Juuri siinä piilee ongelman ydin, väittää Becky Kennedy, joka on Yhdysvalloissa tunnettu vanhemmuusvaikuttaja ja -kirjailija sekä kliinisestä psykologiasta väitellyt tohtori. Hänen vanhemmuusvinkkeihin keskittyvällä Instagram-tilillään on yli kolme miljoonaa seuraajaa.

Helmikuussa 2025 Kennedy teki julkaisun, joka käsittelee valtataisteluiden välttämistä ruokapöydässä. Kennedyn mukaan valtataistelut johtuvat usein siitä, että vanhempi vaatii lapselta pöydässä asioita, joita kasvatuksellisesta näkökulmasta ei tarvitsisi vaatia.

Toisin sanoen: vanhemman kannattaisi tarkistaa oma asenteensa ennen kuin käy valtataistoon lapsen kanssa. Kennedyn mukaan on erityisen tärkeää tunnistaa ero hyvän vanhemmuuden ja hyvän syömisen välillä.

Vanhemmalla ja lapsella on eri tehtävät ruokapöydässä

Julkaisussaan Kennedy erittelee vanhemman ja lapsen tehtävät, mitä tulee perheen ruokailuun.

Vanhempi päättää, mitä syödään, milloin syödään ja missä syödään. Vanhempi siis valitsee tarjottavan ruoan, ruokailuajan ja sen, syödäänkö pöydän ääressä yhdessä vai jollain muulla tavalla.

Lapsi sen sijaan saa päättää, kuinka paljon hän syö vai syökö ollenkaan. Kennedy perustelee näkemystään niin, että vanhemman tehtävä on loppujen lopuksi vain tarjota terveellistä ja ravitsevaa ruokaa sekä luoda lapselle myönteinen ruokailuympäristö – ei pakottaa lasta syömään juuri niin kuin on suunnitellut.

Ongelmia sen sijaan syntyy, jos vanhempi yrittää lapsen tontille. Esimerkkinä Kennedy antaa tilanteen, jossa lapsi on syönyt pelkkää pastaa mutta vanhempi ei salli hänen nousevan pöydästä, ellei tämä suostu syömään myös tomaatteja. Lopputuloksena on todennäköisesti konflikti ja valtataistelu.

Lapsellakaan ei ole asiaa vanhemman tontille. Vanhempi ei esimerkiksi saisi Kennedyn mukaan laittaa lapselle tämän pyynnöstä jotain muuta ruokaa, koska silloin valtataistelu on hävitty.

Entä miten käy terveellisen ruokavalion?

Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, moni ehkä puhisee nyt. Lapsen ruokavalio ja riittävä ravintoaineiden saanti on kuitenkin vanhempien vastuulla.

Kennedyn mukaan asiasta ei kannata stressata liikaa. Vinkissä ei ole kyse siitä, miten lapsen saisi kuin taikaiskusta syömään monipuolisesti omasta tahdostaan. Kyse on pysyvästä ruokailukulttuurin muutoksesta, joka Kennedyn mukaan auttaa lasta kehittämään terveen ruokasuhteen.

– Luota lapsesi kykyyn kuunnella kehoaan ja kehittää terveellisiä ruokailutapoja ajan kanssa, Kennedy rohkaisee kuvatekstissä vapaasti suomennettuna.

Alkuperäinen, englanniksi julkaistu kuvasarja on alla. Äänestä artikkelin lopussa, mitä mieltä olet vinkin toimivuudesta!

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Dr. Becky (@drbeckyatgoodinside) jakama julkaisu

Mentaalinen vahvuus ei tarkoita aivan samaa kuin mielenterveys tai resilienssi eli psyykkinen joustavuus.

Mentaalisesti vahva kykenee käsittelemään stressiä ja elämän vastoinkäymisiä terveellä tavalla.

Hän osaa sanoa ei asioille, joita ei koe hyväksi tai sopivaksi itselleen. Hänellä on kykyä tarkastella ja pohtia omaa käyttäytymistään ja ajatteluaan realistisesti. Hän osaa keskittyä tärkeisiin asioihin elämässään, ylläpitää hyviä ihmissuhteita ja luoda nuoruudesta alkaen työuraa.

Kun vanhemmat keskittyvät tietoisesti lapsensa mentaalisen vahvuuden kasvattamiseen, lapsesta voi kasvaa itsenäinen ja itsevarma ongelmanratkaisija ja omien tavoitteidensa saavuttaja.

Hyvän mentaalisen vahvuuden kasvattamiseen tarvitaan lähinnä neljää asiaa: myönteistä lapsen ja vanhempien välistä suhdetta, rakastavaa ja rajoja asettavaa vuorovaikutusta, lapsen toiminnan selkeää ohjaamista sekä sopista haasteita lapsen aivoille ja taidoille.

6 tapaa kehittää lapsen mentaalista vahvuutta

1. Ole rakastava ja luja

Vanhempi on rakastava, päättäväinen ja luja, lasta ohjaava ja rajoittava.  Vanhempi osoittaa lapselle huolehtivansa aina tämän turvallisuudesta, mutta odottaa lapsen harkitsevan omilla aivoillaan, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.

Vanhempi ohjaa lasta vastuuntuntoisuuteen ja sanoittaa ongelmanratkaisua. Aikuinen opettaa omalla esimerkillään, että ongelmat eivät ratkea itsestään eivätkä yllättäen, vaan ne ratkaistaan ajattelemalla ja toimimalla.

2. Arvosta lasta – ja odota häneltä arvostusta itseäsi kohtaan

Puhetyyli, jolla aikuinen antaa lapsen kohdella itseään, muotoutuu useimmiten lapsen tyyliksi kohdella kavereitaan ja muita aikuisia. Vanhemman on hyvä kertoa lapselle selkeästi, mitä odottaa tämän käyttäytymiseltä itseään ja toisia ihmisiä kohtaan.

3. Keskity arjen rakenteeseen ja perheen kulttuuriin

Perhe-elämässä ja lasten kasvattamisessa kannattaa keskittyä enemmän arjen rakenteeseen ja perheen oman kulttuurin luomiseen kuin tavoitteisiin ja päämääriin. Rakenne ja kulttuuri muodostuvat päivittäisistä rutiineista ja perheen yhdessäolon tavoista.

Kun arjessa on hyvä, sujuva rakenne tapoineen ja käytäntöineen, lapset pääsääntöisesti käyttäytyvät paremmin, stressiä on vähemmän ja ihmissuhteet ovat myönteisempiä. 

4. Sano lapselle usein: Et osaa tätä vielä mutta harjoitellaan yhdessä

Lasta kannattaa kiittää tekemisestä ja aktiivisuudesta, ei niinkään lopputuloksesta. Sen sijaan, että aikuinen kehuu värityskuvaa hienoksi, hän voi ihailla ja  kehua, miten lapsi on osannut keskittyä ja valinnut kuvaansa iloiset värit.

Virheet ovat osa lapsen kehitystä ja oppimista. Vauvat epäonnistuvat kaiken aikaa ja yrittävät uudelleen vanhempien kannustamana, kunnes oppivat. Myönteinen kannustus ja uudelleen yrittäminen tulisi jatkua läpi lapsuuden, ja vielä aikuisiässäkin.

Kun lapsi tekee virheen, hänen kanssaan voi keskustella, mitä ei mennyt oikein.

”Seuraavalla kerralla sinä tiedät paremmin, miten kannattaa toimia.”

5. Sanoita lapselle tunteita ja ajattelua

Lapselle on tärkeää sanoittaa tunteita ja hyviä käytöstapoja, loogista ajattelua, luovuutta ja ongelmanratkaisua. Kun vanhempi tekee sekä omaa että lapsen ajattelua näkyväksi, lapsen ajatteluntaidot vahvistuvat.  

Lapsi tarvitsee ohjausta ja kannustusta omien aivojensa  käyttämiseen sekä suojelemiseen haitallisilta asioita ja teoilta. Lapsen kanssa kannattaa keskustella päivittäin ja haastaa kysymyksillä:

Mistä olet tänään ylpeä itseäsi?

Mikä oli kaikkein kiinnostavin asia, jonka koit tänään?

Kuka oli tänään ystävällinen sinulle?

Ketkä kaikki ihmiset auttoivat sinua tänään ja huolehtivat siitä, että sinulla on kaikki hyvin?

Mistä virheestä opit tänään?

6. Rakenna luottamusta

Lapsen luottamussuhde vanhempaan muotoutuu niissä hetkissä, jolloin vanhempi ottaa kopin lapsen tarpeista, tunteista ja impulsseista.

Lapsen luottamus vanhempaan voimistuu, kun vanhempi ymmärtää lapsen tarpeen ja asettaa suojelevan rajan impulsseille:

• Keskity kuuntelemaan lasta ja pyri ymmärtämään tunne lapsen käytöksen takana.
• Vahvista lapselle, että ymmärrät hänen kokemuksensa ja tunteensa.
• Aseta raja impulsiiviselle käytökselle, vaikka lapsi olisi miten pettynyt ja turhautunut tahansa. Auta lasta kestämään ja käsittelemään pettymyksensä turvallisesti. Kestä epämukavuutta yhdessä lapsen kanssa.

Mentaalinen vahvuus kasvaa, kun lapsi on nähty, kuultu, rakastettu ja kannustettu olemaan sinnikäs. Lapsen on tärkeää kuulla usein omilta vanhemmiltaan, että vanhemmat uskovat hänen oppivan.

Kun vanhempi oikeasti tykkää viettää aikaa lapsen kanssa, uusien asioiden kokeilemisesta ja oppimisesta syntyy mukavia muistoja ja sosiaalista pääomaa.

Lähteet: Daniel G. Amen M.D., Charles Fay Ph.D:  Raising Mentally Strong Kids: How to Combine   the Power of Neuroscience with Love and Logic to Grow Confident, Kind, Responsible, and Resilient Children and Young Adults; 10 Questions to Ask Kids Beyond ”How Was School Today?” | Psychology Today; The power of yet | Carol S Dweck | TEDxNorrköping

Tällä käsitteellä kuvataan kasvuympäristöä, jossa lapsi ei voi kehittyä rauhassa omassa luonnollisessa tahdissaan, vaan häneltä odotetaan jotakin, mihin hänen ikäisensä taidot eivät vielä riitä. Lasta kasvatetaan enemmän aikuisen näkökulmasta kuin lapsen tarpeita ymmärtäen.

Kiirehditty lapsuus on aikataulutettua ja lapselta odotetaan käytöstapoja, joita hänen kehittyvät aivonsa eivät kykene omaksumaan.  

Vanhempien kiire ja stressi altistavat hoputukselle

Tutkimustiedon mukaan kiirehdittyjä lapsia on erityisesti perheissä, joissa vanhemmilla on paljon työkiireitä ja stressiä.

Kiireisellä ja stressaantuneella vanhemmalla ei ole aina kapasiteettia keskittyä läsnäoloon perheessä ja lapsen kasvattamiseen. Vapaa, pitkäkestoinen leikki ja kiireetön leppoisa yhdessäolo perhe-elämästä ovat kadoksissa.

Mielikuvitusrikkaiden leikkien sijasta vanhemmat tarjoavat lapselle aikaa digilaitteiden ääressä tai tavoitteellisia, lasta haastavia harrastuksia.

Lastenkasvatuksen tilalle on tullut nopeat, hermostuneet käskyt ja komennot – tai nykyisin yhä useammin suostuttelevat neuvottelut lapsen kanssa, lapsen itsemääräämisoikeuden korostaminen ja loputon ymmärtäminen.  

”Superlapsuus” hoputuskulttuurin taustalla

Vuosituhannen vaihteessa yhä useammat vanhemmat alkoivat kasvattaa ”superlapsia”.

Superlasten vanhemmilla on epärealistisia käsityksiä lastensa kyvykkyydestä ja lahjakkuudesta. Ilmiötä kutsutaan myös pseudosofistikaatioksi. Käsitykset taitavuudesta ja lahjakkuudesta on pinnallista, teennäistä ja ylpeilevää.

Superlasten vanhemmilla on taipumus valmentavaan kasvatustyyliin ja misedukaatioon.

Misedukaatiolla tarkoitetaan sitä, että lasta kasvatetaan epäluotettavista tietolähteistä – self help -kirjoista, blogeista tai some-kanavista – poimituilla hajanaisilla konsteilla ymmärtämättä lapsen perustarpeita.

Superlapsuuden eläneet ovat nyt pari-kolmekymppisiä, 1990-luvulla ja vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneitä. He edustavat myös ensimmäisiä medikalisoituja sukupolvia, joiden tunne-elämä ja käytöspulmat diagnosoitiin ja psykologisoitiin.

Kiirehditty lapsuus voi johtaa aikuisiän ahdistukseen

Vanhempien tietoisuus lapsen kehityksestä ja haastavan käyttäytymisen syistä lisääntyi valtavasti, mutta samanaikaisesti monet vanhemmat kadottivat ymmärryksen ja kosketuksen siihen, mitä on olla lapsi, miten lapsen perustarpeet täytetään ja mistä syntyy onnellinen lapsuus.

Tutkimustieto viittaa siihen, että kiirehdityllä lapsuudella on yhteys aikuisiän ahdistushäiriöihin, arvottomuuden tunteisiin, somaattiseen oireiluun, ärtyvyyteen ja vaativuuteen itseä kohtaan.

Kiirehdityt lapset ovat joutuneet lapsuudessaan liian voimakkaan ulkoisen paineen kohteeksi. Paine on voinut johtua monesta eri syystä. Omat vanhemmat ovat voineet olla jatkuvasti stressaantuneita eivätkä ole kyenneet olemaan riittävästi läsnä lapselle, syvemmän tason tunneyhteydessä lapseen.

Paine on voinut syntyä myös siitä, että vanhemmat ovat valmentaneet lasta kohti vanhemman omia päämääriä tai ylipsykologisoineet lapsen kehityksen.

Joskus painetta kerääntyy sen vuoksi, että vanhemmalla on paljon ongelma, hän on epävarma eikä kykene hallitsemaan omaa elämäänsä. Lapsen täytyy ottaa pikkuaikuisen rooli ja miettiä asioita, jotka eivät hänen ikäiselleen kuulu. 

Paras lääke kiirehdittyyn lapsuuteen on leikki

Lapsen kehitystä eivät kiirehdi pelkästään tai aina omat vanhemmat, vaan myös sosiaalinen media ja koulu. Lapsiin kohdistetaan vaativia odotuksia ja ikätasoon nähden liian haastavaa informaatiota.

Psykologi Mark Traversin mukaan tärkein lääke kiirehdityn lapsuuden syndroomaan on pitkäkestoinen, vapaa leikki sisällä ja ulkona. Kun vanhemmat luovat tilaa pitkälle leikille ja lapsen mielikuvitus pääsee todella vauhtiin, myös vanhemman suhde omaan sisäiseen lapseen vahvistuu.

Leikki tekee niin lapset kuin aikuisetkin onnellisemmaksi.

Vapaan leikin ei tarvitse opettaa eikä kehittää lasta, mutta se kuitenkin kehittää. Pitkäkestoisessa, usein sotkuisessa ja raisussa leikissä lapsen kognitiiviset, sosiaaliset, emotionaaliset ja fyysiset taidot kehittyvät luonnostaan.

Arvosta lasta sellaisena kuin hän on. Jokaisella lapsella on vahvuuksia ja kehityksen haasteita. Superlapsia ja ongelmalapsia ei ole olemassakaan.    

Lähteet: Relationship Between Child Perfectionism and Psychological Disorders 3 Signs That You Had a Hurried Childhood | Psychology Today, How to Protect Kids From ”Hurried Child Syndrome” | Psychology Today

Sääntöjen ja päivärutiinien välityksellä lapsi harjoittelee omatoimisuutta, tunteiden säätelyä, toisten ihmisten tunteiden ja käyttäytymisen ymmärtämistä sekä vastuuntuntoa ja järkevien päätösten tekemistä.

Nämä kahdeksan asiaa on hyvä muistaa, kun luot ja ylläpidät perheen arkirutiineja sekä sääntöjä.

1. Temperamenttipiirteet vaikuttavat sääntöjen omaksumiseen

Osalle ihmisistä rutiinien ja sääntöjen omaksuminen on helpompaa, toisille vaikeampaa. Rutiinihakuisuuteen ja rutiinien välttelyyn vaikuttaa osaltaan synnynnäiset temperamenttipiirteet. Osa ihmisistä on synnynnäisesti rytmisempiä: heillä on esimerkiksi selkeä unirytmi ja nälkä tulee aina tietyllä kellonlyömällä. Mitä rytmisempi lapsi on, sitä enemmän hän tarvitsee rutiineja ja sääntöjä.

Näin lapsen rytmisyys vaikuttaa tilanteeseen:

• Jos synnynnäinen rytmisyys on keskitasolla, lapsi oppii yleensä noudattamaan sääntöjä sekä hieman joustamaan ja sopeutumaan yllättävissä tilanteissa.
• Jos rytmisyys on hyvin voimakasta, lapsi saattaa usein hämmentyä ja ahdistua muutoksista päivärytmissään.
• Jos synnynnäinen rytmisyys on vähäistä, lapsen voi olla vaikea muistaa sääntöä ja pitää kiinni päivärutiineista.

Jos vanhemman rytmisyys on vähäistä ja lapsen voimakasta, seurauksena voi olla paljon kiukkua ja hallinnasta karanneita tilanteita. Lapsi huutaa rytmin ja rajojen tarvettaan, kun taas vanhemmalle rutiineista kiinni pitäminen on vaikeaa.

2. Lapsen on helpompi omaksua sääntöjä, kun hänestä aidosti välitetään

Kakki lapset haluavat tuntea olevansa turvassa, arvostettuja ja kuuluvansa perheeseen sekä omaan ryhmäänsä. Turvallisuus, arvostus ja yhteenkuuluvuuden kokemus ovat jokaisen ihmisen perustarpeita. Kun lapsi kokee kuuluvansa perheeseen, ryhmään ja yhteisöön, hän käyttäytyy vastuuntuntoisemmin.

Jotta lapsi voi oppia välittämään toisista ja säännöistä, hän tarvitsee riittävästi kokemuksia siitä, että vanhemmat ja muut hänen elämässään mukana olevat aikuiset välittävät hänestä.

Kun aikuisen ja lapsen välille on muodostunut turvallinen ja välittävä suhde, lapsen on helpompi hyväksyä aikuisen asettamat rajat ja säännöt. Luo ensin hyvä, lämmin suhde lapseen ja ryhdy vasta sen jälkeen opettamaan sääntöjä.

Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen välittää hänestä silloinkin, kun hän tekee virheitä ja käyttäytyy ei-toivotulla tavalla.

3. Aikuinen luo odotukset käyttäytymiselle

Lapsi tarvitsee turvallisen ja kasvattavan ympäristön, jossa voi oppia, millaiset käytöstavat ovat sopivia ja toimivia, ja millaiset käytöstavat aiheuttavat harmia itselle ja toisille ihmisille. Lapsen on helpompi olla ja käyttäytyä hyvin, kun arki on aikuisilla hallinnassa. 

Jos lapselta ei odoteta tapoja ja rutiineja, hän tuskin noudattaa niitä. Vanhemman keskeinen tehtävä on opettaa lapselle itsesäätelyä ja -hillintää, tarpeelliset sosiaaliset normit sekä sosiaaliset taidot.

Lapset testaavat rajoja ja haastavat aikuisia. Se on luonnollinen osa lapsuutta. Käytöspulma on aina mahdollisuus oppia uusia tapoja, ei kuvaus lapsen luonteesta.

Lapsen on tärkeä oppia pohtimaan, miten oma käytös vaikuttaa toisiin. Monesti lapset ovat aika itsekeskeisiä ja heidän on vaikea ymmärtää toisten näkökulmia. Tästä ei pidä lasta syyllistää. Silti on tärkeää jutella toistuvasti huomaavaisuuden periaatteesta. Kun lapsi opettelee huomaavaisuutta yhdessä vanhemman kanssa, lapsen motivaatio huonon käytöksen välttämiseen kasvaa.

Jotkut lapset tykkäävät yllätyksistä, mutta eivät läheskään kaikki lapset. Monille yllätyksenä tulevat asiat aiheuttavat stressiä ja epämukavuuden tunnetta. Aikuisten tulisi ennakoida tilanteita ja kertoa lapselle etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu, miten kannattaa toimia ja millaista käytöstä seuraavassa tilanteessa odotetaan.

4. Toisten satuttaminen ei ole koskaan ok

Aggressio on luonnollista. Osa lapsista on synnynnäisesti taipuvaisia aggressioon.

Joskus aggressiivinen käytös voi olla lapsen reaktio arkeen, joka ylittää hänen sietokykynsä. Arjessa voi olla liikaa epävarmuutta, hälyä, rajattomuutta tai vastaavasti liian voimakasta kontrollointia. 

Lapselle voi opettaa hyviä keinoja aggression käsittelemiseen. Alle kolmevuotias lapsi tarvitsee ensisijaisesti aikuisen syliä kiukkunsa tyynnyttämiseen sekä huomion suuntaamista myönteisiin asioihin. Kiukkuisen taaperon kanssa voi vaikka katsella ulos ikkunasta ja ihmetellä lintuja tai ohi ajavia autoja, tai mitata hiiriajastin -sovelluksella, kauanko kiukun vaimenemiseen ja esimerkiksi vaatteiden pukemiseen kuluu aikaa.

Lapsen on keskeistä oppia, että toisten satuttaminen ei ole koskaan ok. Asiat selvitetään puhumalla, ei käyttämällä käsiä, jalkoja tai suuta satuttamiseen. Tunnesanojen käyttö auttaa lasta käsittelemään haastavia tilanteita sanoilla satuttamisen sijasta.

Jos lapsi vastustaa anteeksi pyytämistä, anna hänelle 5-20 minuuttia aikaa rauhoittua ennen kun puhut anteeksi pyytämisestä. Lapsen kanssa voi sopia etukäteen, missä on rauhoittumisalue, jonne hän menee vaikka rakentamaan legoilla tai katselemaan lempikirjaansa, kunnes on rauhoittunut.  

Lapselle kannattaa puhua rauhoittumisen taidosta, ei rangaistuksesta: Et voi leikkiä toisten kanssa, jos satutat toisia. Olet täällä sen aikaa, että rauhoitut ja voit taas leikkiä toisten kanssa.

5. Korjaa häiritsevää tai epäkunnioittavaa käytöstä ystävällisesti

Kun lapsen käytös on häiritsevää, huomauta siitä ystävällisesti ja kiitä lasta, kun hän korjaa välittömästi käytöstään. Pysy rauhallisena ja lasta arvostavana.

Voit myös käyttää tiettyä katsetta tai käsimerkkiä, josta lapsi tietää, että hänen käytöksensä ei ole nyt sopivaa.

Tarjoa lapselle mahdollisuus käytöksen korjaamiseen: Ei ole ok puhua minulle tuolla tavalla. Yritäpä uudelleen, miten voit sanoa saman asian ystävällisesti.

