

Oliverin karkailu, rajoittunut puhe ja muuten poikkeava käyttäytyminen haastavat vanhempia. Myös lapsen joulufanitus oli käydä Kristan voimille. Jouluna 2020 Krista paloi jouluaattoon mennessä melkein loppuun: jouluväsymys näkyi perheenjäsenille tiuskimisena ja toiveena siitä, että koko juhla olisi pian ohi.

– Lopulta tajusin, että joulu on vain kerran vuodessa, ja jos se kerran on poikani vuoden kohokohta, niin sitten me nautimme siitä sen kolme kuukautta.

Meilläkin harrastetaan

Paine siitä, että perhe-elämän pitäisi olla samanlaista kuin keskivertoperheissä, eli aikaisemmin myös Kristan sisällä. Ystäväperheissä lapset aloittivat harrastukset varhain, mutta Kristan pojat eivät niistä innostuneet.

Ulkopuolisten tiedustelut siitä, mitä hänen lapsensa harrastavat, hämmensivät joka kerta.

– Tuntui tympeältä sanoa, etteivät kaksi vanhinta harrasta mitään.

Kun kouluterveydenhoitaja tiedusteli 14-vuotiaan Oliverin harrastusta, Krista päättikin yllättäen vastata eri tavalla kuin ennen.

– Mietin, mistä Oliver nauttii. Hän rakastaa luontoa, metsässä olemista, grillimakkaraa ja perhettään. Niinpä vastasin, että ulkoilua ja retkeilyä.

Melkein joka viikonloppu perhe suuntaa yhdessä luontoretkelle. Luonnossa oleminen rauhoittaa nepsy-lasten aisteja. Lisäksi metsässä voi olla juuri niin äänekäs kuin sillä hetkellä lapsesta tuntuu. Oliver myös rakastaa tutkia metsässä eteen tulevia asioita, kuten muurahaisia.

– Aion jatkossakin kertoa ylpeänä, mitä Oliver harrastaa.

”En ole koskaan antanut periksi erityislapsen vanhempana”

Vertaistukiryhmissä Krista on huomannut, että erityislasten vanhemmat ovat vaativia itseään kohtaan.

– Oletetaan, että pitäisi tehdä tiettyjä asioita, vaikka ne eivät sopisi omalle perheelle.

Eräs vanhempi koki syyllisyyttä siitä, ettei vienyt perhettään aurinkoisena kesäpäivänä uimarannalle. Toisaalta retki olisi ollut erityislapselle epämiellyttävä, koska helteisenä päivänä rannalla oli paljon ihmisiä.

– Kesälomaa voi viettää muutenkin kuin rannalla. Toivon, että voin omalla teoksellani ja esimerkilläni kannustaa erityislapsiperheitä elämään omannäköistä elämää.

Krista arvelee, että vaativuus itseä kohtaan syntyy siitä, että elämä erityislapsen vanhempana on usein kuormittavaa ja monesta asiasta on taisteltava lapsen puolesta.

Kristankin perheessä esikoisen oli määrä aloittaa koulutaival luokalla, jossa tunnelma oli hyvin levoton, jopa aggressiivinen. Nähtyään lapsen reaktion Krista päätti, ettei koulu olisi oikea paikka hänen lapselleen.

Muutaman viikon jälkeen pojalle järjestyi koulupaikka toisaalta.

– En ole koskaan antanut periksi. Valitettavasti se on osoittanut, että vain niin erityislapsen vanhempana saa lapsilleen sitä, mitä he tarvitsevat, vaikka aina vaatiminenkaan ei riitä.

Oliver sai autismidiagnoosin, kun perheen nuorin lapsi oli parivuotias. Krista uskoo, että he olisivat miehensä kanssa halunneet kolmannen lapsen, vaikka Oliverin erityisyys olisi vahvistunut ennen kolmatta raskautta.

– En usko, että se olisi sulkenut pois toivetta kolmannesta lapsesta.

Nepsy-eloa nuorten kanssa

Nykyään Kristan perheessä eletään uutta aikaa, sillä kaikki lapset alkavat olla yläkouluiässä. Esikoinen on siirtynyt toisen asteen opintoihin.

Oliver käy nyt kahdeksatta luokkaa, joten seuraavaa koulupaikkaa on aikaa pohtia.