Et voi heitellä tavaroita. Voit käyttää sitä oikealla tavalla tai laittaa sen paikalle, johon se kuuluu. Kumman valitset?

Jos häiritsevä käytös ei lopu, vie lapsi rauhoittumisalueelle. Hän voi palata toisten pariin, kun kykenee käyttäytymään sopivalla tavalla.

Vältä huutamista, vihaisuutta ja uhkailua. Ole jämäkkä ja rauhallinen, pidä tilanne hallinnassa.

6. Jos lapsi on jatkuvasti äänessä, opeta vuorottelua

Lapset eivät useinkaan malta odottaa omaa vuoroaan, vaan haluavat kertoa asiansa impulsiivisesti purskautellen. Päiväkodissa oman vuoron odottamista harjoitellaan päivittäin. Myös kotona olisi hyvä opetella kunnioittamaan muiden puheenvuoroa ja odottamaan omaansa. Kaiken aikaa ja kaikissa tilanteissa ei voi olla suuna päänä äänessä. 

Vuoron odottamista voi harjoitella juttelemalla ruokapöydässä tai vaikka automatkalla niin, että aikuinen jakaa puheenvuorot. Järjestä lapselle tilanteita, jossa hän saa rauhassa kertoa omat juttunsa vuorollaan ja aikuiset kuuntelevat keskittyneesti tarkentavia kysymyksiä esittäen.

Äänekkyydelle on aikansa ja paikkansa. Lapsilla pitää olla mahdollisuus liikkua päivän aikana juosten, keinuen, huutaen ja vapaasti leikkien riittävän usein ja pitkäkestoisesti. Se on tärkeää myös aivojen kehityksen vuoksi.

Lasten täytyy saada myös pitää ääntä ja riehua, mutta ei kaiken aikaa eikä sopimattomissa paikoissa.  

Vuoron odottamista opitaan myös lautapelien äärellä. Pelit sekä leikkipuiston välineissä vuorottelu ovat hyviä keinot oppia sääntöjä ja toisen vuoron kunnioittamista.

7. Ohjaa rauhallisesti koskettamisen ja villiintymisen rajoja

Lasten välinen koskettaminen voi olla liian rajua painimista, tönimistä, halaamista vasten toisen tahtoa, puremista, sylkemistä, toisen hiusten jatkuvaa koskettelua, poskien puristamista tai ”uikkarialueella” leikkimistä.

Lapsen on tärkeää kuulla aikuiselta toistuvasti tämä ohje: Kosketus ei aina tunnu toisesta kivalta. Jos kaverisi tai aikuinen sanoo ei, silloin koskettaminen pitää heti lopettaa.

Kun lapset riehaantuvat leikeissään, mieti ennen kuin kiellät sen: Voitko antaa lasten iloita ja riehua tässä tilanteessa? Häiritseekö tämä ketään? Jos häiritsee, voivatko lapsen siirtyä riehumaan sopivampaan paikkaan?

Jos riehuminen voi jatkua, kuinka kauan annat sen kestää ja miten rauhoitat tilanteen ohjaamalla lapset tekemään jotakin muuta?

8. Opeta lapselle ongelmanratkaisua

Lapsia kehotetaan usein kertomaan aikuiselle, jos toinen lapsi käyttäytyy huonosti. Samalla lapsi saattaa oppia joka asiasta kantelemista.

Aikuisille kertomista olennaisempaa on oppia ratkaisemaan ongelmia. Ongelmat kannattaa selvittää aina toistuvalla kaavalla. Kaava voi olla esimerkiksi tämän tapainen:

1. Mitä tapahtui? (molempien näkökulmat)
2. Miltä sinusta tuntuu?
3. Mikä tässä on ongelma?
4. Mikä voisi olla ratkaisu tähän ongelmaan?
5. Minkä ratkaisun valitsemme?

Erimielisyyksien selvittämistä voi harjoitella myös näyttelemällä. Aikuiset voivat aluksi näytellä tilanteet ja mallintaa ongelmanratkaisua kavereiden kesken.

Lapset voivat oppia selvittämään pienet asiat keskenään, ensin aikuisen tuella ja vähitellen omin päin. Lasten kanssa voi pohtia, mikä on pieni ja mikä iso ongelma, johon tarvitaan aikuisen apua.

”Enkä mä ole lukenut yhtään!”

”Älä stressaa, lue sanat pari kertaa läpi. Älä pingota liikaa näistä koulujutuista”, vastasin tytölle ja pukkasin häntä hellästi kylkeen.

Olimme juuri lopettaneet urheilutreenimme, minä valmentajan roolissa, hän valmennettavanani. Tiesin, että tytön epätoivo oli teeskentelyä. Hän osaisi aivan varmasti kokeessa, lukemattakin. Saisi kympin, jälleen kerran.

Samanlaisia keskusteluja olimme käyneet monesti hänen ja ryhmän muidenkin tyttöjen kanssa. Aina olin antanut heille saman neuvon: älä lue kokeisiin niin paljon.

Tytön äiti kuuli keskustelumme ja näytti kauhistuneelta. Miten minä, lasten ja nuorten urheiluvalmentaja, saatan neuvoa lapsia laistamaan koulutöistä?

Ei saa unohtaa kympin tyttöjä

Kyllä, uskon koulutukseen ja pidän opiskelua tärkeänä asiana. Mielestäni mahdollisimman monen ikäluokasta kannattaa opiskella mahdollisimman pitkälle, ja esimerkiksi korkeakoulujen aloituspaikkoja pitäisi mielestäni lisätä.

Ja kyllä, olen huolissani poikien tyttöjä huonommasta opintomenestyksestä ja kaikista koulupudokkaista, joita uutisoinnin perusteella tuntuu olevan yhä enemmän.

Mutta yhtä huolissani, tai jopa vielä enemmän, olen ilmiöstä, joka on vallalla ainakin omassa kuplassani: tyttöjen järkyttävästä hikipinkoilusta ja ylisuorittamisesta koulussa.

Kasi ei enää riitä

Omana kouluaikanani noin sata vuotta sitten joka luokalla oli muutama kympin tyttö tai poika. Suurin osa porukasta oli keskiverto-oppilaita, jotka hoitivat koulutyönsä säällisesti ja saivat todistuksiin seiskoja ja kaseja. Niihin oltiin tyytyväisiä. Niillä päästiin lukioon ja sen jälkeen myös korkeakouluihin.

Näistä kasin oppilaista tuli myöhemmin yhteiskuntamme selkäranka: insinöörejä, sairaanhoitajia, opettajia. Koulumenestys oli tietenkin ihailtavaa, mutta se ei ollut kaikki kaikessa kuin ehkä muutamalle poikkeusyksilölle.

Toisin on tänä päivänä. Tuntuu siltä, että luokat ovat täynnä tyttöjä, joille koearvosana 9- on kauhistus.

Koulumenestystä ihaillaan, arvosanoja vertaillaan avoimesti ja kympin oppilaat nauttivat kavereidensa suurta arvostusta. Mitä enemmän pakerrat koulun eteen, sen siistimpi tyyppi kaveripiirissä olet.

Toki täydelliseen pakettiin kuuluu koekymppien lisäksi myös oikeanlaiset, muodikkaat vaatteet ja huoliteltu ulkonäkö. Meikki pitää olla tavallisena loskamaanantainakin peräkylän koulun pihalla kuin catwalkilta ja pitkät, kiiltävät hiukset täydellisillä laineilla.

Kasin – tai vielä pahempaa, seiskan tai kutosen – oppilaana et ole mitään. Saat jo alakoulun viimeisillä luokilla kuulla kavereiltasi, pahimmassa tapauksessa ehkä perheeltäsikin, että tulevaisuutesi on jo pilattu. Et pääse lukioon tai ainakaan hyvään, jos et nyt ryhdistäydy ja ala saada kunnon arvosanoja.

Opettajat kyllä yrittävät pitää positiivista mieltä yllä vanhempainvarteissa ja hokevat, että kasikin on ihan hyvä arvosana. Mutta eivät tytöt heitä usko. Ja miksi uskoisivat, kun lukioihin ei enää päästä seiskan keskiarvoilla ja korkeakoulujen aloituspaikkoja on karsittu.

Yliopistoihin mennään sisälle ällärivillä, ei seiskoilla.

Kymppirivi ei takaa menestystä

Ja samaan aikaan ihmetellään, miksi tytöt ovat yhä ahdistuneempia ja masentuneempia. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä.

Olisin ollut itsekin ahdistunut lapsi, jos olisin joutunut jo alakoulussa tavoittelemaan täydellisyyttä, peläten sitä, että keskivertosuoritus pilaa tulevaisuuteni.

Mitä me aikuiset sitten voimme tehdä? Koulutuspoliittisiin päätöksiin on tavantallaajan vaikea vaikuttaa muuten kuin äänestämällä.

Oma ratkaisuni on ollut puhua läheisille lapsille siitä, miten usein elämässä riittävän hyvä todellakin on riittävän hyvä.

Kaikessa ei tarvitse olla aina täydellinen, joka kokeesta ei tarvitse saada kiitettävää, eikä koulumenestys määritä sinua ihmisenä. Tärkeintä koulussa pitäisi olla oppimisen, ei arvosanojen.

Kukaan ei tule kysymään sinulta aikuisena, paljonko seiskaluokan joulutodistuksen keskiarvosi oli, on yksi lempilauseeni valmennettavilleni. Parhaiten elämässä menestyvät tyypit, jotka ovat kivoja toisille ihmisille, on toinen lempparini.

Siksi aion jatkossakin sanoa lapsille: älä lue liikaa kokeisiin.

Omista tavoista ja arvoista poikkeavat kasvatustyylit voivat närkästyttää vanhempia monesta syystä. Pelkona voi esimerkiksi olla, että lapsi saa öykkäröivästä kaverista huonoja vaikutteita.

Kyselyyn osallistuneet saivat valita 30 eri vaihtoehdosta, mitä tuttavapiirinsä kasvatustapoja he paheksuvat. Kolmen kärki piirtyi joukosta esiin kirkkaasti.

1. Liiallinen ruutuaika

Eniten ääniä sai vaihtoehto liiallinen ruutuaika tai epäsopivien sisältöjen salliminen.

Julkisuudessa keskustellaan paljon henkilökohtaisten älykännyköiden liikakäytöstä ja sosiaalisen median haittavaikutuksista. Taannoin Kaksplussan ruutuaikakyselyssä yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että sosiaalinen media pitäisi kieltää alle 16-vuotialta.

Ruutuaikaa voi silti olla tarpeettoman paljon, vaikka lapsella ei vielä olisi omaa kännykkää.

Vastaajista enemmistö ilmoitti olevansa alle kouluikäisten lasten ja taaperoiden vanhempia. Kyselyssä ei erikseen tiedusteltu, minkä ikäisten lasten kasvatusta vastaajat ovat tuomaroineet sivusta.

2. Periksi antaminen

Lapselle liiallinen periksi antaminen sapetti vastaajia yhtä paljon kuin liiallinen ruutuaika.

Vastauksissa korostui huoli siitä, millainen aikuisuus odottaa kurittomia lapsia, jotka saavat aina tahtonsa läpi. Monia sivustaseuraajia kauhistutti lapsiperhearjen hankaluus, kun jälkikasvu pomottaa vanhempiaan mielensä mukaan.

Kysyttäessä, kuka heidän tuttavapiiristään on syyllistynyt heidän mielestään paheksuttavaan toimintaan, eniten mainintoja saivat ystävät ja tuttavat, lähisukulaiset ja oman lapsen ystävien perheet.

3. Sen salliminen, että oma lapsi kiusaa toista

Kolmanneksi paheksuttavimmaksi kasvatustavaksi äänestettiin sen salliminen, että oma lapsi kiusaa muita. Vapaissa vastauksissa tällä nähtiin paikoin yhteys myös liialliseen periksi antamiseen.

Neljännelle sijalle ärsyttävien kasvatustapojen äänestyksessä ylsi liian kovien vaatimusten asettaminen lapselle koulussa ja harrastuksissa.

Viidenneksi nousi pahan puhuminen muista ihmisistä lapsen kuullen, millä epäilemättä on yhteys myös lapsen käsityksiin kiusaamisen hyväksyttävyydestä.

– Lelut ovat lapsella tärkeässä osassa ympäröivän maailman hahmottamisessa ja sosiaalisten taitojen kehittymisessä, hän muistuttaa.

Lelujen mankuminen saa monissa vanhemmissa aikaan ärtymystä ja pelkoa tilanteen hallitsemattomuudesta erityisesti yhteisten kauppareissujen aikana. Joskus saattaa iskeä kiusaus suostua lapsen pyyntöihin, jotta tilanteesta pääsisi helpommalla.

Lapset ovat kuitenkin fiksuja. Jos vanhempi antaa periksi mankumiselle, oppii lapsi saavansa haluamansa lelun, kun vain aikansa kyselee niiden perään. Hirvonen toteaakin, että tilanteessa on tärkeää, miten aikuinen suhtautuu ja reagoi lapsen vaatimuksiin.

Siinä, ettei anna periksi, auttaa esimerkiksi poikkeuksien pohtiminen: millaisia ovat tilanteet, joissa lapsi ei vaadikaan leluja tai lahjoja?

– Mitä minä vanhempana teen silloin toisin, miten tilanne on erilainen? Vaikka tällaisia hetkiä olisi vähän, niitä tulisi ruokkia, Hirvonen korostaa.

Kannusta lasta antamaan lelulle merkitys ja pohtimaan sen hyötyjä

Lelujen kohdalla kannattaa myös olla kiinnostunut kuulemaan, minkälaisia leikkejä lapsi niillä haluaisi leikkiä.

– On hyvä, että lapsi antaa lelulle merkityksen. Silloin se ei ole vain lelu muiden joukossa.

Lapsen kanssa voi myös yhdessä pohtia lelun hyötyjä: minkä kotoa löytyvien lelujen kanssa uusi lelu sopisi yhdessä käyttöön ja onko se todella välttämätön? Vai löytyisikö vastaava jo omasta kellarista, ja sen voisi pitkästä aikaa kaivaa esiin?

– Joskus on kyse siitä, että jollakin kaverilla on tietty lelu ja lapsi haluaa tyydyttää tarvettaan saada samanlainen, Hirvonen sanoo.

Lapsi mukaan seuraamaan kauppalistaa

Kauppareissuista ilman leluostoksia selviämistä edistää, jos etukäteen sopii lapsen kanssa, miten tällä kertaa kaupassa toimitaan. Jos lelu on luvattu ostaa, kannattaa sopia etukäteen, mikä tai minkä hintainen se saa olla.

Kun kaupassa on tarkoitus välttää leluhyllyjä, lapsi voi sen sijaan osallistua vaikka kauppalistan tekemiseen.

– Kaupassa häntä voi muistuttaa listasta ja tarvittavista ostoksista aina, kun huomaa ei-toivotun käyttäytymisen oireita, Hirvonen neuvoo.

Kauppalista tuo tunteen lapselle siitä, että hänkin on tärkeä ostoksilla.

– Lapsen lista voi olla koostettu kuvista, ja se voi sisältää jotakin lapselle mieluista. Hänelle voi antaa kaupassa esimerkiksi tehtäväksi etsiä jonkun listalla olevan tarvikkeen. Joissakin kaupoissa on myös lapsille omia pikkukärryjä, joihin he voivat etsimänsä tuotteet kerätä. Ja jos kauppareissulla on tarkoitus ostaa lelu, voidaan ensin hoitaa ruoka-asiat ja sen päätteeksi etsiä lelu yhdessä.

Jälkeenpäin kotona voi vielä muistuttaa lasta siitä, miten hyvin hän teki kaupassa ostoksia. Esimerkiksi ruokapöydässä kannattaa kehua perheelle, että tämä maito on muuten Petterin valitsema ja hän löysi sen hienosti.  

– Pienillä asioilla kasvatetaan lapsen itsetuntoa.

Lisäksi Hirvonen muistuttaa, että ei haittaa, vaikka ei aina onnistuisi pitämään lasta iloisena kassalle asti yrityksistä huolimatta.

– Ei siihen kukaan kuole, että joku lapsi vähän kaupassa huutaa, hän rohkaisee.  

Lahjoja palkinnoksi edistymisestä

Lapsi myös nauttii aina siitä, kun häntä palkitaan. Lelut ja tavarat ovat helppo palkitsemismuoto. Palkitsemista saattaa usein edeltää esimerkiksi tarrakalenteri, jonka pitää tulla ensin täyteen. Silloin kun ei ole merkkipäivä, lahjat voikin hyvin säästää palkinnoiksi.

Matkan palkintoon voi myös pilkkoa pienempiin asioihin, Hirvonen vinkkaa. Lapsi on hyvä ottaa suunnitteluun mukaan, sillä lapset ovat itse taitavia keksimään palkkioita onnistumisistaan.

– Tällä matkalla on hyvä korostaa lapsen taitoja ja onnistumisia, ei epäonnistumisia.

Samaa asiaa ei ole hyvä myöskään käyttää sekä palkkiona ja rangaistuksena.

– Jos sovitaan konkreettisesta palkkiosta, ei uhata sen pois ottamisella ei-toivotun käyttäytymisen aikana.

Tarrakalenterin sijaan voi kokeilla myös muita vastaavia, jopa parempia vaihtoehtoja. Esimerkiksi voi kerätä lapsen kanssa kauniita kiviä talteen, tai maalata ne kauniisti, ja sitten etsiä lapsen kanssa niille sopivan purkin, mieluiten lasisen, koska siitä näkyy läpi.

– Jokainen kivi purkkiin on merkki onnistumisesta. Purkin täytyttyä palkkio, kuten uusi lelu tai joku muu mukava asia, voidaan toteuttaa. On hyvä aloittaa pienestä purkista, jotta lapsen motivaatio säilyy, kun hän näkee purkin täyttyvän nopeasti. Palkkiokin voi olla aluksi pienempi.

Sitten jos lapsi maanittelee muissa tilanteissa lahjoja itselleen, voi muistuttaa, että meillähän on se kiva yhteinen keräily menossa. Missä vaiheessa siinä ollaankaan?

– Näin ajatus siirretään positiiviseen asiaan.

Johdonmukaisuus on valttia

Johdonmukaisuudella on suuri merkitys lahjojen ja lelujenkin kohdalla. Tärkeää on pyrkiä toimimaan ennalta odotettavasti. Psykoterapeutti Hirvonen opettaa ihmisen hermosoluista, joita kutsutaan peilisoluiksi. Niiden näkökulmasta toistot ja mallit vahvistavat lapsen kykyä jäljitellä, oppia ja sisäistää uusia taitoja.

Vanhemman johdonmukaista toimintaa helpottaa sopimusten tekeminen lapsen kanssa.

– Sen noudattamista pyritään ylläpitämään, ei seuraamaan sitä, milloin sitä rikotaan, hän myös painottaa.

Johdonmukaisuus auttaa myös luomaan turvallisuuden tunnetta, mikä puolestaan rohkaisee lasta osallistumaan ja oppimaan lisää.

Kuten monessa muussakin asiassa, lapsi omaksuu vanhempiensa arvoja ja toimintatapoja arjen sivutuotteina.

– Lapset ovat mallioppijoita. Eniten vaikuttaa vanhempien oma esimerkki eli se, miten rahaa perheessä käytetään ja miten rahaan yleisesti suhtaudutaan, sanoo Mannerheimin Lastensuojeluliiton asiantuntija Erika Viding.

Mallia katsomalla lapsi ei voi kuitenkaan oppia kaikkea. Vaikka Suomessa on totuttu vaikenemaan raha-asioista, Vidingin mukaan perheessä olisi hyvä keskustella rahasta ääneen.

– On todella tärkeää, että rahasta puhutaan ihan pienestä pitäen. Lapselle on hyvä tuoda näkyväksi, että raha ei vain ilmesty jostain tyhjyydestä vanhempien pankkitilille, vaan sen saamiseksi joutuu tekemään töitä.

Vidingin mukaan jo leikki-ikäiselle lapselle voi jutella rahasta ikätasoisesti. Noin viisivuotiaana lapsi kiinnostuu enemmän numeroista. Viding kuitenkin painottaa, että lasten kehityksessä on yksilöllisiä eroja.

Miten rahan arvoa voi opettaa?

Pieni lapsi ei vielä ymmärrä abstraktia rahapuhetta, vaan hahmottaa rahan olemusta parhaiten leikin kautta. Leikkikassakone ja -käteinen sopivat tähän tarkoitukseen erittäin hyvin, Viding vinkkaa.

– Jos perheessä pidetään karkkipäiviä, voi lapselle antaa myös kolikon tai kaksi ja auttaa häntä kaupan karkkihyllyllä selvittämään, mitä kyseisellä rahalla saa.

Ylipäätään lapsen mukaan ottaminen ostosreissuille auttaa lasta hiljalleen ymmärtämään kuluttamisen periaatteita.

Hieman isommalle lapselle voi Vidingin mukaan sanoittaa, kuinka paljon vanhempien täytyy tehdä töitä tiettyjä hankintoja varten. Lapselle voi myös selittää, miten esimerkiksi uuden auton ostaminen tai lomamatkaa varten säästäminen näkyy arjen raha-asioissa – joudutaanko hetken ajan esimerkiksi tinkimään jostain muusta, jotta kallis hankinta on mahdollinen?

Jos lapsi saa omaa taskurahaa esimerkiksi viikkorahana tai korvauksena kotitöistä, voi rahan käyttötarkoituksesta sopia yhdessä.

– On vanhempien päätettävissä, varataanko summasta jokin osuus tarpeellisiin hankintoihin vai saako lapsi käyttää rahan kokonaisuudessaan mihin tahansa.

Kun lapsella on mielessään jokin isompi hankinta, Viding suosittelee tukemaan lasta säästösuunnitelman tekemisessä.

Silti on hyvä pitää mielessä ja tähdentää myös lapselle, että vastuu perheen talousasioista kuuluu aikuisille. Vidingin mukaan on myös tärkeää huolehtia siitä, ettei rahasta tule perheen merkittävin arvo.

– Keskustelussa kannattaa pitää mukana näkökulma, että raha ei määritele, millaista hyvä elämä on tai millainen hyvä ihminen on.

Siksi vanhempi voi paitsi huolestua, myös turhautua nukkumaanmenoon liittyvästä venkoilusta. Huonoimpina hetkinä voisi olla valmis suostumaan lähes mihin tahansa, kunhan lapsen saisi yöpuulle.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Periksi antaminen, lapsen kanssa neuvotteleminen tai huutoon yltyminen eivät edistä asiaa, vaikka hetken mielijohteesta voi siltä tuntua.

Miten taaperon siis saisi unille?

Ensimmäinen virhe: ”Hyvä on, tämän kerran”

Pikkulapsi ei pysty käsittämään aikaa samalla tavalla kuin aikuinen. Hän ei ymmärrä, että tänään tehty poikkeus on todella vain poikkeus. Sen sijaan hän muistaa, että eilenkin katseltiin videoita iltasadun lukemisen sijaan – miksei tänään voisi tehdä samoin?

Kun samat iltarituaalit toistuvat illasta toiseen, lapsi oivaltaa, että nukkumaanmenoaika on lähellä. Iltapala, hampaiden harjaus ja iltasadun lukeminen antavat lapselle signaalin, että on aika orientoitua nukkumiseen.

Toinen virhe: ”Jos menet nyt kiltisti nukkumaan, saat palkinnon aamulla”

Vetoaminen tulevaisuudessa siintävään palkintoon ei tehoa samasta syystä: taaperoikäinen lapsi ei hahmota aikaa. Lupaus tulevasta palkinnosta ei tarkoita hänelle mitään.

Muutenkin vanhemman on syytä miettiä, kannattaako arkisista rutiineista erikseen neuvotella. Pieni lapsi ei saisi ladella sen kaltaisia ehtoja, että kunhan saa vaihtaa yöpukunsa, hän suostuu nukkumaan.

Tahtoiässä nukkumaanmenosta kehkeytyy helposti valtataistelu, ellei vanhempi vedä selkeitä rajoja. Jos lapsi yrittää viivyttää nukkumaanmenoa, ei leikkiin tule lähteä maanitellen tai uhkaillen. On parempi keskeyttää taistelu alkuunsa toimimalla johdonmukaisesti.

Kolmas virhe: ”Nyt! Heti! Nukkumaan!”

Lapsen riehuessa tai vastustellessa hermojen menetys voi olla lähellä, mutta vanhemman on tärkeää pysyä rauhallisena. Kaikki vanhemmasta välittyvä turhautunut energia on vain lisäpolttoainetta lapsen venkoilulle.

Sitä paitsi lapsi aistii vanhemman kärsimättömyyden, mikä itsessään vaikeuttaa rauhoittumista unille. Unen päästä saakin helpommin kiinni, kun koko perhe rauhoittuu illalla. Silloin lapselle ei synny vaikutelmaa, että muut jatkavat kivoja puuhia hänen mennessään nukkumaan.

Mitä sen sijaan kannattaisi sanoa?

Taaperoiässä lapsi kehittyy niin kovaa vauhtia, että rauhoittuminen unille on joskus hankalaa. Omien uusien taitojen ihmettely tai halu rupatella voivat pitää lapsen vireystilan korkealla iltarutiineista huolimatta.

Pikkulapsi voi olla ilta-aikaan oikea hyrrä tai papupata, mutta nukkumaan mennessä lapselle ei enää kannata jutustella takaisin. Muuten rauhoittuminen käy todella vaikeaksi.

Kun valot on sammutettu, vanhemman kannattaa olla niin vähäsanainen kuin mahdollista. Lopulta lapsi oppii, että hyvän yön toivotus on viimeinen asia, mitä päivän päätteeksi sanotaan.

Jos nukkumaanmenosta taistellaan joka ilta, vanhemman on hyvä tarkistaa päiväunien määrä ja se, saako lapsi tarpeeksi fyysistä aktiivisuutta ja hellyyttä päivän mittaan. Seurallisuuden ja läheisyyden tarve voivat iskeä illalla, jos päivisin ei ole riittävästi virikkeitä tarjolla.

Lähde: PureWow, MLL

Lukutunti on ollut Riikan perheessä vastaus siihen, että esikoinen alkoi mieltyä lukemiseen ja kehittyä siinä.

– Esikoiseni oli neljännellä luokalla, kun havahduin siihen, että hän osaa lukea, mutta mekaanisen lukutaidon lisäksi hän tarvitsee harjoitusta keskittymiseen ja tekstien tulkintaan.

Riikka itse muistelee lukeneensa ensimmäisen kokonaisen kirjansa 7-vuotiaana. Siitä lähtien lukeminen on ollut hänelle luonnollinen tapa jäsentää maailmaa.

Riikan lapselle lukeminen vaikutti kuitenkin olevan hiukan työlästä, eikä hän itse juurikaan tarttunut kirjoihin, vaikka nauttikin äänikirjoista ja oli viehättynyt Harry Pottereiden maailmasta. Niinpä Riikka päätti kokeilla sitä, että he lukisivat joka päivä yhdessä.

– Uskon, että lukeminen on maailman monitulkintaisuuden hahmottamisen perusta. Sen harjaannuttaminen jo lapsena on aivan välttämätöntä, jotta luova ja abstrakti ajattelu voisivat kehittyä.

Aluksi lukutunti kesti kaksikymmentä minuuttia, sillä lapsi jaksoi vain harvoin keskittyä tätä kauemmin. Oleellista oli se, että myös Riikka tarttui kirjaan samaan aikaan.

– Se, että olisin itse ollut jollakin älylaitteella tai puuhannut muuta, ei olisi rauhoittanut tunnelmaa yhtä hyvin lukemiselle. Myös minulle itselleni antoisinta on ollut asettua paperikirjan äärelle lapsen viereen.

Lukutunnin aikana lapsi kertoilee äidilleen, jos kirjassa tapahtuu jotakin jännittävää. Myös Riikka juttelee lapselle lukemastaan.

Lapsi voi tarvita aikuisen tukea vielä pitkään lukemaan opittuaan

Nykyään kaksikon lukutunnit saattavat venyä puolesta tunnista tuntiinkin. Aika voi tuntua joskus pitkältä aikuisesta, joka on saattanut tottunut hamuamaan älypuhelinta käteensä harva se hetki.

– Ainakin itse huomaan tämän toisinaan. Tunnetta kannattaa vastustella.

Lukutunti on havahduttanut Riikan siihen, että mekaanisen lukutaidon oppimisen jälkeen vanhemman tuki on edelleen tarpeen.

– Vanhemman pitää kulkea lapsen vierellä mahdollisesti pitkäkin matka, jotta lukutaito ja -tottumukset alkavat syventyä.

Riikka tietää hyvin, ettei kaikilla vanhemmilla ole mahdollisuutta järjestää lapsensa kanssa lukutuntia iltapäivisin. Hän on miettinyt kuitenkin, miten lapsista voidaan kasvattaa aikuisia, jotka kykenevät paitsi syvälliseen lukutaitoon, myös muuhun abstraktiin ja luovaan ajatteluun.

– Millaista mallia näytämme heille lukemisesta, ja miten järjestämme heidän vapaa-aikansa niin, että he löytävät kirjojen äärelle? Tämä on perusteellisen yhteiskunnallisen keskustelun aihe.

Miten ylipäänsä puhumme kirjoista lapsille, Riikka pohtii.

– Lukeminen avaa maailmoja ja ulottuu niin kutsuttuun ”todellisuuden lukutaitoon”, eli ei koske pelkkää fiktion lukemista.

Lukutunnin pitäminen vaatii vanhemman läsnäolon lisäksi rauhallisen hetken. Viikonloppuisin perheen pian 5 vuotta täyttävä kuopus puuhailee isänsä kanssa muuta, kun Riikka lukee yhdessä esikoisensa kanssa.

Kuopus tunnistaa jo kirjaimet, nauttii iltasaduista ja alkaa hiljalleen hahmottaa, että lukutunti vaatii erityistä rauhoittumista. Silloin tällöin hän kuitenkin yrittää käydä härnäämässä lukevaa isosisarustaan, jotta tämä nostaisi katseensa kirjasta.

Lahjoakin saa

Erilaisten älylaitteiden parissa touhuaminen on muodostunut monessa perheessä tavaksi tarjota lapsille tekemistä ja aikuiselle hetki aikaa huokaista.

Riikka on kuitenkin päättänyt asettaa riman korkealle, jotta kirjoihin tarttuminen kouluiässä sujuisi vaivattomasti.

– Tiedän hyvin, miten ihanan hengähdyshetken lasten ruutuaika tarjoaa. Toisaalta voisimme kuitenkin haastaa itseämme ja tarjota silloin tällöin pienillekin lapsille selailtavaksi kirjoja esimerkiksi tv-ohjelman sijasta.

Riikka on myös huomannut, että esimerkiksi Monopoly ja Trivial pursuit -lautapelit kehittävät viisivuotiaan lukutaitoa lähes huomaamatta, jos hän haluaa tavata kirjaimia pelin lomassa.

Esikoistaan Riikka on kannustanut lukemisen pariin myös keksimällä jonkin mukavan palkinnon, kun lapsi on lukenut sata sivua. Toisinaan hän ja esikoinen ovat suunnanneet kahvilaan lukemaan. Myös kirjastot ovat hyviä paikkoja paneutua lukemiseen.

– Lahjonta ei ole jaloin keino. Lapselle kannattaakin selittää, miksi vanhempi pitää lukemista niin tärkeänä, että on valmis palkitsemaan siitä.

Äänikirjoja Riikka pitää porttina painettujen kirjojen pariin, vaikka ne eivät kehitä lukutaitoa. Esikoinen on nauttinut niiden kuuntelemisesta samalla, kun askartelee. Jälkeen päin lapsi on halunnut tarttua kuuntelemiinsa kirjojen fyysisiin kappaleisiin, jotta näkee esimerkiksi Neropateista kuvat.

Vaikka omassa perheessä lukeminen on ottanut tuulta alleen, on Riikka huolissaan nykypäivän tilanteesta.

– Miten voimme varmistaa sen, että kaikenlaisissa perheissä lapset saisivat riittävät valmiudet lukemiseen niin, ettei se jäisi vain hyväosaisten jälkikasvulle?

– Huonommuuden tunne ja itsensä vertailu liittyy usein itsevarmuuden vajavuuteen. Omien taitojen tiedostaminen on tärkeää, ja siinä vanhempien rooli on merkittävä, korostaa Maija-Riitta Hirvonen.

Hirvonen työskentelee asiantuntijana lääkärikeskus Mehiläisessä. Hänellä on pitkä kokemus työstä lastentarhanopettajana, ja hän toimii myös psykoterapeuttina.

Kun lapselle antaa positiivista palautetta ja häntä kannustaa onnistumisissa, lapsi oppii samalla, mitä häneltä odotetaan. Liian suuret odotukset voivat saada aikaan huonommuutta.

Jos lapsi ei saa tarpeeksi tukea vanhemmiltaan, aukon täyttää helposti ulkopuolinen tuki, eikä lapsi koe olevansa riittävä omana itsenään.

– Emme voi aina välttää vertailua, mutta voimme vahvistaa sen vaikutuksen merkityksettömyyttä.

Kehu edistyksestä ja etsi asioita, joissa lapsi on hyvä

Esimerkiksi, kun lapsi opettelee taitoja, on usein tärkeää kehua jo edistymisestä. Huomasitko, että olet tuossa parempi kuin viime vuonna tai viime viikolla?

Aikuinen voi myös palata omiin lapsuuden kokemuksiinsa, jos sieltä on löydettävissä rohkaisua, Hirvonen ehdottaa. Miltä vanhemmasta tuntui esimerkiksi omien maitohampaiden lähteminen tai miten itse selvisi oman kokonsa kanssa?

– Vanhempi on lapsen tärkein auktoriteetti ja idoli.

Hirvonen muistaa, miten hänen oma lapsensa oli aikanaan pahoillaan siitä, ettei ollut lukuihmisiä. Äitinä hän ohjasi poikaa näkemään, kuinka hyvä tämä oli vastaavasti kädentaidoissa.

– Etsi asioita, joissa lapsi on hyvä. On tärkeää auttaa lasta pohtimaan omia vahvuuksiaan.

Hirvonen toteaa harrastuksiin liittyen, että lapset saattavat haluta kokeilla monenlaista ja harrastaa jotakin vain, koska kaveritkin harrastavat. Mutta vanhempi tuntee lapsensa parhaiten ja voi auttaa häntä löytämään aidosti taitoja vastaavan harrastuksen.

Käännä negatiivinen positiiviseksi

Lapsen ulkoisista ominaisuuksista on myös hyvä keskustella perheen kesken. Jokainen on erilainen, mutta myös samankaltaisuuksia kannattaa etsiä joukkoon kuulumisen vahvistamiseksi. Jos esimerkiksi pituus harmittaa lasta, häntä voi muistuttaa pienen koon eduista.

– Hyöty voi olla esimerkiksi ketteryys ja nopeus ja se, että saa olla usein jonon alkupäässä. Pieni mahtuu myös paikkoihin, joihin pidempi ei mahdu. Ei tehdä erilaisuudesta ongelmaa vaan mahdollisuus.

Mitä tavara muuttaisi elämässäni, ja kuinka hyvin olen pärjännyt ilman sitä?

Tavaroiden hankinnassa Hirvonen kannustaa keskustelemaan sen hyödyistä yhdessä lapsen kanssa, oli kyse sitten älykellosta tai vaikka uudesta lelusta: tarvitsenko tätä oikeasti vai haluanko sen, koska muillakin on?

Lasta voi myös auttaa ymmärtämään, ettei haittaa, vaikka itseltä puuttuisi jotakin, mitä ystävillä on. Tärkeää on myös pohtia, kuinka hyvin hän on tähänkin asti selvinnyt ilman tavaraa.

–  Lapselta voi kysyä, mitä se muuttaa, jos sinulla olisi vaikka älykello. Ja missä kaikessa pärjäät nyt ilmankin sitä?

Voi myös rakentaa suunnitelmaa, miten lapsi toimii ja vastaa, jos joku kaveri kysyy ja ihmettelee, miksei lapsella ole jotain tavaraa.

– Lasta voi valmistella tilanteisiin, eikä hänen tarvitse ottaa vastaan kiusaamista.  Hän voi sanoa toisille esimerkiksi, ettei hän tarvitse sitä, Hirvonen vinkkaa. 

– Ei ole häpeä olla poikkeava vaan pitää osata kääntää poikkeus hyödyksi.

Riittämättömyyden tunne voi seurata aikuisuuteen

Jos lapsuudessa kokee paljon huonommuutta, riittämättömyyden tunne voi Hirvosen mukaan seurata aikuisuuteen asti. Yksi tärkeä keino sitä vastaan on oppia asettamaan realistisia tavoitteita.

– Lapsen ja aikuisen yhteisillä sopimuksilla on hyvä harjoitella tavoitteiden asettelua ja oppia pilkkomaan ne pienempiin tavoitteisiin. Usein tavoitteiden asettaminen tuntuu haastavalta, kun tiedostetaan vain päätavoite, eikä osata rakentaa matkaa sinne ja pysähtyä matkalla osatavoitteisiin, psykoterapeutti avaa.

Onnistumisen kokemukset ovat ehdottomasti tärkeimpiä hyvän elämän rakentajia, hän jatkaa.

– Emme voi kuitenkaan välttyä epäonnistumisilta, sillä emmehän voi koskaan tietää, miltä tuntuu nousta ylös, jos emme koskaan kaadu.

Myös vanhempi itse saattaa kamppailla vaikeiden tunteiden kanssa. Aikuisuudessa huonommuuden tunteiden käsittelyyn auttaa itsetutkiskelu, psykoterapia, tai tietoinen työskentely omien uskomusten ja tunteiden kanssa.

– Kaikki eivät aina vaadi terapiaa, mutta monesti on hyvä päästä alkuun asiantuntijan kanssa, joka voi sanoittaa ja nostaa esille asioita, joita ei itse ole oivaltanut.

Oman mielen kanssa työskentely läpi elämän on mielenkiintoinen matka ja yhtä tärkeää kuin kehon muukin hyvinvointi.

Monissa lapsiperheissä rahat ovat vähissä, jolloin ostokset on pakko suunnitella eurolleen etukäteen. Toisaalta jotkut torjuvat lasten pyynnöt vetoamalla varattomuuteen, vaikka muutaman euron lisäkustannus ei todellisuudessa horjuttaisi perheen taloutta.

Jälkimmäiselle porukalle Mannerheimin Lastensuojeluliiton asiantuntija Erika Viding sanoo, että taktiikkaa kannattaa vaihtaa.

– Jos rahaa oikeasti on, kulutusvalinnat kannattaa perustella muilla tavoilla. Voi esimerkiksi sanoa, että hetken mielijohteesta ei osteta mitään tai että nyt ollaan ruokaostoksilla, joten ei osteta leluja.

Vidingin mukaan on kasvatuksellisesti arvokasta perustella oikeilla syillä, miksei lapsen jokaiseen mielitekoon suostuta. Isomman lapsen kanssa voi myös keskustella siitä, voisiko hän itse osallistua hankintaan pienellä summalla.

Varattomuuteen perusteetta vetoaminen on sen sijaan epäjohdonmukaista. Lapsi saattaa ihmetellä, miksi vanhemmat voivat ostella joskus kivoja juttuja, vaikka rahat eivät koskaan riitä lapsen toiveisiin. Ennen kaikkea jatkuva varattomuuteen vetoaminen voi herättää lapsessa turhaa huolta.

Entä, kun ei oikeasti ole rahaa?

Etenkin merkkipäivien ja loma-aikojen lähestyessä perheiden väliset varallisuuserot korostuvat. On hankala paikka, kun lapsi pyytää liian kallista lahjaa tai ihmettelee, miksi kaverit pääsevät ulkomaille mutta oma perhe ei.

Vaikeita tilanteita voi syntyä myös arkisin kaupan käytävillä, jos budjetti ei koskaan anna periksi edes muutamalla eurolla.

Viding opastaa vanhempia kertomaan lapsille perheen taloustilanteesta rehellisesti, mutta ikätasoisesti.

– Esimerkiksi ulkomaanmatkoista puhuttaessa voi suoraan sanoittaa, että kaikki perheet ovat erilaisia ja rahaa menee perheissä erilaisiin asioihin. Sitten voidaan yhdessä pohtia, mitä vahvuuksia omalla perheellä on ja mitä muuta voitaisiin tehdä yhdessä.

Vidingin mukaan lapsi alkaa viimeistään alakoululaisena hahmottamaan, mitä raha on ja mistä sitä saa. Mitä isompi lapsi, sitä yksityiskohtaisemmin asioita voi selittää. Isot murheet eivät kuitenkaan kuulu pienille harteille, Viding painottaa.

– Oli perheen taloustilanne mikä tahansa, tulee lapselle tehdä selväksi, että lapsella ei ole syytä huolestua. Perheen raha-asioista huolehtiminen on vanhempien tehtävä.

He ovat työssään psykologeina törmänneet siihen, että aggressiivinen toiminta lasten keskuudessa vahvistuu, jos heillä ei ole aikuisia auttamassa kaveritaitojen kehityksessä.

– Aikuinen voi kuvitella itsensä oikein kiukkuiseksi tai nälkäiseksi. Silloin ihmiseltä vaatii paljon enemmän toimia ystävällisesti ja rakentavasti, Pöyhönen toteaa.

Lapsilla tilanne on puolestaan se, että aivojen ja sosiaalisten taitojen kehitys on vielä kesken, mikä vaatii hyvien tapojen ja rakentavien kaveritaitojen harjoittelua.

”Mitä minussa tapahtuu ennen kuin lyön?”

Livingston ja Pöyhönen ovat luoneet lasten tunnetaitoihin keskittyvän kirjasarjan Fanni-elefantista ja Miu-liikeristä (luit oikein, liikeri esitellään kirjassa tiikeriäidin ja leijonaisän jälkikasvuna). Näiden tarinoiden avulla lapsi pääsee pohtimaan tunne- ja kaveritaitoja.

Teoksessa Miu ja hyvän kierre (Kumma, 2024) Miulla tulee riita isosisaruksensa kanssa, kun aamulla Ralf-veli syö viimeisen mansikan. Siitä alkaa kiukkuinen kierre, joka lopulta päättyy äidin keskeyttämään riitaan.

”Taidan arvata, mitä tässä kävi. Teille pääsi syntymään kurja kierre, joka vain kasvoi kasvamistaan aamupalalta lähtien”, äiti toteaa ymmärtäväisesti ja pyytää molempia kiinnittämään huomiota päivän aiempiin tapahtumiin.

Tähän tilanteeseen kiteytyy Livingstonin ja Pöyhösen mukaan hyvien tunnetaitojen ydin.

– Lasten kinastelua kannattaa lähestyä ymmärtäväisenä sovittelijana ja pyrkiä saamaan lapset ennen kaikkea ymmärtämään syitä, jotka riitaan johtivat, Livingston sanoo.

Lasta ei auta toimimaan toisin vain se, että aikuinen tulee paikalle vain toteamaan, että ei saa lyödä, ja poistuu sitten tilanteesta.

– Mitä minussa tapahtuu ennen kuin tönäisen toista tai lyön toista? Sen ymmärtäminen on lapselle avain siihen, että käytöstä voi muuttaa rakentavaksi.

Temperamentti määrittelee paljon sitä, millaista tukea lapsi tarvitsee

Lapsella voi olla paljon kavereita ympärillään, mutta se ei aina korreloi hyvien kaveritaitojen kanssa.

Lapsena kaveripiiri muodostuu yleensä niistä, jotka sattuvat olemaan ympärillä vaikkapa pihapiirissä, päiväkodissa tai koulussa, eikä kavereita sen kummemmin tietoisesti valikoida.

Toisilla saattaakin olla ystäviä paljon siksi, että he nauttivat erityisen paljon ryhmässä olemisesta. Tällaisen lapsen taidot eivät kuitenkaan välttämättä pääsee harjaantumaan, jos ympärillä olevat joustavat aina määrätietoisemman yksilön keksiessä leikin ja sen, miten sitä leikitään.

Johtajatyyppinen lapsi tarvitsee aikuisen apua tilanteisiin, jossa hänen on vaikea joustaa.

Toinen ääripää, jatkuvasti myötäilevä lapsi, sen sijaan tarvitsee aikuisen apua siihen, että uskaltaa tuoda oman näkemyksensä esille.

– Aikuisen ei tarvitse seistä jatkuvasti vieressä ja manageroida leikkiä, Livingston toteaa.

Toisaalta aikuisen kannattaa varautua olemaan lasten tukena, jos tietää jo valmiiksi, että omalla tai päiväkotiryhmän lapsella leikki lähtee heti esimerkiksi riehumisen puolelle.

Annetaan välillä toisen kertoa, miten leikki etenee. Miten voisimme ratkaista tämän tilanteen niin, että molemmat olisivat tyytyväisiä? Näitä kysymyksiä paikalle tuleva aikuinen voi esittää lapsille rauhalliseen sävyyn. Tärkeää olisi, että tilanteessa päästäisiin kompromissiin.

– Se, että lapsi toteaa, että ”en leiki enää sun kanssa”, kun tilanne ei mene hänen mielensä mukaan, tuntuu vastaanottajasta todella kurjalta. Ristiriitoja tulee leikeissä, mutta paras olisi oppia selvittämään niitä rakentavasti satuttavien tekojen ja sanojen sijaan, Pöyhönen toteaa.

Livingston ja Pöyhönen ovat molemmat sitä mieltä, että kiistatilanteeseen on tehokkainta puuttua, kun se on vielä päällä.