Tällä hetkellä Krista on lähes varma, että Oliver tulee hakeutumaan koulutusohjelmaan, jossa harjoitellaan muun koulunkäynnin ohella myös itsenäisen elämän taitoja, kuten kaupassa käymistä, pukemista ja omasta hygieniasta huolehtimista.

Tulevaisuuteen Krista katsoo valoisin silmin. Lasten erityisyydessä on paljon hyvää ja hienoa.

– He ovat avanneet silmiäni monille asioille. En ylipäätään olisi sama ihminen ilman heitä. Kompuroinneista huolimatta elämä on onnellista ja meidän näköistämme.

– Tiesin jo raskauden alussa, ettei kaikki ole kuten pitää. Koronan jälkeen säännöllinen ovulaationi oli elänyt omaa aikaansa. Ja yhtäkkiä olinkin sitten raskaana.

Raskausaika oli jo tuttua: Emmillä on entuudestaan kaksi tyttöä ja yksi poika, iältään 3, 8 ja 14-vuotiaita. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin kuin Emmin aiemmissa raskauksissa.

Läheiset, ystävät ja tutut olivat raskaudesta iloisia, mutta Emmi piti matalaa profiilia, eikä ostanut mitään vauvantarvikkeita.

Niskapoimu-ultrassa raskausviikolla 12. kaikki näytti normaalilta. Sydän sykki, istukka oli oikeassa paikassa ja pienet söpöt jalat kippurassa. Myös raskausviikon 18. ultrauksessa sydänäänet ja liikkuminen olivat normaalit, vaikkakin sikiön mittoja oli vaikea saada otettua. Vasta 20. raskausviikolla tehdyssä rakenneultrassa alkoi tapahtua.

– Kesti 20 minuuttia, että saatiin näkyviin edes vauvan ensimmäinen jalka. Eikä se näyttänyt normaallta. Se oli jotenkin oudosti vinossa. Tiesin, että kampuroilla on usein muitakin ongelmia. Tajusin samantien, että nyt pyörä lähtee pyörimään.

Rakenneultrassa todettiin, ettei sikiöllä ollut kaikki hyvin, minkä Emmi jo siinä vaiheessa tiesi itsekin. Emmi romahti siinä paikassa. Hän tunsi olevansa kuin sumussa.

Ei syytä löydöksille

Emmi lähetettiin lisätutkimuksiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Kun tutkimuksia oli takana kaksi tuntia, todettiin, ettei sikiöllä olisi minkäänlaisia normaalin – tai edes siedettävän – elämän mahdollisuuksia.

– Meidän tapauksessamme vaihtoehdoista ei edes keskusteltu. Sanottiin heti, että jos vauva selviäisi kohdun ulkopuolelle, hänellä ei olisi minkäänlaisia kognitiivisia, älyllisiä tai motorisia mahdollisuuksia. Hermosto ja pikkuaivot käytännössä puuttuivat.

Kyseessä oli todennäköisesti jokin harvinainen syndrooma tai oireyhtymä. Ei tiedetty, johtuivato kaikki poikkeamat samasta nimittäjästä vai oliko yhtälössä sattumoisin monta erillistä vakavaa asiaa.

– Tuntui siltä kuin sieluni olisi revitty ruumiistani irti. Tuli todella kummallinen olo. Mietin, olenko oikeasti tässä tilanteessa vai onko kaikki vain unta.

Samaan aikaan Emmi päätti kuitenkin, ettei hän halua katkeroitua.

Emmillä ja vauvan isällä oli kaksi vaihtoehtoa: geneettinen keskeytys tai vauvan välitön saattohoito hänen synnyttyään.

– Me valitsimme oman kärsimyksen lapsen kärsimyksen yli eli geneettisen keskeytyksen. Vaikka sen järjellä tiesin, että tämä on ainoa tapa toimia, samalla tajusin, että siitä alkaa pitkä prosessi surun läpikäymiseen.

Täydellinen omana itsenään

Ennen synnytystä Emmi sai paniikkikohtauksia ja oksensi rajusti. 

– Minua ahdisti niin paljon, että olisin halunnut jonkinlaisen kokovartaloravistelun. Pelottavinta oli se, kun istuin yksin omien ajatusteni kanssa.

Kätilö sanoi Emmille, ettei hänen pidä hämmästyä, jos vauvasta synnyttyään kuuluisi itkun ääntä. Se olisi kuulemma vain refleksi.

Käynnistetty synnytys tapahtui raskausviikolla 22 ja kesti lähes kuusi tuntia. Se otti lujille. Kun kaikki oli ohi, itkua ei kuulunut.

Vauva sai nimekseen Mateo. Hän syntyi huhtikuun kahdeksantena päivänä 2023.

Etukäteen Emmiä jännitti nähdä Mateo-vauva, koska hän tiesi, että vauva olisi ulkoisesti erinäköinen kuin terve lapsi. Mutta, kun Emmi sai Mateon syliin, hän oli itse rauhallisuus.

– Vauva ei näyttänyt normaalilta. Silti jostain syvältä kumpusi tunne, että siinä hän nyt on. Hän, jota olen kantanut. Juuri niin täydellisenä omana itsenään kuin hän on.

Emmi kysyi kätilöltä, saisivatko he nähdä vauvan ilman kapaloa.

– Siihen kätilö vastasi, että totta kai, hänhän on teidän lapsenne. Kommentti meni jotenkin syvälle sieluun. Se on jäänyt mieleen.

Kotona iski jälkipaniikki

Emmi ja lapsen isä jäivät pitkäksi aikaa synnytyssaliin. He juttelivat ja pitelivät Mateo-vauvaansa sylissä. Ottivat kuvia.

– Olimme siinä vaiheessa molemmat henkisesti täysin loppu. Ehkä shokissakin.

Kotiin päästyään Emmille tuli jälkipaniikki kaikesta. Hän mietti, eikö mitään muuta tietä olisi voinut olla kuin tämä. Se oli suruprosessin alkua.

Ensimmäiset kuukaudet vauvan synnytyksen jälkeen ovat sumun peitossa. Emmi ei muista noista ajoista oikein mitään. Kolmen lapsen arki ja työt pitivät hänet kuitenkin aktiivisena. 

Kun hautajaisista oli kulunut vähän aikaa, Emmi ja vauvan isä kävivät läpi koko skaalan geenitestejä. Mistään ei löydetty vikaa tai selityksiä tapahtuneelle: kaikki kromosomit olivat normaalit. Myöskään patologin lausunnosta ei ilmennyt syytä.

– Lääkärit eivät osanneet selittää, miksi meidän vauvamme oli monivammainen tai mikseivät vammat näkyneet tutkimuksissa ennen raskausviikkoa 20. Monta asiaa oli pielessä samaan aikaan. Kaikki jää todennäköisesti mysteeriksi.

Mielen puolustusmekanismi suojeli

Emmi yritti antaa itselleen luvan tuntea kipua. Hän antoi kyynelten tulla, mikä ei ollut hänen tapaistaan.

Traaginen ja raskas kokemus kävi mielenterveyden päälle. Tuska oli ja pysyi Emmin joka solussa. Se piti tiukassa otteessaan.

Lääkäri sanoi, ettei Emmi olisi voinut tehdä mitään paremmin raskautensa aikana. Eikä hän myöskään olisi voinut vaikuttaa tapahtuneeseen.

– Se helpotti vähän, mutta kyllä tämä kipeä kokemus jäi silti alitajuntaan vaivaamaan.

Emmi yritti itseään suojellakseen pistää Mateo-vauvan kuoleman taka-alalle. Hän panttasi suruprosessiaan. Se oli olemassa, mutta siihen ei saanut vielä koskea.

– Kukaan ystävistäni tai läheisistäni ei saanut puhua Mateosta. Kielsin heitä mainitsemastakaan koko asiaa. Koska en kyennyt käsittämään tapahtunutta, en pystynyt puhumaan siitä muiden kanssa.

Kuolemaa seurasi muutoksen tarve

Toimeliaana ihmisenä Emmi ei voinut jäädä tuleen makaamaan. Hän otti ja lähti lasten ja puolisonsa kanssa neljäksi kuukaudeksi Espanjan lämpöön. Oli hyvä päästä muualle. Töitä hän pystyi tekemään etänäkin. Päässä kuitenkin pyöri paljon asioita. Elämä ei ollut enää entisensä – eikä Emmikään.