– Lapsen on hyvin vaikeaa muuttaa toimintaansa vain sen perusteella, että jälkikäteen mainitsee, että voisit ensi kerralla toimia toisin. Parhain oppi syntyy itse tilanteessa, sanoo Pöyhönen.

Hyvän kierteen oivaltaminen voi auttaa lasta

Miu-liikerikin löytää lopulta sovun veljensä Ralfin kanssa. He keksivät, että on saatava aikaiseksi hyvän kierre. Se kartuttaa hyvää mieltä ja lisää hyviä tekoja puolin ja toisin lumipalloefektin tavoin.

Ralf keksii halata Miuta ja pyytää anteeksi. Miulle tulee iloinen olo, josta seuraa lisää ystävällisiä tekoja.

Lapsilla, kuten aikuisillakin, on tarve yhteisöllisyyteen ja siihen, että kokee itsensä osaksi ryhmää tai ystävyyssuhdetta.

Kaveri- ja tunnetaitojen opettelun voi aloittaa jo pienten lasten kanssa. Miu-sarja on suunnattu 0-3-vuotiaille. Fanni-sarjan kohderyhmää ovat puolestaan 3-8-vuotiaat lapset.

– Yläkoulun vakavia kiusaamistilanteita pystyttäisiin ehkäisemään parhaiten siten, että kaveritaitoja tuettaisiin pienestä pitäen. Huonoista taidoista on vaikeampaa oppia pois.

Livingston ja Pöyhönen kuitenkin muistuttavat myös, että peli ei ole koskaan menetetty – jopa aikuisena voi oppia olemaan parempi kaveri.

Tämä eettinen ristiriita ihmetyttää tietokirjailija Sarah Ockwell-Smithia. Hän on kirjoittanut aiheesta viisitoista tietokirjaa, joista eniten julkisuutta ovat keränneet The Gentle Parenting (2016) sekä Because I say so (2023).

Ockwell-Smithia pidetään käsitteiden gentle parenting ja childism luojana. Vapaasti suomennettuna lempeä vanhemmuus tarkoittaa vanhemmuuden tyyliä, jossa vältetään lapsen komentamista, määräilyä, äänen korottomista, häpäisemistä ja rangaistuksia. Asiat pyritään selvittämään lapsen kanssa puhumalla, kunnioittaen hänen fyysistä itsemääräämisoikeuttaan.

Childismi puolestaan kuvaa lasten yhteiskunnallista syrjintää eli sitä, että lapsia on sallittua kohdella epäkunnioittavasti.

Sarah Ockwell-Smithin kanssa on helppo olla samaa mieltä. Ockwell-Smithin mukaan lempeä vanhemmuus on lapsen arvostamista, tämän näkökulman huomioimista, myötätuntoa lapsen tunteita kohtaan sekä lapsi-aikuinen suhteen rakentamista myönteisten kokemusten perustalle.

Hyviä periaatteita. Monet kasvatuksen asiantuntijat ovat kuitenkin huolestuneet lempeän vanhemmuuden aallon leviämisestä sosiaalisen median välityksellä.

Suostutteleva kasvatusote ei toimi

Turun yliopiston lastenpsykiatrisen tutkimuskeskuksen kehittämispäällikkö, psykoterapeutti Malin Kinnunen tutustui Kaksplussan pyynnöstä lempeän vanhemmuuden sisältöön sosiaalisessa mediassa.

– Kyllä tästä sisällöstä herää monta huolenaihetta, hän toteaa.

Kinnunen kiinnitti erityisesti huomiota siihen, miten voimakkaasti vanhempia kannustetaan suostuttelevaan kasvatusotteeseen ja joustamaan lapsen motiiveja mukaillen.

– Kun näihin sisältöihin tutustutaan pikaisesti sosiaalisessa mediassa, vanhemmat alkavat soveltaa ideoita kukin omalla tavallaan, Kinnunen pohtii.  

Vanhemmasta voi tuntua, että hän on kamalan huono, jos hän puhuu päättäväisesti lapselle tai kantaa rimpuilevan lapsen autoon.

– Lapsi ei osaa vielä tehdä järkeviä päätöksiä. Vanhemman tehtävä on päättää lapsen puolesta, mitä tehdään ja milloin lähdetään.

Lapsen aivot kypsyvät järkevään päätöksentekoon oikeastaan vasta reilusti yli parikymppisenä. Siihen saakka ja sen jälkeenkin lapsi tarvitsee päätöksissään aikuisen tukea. Aikuisen tehtävä on opettaa lapselle arkisten toistojen ja rutiinien kautta, miten erilaisissa tilanteissa kannattaa toimia.

– Mielestäni on aika epäreilua lasta kohtaan, jos kotona ei harjoitella aikuisen tottelemista ja tiettyjen sääntöjen noudattamista. Jos jatkuvasti mennään lapsen rytmissä, kyllä siitä kaaosta taitaa syntyä, Kinnunen sanoo.

Liian lempeä vanhemmuus voi olla karhunpalvelus lapselle

Kinnusen mukaan lapsi kohtaa suuria haasteita viimeistään kouluiässä, jos hän on tottunut suostutteleviin aikuisiin.

– Suurin osa lapsista haluaa käyttäytyä hyvin, mutta he eivät aina tiedä, millaista käytöstä heiltä odotetaan.

Rajan pitää tulla jossain kohtaa vastaan. Joskus se tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsi napataan tahdosta riippumatta kainaloon ja kannetaan pois tilanteesta.

– Kovakourainen ei saa olla, mutta päättäväinen ja johdonmukainen pitää olla, Kinnunen painottaa.

Mitä nuorempana lapsi alkaa harjoitella sosiaalisten tilanteiden ymmärtämistä ja tilanteeseen sopivaa käytöstä, sitä vahvemmat vuorovaikutus- ja ryhmätaidot hänelle voi kehittyä. Malin Kinnunen toivoo kaikkien vanhempien oivaltavan, että myönteinen ja lapsilähtöinen kasvatus ei tarkoita lapsikeskeisyyttä.

– Liika joustaminen lapsen motiiveja kunnioittaen voi ajan myötä osoittautua vahingolliseksi lapsen kehitykselle.     

– Päiväkodissa saattaa olla ryhmiä, joissa kenelläkään ei ole varhaiskasvatuksen alan koulutusta. Pedagogisen laadun osalta Helsingissä on varhaiskasvatuksen kriisi, Wallin toteaa. 

Wallin on myös huolestunut suomen kielen oppimisesta varhaiskasvatuksessa. Ryhmät pyritään muodostamaan niin, että ainakin yhden yhden työntekijän suomen kielen taso olisi äidinkieltä vastaava. Se ei aina toteudu.

Wallin pitää tärkeänä, että tästä keskustellaan. Varhaiskasvatuksen keskeinen tehtävä on lapsen kielenkehityksen tukeminen.

– Osassa ryhmistä juuri kenenkään äidinkieli ei ole suomi. Tämän asian kanssa täytyy olla hereillä, koska on tärkeää, että lapsilla on mallia suomen kielen omaksumiseen.

Helsingissä varhaiskasvatuksen palkkaus ei ole enää ongelma samalla tavoin kuin ennen. Pääkaupunkiseudulla alan palkat ovat nousseet ihan mukavasti, Wallin toteaa.

Ongelmana ovat tällä hetkellä ehkä pikemminkin työolot. Työ on monesti kuormittavaa eikä se aina tunnu psykologisesti turvalliselta.  

– Työolot ovat osaltaan vieneet opettajia pois alalta. Mielestäni työolojen houkuttelevuutta tulisi edelleen kehittää. Edelleenkin palkkauksen tulee vastata työn vaativuutta. Monet myös toivovat enemmän mahdollisuuksia tehdä lyhyempää työpäivää tai viikkoa.

Wallinin mielestä päiväkotien ilmapiiriä rasittaa usein työntekijöiden välinen jännite. Pätevien ja epäpätevien työntekijöiden välillä voi herkästi tulla kitkaa. Palkkaus on sama kelpoisilla ja ei-kelpoisilla, mikä aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

– Sitä jännitettä on ollut jo pitkään. Kun itse aloitin nuorena opettajana, työkaverit kysyivät: Mihin sinä tässä työssä tarvitset maisterin tutkintoa? Wallin kertoo.

– Toivon, että tulevina vuosina päästään tilanteeseen, jossa päiväkodeissa työskentelee lähes suurimmaksi osaksi alalle koulutettuja ammattilaisia. Lastenhoitajat tekevät lastenhoitajan tehtäviä, opettajat opettajien tehtäviä,  ja kaikkien työtä arvostetaan. 

Myös päiväkotien johtajilla on suuri merkitys.

– Päiväkodin johtajan kelpoisuuteen ei sisälly johtajakoulutusta, toisin kuin esimerkiksi rehtoreilla, Wallin kertoo.

Johtajakoulutuksen hankkiminen on päiväkotien johtajille useimmiten vapaaehtoista.

– Johtajan työssä tulee vastaan paljon asioita, jotka eivät liity kasvatustieteen maisterin tutkintoon.  Olisi hyvä saada oma koulutus varhaiskasvatuksen johtajille, Wallin pohtii.

Ovatko perheet muuttuneet?

Perheet ovat yhä moninaisempia. Itsellisten äitien perheitä ja sateenkaariperheitä on yhä enemmän. Osassa perheitä äidinkieli ja kulttuuri on muu kuin Suomi.

– Tämä haastaa miettimään asioita uudella tavalla: miten päiväkodissa puhutaan perheestä ja esimerkiksi juhlapäivistä, Wallin sanoo.

Myös oululainen päiväkodin johtaja Annukka Hulkkonen näkee monikulttuurisuuden yhtenä varhaiskasvatuksen merkittävimpänä kehityshaasteena. Päiväkoti on ympäristö, jossa perheet kohtaavat suomalaisen yhteiskunnan.

Vuosi sitten astui voimaan uusi uusi yhdenvertaisuuslain säännös, jonka myötä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman laatiminen tuli varhaiskasvatuksessa velvoittavaksi. Nyt oikeusnimisteriö esittää, että varhaiskasvatuksen yhdenvertaisuussuunnitelman velvoittavuudesta luovutaan. 

Annukka Hulkkonen pitää yhdenvertaisuussuunnitelman velvoittavuutta säilyttämisen arvoisena.

– Joka asiaan ei tietenkään tarvita omaa suunnitelmaa. Tulisi miettiä, mikä on olennaista ja voiko joitakin suunnitelmia yhdistää.

Hulkkonen mainitsee monikulttuurisuuden uudeksi haasteeksi kommunikoinnin niiden perheiden kanssa, joissa ei puhuta juurikaan suomea eikä englantia.

– Ensimmäistä kertaa olemme olleet tilanteessa, jossa perheen kanssa ei ole yhteistä kieltä. Apuna on käytetty kuvia ja tulkkauspuhelimia. Kyllä se haastaa yhteistyötä, kun yhteistä kieltä ei ole.

Oulussa on käytetty valokuvaamista yhteistyön ja kommunikoinnin välineenä.

– Olemme ottaneet valokuvia siitä, mitä päivän aikana on tehty. Sillä on pyritty ehkäisemään tilannetta, jossa perhe ei tiedä, mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Hulkkosesta tuntuu, että monien vanhempien elämässä on entistäkin enemmän kiireen tuntua.

– Osa vanhemmista arvostaa aiempaa enemmän omaa aikaa. Sellaisiakin ylilyöntejä on koettu, että lapsi ei aina kuulu vanhempien lomasuunnitelmaan. Yhteistyö perheiden kanssa sujuu kuitenkin valtaosin hyvin.

Varhaiskasvatuksen kunnioitus avainasemassa

Oulun kaupungin varhaiskasvatuksessa moni asia on paremmin kuin pääkaupunkiseudulla. Oulun päiväkodeilla on pääsääntöisesti omat, kiertävät ja pätevät varahenkilöt. Sijaiseksi saadaan poikkeuksetta koulutettu varhaiskasvatuksen opettaja.

Hulkkosen mukaan varhaiskasvatuksen pedagoginen laatu on Oulussa tasaista eri päiväkotien välillä.

– Henkilökunnan välinen yhteistyö  ja sen sujuvuus on todella merkittävä tekijä. Parhaimmillaan päiväkodin toimintakulttuuria kuvaa ilmaisu oppiva yhteisö. Lapset ja henkilöstö oppivat yhdessä ja toisiltaan. Lapsi voi oppia ja kehittyä omana itsenään ja yhteisön jäsenenä.

Oppiminen tapahtuu leikin kautta kuten ennenkin, vaikka toimintakulttuuri on muuttunut tavoitteellisemmaksi.

Hulkkosta huolestuttaa uusien opettajien väsyminen työssään.

– Siihen pitäisi reagoida mentoritoiminnalla ja hyvällä perehdytyksellä.

Yhä useammat valmistuvat varhaiskasvatuksen opettajat ovat kasvatustieteiden maistereita. Akateemisuus ei ole katoamassa suomalaisista päiväkodeista. 

– Varhaiskasvatukseen tarvitaan korkeakoulutettuja opettajia ja johtajia, Hulkkonen painottaa.

Hän peräänkuuluttaa ratkaisuja myös päiväkotien johtajien ylikuormittumiseen.

– Joku kohtuu pitäisi olla työntekijöiden määrässä johtajaa kohden. Jos työntekijöitä on yli 70, ei johtaja ehdi kohdata yksikön työntekijöitä sillä tavalla kuin pitäisi. Aikaa pitää olla pedagogiselle työlle ja henkilöstöjohtajuudelle.

Annukka Hulkkonen tahtoo päättäjien, varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja perheiden vaalivan suomalaisen varhaiskasvatuksen laatua: leikin merkitystä, henkilöstön hyvää koulutustasoa ja pysyvyyttä, rikasta pedagogiikkaa ja yhteisöllisyyttä.

– Toivon varhaiskasvatuksen arvostuksen nousevan niin sanoissa kuin teoissakin. Tuemme lasta hänen opinpolkunsa alkuvaiheessa. Se on merkityksellistä lapselle sekä perheelle.

Käytöstä poistuivat ilmaisut “lastentarha” ja “päivähoito”. Jotkut halusivat luopua kokonaan myös sanan “päiväkoti” käytöstä. Päivähoidon tilalle tuli varhaiskasvatus, joka korostaa lapsen oikeutta yksilöllisen kasvun ja kehityksen tukeen.  

Aiemmin ajateltiin, että vanhemmilla on oikeus saada lapselleen päivähoitopaikka. Nykyisin lähtökohtana on, että varhaiskasvatus on lapsen oikeus saada riittävän laadukasta tukea kasvulleen sekä esiopetusta.

– Varhaiskasvatuksesta on tullut suomalaisen koulutusjärjestelmän ensimmäinen askel, toteaa varhaiskasvatuksen arviointineuvos Janniina Vlasov Kansallisesta koulutuksen arviointikeskuksesta Karvista.

Vuonna 2018 tuli voimaan varhaiskasvatuslaki, joka on tuonut lisää selkeyttä päiväkotitoiminnan sääntöihin ja ohjeistukseen. Aiemmin toimintaa sääteli sosiaalihallituksen asetukset, joita tulkittiin löyhemmin.

Päiväkotien toimintaa ohjaa myös Opetushallituksen laatimat varhaiskasvatussuunnitelman perusteet eli opetussuunnitelma. Velvoittavat perusteet ovat osaltaan vauhdittaneet varhaiskasvatuksen murrosta.

– Varhaiskasvatukseen vaikuttavat muutokset ovat olleet tärkeitä.  Muutosten myötä on tullut uutta käsitteistöä ja uudenlaisia toiminnan tavoitteita, Vlasov kertoo.

Päiväkotien arjesta on tullut entistä tavoitteellisempaa.

– Varhaiskasvatus on yhteiskuntaan liittymisen paikka. Siksi päiväkotien toiminnan tulee olla tavoitteellista ja jatkuvasti kehittyvää. Keskeinen arjen kysymys on, miten päiväkodin toiminta tukee parhaalla mahdollisella tavalla lapsen emotionaalista hyvinvointia ja oppimisen valmiuksia, Vlasov sanoo.

Varhaiskasvatuksen uudet tavoitteet ja käsitteet voivat joskus kuormittaa alan ammattilaisia, jotka eivät ole aina saaneet riittävää lisäkoulutusta uudistuneen opetussuunnitelman ja kehittyneiden tavoitteiden toteuttamiseen.

Mediassa kirjoitetaan varhaiskasvatuksen henkilöstöpulasta, joukkopaosta alalta ja siitä, miten päiväkodeista on tullut lähinnä lasten säilytyspaikkoja. Karvin arvioinnit eivät kaikilta osin vastaa tätä kuvaa.

– Kansainvälisesti vertailtuna suomalainen varhaiskasvatus on edelleen hyvää, mutta laatu vaihtelee kuntien, jopa päiväkotien välillä, Vlasov painottaa. 

Hänen mielestään sekä arvioinneissa että julkisessa keskustelussa esiin tuodut ongelmakohdat pitää ottaa vakavasti ja niihin pitää puuttua.

– Täytyy kuitenkin muistaa, että meillä on edelleen todella paljon päiväkoteja, joissa henkilöstö järjestää lapsille päivittäin valtavan hyvää toimintaa. Olisi hienoa, että päiväkotien monipuolista pedagogista toimintaa saataisiin myös mediassa esiin.

Karvi arvioi varhaiskasvatuksen toimintaa, rakenteita ja johtamista. Arvioinnin kohteena ovat muun muassa maksuttoman 5-vuotiaiden varhaiskasvatuksen toteutuminen, taito- ja taidekasvatus  sekä varhaiskasvatussuunnitelmien toteutuminen.  Parhaillaan arvioidaan kiusaamisen vastaisen toiminnan toteutumista sekä tunne- ja vuorovaikutustaitoja tukevia menetelmiä päiväkodeissa.

– Päiväkotien johtajat ja henkilöstö ovat tietoisia lainsäädännöstä ja tavoitteista, joita varhaiskasvatussuunnitelman perusteet heidän työlleen asettavat, Myös vanhemmat ovat entistä tietoisempia, minkälaista varhaiskasvatusta he lapsilleen toivovat, Vlasov sanoo.

Päiväkotien johtamisesta on tullut entistä haastavampaa

Varhaiskasvatusta vaivaa paha henkilöstöpula. Erityisesti yliopistokoulutetuista varhaiskasvatuksen opettajista on pulaa pääkaupunkiseudulla. 

Suuri joukko varhaiskasvatuksen ammattilaisia on siirtymässä eläkkeelle, ja samanaikaisesti yhä suurempi määrä lapsia on tullut varhaiskasvatuksen piiriin.  Tähän murrokseen on herätty liian myöhään ja alalle on koulutettu liian vähän yliopistotutkinnon suorittaneita opettajia.

Henkilöstöpulassa varhaiskasvatuksen opettajien sijaisuuksia voidaan tehdä monenlaisilla koulutustaustoilla. Koulutusvaje on kaiken aikaa korjaantumassa.

Myös päiväkotien johtaminen on käynyt yhä haastavammaksi.

Päiväkodin johtajalla voi olla monta toimipaikkaa johdettavana ja sen myötä alaisten määrä on kasvanut. Lainsäädännöllisten ja hallinnollisten muutosten läpivieminen on keskeinen osa päiväkodin johtajan työtä..

–  Henkilöstöpula vaikuttaa johtamiseen sekä siihen, miten uudistukset saadaan juurrutettua osaksi arjen toimintoja. Kun henkilöstössä on jatkuvaa vaihtuvuutta, pitkäjänteinen suunnittelu voi jäädä vähemmälle huomiolle.

Suomalainen varhaiskasvatus on ollut maailman kärkisijoilla

Suomalainen varhaiskasvatus on tietyillä mittareilla kansainvälisten laatuvertailujen kärjessä.

Vlasovin mukaan Suomen varhaiskasvatuksen laatuun vaikuttaa muunmuassa se, että meillä varhaiskasvatus ymmärretään vahvasti lapsen oikeudeksi.  Päiväkotien toimintaa ohjataan lainsäädännöllä sekä Opetushallituksen laatimalla, velvoittavalla varhaiskasvatussuunnitelmalla.

Meillä on korkeakoulutetut varhaiskasvatuksen opettajat.  Lainsäädännöllä pyritään varmistamaan, että koko henkilöstöllä on monipuolinen alan koulutus. 

–  Läheskään kaikissa maissa henkilöstö ei ole näin hyvin koulutettua, Vlasov muistuttaa.

Esimerkiksi Norjassa oli vielä jokunen vuosi sitten samantapainen tilanne kuin Suomessa. Varhaiskasvatuksessa oli henkilöstöpula ja työntekijöiden vaihtuvuus suurta. Uusimpien tutkimustulosten mukaan Norjan varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat tyytyväisiä työhönsä ja kokevat, että lapset sekä perheet arvostavat heidän työtään.

Sata prosenttia työntekijöistä kertoi laajassa norjalaistutkimuksessa, että lapset arvostavat heidän työtään. 99 prosenttia koki saavansa arvostusta perheiden taholta. 97 prosenttia kertoi pitävänsä työstään ja 90 prosenttia valitsisi uudelleen saman ammatin.

Keskeinen selittävä tekijä tähän muutokseen on kouluttautuminen. Tutkimus oli osa laajaa OECD:n vertailututkimusta, johon osallistui yhdeksän maata. Kaikista OECD:n tutkimukseen osallistuneista 75 prosenttia oli osallistunut lisäkoulutusohjelmaan viimeisen 12 kuukauden aikana.

– Henkilöstö tarvitsee sekä perus- että täydennyskoulutusta. Henkilöstöpulaan tarvitaan ratkaisuksi laajaa, pitkälle katsovaa yhteistyötä, jolla vaikutetaan henkilöstön hyvinvointiin ja työmotivaatioon, Vlasov sanoo.

Hänen mukaansa varhaiskasvatuksessa tulisi katsoa eteenpäin ja työskennellä yhdessä kriisien ratkaisemiseksi.

– Tämä toki edellyttää, että päätöksenteossa varhaiskasvatuksen asema koulutusjärjestelmän ensimmäisenä osana nähdään tärkeänä ja siihen kohdennetaan riittävästi resursseja.

Askartelu ja musiikkituokiot eivät saa kadota päiväkotien arjesta

Karvin raporteissa on kiinnitetty huomiota taito- ja taidekasvatukseen liittyvän toiminnan vähentymiseen päiväkodeissa. Viime aikoina on pohdittu myös sitä, miten päiväkotien tulisi vastata yhä pienempänä päiväkotielämän aloittavien lasten tarpeisiin – millaista on varhaiskasvatuksen pedagogiikka taaperoille?

Karvin mukaan ohjattua taidekasvatusta ja musiikkipedagogiikkaa ei monissa päiväkodeissa toteuteta riittävästi. 

– On hyvä huolehtia siitä, etteivät vanhat, hyvät päiväkotiperinteet katoa. En haikaile tuokiokeskeisen päiväkotikulttuurin perään. Silti haluan korostaa suunnitelmallisen, rikkaan pedagogiikan merkitystä lapsen kehityksessä ja oppimisessa. Lapset rakastavat ohjattua toimintaa. Henkilöstön vastuulla on sitä järjestää.

Varhaiskasvatus on pienen lapsen elämässä merkittävä ajanjakso, jolloin aivot kehittyvät valtavaa vauhtia. Vlasov korostaa osallisuuden kokemusten merkitystä.

– Tunne ryhmään kuulumisesta on ensiarvoisen tärkeää.  Varhaiskasvatus on tarkoitettu kaikille lapsille ja jokaisella lapsella tulisi olla tunne, että hänet hyväksytään ja ymmärretään omana itsenään, Vlasov sanoo.

– Ryhmissä tulisi toteuttaa lasten yhteenkuuluvuutta vahvistavaa leikillistä toimintaa, joka tuottaa mielihyvää ja iloa yhteisestä tekemisestä. Kun lapsella on hyvä ja turvallinen olo, hän on avoin ja vastaanottavainen uuden oppimiselle.

Perinteisesti virheet on nähty häpeämisen aiheina, rangaistavina – tekoina, jotka osoittavat vikoja ja kertovat heikkouksista ihmisen luonteessa. Tehtyä virhettä ei ole helppo unohtaa.

Yksi arvokkaimmista taidoista, jonka aikuiset voivat opettaa lapselle, on virheistä oppisen taito. Yhdysvaltalainen sijoittaja Ray Dalio on todennut: suurin virhe, jonka voit tehdä, on olla kohtaamatta omia virheitäsi.

Dalio on puhunut organisaatiokulttuurista, jossa on hyväksyttyä tehdä virheitä ja epäonnistua, mutta sopimatonta olla käsittelemättä virheitä ja olla oppimatta niistä. Tätä periaatetta tarvitaan myös kasvatuskulttuurissa.

Virheiden silottelu todella vahingoittaa lasta

Viime vuosien tutkimukset osoittavat, mitä haittaa siitä voi olla, jos aikuiset eivät ohjaa ja kannusta lasta virheiden käsittelyssä.

Jos lapsen virheitä ei käsitellä riittävästi ja rehellisesti, tutkimusten mukaan seurauksena voi olla enemmän ahdistuneisuutta ja masennusta sekä haitallisia selviytymiskeinoja, ja vähemmän psykologista hyvinvointia.

Psykologian professori Vanessa LoBuen mukaan moni ylisuojeleva vanhempi jättää lapsensa toistamaan samoja virheitä. Tutkimukset osoittavat, että lasten vastoinkäymisiä silottelevalla ja välttelevällä helikopterivanhemmuudella on yhteys lasten ahdistuneisuuden lisäksi muun muassa heikompaan akateemiseen suoritustasoon, palkintoihin perustuvaan motivaatioon sekä tavoitteiden ja oppimisen välttelyyn.

Helikopterivanhempien lapset saattavat harjoitella kovasti saadakseen hyvät arvosanat ja palkintoja, mutta välttelevät palautteen ja kritiikin vastaanottamista. Kriittinen palaute, jota elämässä väistämättä aina tulee eteen, aiheuttaa ahdistusta, jonka käsittelyyn näillä lapsilla ei useinkaan ole toimivia keinoja.  

On tärkeää, että seuraava sukupolvi oppii käsittelemään virheitä, LoBue painottaa. Sen sijaan, että pidämme virheet itsellä ja piilossa, meidän tulisi oppia jakamaan virheitä.

Jos virheitä ei käsitellä, lapsi jää usein kantamaan häpeää teoistaan. Kun käsittelemättömiä virheitä kasaantuu paljon, lapsen keino häpeästä selviytymiseen voi olla piittamattomuus tai häpeämättömyys.  Häpeän tunne ei ole lapselle harvinaista, vaan jokapäiväinen tuttu.

Älykäs virheiden käsittely kehittää itsereflektiota

Tutkimustulokset osoittavat, että lapset ovat valmiimpia rehellisyyteen, kun he tottuvat kasvuympäristössään siihen, että totuuden kertomisesta seuraa hyviä asioita.

Kasvatuskulttuuri, joka perustuu kasvun mentaliteettiin, näkee virheet mahdollisuutena oppimiseen ja jatkuvaan kehittymiseen. Kasvun mentaliteetti tarkoittaa ajattelumallia, jonka mukaan tapoja, taitoja ja kykyjä voi aina kehittää harjoittelun myötä.

Virheiden käsittely ohjaa lasta itsenäiseen ajatteluun ja kehittää itsereflektion taitoa.

Itsereflektio on oppimisen psykologian käsite. Se kuvaa ajatteluprosessia, jossa oppija tarkastelee ja käsittelee kokemustaan luoden uutta tietoa. Reflektiossa ihminen keskittyy olemaan vuorovaikutuksessa itsensä ja ympäristönsä kanssa pohtien omaa ajatteluaan ja toimintaansa, sen vaikutusta ympäristöön sekä ympäristön vastausta hänen toimintaansa.

Itsereflektio on keskeinen psykologinen taito, jonka harjoittelu olisi hyvä aloittaa jo varhaislapsuudessa. Reflektointi auttaa lasta ja perhettä vastoinkäymisten käsittelyssä ja kaikissa elämän tapahtumissa, joissa tapahtuu oppimista: taitojen harjoittelussa, esikoulussa, koulussa, harrastuksissa, ihmissuhteissa ja yhteiskuntaan liittymisessä.

Virheet ja vastoinkäymiset ovat arvokkaita mahdollisuuksia harjoitella reflektointia. Lapset saattavat toistaa saman virheen useita, jotkut jopa tuhansia kertoja – ja samalla he saavat tuhansia mahdollisuuksia itsenäisen ajattelun harjaannuttamiseen.

Kun virheistä oppimisesta muodostuu perheen, varhaiskasvatuksen ja koulun tapa käsitellä asioita, lapsi oppii itsekin näkemään ristiriidat ja vastoinkäymiset kasvun paikkoina.

Harjoituksen myötä hän oppii vähitellen myös välttämään virheitä. Aivot muovautumat huomaamaan ja jopa ennakoimaan hetket, jotka voivat johtaa virheeseen tai vaikeuksiin.

Tunnista primitiivinen reaktio ja rauhoita sitä

Kun teemme virheitä tai kohtaamme epäoikeudenmukaisuutta, on luonnollista taistella, paeta tai jähmettyä paikoilleen. Reflektoiva ihminen huomaa, ettei tämän tilan pauloihin kannata jäädä, vaan keskittyä rauhoittumiseen ja sen jälkeen tilanteen käsittelyyn loogisella tasolla: eli toimia ja tehdä päätöksiä arvioiden ja anlyyttisesti arvojen, tiedon ja päättelyn perustalta.

Ihmisillä on neljä tyypillistä keinoa virheistä selviytymiseen:

1. Itsesyytös (minä tein sen).
2. Toisten syyttely (joku muu teki sen).
3. Välttely (sitä ei ole tapahtunut, en halua puhua siitä).
4. Kieltäminen (en tehnyt sitä).

Kun tunnistat nämä selviytymiskeinot itsessäsi tai lapsessasi, mieti mikä voisi olla rehellisempi ja pitkällä aikavälillä hyödyllisempi tapa käsitellä asiaa. Opi ja opeta lapsesikin rakastamaan kritiikkiä.

Lapselle voi kertoa, että kritiikki on lahja. Kun toiset ihmiset antavat kriittistä palautetta, se ei tarkoita, että olet huono tai paha. Se tarkoittaa, että omaa käytöstä täytyy pysähtyä miettimään.

Kasvatuksessa keskitytään usein opettamaan lapselle, mikä on huonoa ja hävettävää käytöstä ja mikä hyvää, palkittavaa käytöstä. Tärkeämpää olisi opettaa lapselle, mikä on tilanteeseen ja ympäristöön sopivaa käytöstä, ja mikä epäsopivaa.

Asioita voi lähestyä myös tehokkuuden tulokulmasta: Mikä on sosiaalisesti tai käytännöllisesti tehokasta, ja mikä tehotonta tai haitallista sähläystä.

Arjessa tarvitaan virheiden analysointia, johon ei välttämättä kulu kovinkaan monta minuuttia aikaa:

• Mitä äsken tapahtui?
• Mitä sinä teit?
• Mitä toinen teki? Miksi?
• Miten vastasit toiselle?
• Mitä toinen vastasi sinulle? Miksi?
• Miltä sinusta tuntui?
• Miltä toisesta mahtoi tuntua?
• Mikä tässä tilanteessa on ongelma?
• Miten ratkaisemme tämän ongelman?
• Miten aiot toimia tästä eteenpäin?
• Mitä voit oppia tästä tilanteesta?

Lapsen kanssa voi myös pohtia yhdessä:

• Mikä tässä tilanteessa on kiinnostavaa?
• Mistä tahtoisit tietää lisää?

Siedä lapsen hämmennys ja pakoreaktio

Oppimiseen kuuluu alkuhämmennys, osaamattomuuden kokemus ja halu paeta tilanteesta. Se on luonnollinen osa oppimisprosessissa.

Kun lapsi hämmentyy haastavalta tuntuvan tehtävän edessä, nolostuu ja haluaa poistua paikalta, monesti vanhemmat kiirehtivät suojelemaan: “Ok, tämä ei ole hänen juttunsa. Hän ei tykkää tällaisesta. Ei häntä voi pakottaa tähän.”

Jos lapsi haluaa pois oppimistilanteesta, anna hänen lähteä, mutta samalla voit ehdottaa, että palataan asiaan vähän myöhemmin. Yleensä lapset itsekin haluavat jatkaa asian käsittelyä myöhemmin ja palaavat oma-aloitteisesti haastavan asian ääreen.

Kun lapsi luottaa siihen, että aikuinen on hänen tukenaan, hänellä on uteliaisuutta sekä halua kokeilla ja oppia.

Lähteet: Ray Dalio. Principles: Life and Work, Psychology Today: 1 & 2, Gabas, C., Cutler, L., & Schachter, R. E. (2023). Making Mistakes: Children’s Errors as Opportunities for Emergent Literacy Learning in Early Childhood. LeMoyne, T., & Buchanan, T. (2011). Does “hovering” matter? Helicopter parenting and its effect on well-being. Sociological Spectrum.

Kyse on kuitenkin enemmän tottumuksista kuin luonnonlaista. Jos lasta kohtelee tietyllä tavalla vain sen perusteella, miten hän sisarussarjassa sijoittuu, voi tulla aiheuttaneeksi vahinkoa sekä hänen hyvinvoinnilleen että koko perheen dynamiikalle.

PureWow’n haastattelussa Little nimeää kolme asiaa, joita hänen mukaansa ei pitäisi sanoa perheen pienimmälle. Alkuperäisen, englannin kielellä julkaistun artikkelin voi lukea täältä.

”Vauva”

Tässä on meidän perheemme vauva!

Vauva tai mikä tahansa muu sana, joka hellitellen kuvaa lapsen pienuutta ja nuoruutta, ei sinänsä ole ongelma. Little kuitenkin varoittaa käyttämästä jatkuvasti kieltä, joka alleviivaa nuorimman lapsen statusta vauvana. Se nimittäin viestittää, että häntä eivät koske samat odotukset tai vastuut kuin perheen muita lapsia.

Littlen mukaan vanhemmat ovat avainroolissa siinä, miten lapsi näkee itsensä. Yhdellekään lapselle ei ole hyväksi, että hänen kykenevyytensä ja itsenäisyytensä nähdään puutteellisina.

Niinpä Littlen mukaan olisi parempi, että uusille tuttavuuksille myös perheen nuorin esitellään nimellään ja kerrotaan mieluummin hänen kiinnostuksenkohteistaan kuin siitä, miten pieni ja söpö hän on.

”Eipä sittenkään mitään”

Sijaisitko vuoteesi? Tai no, eipä sittenkään mitään.

Monesti arjen kiireistä selviytyisi nopeammin, kun askareet hoitaisi itse sen sijaan, että odottelisi lapsen suoriutuvan niistä. Varsinkin perheen kuopuksella voi olla monissa asioissa muihin nähden harjoittelemista.

Kaiken tekeminen kuopuksen puolesta antaa kuitenkin viestin, ettei lapselta odota tai edellytä mitään. Littlen mukaan olisi tärkeää, että lapselle asettaa ikätasoisia vaatimuksia ja että tämä kokee myös turhautumista pyrkiessään kohti tavoitteita. Arjen taidot tai mielen resilienssi eivät muuten kehity.

Siksi Little suosittelee, että myös kuopukselta edellyttää tiettyjä asioita. Saman tien hätiin rientämisen sijaan on parempi kehottaa pyytämään tarvittaessa apua. Jos lapsi yltyy kiukuttelemaan, koska ei halua tehdä jotain askaretta, hänelle voi todeta ymmärtävänsä kiukun syyn mutta silti vaatia paneutumaan tehtävään.

Kehumatta jättäminen

Ikänsä takia perheen isommat sisarukset yleensä hallitsevat enemmän taitoja kuin kuopus. Kuopuksen opittua esimerkiksi pyöräilemään tai lukemaan vanhempien ihailu ei välttämättä kasva samoihin mittoihin kuin silloin, kun taito saavutettiin perheessä ensimmäistä kertaa.

Jos vanhempien huomio on aina vain uudemmissa ja vaikeammissa taidoissa ja kuopuksen saavutukset kuitataan ohimennen, voi perheen nuorimmasta tuntua, ettei hänen saavutuksillaan ole mitään painoarvoa. Erityisen tärkeää on, ettei sisarusten kykyjä ryhdy vertailemaan keskenään: se istuttaa kateuden ja kilpailun siemenen.

Littlen ohje kuuluukin, että myös kuopuksen saavutukset huomioitaisiin perheessä ja häntä kehuttaisiin yhtä vuolaasti kuin muita sisaruksia.

Lähde: PureWow

Vetäytyminen ei itsessään ole pahasta, kunhan syy aikuisen käytökseen selitetään lapselle. Olisi tärkeää, että lapsi ymmärtäisi, mistä vanhemman ärtymys ja tarve vetäytyä omaan rauhaan johtuvat – muuten hän saattaa tuntea itsensä hylätyksi.

– Jos aikuinen vetäytyy, hiljentyy ja sulkeutuu lapselta, ei se ole lapselle hyväksi. Vuorovaikutussuhteessa tapahtuva sulkeutuminen aiheuttaa hylkäämisen kokemuksen kenelle tahansa, oli kyseessä lapsi tai aikuinen, muistuttaa psykologi-psykoterapeutti Aino Juusola.

Tutkijat ovat selvittäneet, miten pienet vauvat reagoivat, jos äiti menee hetkellisesti täysin ilmeettömäksi. Tutkimuksissa on havaittu, että jo hyvin pieni lapsi yrittää hakea kontaktia niillä keinoilla, joita hänellä on käytettävissään – ensin ääntelemällä ja hymyilemällä, lopulta hätääntymällä ja itkemällä.

– Toisen ihmisen sulkeutuminen on primitiivinen viesti hylkäämisestä. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ja toistuvammin hylkääminen tapahtuu, sitä todennäköisemmin se voi vaikuttaa kiintymyssuhteen laatuun ja lapsen käsitykseen omasta arvokkuudestaan ja siitä, ovatko maailma ja toiset ihmiset turvallisia hänelle.

Lapsi etsii herkästi vikaa itsestään, jos vanhempi sulkeutuu ja mököttää.

– Lapsi saattaa tulkita aikuisen sulkeutumisen niin, että hänessä on jotain vikaa ja sen takia hänet hylätään.

Hetkellinen itsekseen rauhoittuminen ei ole vaarallista lapselle

Aikuisen vetäytyminen kiistatilanteesta ei ole lapselle vaarallista, kunhan se sanoitetaan hänelle, eikä kyse ole pitkäkestoisesta tilanteesta, vaan kontakti lapseen säilyy vetäytymisestä huolimatta.

– Välillä on hyväkin mennä puuskuttamaan itsekseen sen sijaan, että purkaa omaa harmitustaan lapseen. Olennaista on, että aikuinen sanoittaa tilanteen lapselle kertomalla menevänsä hetkeksi hengittämään rauhassa ja toteamalla, että kaikki on hyvin, vaikka aikuinen vähän hermostuikin.

Tilanne voi oikein hoidettuna olla lapselle oppimiskokemus.

– On tärkeää opettaa lapselle tunteen kiertokulku, eli se, että voimakas tunne voi tulla myrskytuulen lailla, voimistua hetkellisesti, kunnes se lopulta vähitellen laantuu, Juusola toteaa.

Aikalisällä on hyötynsäkin. Ärtymyksen keskellä kyky asettua toisen asemaan katoaa helposti. Kun tunnekuohu oma on laantunut, tilannetta on helpompi purkaa lapsen kanssa.

– Hermostuessamme saatamme ajatella, että lapsi kiusaa meitä ja on tarkoituksella hankala. Aikuisen olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä lapsen mielessä tuossa tilanteessa tapahtuu. Mitä hän siinä tilanteessa tarvitsisi? Mitä hänessä tapahtuu, mitä hän tuntee tai kokee?

Myös lapsella voi harmistuessaan olla taipumus mököttää.

– Joillakin lapsilla on tarve vetäytyä hetkeksi rauhaan tunteidensa kanssa. Vanhempi voi siinä hetkessä sanoittaa tilannetta lapselle kertomalla huomanneensa, että tätä harmittaa ja kysymällä, haluaisiko tämä olla vähän aikaa rauhassa.

Jos lapsi kaipaa omaa tilaa tunnekuohun keskellä, hänelle kannattaa antaa tilaa rauhoittua. Samalla voi kertoa, että aikuinen on lähistöllä ja että lapsi voi tulla hänen luokseen heti, kun kokee olevansa valmis.

– Aikuinen voi myös ehdottaa lapselle, että hengitetään yhdessä pahaa mieltä pois, Juusola neuvoo.

Lapselle voi olla haitaksi nähdä vanhempien mököttävän toisilleen

Lapsuudessa opitut kommunikaatiomallit voivat herkästi heijastua myöhempiin pari- ja ystävyyssuhteisiin haitallisella tavalla. Riidellessä lapsena opitut mallit aktivoituvat helposti.

Rakentava riitely ei ole syyttelyä, vaan siinä kyetään kuulemaan toista ja samalla tilanne etenee vähitellen kohti anteeksipyyntöä ja sovintoa.

– Jos on lapsena oppinut, että voimakkaita tunteita ja vaikeita tilanteita käsitellään ja niihin reagoidaan sulkeutumalla, malli siirtyy usein aikuisuuden ihmissuhteisiin.

Itse riitelyn näkeminen ei ole lapselle haitallista, mutta tilanteet pitäisi purkaa oikein.

– Lapsen ei ole vaarallista nähdä vanhempiensa riitelyä, mutta olisi tärkeää, että hän näkisi myös sen vaiheen, jossa vanhemmat sopivat.

Jos lapsi altistuu vanhempien riitelylle, olisi tärkeää, että tilanne sanoitettaisiin hänelle, jotta lapsella olisi käsitys siitä, mitä tapahtuu.

Jos vanhempien keskinäinen vuorovaikutus katkeaa mököttämiseen, lapsesta voi pahimmillaan jopa tulla yksi riidan osapuolista.

– Lapsi voi tilanteessa ruveta ottamaan sellaista roolia, mikä ei hänelle kuulu. Vanhempien mykkäkoulut ovat lapselle ahdistavia tilanteita, ja lapsi saattaa herkästi ryhtyä sovittelemaan ja hyvittelemään. Tällainen miellyttäjän ja piristäjän rooli voi jäädä päälle muissakin ihmissuhteissa.

Mököttäjän olisi hyvä opetella sanoittamaan tunteitaan

Mitä vanhemman sitten tulisi tehdä, jos tunnistaa itsessään taipumusta mököttää lapselleen tai puolisolleen?

– Ensin kannattaa pohtia, mikä käyttäytymisen aiheuttaa ja mikä on se juurisyy ja ydinkipu taustalla.

Yleensä mököttämisellä pyritään Juusolan mukaan suojaamaan jotakin osaa itsestä, koska sillä tavalla on mahdollista hallita toista osapuolta.

– Opitun mallin avulla suojataan itsessä olevaa ydinkipua tai sitä, ettei omia tunteita osata hallita. Kun ollaan tekemisissä lasten kanssa, omat varhaiset kokemukset voivat herkästi aktivoitua, sillä lapset ovat taitavia herättelemään niitä tahtomattaan, Juusola kertoo.

Toisille vaikeiden tunteiden yli pääseminen on helpompaa.

– Jos tunnistaa tarvitsevansa enemmän omaa aikaa tunteesta irtautumiseen, sen voi kertoa ääneen sanomalla tarvitsevansa hetken itselleen. Jos tilanne sanoitetaan, toiselle ei aiheudu silloin hylkäämisen kokemusta. Kannattaa myös muistaa, ettei omaa tilaa tarvitse hakea mököttämisen kautta.

Hän toivoo varhaiskasvatukseen vihdoinkin kehittämisrauhaa.

– Jatkuvasti joku tökkii ja väittää, että varhaiskasvatus on pilalla. Se aiheuttaa sen, että varhaiskasvatuksen ala nähdään huonona. Alan opiskelijat kertovat miettivänsä, uskaltaako päiväkotiin mennä töihin, kun media kirjoittaa niin kauheita juttuja, Pakanen lataa.

Pakanen sanoo näkevänsä mediassa jatkuvasti varhaiskasvatuksen vähättelyä, kyseenalaistamista ja jopa vahingolliseksi väittämistä.

– Varhaiskasvatusta maalataan mustaksi väittämällä, että varhaiskasvatus on hirveä paikka. Se ei ole totta.

Pakasen mukaan alan uusin kansallinen ja kansainvälinen tutkimustieto, Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitykset sekä kansalliset varhaiskasvatuksen arvioinnit tukevat väittämää, että nyt ollaan menossa hyvään suuntaan.

–  Tämä on myös Varhaiskasvatuksen Opettajien Liiton vahva kanta. Päiväkotien siirtymisellä vuodesta 2013 lähtien Kulttuuri- ja opetusministeriön alaisuuteen on ollut pelkästään myönteisiä vaikutuksia. Sillä ei ole ollut minkäänlaista kielteistä vaikutusta, Pakanen toteaa.

Pakasen mukaan vuodesta 2013 alkoi yhtenäisen kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kehittäminen Suomessa, mikä on ollut merkittävä kulttuurin muutos. Pakanen on kuitenkin huolissaan tilanteesta varhaiskasvatuksen kentällä.

– Olen huolestunut siitä, että suomalaisen varhaiskasvatuksen uusi kulttuuri elää yhä käymisvaihetta eivätkä kaikki tahot ole sitoutuneita vuodesta 2018 voimaan tulleen varhaiskasvatuslain noudattamiseen.