Syksyllä Emmi keskittyi korkeakouluopintoihinsa ja päätti lopettaa kymmenen vuotta kestäneen yritystoimintansa ja perustaa sen tilalle uuden bisneksen. Hän piti itsensä jatkuvasti kiireisenä. Sitten suhde Mateo-vauvan isän kanssa alkoi rakoilla. 

– Minulle tuli muutoksen tarve Mateon kuolemasta. Se muutti niin paljon omaa minää ja sitä, miten katson nyt maailmaa.

Lopulta Emmi tuli siihen päätökseen, että halusi erota puolisostaan. Iso asunto meni myyntiin. Emmi ja lapset muuttivat pienempään keskenään.

– Minun pitää saada olla omassa rauhassa. En ole vielä ehtinyt surra enkä käydä läpi raastavaa menetystä. Enkä tiedä kauanko se kestää.

Emmi ei halunnut luopua tuskasta, koska se tuntui olevan kuin side Mateo-vauvaan.

Elämän merkityksellisyys

Kela on myöntänyt Emmille kolmen vuoden tuetun psykoterapian. Pari sessiota on jo käyty. Kun terapeutti ensimmäisellä käynnillä kysyi, että mistä he alkaisivat keskustella, meni Emmi aluksi lukkoon.

– Luulin, että tulisi hirveä puhetulva, mutta minun olikin vaikea mennä aiheeseen. Kipeä haava piti aukaista jälleen. Terapian jälkeen olin aivan puhki.

Emmin elämässä on aika ennen ja jälkeen menetyksen. Hänellä on neljä lasta, joista Mateo on enkelivauva. Enempää lapsia hän ei halua.

– Tällainen suru on sellaista, että se muuttaa elämää ja ihmistä. Ajatukset, arvomaailma ja identiteetti menevät uusiksi. Elämä saa aivan toisenlaisen merkityksen. Kaikki pienimmätkin asiat näyttäytyvät ihan eri tavalla.

– Tämä poika teki jotain suurta ja lähtemätöntä, vaikka ei koskaan saanutkaan mahdollisuutta elämään. Hänellä oli tarkoitus ja siinä on merkityksellisyyttä.

Nyt Emmin elämään on tullut takaisin toivoa ja valoa. Uusia yrityksiä ja uusi kattoterassikoti.

– On alkanut pikkuhiljaa tuntua siltä, että tästä pääsee yli. Meidän ihmisten merkityksellisyys ei ole siitä ajasta kiinni, jonka saamme täällä viettää, vaan siitä mitä teemme tai aikaansaamme kyseisessä ajassa.

– Huonommuuden tunne ja itsensä vertailu liittyy usein itsevarmuuden vajavuuteen. Omien taitojen tiedostaminen on tärkeää, ja siinä vanhempien rooli on merkittävä, korostaa Maija-Riitta Hirvonen.

Hirvonen työskentelee asiantuntijana lääkärikeskus Mehiläisessä. Hänellä on pitkä kokemus työstä lastentarhanopettajana, ja hän toimii myös psykoterapeuttina.

Kun lapselle antaa positiivista palautetta ja häntä kannustaa onnistumisissa, lapsi oppii samalla, mitä häneltä odotetaan. Liian suuret odotukset voivat saada aikaan huonommuutta.

Jos lapsi ei saa tarpeeksi tukea vanhemmiltaan, aukon täyttää helposti ulkopuolinen tuki, eikä lapsi koe olevansa riittävä omana itsenään.

– Emme voi aina välttää vertailua, mutta voimme vahvistaa sen vaikutuksen merkityksettömyyttä.

Kehu edistyksestä ja etsi asioita, joissa lapsi on hyvä

Esimerkiksi, kun lapsi opettelee taitoja, on usein tärkeää kehua jo edistymisestä. Huomasitko, että olet tuossa parempi kuin viime vuonna tai viime viikolla?

Aikuinen voi myös palata omiin lapsuuden kokemuksiinsa, jos sieltä on löydettävissä rohkaisua, Hirvonen ehdottaa. Miltä vanhemmasta tuntui esimerkiksi omien maitohampaiden lähteminen tai miten itse selvisi oman kokonsa kanssa?

– Vanhempi on lapsen tärkein auktoriteetti ja idoli.

Hirvonen muistaa, miten hänen oma lapsensa oli aikanaan pahoillaan siitä, ettei ollut lukuihmisiä. Äitinä hän ohjasi poikaa näkemään, kuinka hyvä tämä oli vastaavasti kädentaidoissa.