Pakanen tietää sohaisevansa arkaa aihetta. Hän avaa kuitenkin poliittisen kamppailun taustoja: tietyt toimijat näkevät varhaiskasvatuksen edelleen sosiaalipalveluna, eivät niinkään koulutusjärjestelmän ensimmäisenä asteena.

Kun varhaiskasvatuksen opettajista on pulaa, esimerkiksi lastenhoitajat ja lähihoitajat on siirretty tekemään opettajan sijaisuuksia.

– On tahoja, jotka ajavat syystä läpi agendaa, ettei varhaiskasvatuksessa tarvita välttämättä korkeasti koulutettua työvoimaa, Pakanen muotoilee.

Tilanne on Pakasen mukaan hyvin jännitteinen.

– Näyttää siltä, että suomalainen varhaiskasvatus instituutiona on vieläkin vakiintumaton osana koulutusjärjestelmää.

Hän näkee kuitenkin, että suomalainen varhaiskasvatus on menossa kohti parempia aikoja. Pakanen arvioi, että tilanne rauhoittuu muutamien vuosien kuluessa, kun varhaiskasvatuksen opettajia valmistuu tarpeeksi.

Jokainen voi valita oman kouluksensa, Pakanen toteaa. Jos haluaa opettajaksi tai erityisopettajaksi, se edellyttää opettajakoulutusta yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Monet kaupungit järjestävät monimuotokoulutusta, jonka voi suorittaa joustavasti työn ohessa.

Pakanen sanoo uskovansa siihen, että henkilöstö voi hyvin, kun heillä on riittävä koulutus sekä selkeät vastuut ja tehtävänkuvat.

Mistä päiväkotien työvoimapula johtuu?

– En puhuisi varhaiskasvatuksen kriisistä, sillä meillä on valtava määrä kuntia, joissa varhaiskasvatus toimii loistavasti. Vaikuttaa siltä, että ongelmat ovat keskittyneet pääkaupunkiseudun kasvukeskuksiin, Pakanen sanoo.

Hän näkee työvoimapulan johtuvan osittain siitä, että lapsia on varhaiskasvatuksen piirissä enemmän kuin aiemmin. Tämä johtuu tahdosta lisätä lasten osallistumista varhaiskasvatukseen, koska pedagoginen toiminta nähdään jokaisen lapsen oikeudeksi.

– Meillä ei ole koulutettu tarpeeksi opettajia kasvaneeseen työvoiman tarpeeseen. Siitä on seurannut työvoimapula.

Varhaiskasvatuksen opettajien koulutus lähestulkoon lakkaisi 2000-luvun alussa. Uusia varhaiskasvatuksen opettajia valmistui vuosittain muutamia kymmeniä.

Nyt varhaiskasvatuksen opettajat alkavat jäädä eläkkeelle eikä uusia ole koulutettu riittävästi.

– Jos koko ajan olisi valmistanut varhaiskasvatuksen opettajia kuten nyt, meillä ei olisi mitään pulaa.

Pakasen mielestä monet päiväkodit potevat osaamisvajetta.

– Siitä on seurannut, ettei päiväkodeissa ole pedagogista osaamista toimia lasten kanssa, mikä on aiheuttanut levottomuutta. Ryhmänhallinta ei ole useinkaan kunnossa, hän toteaa.

Pakanen väittää, että lastenhoitajista on pulaa siksi, että he tekevät opettajan sijaisuuksia ja uupuvat osaamisvajeen vuoksi.

Vuodesta 2030 alkaen myös päiväkotien johtajien pitää olla kasvatustieteen maistereita.

– Tämä on välttämätön suunta, sillä vahva pedagoginen johtaminen on toiminnan laadun ja henkilöstön jaksamisen näkökulmasta aivan ehdotonta.

Ammatillinen kunnioitus on hyvinvoinnin ja laadun perusta

Varhaiskasvatuksen opettajien liiton puheenjohtajana Anitta Pakanen korostaa luonnollisesti koulutuksen merkitystä. Yhtä tärkeänä hän pitää silti myös päiväkodin työntekijöiden kunnioitusta ja arvostusta toisiaan kohtaan.

Hän näkee päiväkodeissa valitettavan paljon työntekijöiden keskinäistä jännitettä.

– Kun astun päiväkodin ovesta sisään, aistin heti, miten täällä menee. Päiväkoti on johtajansa näköinen.

Päiväkodin toimintakulttuurin, työntekijöiden motivaation sekä hyvinvoinnin perusta syntyy Pakasen mukaan siitä, että ihmiset arvostavat ja kunnioittavat toistensa työtä.

Pakanen on pitkään aistinut “kuvitteletko olevasi parempi kuin minä” -kyräilyä varhaiskasvatuksen työntekijöiden keskuudessa. Se osaltaan häiritsee työmotivaatiota ja heikentää psykologista turvallisuutta.

Piileekö älylaitteissa pahoinvoinnin alkujuuri?

Pakanen kuulee päiväkodeista palautetta siitä, että lapset ovat aiempaa levottomampia. Myös tukea tarvitsevia lapsia vaikuttaa olevan aiempaa enemmän.

– Minusta tuntuu, että levottomuuden alkujuuri on älylaitteiden yleistymisessä. Ei pelkästään lapset, vaan myös vanhemmat elävät puhelimiensa jatkeena, Pakanen toteaa.

Erityisesti yhdessä tilanteessa vanhempien käytös korostuu.

– Ei ole kivaa katseltavaa, kun nenä puhelimessa kiinni tullaan hakemaan lasta päiväkodista ja tuskin huomataan muuta kuin se puhelin.

Aiempaa useammat lapset tarvitsevat tehostettua ja erityistä tukea kielellisiin ja sosioemotionaalisiin haasteisiin. Tarve erityispedagogiikan osaajille on lisääntynyt.

– Päiväkodit on tarkoitettu kaikille, myös tukea tarvitseville lapsille. Mutta se edellyttää kunnalta riittävää resurssointia, Pakanen sanoo.

Joitakin vuosia sitten erityisryhmät suurelta osin lakkautettiin. Nyt niitä perustetaan jälleen, mikä on Pakasen mielestä hyvä asia. Iso ryhmä on erityistä tukea tarvitsevalle lapselle vaikea paikka.

Pakanen toivoo päättäjiltä viisautta ja rohkeutta satsata lapsiin.

– Lapset ovat aina ihania ja he ovat syntyneet hyviksi. Kun annamme heille oikeat eväät ja tuetaan perheitä, hyvä tulee.  

On silti vähintään yksi asia, joka ansaitsisi tulla mainituksi samassa lauseessa: nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemus eli lapsen emotionaalisiin tarpeisiin vastaaminen.

Psykologi ja psykologian tohtori Jonice Webb toteaa Psychology Today -lehdessä, että lapsen tunteisiin vastaaminen on rakkauden osoittamista syvimmillään. Webbin mukaan tunteet tekevät ihmisestä sen, joka hän sisimmältään on. Niinpä lapsen tunteiden tunnistaminen ja niihin reagoiminen on lapsen sisimmän kohtaamista ja sen viestittämistä, että lasta rakastaa ehdoitta sellaisena kuin hän on.

Tunne ei kuitenkaan ole sama asia kuin käytös. Levottomasti juoksenteleva lapsi voi olla ylikuormittunut, vihaisesti huutava lapsi peloissaan, vetäytyvä lapsi häpeissään. Käytöstä ei siis pidä tulkita lapsen luonteen ilmentymäksi, vaan jonkin tunteen seuraukseksi.

Mukailimme Webbin kirjoittaman artikkelin pohjalta, millaisilla arkisilla teoilla vanhempi voi päivittäin vastata lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ja siten edesauttaa tämän varttumista onnelliseksi, tasapainoiseksi ihmiseksi. Alkuperäisen, englannin kielellä julkaistun artikkelin voi lukea täältä.

1. Näytä lapselle, että pidät hänestä

On oletusarvoista, että vanhempi rakastaa lastaan. Siksi vanhemman on hyvä viestittää, että hän myös tykkää lapsestaan persoonana ja ihmisenä muutenkin. Yhdessäolo, yhdessä nauraminen ja lapselle tärkeisiin aktiviteetteihin osallistuminen ovat arkisia keinoja tuoda se ilmi.

2. Tunne lapsesi

Lapsen kasvaessa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi hänen persoonansa alkaa tulla paremmin esiin. Lasta kannattaa tarkkailla: mistä asioista hän pitää, mistä hän tulee iloiseksi, entä mikä saa hänet suuttumaan?

Tällainen havainnointi auttaa hahmottamaan, mitkä ovat lapsen vahvuudet ja heikkoudet. Kun vanhempi tietää lapsensa kukoistavat ja heikot kohdat, hänen on helpompaa reagoida ja vastata lapsen tunteisiin ymmärtäessään, millaista tukea lapsi missäkin tilanteessa tarvitsee.

3. Opeta itseymmärrystä

Jokainen lapsi tekee joskus virheitä, Webb muistuttaa. Vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos hän opettaa tätä itsereflektoimaan. Tilanteen käyminen läpi yhdessä ja sen pohtiminen, mikä meni vikaan ja miten sen ensi kerralla voisi välttää, on rakentava tapa opettaa lapselle virheistä yli pääsemistä.

4. Vahvista tunneyhteyttä

Lapsen kertoessa hänen kohtaamastaan vastoinkäymisestä tai vastaavasti upeasta onnistumisesta vanhemman on hyvä eläytyä kertomukseen. Osoittamalla, että asiaan suhtautuu samoin kuin lapsi tai että vanhempi ainakin ymmärtää syyt lapsen tunnereaktiolle, yhteys vanhemman ja lapsen välillä vahvistuu ja lapsi kokee tulevansa nähdyksi.

5. Ota myös negatiiviset tunteet vastaan

Kaikista tärkeintä on pysähtyä lapsen tunteiden äärelle. Webb huomauttaa, että tapa, jolla vanhempi suhtautuu lapsen tunteisiin, heijastuu tämän aikuisikään asti. Esimerkiksi jos lapsen kiukustumista vähättelee ja suuttumuksen tunteet lakaisee maton alle, lapsi epäilee vielä aikuisenakin vastaavissa tilanteissa vihastumisensa oikeellisuutta.

Webbin mukaan on tärkeää ottaa lapsen tunne vastaan niin, ettei sitä arvota hyväksi tai huonoksi tunteeksi. Pahimman tunnekuohun mentyä ohi lasta voi auttaa sanallistamaan tunnetta ja etsimään sen syytä. Kuten aikuistenkin välisessä kommunikoinnissa, usein tärkeämpää on kuunnella kuin tarjota ratkaisuja.

Lähde: Psychology Today

Sitten karuselliin joutuu jonottamaan lapsen mielestä liian kauan, jäätelökioskin valikoima ei miellytäkään ja kohta on niin kuuma, että lapsi ilmoittaisi pulikoivansa mieluummin uimarannalla kuin kieppuvansa huvipuistolaitteissa. Seuraa valitusta, marinaa ja itkun tuhertamista.

Vanhempaa ymmärrettävästi sapettaa. Tässäkö kiitos kaikesta näkemästäni vaivasta, ajatukset huutavat.

Yhdysvaltalainen psykologi ja kliinisen psykologian tohtori Becky Kennedy tunnistaa tunteen kasvatusoppaassaan. Kotimaassaan hitiksi noussut teos Vahva vanhemmuus – Kuinka löytää hyvä itsestään ja lapsestaan ilmestyi suomeksi keväällä 2024 Atenan kustantamana.

Kirjassaan Kennedy toteaa, että usein vanhemmat tulkitsevat valittamisen epäkiitollisuudeksi. Esimerkiksi kun vanhempi on kokannut päivällisen ja lapsi moittii ruuan maistuvan pahalta, vanhempi ei varsinaisesti koe saavansa arvostusta.

Kennedy kuitenkin kirjoittaa, että tällaiset tulkinnat ohittavat lapsen kokemuksen. Hänen mukaansa valittamisessa ei ole kyse epäkiitollisuudesta vaan siitä, että lapsi tuntee olonsa avuttomaksi.

Tästä valittamisessa on oikeasti kysymys

Valittaminen on Kennedyn mukaan vahvan haluamisen ja avuttomuuden tunteen seurausta. Se on myös aikuisista julmalta tuntuva yhtälö, hän huomauttaa teoksessaan.

Kennedy toteaa, että lapsen valittaminen osuu vanhempiin eri tavoin. Jos omassa lapsuudessa valittaminen on ollut ehdottomasti kiellettyä, myös oman jälkikasvun marinaa on vaikeampaa sietää.

– Jos perheessä käytettiin usein sellaisia lausahduksia kuin ’Kerää itsesi!’, ’Ota itseäsi niskasta kiinni!’ tai ’Älä ole tuollainen vauva, kyllä sinä pystyt tähän!’, sinun avuttomuuttasi ei luultavasti hyväksytty, Kennedy selittää oppaassa.

Lapset valittavat Kennedyn mukaan siksi, että he etsivät yhteyttä vanhempaan. Marisemalla he pyrkivät ilmoittamaan, että he tuntevat olevansa yksin ja näkymättömiä halujensa kanssa.

Toisinaan valitus on myös merkki ylikuormituksesta. Jos olosuhteille ei muutakaan mahda, niin ainakin voi valittaa. Edellä kuvaillussa huvipuistotilanteessa lapsi voi yksinkertaisesti olla niin rasittunut, ettei pysty nauttimaan kivaksi tarkoitetusta tekemisestä. Kesälomakiukku voi iskeä samasta syystä myös aikuisiin.

Kennedy korostaa, että yhteyden ja ymmärryksen vaaliminen on mahdollista, vaikka vanhempana tekisikin lapsesta epämieluisalta tuntuvia valintoja. Lapsen naurettaviin vaatimuksiin ei hänen mukaansa tarvitse suostua siksi, että marinan saisi loppumaan.

Miten valittamisen sitten saisi loppumaan?

Strategioita valittamisen nujertamiseen

Kennedy toteaa olevan väistämätöntä, että jokainen lapsi valittaa joskus. Valittamisen toimintamekanismien muistaminen auttaa kuitenkin selviytymään tilanteesta niin, ettei vanhempi joudu perääntymään päätöksistään – kuten kiikuttamaan lasta huvipuistosta uimarannalle tai valmistamaan uutta ateriaa.

– Mitä enemmän keskityt pinnan alla piileviin tunteisiin ja annat lapsille heidän tarvitsemaansa yhteyttä, sitä vähemmän he valittavat, Kennedy summaa kirjassa.

Toisin sanoen valittavalle lapselle kannattaa kertoa, että ymmärtää tämän olevan turhautunut. Myötätunnon osoittaminen on usein parasta lääkettä marinaan. Samalla lapsen tarpeeseen kannattaa pyrkiä vastaamaan: johtuuko valittaminen oikeasti väsymyksestä, nälästä tai liiallisesta ruutuajasta?

Oppaassaan Kennedy nostaa esiin myös omakohtaisen esimerkkinsä. Kun pahantuulinen lapsi vaatii vanhemmalta asioita eikä mikään silti kelpaa, valittaminen on itse asiassa epäsuora pyyntö, että vanhempi asettaisi rajat ja loisi siten turvallisen tilan tunteenpurkaukselle.

Ylikuormittuneen lapsen oloa helpottaa Kennedyn mukaan joskus vain se, että itkunpurkauksen saa päästää ulos. Kun sisällä ei enää myllerrä mahdoton tunne, on taas helpompi olla.

Kaksplus kuuluu samaan konserniin Atena-kustantamon kanssa.

– Mun omat lapset ovat vasta päiväkodissa, mutta tää teema stressaa mua jo nyt ihan hirveästi. Lapseni tulevat elämään kovin erilaisen nuoruuden kuin minä. Nopeat dopamiinirypyt tarjoavat helpon pakokeinon tylsyydestä ja epämukavuuden sietämisestä. Lisäksi some tuuttaa lapsen silmille sopimatonta sisältöä, Hamid avaa mietteitään.

Kimmokkeena Hamidin ulostulolle on toiminut Helsingin Sanomien lauantaina julkaisema pääkirjoitus, jonka otsikko on ”Kännyköiden täys­kieltoa kouluihin ei pidä hätiköidä”.

Nykyisen hallitusohjelman mukaan ”hallitus tekee tarvittavat lainsäädäntömuutokset, joilla voidaan nykyistä tehokkaammin rajoittaa esimerkiksi mobiililaitteiden käyttöä koulupäivän aikana ja näin vahvistaa oppilaiden keskittymistä opetukseen”.

Hamid ei näe mitään haittaa siinä, että kännykät kiellettäisiin kouluissa. Hänen mielestään on tosin aiheellinen kysymys, tarvittaisiinko asiasta välttämättä lakia.

– Ei lunttaamistakaan ole laissa kielletty, mutta silti on vahva yhteisymmärrys siitä, ettei kokeessa lunttaaminen passaa, hän vertaa.

Hamid ilmaisee kannattavansa sitä, että lain tarpeellisuudesta kuultaisiin ennen kaikkea opettajia. Lisäksi Hamid penää vanhempien vastuuta älylaitteiden käyttämisessä.

– Kuinka hyvin siedämme tylsyyden valittamista ja tarjoamme ruutuaikaa kun emme jaksa kuunnella kitinää? Ja saako lapsi telkkarin Pikku Kakkosen sijaan katsoa pädiltä YouTubea ja vaihtaa ohjelmaa heti kyllästyttyään? Hamid kysyy julkaisussaan.

– Tiedän, ettei lasta voi suojella kaikelta maailman pahuudelta, mutta tuntuu että älypuhelimen mahdollisimman myöhäinen hankkiminen on niin matalalla roikkuva hedelmä kun vaan voi olla. Pitäisi pystyä vanhempana venyttämään sitä mahdollisimman pitkälle. Ja toivoa että luokkakaverien vanhemmat tekevät samoin, Hamid päättää tekstin.

Julkaisu on kirvoittanut keskustelua kommenttikentässä. Esimerkiksi julkkiskokki Hanna Himanka on ottanut kantaa aiheeseen.

– Me olimme jo hankkimassa ekaluokkalaisille puhelimet mut tulimme toisiin ajatuksiin – ranteessa voi olla kellopuhelin silloin kun ovat yksin koulumatkalla mutta senkään aika ei ole hetkeen. Tuskin saavat luureja ennen kolmatta luokkaa, jos silloinkaan, Himanka kirjoittaa.

Hamidin alkuperäinen julkaisu on kokonaisuudessaan alla.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Jasmin Hamid (@hamidjasmin) jakama julkaisu

Jasmin Hamid tunnetaan niin näyttelijänä, sijoitusbloggarina kuin entisenä kuntapoliitikkona. Hän on näytellyt muun muassa Salatut elämät -, Sorjonen– ja Syke-sarjoissa.

Hamid palkittiin Vuoden sijoittajana 2020. Hän juontaa Taloudellinen mielenrauha -podcastia yhdessä Danske Bankin senioristrategi Kaisa Kivipellon kanssa sekä Mamma betalar -podcastia yhdessä sijoitusvaikuttaja, yrittäjä Natalia Salmelan kanssa.

Yhdysvaltalaismedia PureWow’n haastattelema psykologi Mary Ann Little toteaa, että sisarusten erilaisesta kohtelemisesta heidän syntymäjärjestyksensä perusteella on sekä tutkimuksellisesta että teoreettista näyttöä. Ilmiöllä on sekä hyviä että huonoja seuraamuksia.

Esikoisilta usein vaaditaan vastuunkantoa ja itsehillintää nuorempia sisaruksia enemmän. Nämä taidot ovat toki toivottuja kenelle tahansa, mutta liikaa vaatimalla vanhempi voi tulla kohdelleeksi vanhinta lasta epäreilusti ja jopa heikentää tämän itseluottamusta.

Kokosimme Littlen haastattelun pohjalta kolme lausahdusta, joita hän ei suosittele sanottavan perheen esikoiselle. Kunkin osuuden lopussa on myös vinkki, mitä Littlen mielestä kyseenalaisten fraasien sijaan kannattaisi sanoa. Alkuperäisen, englannin kielellä julkaistun artikkelin voi lukea täältä.

”Iso tyttö” tai ”iso poika”

Käyttäydy nyt niin kuin iso tyttö. Olet jo niin iso poika, että osaat kyllä.

Littlen mukaan lapselle voi olla vahingollista hokea, että hänen ikänsä edellyttää tietynlaista käytöstä tai tiettyjä taitoja. Toisinaan lapsen isouden alleviivaaminen ilmentää myös aikuisten liian korkeita odotuksia.

Littlen mukaan on tärkeää varmistua, että esimerkiksi lapselle osoitetut kotityöt todella ovat hänen ikäänsä nähden sopivia. Jos lapselle syntyy toistuvasti käsitys, että hänen pitäisi osata jotain, mitä hän ei osaa, hänen itseluottamuksensa voi kärsiä.

Lasta kehottaessa tai komentaessa on tehokkaampaa sanoa selvästi, mitä toivoo tämän tekevän, kuin viitata tietyn iän edellyttämään hyvään käytökseen. Lasta kehuessa Little suosittelee isouden painottamisen sijaan sanoittamaan, mistä hyvästä kehuja saa: vau, osaatpa lukea jo tosi monta sanaa.

”Näytä hyvää esimerkkiä”

Söit kaiken parsakaalin, sinusta kelpaa ottaa mallia! Ei saa lyödä, muuten opetat pikkuveljeäsi lyömään.

Esikoisen tai vanhemman sisaruksen ikä ei tarkoita taitojen tai käytöksen mestarillista hallintaa, Little painottaa. Myös nuorempien sisarusten kasvatusvastuu on vanhemmilla, ei isosisaruksilla.

Littlen mukaan vanhempi asettaa lapsen alttiiksi epäonnistumiselle, jos lasta pyytää tekemään enemmän kuin hänelle on realistisesti mahdollista. Hyvän esimerkin näyttäminen nuoremmille sisaruksille on paljon vaadittu, jos lapsen on muutenkin hankalaa pysyä paikoillaan ruokailun ajan.

Sen sijaan, että lasta kehottaisi näyttämään hyvää mallia tai hänen ihastelisi tekevän niin, voi komentaa ja kehua ilmankin. Hienoa, että söit lautasen tyhjäksi -huudahdus tai yksinkertaisesti pikkusisaruksen lyömisen estäminen vievät viestin perille tehokkaasti.

”Pidä huolta pikkusisaruksestasi”

Auta pikkusiskoasi etsimään yöpuku, se on kadonnut. Pysy tässä ja vahdi veljeäsi, hän on liian pieni olemaan yksin.

Little myöntää PureWow’ssa, että toisista huolehtiminen opettaa lapselle myös tärkeitä taitoja. On kuitenkin epäreilua vaatia nuoremmista huolehtimista vain esikoiselta ja siten kasata vanhemman vastuita hänelle.

Vetoomukset pikkusisaruksen hyvinvoinnin puolesta ovat myös omiaan herättämään närkästystä isommassa lapsessa ja vinouttamaan perhedynamiikkaa, Little varoittaa. Lapselta ei siis pidä edellyttää hoitovastuuta, mutta auttaa toki saa, jos siihen riittää kykyä ja intoa.

Niinpä suoraan käskemisen sijaan vanhemman olisi Littlen mukaan parempi tiedustella, löytyisikö lapselta aikaa auttaa nuorempaansa läksyissä tai haluaisiko hän leikkiä pikkusisaruksen kanssa nyt vai myöhemmin.

Lähde: PureWow

Psykologi Annukka Niemelä vahvistaa, että lahjakkuus ja älykkyys liittyvät tyypillisesti toisiinsa. Vaikka piirteet usein ilmenevät rinnakkain, ne eivät tarkoita täsmälleen samaa.

Älykkyydellä viitataan kognitiivisiin kykyihin, kuten kykyyn oppia uutta ja soveltaa opittua. Älykkyys on yleinen lahjakkuuden taustatekijä.

Lahjakkuus puolestaan tarkoittaa joko luontaista taitavuutta monessa asiassa tai erityistä osaamista jossain tietyssä asiassa suhteessa siihen, miten vähän kyseistä taitoa on harjoitellut.

Lahjakkuudesta puhutaan usein synnynnäisenä ominaisuutena, mutta lapsen valmiuksia lahjakkuuteen ja sen ilmentämiseen pystyy tukemaan. Vanhemman toiminnalla on siinä keskeinen rooli.

Tietyt merkit kertovat lapsen lahjakkuudesta

Pienen lapsen lahjakkuus voi ilmetä monin tavoin. Lapsi voi esimerkiksi havaita luovasti yhteyksiä eri asioiden välillä tai käyttää oppimiaan sanoja huomattavan taitavasti.

Niemelän mukaan avoimuus uusille kokemuksille yhdistää lahjakkaita ihmisiä. Kiinnostus ja uteliaisuus saavat tarttumaan toimeen, ja mieleisiksi osoittautuvat asiat houkuttelevat harjoittelemaan ja hiomaan taitoja entisestään.

– Kun toiminnasta nauttii, sitä jaksaa toistaa ja motivaatio pysyy yllä. Myös sinnikkyys ja itseluottamus vievät eteenpäin.

Niemelä huomauttaa, että lapsi voi olla lahjakas, vaikkei se näkyisi toiminnassa. Lahjakkuus voi jäädä piiloon, jos lapsi on esimerkiksi varovainen esittelemään taitojaan tai hänelle ei tarjoudu tilaisuuksia hyödyntää lahjojaan.

– Erityisesti pienten lasten ja alakouluikäisten kohdalla voi olla, ettei kukaan ole vielä huomannut lapsen lahjakkuutta. Aikuisen kannustamana ja tukemana lapsi voi päästä kokeilemaan uusia asioita, jolloin hänelle avautuu mahdollisuus löytää omat lahjansa ja kiinnostuksenkohteensa.

Niemelä silti muistuttaa, että kiire ei ole, vaan lahjakkuutta ehtii havaita ja kehittää läpi koko elämän.

Monipuolisen tekemisen tarjoaminen on siis avainasemassa, jotta lahjakkuus ylipäätään paljastuu ja pääsee käyttöön. Miten lasta tulisi tukea siitä eteenpäin?

Näin lahjakkuus pääsee loistamaan

Lapsen lahjakkuus voi olla vanhemmalle ilon ja ylpeyden aihe, mutta ylisuorittamiseen patistamista tulisi varoa. Niemelän mukaan pahin virhe olisi murskata lapsen into pakottamalla liian rankkaan treenirääkkiin. Lahjakkuus pääsee kukoistamaan ja kehittymään edelleen, kun siihen ei kohdista liiallista painetta.

– Epäonnistumisia salliva ympäristö on hirveän hyvä, koska silloin lapsi saa mennä osaamisensa äärirajoille ja uskaltaa tehdä kokeiluja.

Lisäksi olisi tärkeää, että aikaa jää myös leikeille ja kavereille. Toisaalta Niemelä toteaa, että lapsen itse innostuessa harjoittelemaan ahkerasti aikuiset saattavat tulkita tavoitteellisen harrastamisen ylisuorittamiseksi tai jopa joksikin häiriöksi. On siis hyvä sallia lapsen innostus, jos into on lapsen omaa.

Kehut ja kannustus ovat tärkeässä roolissa, mutta jos kaikki positiivinen huomio kohdistuu lapsen taitavuuteen tietyssä harrastuksessa, vanhempi voi tulla lokeroineeksi jälkikasvunsa vain yhteen kategoriaan.

– Silloin jää vain vähän happea siihen, jos lapsi haluaisikin tehdä jotain muuta. Muuten ajattelen, ettei lasta voi kehua liikaa.

Niemelä painottaa, että lahjakkuus ei riipu ainoastaan geeneistä. Lukuharrastus, musiikki-instrumentin soittaminen sekä liikunta tukevat tutkitusti yleistä älykkyyttä ja lahjakkuutta.

Lukeminen kehittää lapsen sanavarastoa sekä käsityskykyä, kun taas soittaminen luo aivoihin uusia hermoratoja ja auttaa hyödyntämään olemassa olevaa kapasiteettia täyteen mittaansa. Liikunta sen sijaan tehostaa oppimista ja auttaa aivoja voimaan yleisesti ottaen hyvin.

Ennen kaikkea Niemelä painottaa, että lapset tarvitsevat rajoja, rakkautta ja huolenpitoa. Hyvä arki suojelee ja tukee lasta elämän kaikilla osa-alueilla – myös lahjakkuuden ruokkimisessa.

Vuonna 2019 rippikoulua käyviä nuoria kastettiin yhteensä 543. Vuonna 2023 heitä oli 923. Kirkon tilastojen mukaan eniten rippikouluikäisten ristiäisiä vietetään heinäkuussa.

– Nykyään rippileirille osallistuu enemmän nuoria, joita ei ole eri syistä kastettu vauvana. Vanhemmat ovat saattaneet haluta, että nuori saa itse tehdä valinnan kirkkoon liittymisestä ja kuulumisesta. Osa kastetuista nuorista on taas taustaltaan monikulttuurisia, eikä heitä siksi ole kastettu vauvana, Leppävaaran seurakunnan rippikoulupappi Emilia Kallioniemi pohtii tiedotteessa.

Kirkkoon kuulumaton nuori voi tulla kastetuksi ja liittyä kirkkoon missä vaiheessa tahansa rippikoulua: ennen alkutapaamisia, leirillä tai ennen konfirmaatiojuhlaa. Alle 18-vuotias tarvitsee molempien huoltajiensa luvan kirkkoon liittymiseen.

Rippikoulun voi käydä ilman kastetta, mutta konfirmaatio edellyttää kirkon jäsenyyttä. Konfirmaatio on puolestaan edellytys kummina toimimiselle. Oikeus kirkkovihkimiseen vaatii rippikoulun käymisen, mutta ei välttämättä konfirmaatiota.

Kastaminen tarkoittaa lapsen liittämistä uskoon ja seurakunnan jäseneksi. Konfirmaatiossa on kyse kasteen vahvistamisesta, eli rippikoulun käynyt vahvistaa itse kuuluvansa kristilliseen uskoon, johon hänet on kastettu.

Kennedyn teos Vahva vanhemmuus – Kuinka löytää hyvä itsestään ja lapsestaan ilmestyi suomeksi keväällä 2024 Atenan kustantamana. Yhdysvalloissa kirja on ollut myyntimenestys, joka saavutti The New York Timesin bestseller-listan ykkössijan syksyllä 2022.

Syy, johon Kennedy viittaa, on jompikumpi näistä kahdesta: lapset eivät joko tunne niin voimakasta yhteyttä vanhempiinsa kuin haluaisivat tai he tuntevat olevansa yksin jonkin vaikeuden tai täyttymättömän tarpeen kanssa.

Lapsen tunteen kohtaaminen ja yhteyden luominen ovatkin Kennedyn kasvatusfilosofiassa etusijalla. Toisaalta hän liputtaa myös itselleen armollisena pysymisen puolesta. Kliinisestä psykologiasta väitelleen tohtorin oppeja seuraa valtava yleisö: Instagramissa Kennedyllä on 2,7 miljoonaa seuraajaa.

Kasvatusoppaassaan Kennedy vie lukijan huomion lapsen sisäiseen tunnemaailmaan. Voisiko arki helpottua, jos vanhempi päivittäisi uskomuksensa sekä lapsen kasvattamisesta että vanhemmuuden vaatimuksista?

Lapsen käytös ei ole ongelma vaan oire

Lapsi karkailee ruokapöydästä, potkii autossa selkänojaa ja vie leikkikaverilta lelun kädestä, vaikka vanhempi toistuvasti komentaa toisin. Ymmärrettävästi vanhempi turhautuu: ihan kuin lapsi olisi tahallaan hankala!

Teoksessaan Becky Kennedy painottaa, että käytös ei ole koskaan ongelma vaan oire. Hän peräänkuuluttaa sisäisen hyvyyden periaatetta, jonka mukaan jokainen lapsi ja vanhempi on pohjimmiltaan hyvä. Ulkoinen käytös on puolestaan ikkuna sisäisiin tunteisiin, ei luonteeseen.

Helposti vanhemman huomio kiinnittyy siihen, miten lapsen huonoa käytöstä täytyisi kontrolloida. Silloin lapsen sisäinen tunne jää kohtaamatta. Onko riehakas lapsi sittenkin ylikuormittunut? Jos lapsi ei suostu pyytämään anteeksi törppöilyään, voisiko taustalla piillä häpeän tunnetta?

Esimerkiksi vauvasisarustaan kaltoinkohteleva taapero ei ole pahantahtoinen ilkimys vaan avuton lapsi, joka pelkää vanhempiensa hylkäävän hänet. Moitteiden ja suuttumisen sijaan taapero tarvitsee erityisen paljon läheisyyttä ja ymmärrystä vanhemmaltaan, Kennedy selittää kirjassa.

Herkkyys lapsen tarpeille ei tietenkään poissulje sitä, että huonoon käytökseen on puututtava. Pelkkä käytökseen puuttuminen kuitenkin aiheuttaa lapselle hylkäämisen kokemuksen tunnetasolla. Siksi samalla tulisi sanallistaa lapsen tunnetta ja todeta, että on ihan sallittua tai ymmärrettävää tuntea kyseistä tunnetta.

Kun lapsi tulee tunteineen kohdatuksi, hänen on helpompaa myös käyttäytyä toivotulla tavalla.

Rajojen asettaminen on muuta kuin kieltämistä

Vanhemmat yrittävät komentaa lastaan sellaisilla fraaseilla kuin ei saa, älä, lopeta heti. Tämä mielletään usein rajojen asettamiseksi.

Becky Kennedy tyrmää ajatuksen. Kieltäminen ei ole hänen mukaansa rajojen asettamista, vaikka se on monen vanhemman luonnollinen reaktio.

– Rajat eivät ole sitä, mitä kiellämme lapsiamme tekemästä; rajat kertovat lapsille, mitä me teemme. Rajat ilmentävät auktoriteettiasi vanhempana eivätkä vaadi lasta tekemään mitään, Kennedy kirjoittaa.

Tehoton kieltäminen käy paitsi vanhemman hermoille myös latistaa perheen ilmapiiriä. Kennedy suosittelee, että kieltämisen sijaan vanhempi estäisi ei-toivotun käytöksen. Sen sijaan, että lasta kieltää juoksemasta sakset kädessä, tulisi vanhemman fyysisesti pysäyttää lapsi ja todeta, että nyt joko askarrellaan tai juostaan, mutta sakset kädessä ei juosta.

Myös ruutuajan päättyessä vanhempi voi ottaa surutta kaukosäätimen ja kertoa, että nyt on aika sammuttaa televisio. Sitten televisio yksinkertaisesti sammutetaan ja kaukosäädin laitetaan paikkaan, jonne lapsi ei yllä.

Väliintulo herättänee lapsessa närää. Kennedyn mukaan lapsen tunne on tärkeää kohdata, jotta tämä kokee tulevansa nähdyksi. Vanhemman tehtävä onkin sanoittaa, että lasta harmittaa ja harmistus on ymmärrettävää. Sen jälkeen huomion voi suunnata ratkaisuihin: miten voidaan leikkiä sovussa tai mitä ohjelmaa katsotaan huomenna?

Uhrautuminen harvoin palvelee ketään

Becky Kennedyn mukaan nykyiseen intensiiviseen vanhemmuuteen liittyy harhakäsitys, että lapsista tulee huolehtia jopa oman identiteetin kustannuksella. Vanhempien voi olla vaikeaa asettaa itseään tai jaksamistaan etusijalle, koska se aiheuttaa syyllisyyttä.

– Todellisuudessa epäitsekäs vanhemmuus ei kuitenkaan hyödytä ketään, Kennedy napauttaa.

Vanhemman tunnontuskia ei helpota se, että lapsi voi kyseenalaistaa vanhemman päätöksiä. Kun vanhempi toivoo rauhallista koti-iltaa, lapsen voi olla vaikeaa ymmärtää, miksei saa kutsua kavereita kylään. Pieni lapsi voi protestoida kuullessaan, että vanhempi lähtee ulos syömään eikä ole peittelemässä häntä sänkyyn.

Kennedy kuitenkin vakuuttaa, että lapset kokevat olonsa turvallisemmaksi, kun vanhemmat vetävät lujat rajat myös itsestään huolehtimisen ympärille.

– Epäitsekäs vanhemmuus on kasvatusta, jossa johtajalla ei ole omaa itseä, mikä on lapselle kammottava ajatus. Lapset eivät halua tuntea, että heidän johtajansa on löytymättömissä, toiset kävelevät helposti hänen ylitseen ja hän on hukassa.

Kirjassaan Kennedy luettelee konkreettisia neuvoja syyllisyyden selättämiseen silloin, kun vanhempi ajoittain asettaa itsensä etusijalle. Ennen kaikkea Kennedy suosittelee itsemyötätunnon harjoittamista. Tunteet kannattaa sanoittaa itselleen ja sitten todeta, että syyllisyyden tunteesta huolimatta on lupa tehdä aiottu asia. Syvään hengittäminen rauhoittaa hermostoa.

Hiljalleen jossain uhrautumisen ja itsekkyyden väliltä hahmottuu hedelmällinen maasto, jossa koko perhe voi kukoistaa.

Kaksplus kuuluu samaan konserniin Atena-kustantamon kanssa.

Ainakin kaksi suurta kaupunkia sallii uimisen ilman uima-asua

Yleensä kaupungit ja kunnat linjaavat omia uimarantojaan koskevista säännöistä. Lakiin on toki kirjattu yleisiä periaatteita, joihin kuuluu muun muassa se, ettei uimarannalla saa käyttäytyä yleistä järjestystä häiritsevästi, kuten esimerkiksi ulostamalla tai virtsaamalla.

Etenkin aikuisten tapauksessa suositulla uimarannalla yleisen järjestyksen häiriintymisen ja terveyden vaarantamisen kynnys ylittyy suhteellisen helposti. Pienet lapset ovat kuitenkin asia erikseen.

Helsingin kaupungin lähiliikuntatiimin tiimivastaava Kerttu Hynni kertoo, että alle kouluikäiset lapset voivat uida kaupungin rannoilla ilman uima-asua.

Hänen mukaansa kovin tarkkaa perustelua rajanvedolle ei ole. Toki moni lapsi itse haluaa käyttää vapaaehtoisesti uima-asua, etenkin esikouluikää lähestyessään.

– Kouluun mennessä ylitetään varhaislapsuuden raja. Silloin on hyvä ottaa tsimmarit käyttöön uimareissuilla, Hynni vinkkaa.

Ohjetta ei kuitenkaan ole kirjattu tarkasti Helsingin kaupungin rantasääntöihin, jotka ovat verkossa kaikkien luettavana.

Sen sijaan Tampereen kaupungin verkosta löytyvistä uimarantasäännöistä selviää, että linjaus on lähes sama kuin Helsingissä. Tampereen kaupungin rannoilla kaikkien kuusi vuotta täyttäneiden tulee käyttää uima-asua.

Muun muassa Vantaan uimarantojen säännöissä todetaan yleisesti, ettei rannalla saa käyttäytyä muita häiritsevästi tai epäsiveellisesti.

Uimahallissa uima-asu päälle ikään katsomatta

Helsingin kaupungin uimahalleissa uima-asu tai -vaippa on oltava kaikilla päällä.

– Uimavaippojen käyttöä vaaditaan pieniltä lapsilta lähinnä hygieniasyistä. Yhtenäinen linja on koettu uimahalleissa selkeimmäksi ja toimivimmaksi. Uimahalleilla myös uimapukujen malli liittyy pääasiassa hygieniasyihin, Hynni kertoo.

Rannoille sen sijaan ei ole tarkkoja sääntöjä sille, millainen uima-asun pitää olla.

– Uimarannoilla uimavaatetus on vapaampaa. Tämä johtuu siitä, että uimarannan alueella asiakkaat saattavat tulla vain viihtymään rannalle menemättä välttämättä lainkaan uimaan.

Hynni kuitenkin huomauttaa, että uimarannoillakin on hyvä muistaa pitää mielessä hygienia-asiat, jotta vedet pysyvät mahdollisimman puhtaina.

– Toki suosittelemme pienille lapsille uimavaippaa myös rannoille.

Varhaiskasvatuksen opettaja ja Kasvat-kasvatusneuvontapalvelun perustaja Anniina Teräväinen muistuttaa, että vaikka pureminen aiheuttaakin harmia, se on pienillä lapsilla todella yleistä ja normaalia käytöstä noin yhden ja kolmen ikävuoden välillä.

– Lapsi ei ole ilkeä, paha tai aggressiivinen, vaikka hän puree. Pureminen on lapsen impulsiivinen keino reagoida johonkin asiaan, Teräväinen selittää.

Syitä puremisen taustalla on monia

Jo vauvat tutustuvat maailmaan erityisesti suun avulla. Pienen lapsen suu on herkkä, ja hän tunnustelee asioita mielellään suullaan. Hampaiden kasvamisen myötä pureminen tulee mahdolliseksi ja helposti saatavilla olevaksi keinoksi reagoida asioihin ja tunteisiin.

Puremisen taustalla voi olla useita erilaisia tunteita. Niitä kannattaa yrittää sanoittaa, jotta lapsi hiljalleen oppii tunnistamaan omia tunteitaan ja reagoimaan niihin järkevämmillä tavoilla.

Usein pieni lapsi puree ollessaan voimakkaan tunteen vallassa kuten suuttuessaan. Pienellä lapsella ei välttämättä ole vielä muuta tapaa purkaa tunnettaan tai pettymystään. Hän ei osaa sanoa, mikä harmittaa, sillä taito on vasta kehittymässä. Reaktio on impulsiivinen, eikä lapsi osaa vielä itse säädellä sitä.

Joskus puremisen syynä voi olla myös uteliaisuus. Lapsi puree kokeillakseen, miltä se tuntuu ja millaisen reaktion teko saa toisessa aikaan. Pieni lapsi ei vielä pysty asettumaan toisen asemaan vaan harjoittelee asiaa vielä pitkään.

Mitä tehdä, jos lapsi puree?

Teräväinen muistuttaa, että parasta olisi, jos puremistilanteen voisi välttää ennakoinnilla. Vanhempi tai varhaiskasvatuksen työntekijä saattaa huomata, että lapsi on taipuvainen puremiseen tietyissä hetkissä.

– Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että ennakoiminen on hyvin vaikeaa. Lapset ovat aivan super nopeita. Jos lapsi ehtii purra, tilanne kannattaa pysäyttää napakasti mutta lempeästi.

Lapselle on sanottava, että huomaan sinun olevan suuttunut, mutta purra ei saa, koska se sattuu kovasti. Myös purtua lasta on huomioitava ja pidettävä huoli, että hän saa lohdutusta. Mahdollinen puremajälki on myös hyvä tarkistaa.

Kun tilanne on rauhoittunut riittävästi, on tärkeää nimetä lapsen kanssa tunne ja puhua siitä, mikä luultavasti johti puremiseen, kuten: ”Sinua harmitti, kun kaveri otti lelun kädestäsi.”

Jos lapsi puree muita usein, voi hänelle koittaa tarjota myös vaihtoehtoisia toimintamalleja tunteen fyysiseen purkamiseen. Kolmevuotias saattaa jo pystyä turvautumaan esimerkiksi tyynyn puristeluun hetkessä, kun tekisi mieli purra.

– Missään nimessä lapselle ei kannata alkaa huutaa ja suuttua kovasti. Se ei vie tilannetta lainkaan eteenpäin. Aikuisen rauhallisuus on aivan ykkösjuttu.

Lapselle kannattaa pyrkiä antamaan mahdollisimman paljon positiivista palautetta silloin, kun leikki sujuu hienosti. Näin hän hiljalleen oppii toimimaan muiden kanssa rakentavasti.

Hävettää, kun oma lapsi puree

Kun oma lapsi on purrut toista lasta, kannattaa asiasta puhua myös aikuisten kesken. Vanhemman kannattaa todeta avoimesti, että on pahoillaan lapsen käytöksen vuoksi ja hänestäkin tuntuu pahalta.

Aikuisen esimerkki tukee myös lapsen kykyä oppia sanoittamaan tunteitaan.

– Vanhemman kannattaa muistaa, että hän ei ole tehnyt mitään väärin, vaikka lapsi puree. Lapsi vielä harjoittelee muiden kanssa olemista.

Rakastavalla ja määrätietoisella ohjauksella pureminen kyllä lopulta loppuu. Siihen kannattaa luottaa, asiantuntija muistuttaa.

Yhteiset leikit sen sijaan tuovat lapselle yleensä valtavasti iloa ja vahvistavat leikkitaitoja, vaikka myös nahistelu ja sosiaalisten taitojen harjoittelu kuuluvat osaksi ystävyyssuhteita.

Mitä vanhempi voi tehdä tukeakseen sitä, että kaikki otetaan leikkiin mukaan? Kysyimme asiaa MLL:n asiantuntija Satu Suomalaiselta.

Aikuinen tukee leikkiä

Etenkin pienet lapset tarvitsevat vielä aikuisten tukea ja ohjausta siihen, miten leikkiin liitytään. Myös erilaisissa ristiriitatilanteissa aikuisen apu on monesti paikallaan.

Lapset vielä harjoittelevat tunteiden tunnistamista ja toisten huomioimista. He eivät välttämättä huomaa, jos joku jää toistuvasti leikistä ulkopuolelle. Tilanteen ratkaisemiseen tarvitaan aikuisen apua.

On myös tärkeää jutella lapsen kanssa toisten huomioimisesta ja siitä, että otetaan kaikki mukaan leikkeihin.

Lapset pystyvät noin neljästä ikävuodesta eteenpäin ottamaan asioita huomioon myös muiden kannalta. Tämäkin taito kehittyy silti vielä läpi lapsuuden ja nuoruuden.