– Etsi asioita, joissa lapsi on hyvä. On tärkeää auttaa lasta pohtimaan omia vahvuuksiaan.

Hirvonen toteaa harrastuksiin liittyen, että lapset saattavat haluta kokeilla monenlaista ja harrastaa jotakin vain, koska kaveritkin harrastavat. Mutta vanhempi tuntee lapsensa parhaiten ja voi auttaa häntä löytämään aidosti taitoja vastaavan harrastuksen.

Käännä negatiivinen positiiviseksi

Lapsen ulkoisista ominaisuuksista on myös hyvä keskustella perheen kesken. Jokainen on erilainen, mutta myös samankaltaisuuksia kannattaa etsiä joukkoon kuulumisen vahvistamiseksi. Jos esimerkiksi pituus harmittaa lasta, häntä voi muistuttaa pienen koon eduista.

– Hyöty voi olla esimerkiksi ketteryys ja nopeus ja se, että saa olla usein jonon alkupäässä. Pieni mahtuu myös paikkoihin, joihin pidempi ei mahdu. Ei tehdä erilaisuudesta ongelmaa vaan mahdollisuus.

Mitä tavara muuttaisi elämässäni, ja kuinka hyvin olen pärjännyt ilman sitä?

Tavaroiden hankinnassa Hirvonen kannustaa keskustelemaan sen hyödyistä yhdessä lapsen kanssa, oli kyse sitten älykellosta tai vaikka uudesta lelusta: tarvitsenko tätä oikeasti vai haluanko sen, koska muillakin on?

Lasta voi myös auttaa ymmärtämään, ettei haittaa, vaikka itseltä puuttuisi jotakin, mitä ystävillä on. Tärkeää on myös pohtia, kuinka hyvin hän on tähänkin asti selvinnyt ilman tavaraa.

–  Lapselta voi kysyä, mitä se muuttaa, jos sinulla olisi vaikka älykello. Ja missä kaikessa pärjäät nyt ilmankin sitä?

Voi myös rakentaa suunnitelmaa, miten lapsi toimii ja vastaa, jos joku kaveri kysyy ja ihmettelee, miksei lapsella ole jotain tavaraa.

– Lasta voi valmistella tilanteisiin, eikä hänen tarvitse ottaa vastaan kiusaamista.  Hän voi sanoa toisille esimerkiksi, ettei hän tarvitse sitä, Hirvonen vinkkaa. 

– Ei ole häpeä olla poikkeava vaan pitää osata kääntää poikkeus hyödyksi.

Riittämättömyyden tunne voi seurata aikuisuuteen

Jos lapsuudessa kokee paljon huonommuutta, riittämättömyyden tunne voi Hirvosen mukaan seurata aikuisuuteen asti. Yksi tärkeä keino sitä vastaan on oppia asettamaan realistisia tavoitteita.

– Lapsen ja aikuisen yhteisillä sopimuksilla on hyvä harjoitella tavoitteiden asettelua ja oppia pilkkomaan ne pienempiin tavoitteisiin. Usein tavoitteiden asettaminen tuntuu haastavalta, kun tiedostetaan vain päätavoite, eikä osata rakentaa matkaa sinne ja pysähtyä matkalla osatavoitteisiin, psykoterapeutti avaa.

Onnistumisen kokemukset ovat ehdottomasti tärkeimpiä hyvän elämän rakentajia, hän jatkaa.

– Emme voi kuitenkaan välttyä epäonnistumisilta, sillä emmehän voi koskaan tietää, miltä tuntuu nousta ylös, jos emme koskaan kaadu.

Myös vanhempi itse saattaa kamppailla vaikeiden tunteiden kanssa. Aikuisuudessa huonommuuden tunteiden käsittelyyn auttaa itsetutkiskelu, psykoterapia, tai tietoinen työskentely omien uskomusten ja tunteiden kanssa.

– Kaikki eivät aina vaadi terapiaa, mutta monesti on hyvä päästä alkuun asiantuntijan kanssa, joka voi sanoittaa ja nostaa esille asioita, joita ei itse ole oivaltanut.

Oman mielen kanssa työskentely läpi elämän on mielenkiintoinen matka ja yhtä tärkeää kuin kehon muukin hyvinvointi.