Lapsen temperamentti vaikuttaa siihen, miten hän reagoi uusissa tilanteissa ja miten valmis hän on tutustumaan uusiin lapsiin. Toisilla lapsilla se vie pidemmän aikaa.

Aina, kun lapsi huomioi toisia hienosti ja ystävällisesti, kannattaa lasta kehua siitä.

Sosiaaliset taidot karttuvat harjoittelemalla. Jos lapsi ei muuten kohtaa toisia lapsia tai leikkitilanteita, kannattaa hänen kanssaan käydä puistoissa tai kutsua leikkikavereita kylään. Monilla tällaisia kohtaamisia kuitenkin tulee itsestään päivän aikana vastaan.

Pohja ihmissuhdetaidoille rakennetaan vanhemman ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Kun vanhempi kohtelee lasta arvostaen ja huomioiden, lapsi oppii, että sellainen kuuluu ihmissuhteisiin.

Mitä tehdä, jos oma jälkikasvu sitkeästi karttelee tiettyä lasta?

Jos vanhempi huomaa oman lapsensa selvästi välttelevän tiettyä lasta, kannattaa aikuisen lähestyä tilannetta lapsen näkökulmasta ja pohtia, miksi lapsi toimii näin: Mitäköhän lapsi ajattelee ja tuntee? Mitä asian taustalla voi piillä?

Aikuinen voi liittyä mukaan leikkiin ja yrittää ohjata tilannetta siihen suuntaan, että kaikille löytyisi mieluinen rooli.

Lasten kanssa voi myös pohtia yhteistä leikkiä ja kaveruutta esimerkiksi aihetta käsittelevien kirjojen äärellä: Miten kaverin voi kutsua mukaan leikkiin? Miksi on tärkeää, että kaikki otetaan mukaan? Miltä sinusta tuntuisi, jos jäisit leikistä ulkopuolelle? Miten silloin kannattaisi toimia?

Samalla voi pohtia sitä, miten sanoa kohteliaasti, ettei esimerkiksi halua juuri sillä hetkellä liittyä mukaan leikkiin.

Toisaalta on päiviä, joina täytyy hyväksyä se, että yhteiset leikit eivät vain tällä erää suju. Leikkeihin ei voi ketään pakottaa. Silloin on hyväksyttävä se, että tällä kertaa ei onnistunut, mutta huomenna on taas uusi päivä.

Jos oma lapsi on se, joka tuntuu jäävän usein leikeistä ulkopuolelle, kannattaa asia ottaa puheeksi ammattilaisten kanssa esimerkiksi neuvolassa ja päivähoidossa. Silloin lapsen leikkeihin pääsyä voidaan tukea paremmin ja mahdollistaa se, että hän saa ystäviä.

Lapsi haluaa puhelimen pöytään, vanhempi kieltää sen. Seuraa venkoilua, protestointia, itkuakin. Kiukku kasvaa, tulee ehkä raivari. Pahimmassa tapauksessa tavarat lentelevät tai lapsi alkaa lyödä.

Vanhempi tajuaa, että lapsen kierrokset pitäisi saada laskemaan, jotta tämä kykenisi kuuntelemaan järkipuhetta. Vanhempi sanoo juuri sen, mitä ei kannattaisi. Rauhoitu!

Psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Ben Furman naurahtaa, että huonompaa kehotusta saa hakea.

– Harva aikuinenkaan pystyy suuttumuksen vallassa ajattelemaan, että rauhoittuminen auttaisi. Sellainen käsky alkaa vihastuttaa vain enemmän.

Miten ihmeessä tilanteen sitten saisi neutraloitumaan?

Askel kerrallaan

Ben Furman tunnetaan ratkaisukeskeisen psykologian puolestapuhujana. Furmanin kollegoineen kehittämä Muksuoppi-menetelmä on herättänyt alalla kiinnostusta jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suosiosta kertoo myös Muksuoppi-teoksen kääntäminen yli 20 kielelle.

Muksuopissa liputetaan taitolähtöisyyden puolesta. Sen ideana on, että lapsella ei ole ongelmia vaan ainoastaan taitoja, joita hän ei ole vielä oppinut. Uusimmassa teoksessaan Lasten haasteet taidoiksi (2023, Viisas Elämä) Furman pureutuu esimerkkitapausten avulla taitolähtöisyyden saloihin.

Oli kyse sitten peukalon imemisestä tai taipumuksesta lyödä leikkikavereita, yksi periaate pysyy. Taidon voi oppia vain, jos sen pilkkoo pieniin osiin ja opettelee osan kerrallaan.

– Ei kokonaista ranskanleipääkään tungeta kerralla lapsen suuhun, vaan se leikataan ensin sopiviksi viipaleiksi, Ben Furman vertaa.

Monet lapset ja nuoret kärsivät keskittymiskyvyn puutteesta. Videopeleihin tai TikTok-videoihin jaksetaan keskittyä tuntitolkulla, mutta kirjan lukeminen tai muu pitkäjänteinen tekeminen on monille hankalaa. Keskittymiskyvyn puutteeseen liittyvät myös turhautumisen ja raivon tunteet.

Raivokohtauksia saavaa lasta on kuitenkin turhaa kehottaa rauhoittumaan tai levotonta lasta keskittymään, koska vaatimus on mittakaavaltaan kohtuuton. Taitoa voi lähestyä Furmanin mukaan vain yksi osa-alue kerrallaan ja vanhemman tukemana.

Älä-hokeminen ei auta

Vanhemmilla on tapana reagoida ei-toivottuun käytökseen sanomalla älä. On helpompaa pyytää lopettamaan tekemästä jotain kuin kehottaa, mitä kannattaisi tehdä.

Jatkuva älä-komentaminen paitsi huonontaa kodin keskusteluilmapiiriä, on Furmanin mukaan tehotonta. Kieltäminen voi jopa vahvistaa ei-toivottua toimintaa.

– Se on vähän niin kuin sanoisi, että älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia. Jos niin sanoo, niin mitähän toinen alkaa seuraavaksi ajatella?

Toisin sanoen aivojen on helpompaa ottaa viesti vastaan, jos kehotus sisältää kuvauksen toivotusta käytöksestä. ”Älä huuda” -käskyn sijaan voi pyytää, että lapsi puhuisi hiljaisemmalla äänellä. ”Älä sotke ruualla” sijaan voi kehottaa, että syö siististi.

”Rauhoitu” ja ”keskity” ovat kuitenkin liian abstrakteja ja suuria kehotuksia, sillä ne ovat monien eri taitojen summia. Koska jokaisen osa-alueen ottaminen haltuun kerralla on mahdotonta, kannattaa opetella yhtä kerrallaan.

– Keskittymiskyvyn oppiminen tarkoittaa sitä, että aikuisten pitäisi tulla välivaihetietoisimmiksi. Välivaiheet ovat tärkeitä, koska ne vievät kohti taidon oppimista kokonaisuudessaan.

Ben Furman rohkaisee ajattelemaan, että aina on jokin osa-alue tai pieni asia, josta voi aloittaa. Siitä, mistä taidon harjoittelu alkaa, sovitaan yhdessä lapsen kanssa. Keskittymiskykyä harjoitellessa voidaan esimerkiksi päättää, että kännykkä laitetaan pois aina ruokailuhetkien ajaksi. Kun se sujuu, voidaan asettaa uusi tavoite vanhan rinnalle.

Työssään Furman on havainnut, että lapset usein vaivaantuvat, kun heidän kanssaan yrittää keskustella heidän vaikeuksistaan tai puutteistaan. Lapset kuitenkin keskustelevat mielellään siitä, mitä taitoja heillä on tai mitä taitoja heidän kannattaisi kehittää. Siksi Furman sanoo, että taitolähtöinen lähestymistapa myös motivoi lasta tehokkaammin kuin kieltäminen tai moittiminen.

Entä jos lapsella on ADHD?

Lasten ja nuorten ADHD-diagnoosit ovat yleistyneet räjähdysmäisesti. Ben Furmanin mielestä diagnooseja saa nykyään liian löyhin perustein, eikä ilmiö hänen mukaansa koske vain ADHD:tä.

– Pidän sitä onnettomana lumipalloefektinä. Nykyään koko maailma on hullaantunut diagnooseista! Kaikki olisivat varmaan onnellisempia, jos mitään diagnooseja ei olisi olemassakaan, hän räväyttää.

Toki Furman myöntää, että diagnoosi on usein edellytys perheen tarvitsemalle tuelle. ADHD-diagnoosi voi tuoda myös henkistä helpotusta, kun sekä vanhempi että lapsi ymmärtää, että arjen ongelmia selittää jokin heistä riippumaton häiriö.

Häiriölähtöinen ajattelutapa on kuitenkin ristiriidassa taitolähtöisyyden periaatteiden kanssa. Furman uskoo, että enemmistössä tapauksista ongelmat olisivat ratkaistavissa ilman diagnooseja ja lääkitystä – sitä kiistämättä, että joissain tapauksissa niitä myös tarvitaan.

Furman sanoo, että monissa perheissä ADHD-epäily herää lapsen levottomuuden, impulsiivisuuden ja vastaan väittämisen takia. Erityisesti raivokohtausten edessä niin vanhemmista kuin muista kasvattajista voi tulla neuvottomia.

– Jos lapsen raivarit saataisiin hallintaan, tarvittaisiinko diagnoosia ollenkaan? Kun lapsi turhautuu johonkin pitkäjänteiseen tekemiseen, onko ongelmana keskittymiskyvyttömyys vai raivoaminen? Sanoisin, että tässä täytyisi laittaa marssijärjestys uusiksi. Ensin pureuduttaisiin raivokohtauksiin ja vasta sitten katsottaisiin, onko keskittymiskyvyssä ongelmia.

Raivokohtausten saamisessa on kyse itsehillinnän ja verbalisoinnin puutteesta, Furman toteaa. Muodikkaammat termit näille ilmiöille ovat tunnesäätely ja sanoittamisen taito. Niitä voi harjoitella pieni pala kerrallaan.

Lapsen kanssa voi esimerkiksi sopia, että seuraavan kerran, kun kovasti suututtaa, lapsi tulee vanhemman eteen hyppimään tasajalkaa tavaroiden heittelyn tai muiden lyömisen sijaan. Tai sitten voidaan harjoitella tunteiden sanoittamista yksi osa-alue kerrallaan: raivoamisen sijaan harjoitellaan mököttämistä, ja mököttämisen haltuunoton jälkeen harjoitellaan sen sanoittamista, mikä harmittaa.

Vaatimus siitä, että riehuva ja raivoava lapsi oppisi suoraan sanoittamaan tunteitaan, on Furmanin mukaan kohtuuton. Sanoittamisen taidossa olisi myös aikuisilla harjoittelemista, hän huomauttaa.

– Uskon, että ongelmia voidaan ratkoa tehokkaasti, kun niitä lähestytään taitojen kautta. Isokin tavoite on mahdollista saavuttaa, kun sen pilkkoo osiin.

Työnnän käsivarttani niin pitkälle vessanpöntön uumeniin kuin yletyn. Samea vesi, jossa leijailee ruskeita hiutaleita, nousee kohti kainaloani. Kämmen tavoittaa jotain pehmeää. Vedän esiin märkää vessapaperia. Ja vessapaperia. Ja vessapaperia.

Teini on onnistunut tukkimaan vessanpöntön kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä. Jos yhdellä istunnolla kuluu kokonainen paperirulla, ei ihme, että viemäri ei vedä.

Kihisen raivosta samalla, kun hinkkaan kakalta tuoksuvaa käsivarttani desinfiointiaineella. Nyt lähti teinin Espanjan-reissuun säästämät shoppailurahat putkimiehen palkkioon!

Suuttuneena on vaikea rakastaa

Suuttumus, tai jopa raivo, on tunnetila, jota tunnen teinin vanhempana todella usein. Suuttumusta siitä, ettei taaskaan ole luettu kokeisiin, vaan on maattu sohvalla tuijottamassa meikkausvideoita. Potutusta siitä, että koulun jälkeen välipalan sijaan on syöty herkkukaappi tyhjäksi. Raivoa siitä, että meikkivoiteeni ja sukkani on taas kerran nyysitty.

Suutuspäissä on vaikea tuntea lämpimiä tunteita omaa jälkikasvua kohtaan, saati suhtautua tilanteisiin huumorilla.

Negatiivisten tunteiden ottaessa vallan ihmisen valtaa näköalattomuus. Sitä ei näe, että joskus tämäkin raivostuttava tilanne tuntuu merkityksettömältä pieneltä tapahtumalta. Tai ehkä jopa koomiselta ja lämpimiä ailahduksia rinnassa herättävältä. Hetkeltä, jonka muistoa haluatkin vaalia, sillä se kertoo elämästä ja rakkaudesta.

Söpö uhmis sammui sohvalle

Oivallus tuli somen ansiosta.

Lapseni ollessa taapero- ja leikki-ikäinen raportoin monien vanhempien tavoin ahkerasti elämästämme Facebookiin. Nyt Facen muistot tarjoavat minulle välähdyksiä menneeseen. Elämämmehän vaikutti täydeltä komedialta!

Lapsi makaamassa sohvalla villakerrasto, kypärämyssy ja Kuomat jalassa, toppahaalari puoliksi päälle puettuna. Kuvatekstissä selitys: talvitamineiden pukemisesta raivostunut uhmis oli hyytynyt kesken raivokohtauksen ja nukahtanut sohvalle.

Niin hupaisaa! Miten söpöltä hän nukkuessaan näyttääkään!

Toisessa postauksessa kerron retkestämme Eläinmuseoon. Lapsi tunki päänsä porraskaiteiden väliin ja jäi jumiin. Häntä irrotettiin useamman ihmisen toimesta kuin Eemeliä soppakattilasta konsanaan. Tilanne oli vähän pelottava mutta etupäässä koominen, ja kaikki päättyi hyvin ilman vammoja rakennukselle tai lapselle.

Hahaa, olipa sekin reissu! Siitä riitti hauskaa kerrottavaa pitkäksi aikaa!

Tai entä sitten se Rodoksen-matka! Kolmevuotiaalla meni herne nenään autoretkellä ja hän karjui takapenkillä taukoamatta pari tuntia putkeen. Kun kipu, nälkä ja vessähätä oli suljettu pois, asialle ei voinut tehdä muuta kuin kestää, sillä oli ehdittävä takaisin autovuokraamolle. Mitä kovemmaksi huuto takapenkillä yltyi, sitä kovemmalle me vanhemmat käänsimme radiota ja lauloimme Abbaa. Perillä hotellilla tenava lopetti huutamisen kuin leikaten ja syöksyi lastendiskoon. Hän kutsui itseään tuolloin Diskotädiksi.

Voi, miten suloinen hän onkaan valokuvassa, jossa hän naama vielä itkusta turvonneena joraa Pää, polvet, peppu, varpaat -ikivihreän tahtiin!

Uhmiksen tai teinin vanhempi, älä herpaannu!

Muistoihin on ihana upota. Olipa elämä värikästä pienen lapsen kanssa! Muistan etäisesti, että aina ei ehkä naurattanut tilanteen ollessa päällä, mutta en myöskään pysty palauttamaan kovin voimakkaita suuttumuksen fiiliksiä mieleeni.

Kuinka paljon aikaa pitää kulua, että käsivarsi kakkavedessä -juttu muuttuu hauskaksi muistoksi? Tapahtumaksi, joka ei muistuta minua jälkikasvuni itsekeskeisyydestä ja ajattelemattomuudesta, vaan siitä, miten kovasti ponnistelin joka päivä kasvattaakseni lapsestani järjellisen kansalaisen? Eli miten kovasti rakastinkaan häntä.

Ehkä kymmenen vuotta riittää? Sitä odotellessa minulla on runsaasti tilaisuuksia kerätä muistoja vaalittavaksi, sillä uhmisten tapaan teininkään vanhempi ei voi herpaantua hetkeksikään.

Uusi sketsi odottaa ihan kulman takana.

Perheterapeutti Ritva Huusko muistuttaa, että vanhempi on ainakin oikeilla jäljillä, jos hän pohtii arjen sujuvuutta ja sitä, mitä se tarjoaa lapsille. Elämä kun on suureksi osaksi arkea.

Huusko kohtaa työssään perheitä, joissa jokin asia hiertää. Vuosikymmenten kokemus on tuonut näkemyksen siitä, millaisiin asioihin lapsiperheiden kannattaisi panostaa, jotta perheen hyvinvointi vahvistuu.

Hän on huomannut, että tietyt viisi asiaa eivät ole itsestäänselviä kaikille vanhemmille.

– Ne ovat hyvin yksinkertaisia asioita. Ilahduttavaa niissä on se, että lähes meillä kaikilla on mahdollisuus saavuttaa ne. Se on niiden ihanuus. Ne eivät vaadi ylimääräistä rahaa tai aikaa.

1. Tehkää yhdessä

Lapset ja nuoret hyötyvät siitä, että saavat puuhastella yhdessä vanhempiensa kanssa. Yhteinen tekeminen ja oleminen lähentävät aikuista ja lasta. Tekemisen lomassa lapset usein kertovat ja pohtivat asioita, mikä voi avata vanhemmalle uusia näkökulmia lapsen ajatuksiin ja maailmaan.

– Ei oikeastaan ole niin väliä, mitä tekee, kunhan tekee yhdessä hyväntuulisen vanhemman kanssa, Huusko toteaa.

Hän nostaa esimerkiksi ruoanlaiton, johon lapset ja nuoret usein mielellään osallistuvat, kunhan vanhempi katsoo sotkua ja epätäydellisyyksiä läpi sormien.

Toki nopealle, aikuisvetoiselle ruoanlaitoillekin on arjessa paikkansa, mutta kaiken kokkailun ei tarvitse olla sitä. Kun lapsi puuhailee vanhemman kanssa arkisia asioita, hän oppii samalla esimerkiksi kotitöiden tekemistä.

– Lapsi oppii huomaamaan, että arki on turvallista ja siitä selvitään yhdessä. Arjessa on hyvä olla. Tämä vahvistaa lapsen perusturvallisuuden kokemusta.

Myös yhdessä liikkuminen on hyvää puuhastelua. Etenkin luonnossa liikkuminen tukee monella tavalla hyvinvointia. Lapsi ja vanhempi voivat yhdessä ihmetellä ympäristöä ja oppia siitä.

Sadepäivinä yhteiseksi tekemiseksi käyvät hyvin esimerkiksi lautapelit.

– Se, että vanhempi jaksaa hyväntuulisena puuhastella lapsen kanssa, vaatii toki sitä että vanhempi pitää omasta jaksamisestaan huolta, Huusko muistuttaa.

2. Juttele lasten kanssa – myös vaikeista asioista

Huusko on huomannut, että perheissä, joissa pahoinvointi kasvaa, puhuminen tuottaa usein vaikeuksia. Vanhemmat eivät ehkä keskustele keskenään mieltään vaivaavista asioita – toisaalta myöskään lapsille ei välttämättä kerrota etenkään ikävistä asioista, vaan niistä vaietaan.

– Vaikeistakin asioista on hyvä puhua, kuitenkin lapsen ikätason mukaisesti.

Esimerkiksi lähiomaisen kuolemasta on tärkeää keskustella lapsen kanssa, ja hänet tulee ottaa mukaan hautajaisiin.

Asioiden piilottelu luo lapselle turvattoman olon, jolloin hänelle muodostuu herkästi turhia pelkoja.

– Jopa yksivuotiaalle voi selittää asioita ikätasoisesti.

3. Rajoja tarvitaan

Lasta ei pidä pyytää tekemään päätöksiä asioista, joista päättäminen on vaikeaa. Se, että aikuinen päättää tietystä raameista lapsen elämässä, luo lapselle turvallisuuden tunnetta.

– Lapsi saa olla lapsi silloin, kun hän päättää pienistä asioista, kuten sellaisista, syökö hän ruokansa lastenhaarukalla vai isommalla haarukalla.

Isommissa asioissa lapsen mielipiteen voi toki huomioida, mutta päätökset tekee aina aikuinen.

– Se rikkoo lasta, jos vanhempi lähtee kyselemään lapselta liikaa. Vastuu päätöksistä pitää olla aikuisella.

Joskus lapselle voi tulla mielipahaa aikuisen asettamista rajoista. Silloin vanhemman rooli on olla lohduttava aikuinen, joka tarvittaessa pitää sylissä. Tämä kasvattaa lapsen kykyä tunnesäätelyyn.

Jotta vanhempi jaksaa olla lämmin ja turvallinen, tulee hänellä itselläänkin olla joku paikka, jossa purkaa omia tuntemuksiaan. Esimerkiksi puolison, ystävän tai terapeutin kanssa keskustelu antaa mahdollisuuden puida omia ajatuksia.

4. Vaali unta – myös omaasi

Huusko kertoo törmäävänsä työssään usein siihen, että vanhempien oma aika ajoittuu sydänyöhön, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Omasta unesta säästäminen ei kuitenkaan kannata – sillä on seurauksena niin fyysiselle kuin psyykkiselle jaksamiselle.

Parisuhderiitojakin syntyy usein ennen kaikkea väsymyksen vuoksi.

– Parisuhde on kuitenkin lapsen koti. Sitä kannattaa vaalia, myös nukkumalla riittävästi.

Omaa aikaa kannattaa järjestää niin, että se ei ole pois unesta. Huusko tietää, että tässä lähipiirillä on suuri merkitys. Hänen mukaansa myös yhteiskunnan pitäisi tarjota lastenhoitoapua perheille, joilla ei ole läheisiä auttamassa lasten hoitamisessa.

Nukkumisen tärkeydestä kannattaa puhua myös lasten kanssa ikätasoisesti, kuten muistakin terveyttä edistävistä teoista – kuitenkin niin, että se ei ole neuroottista.

5. Jätä paukkuja perheelle ja parisuhteelle

Huusko näkee työssään yhtenä nykyperheiden suurena haasteena sen, että vanhemmat antavat töissä kaikkensa, eivätkä jaksa enää työpäivän jälkeen olla lapsilleen läsnä.

Yhdistettynä siihen, että vanhemmat saattavat nukkua liian vähän ja jättää liikunnan ja omat mieluisat harrastukset pois, voi arki helposti alkaa tuntua pelkältä puurtamiselta. Silloin kiitollisuuden tunteelle omasta perheestä ei välttämättä jää sijaa.

Isommilla lapsilla saattaa myös harrastuksia ja sitä myötä vanhemmilla harrastuksiin kuljettamista jokaisena viikon päivänä. Joutilasta aikaa yhteiselle puuhastelulle ei välttämättä juurikaan ole.

– Viikkoon olisi hyvä jäädä sellaisiakin arki-iltoja, että ehdimme kohdata toisemme ja olla ihan rauhassa vailla aikataulupaineita.

– Kehityksellistä traumaa voi ajatella sipulina, jonka ydin syntyy ensimmäisen elinvuoden aikana, kun olemme symbioottisessa suhteessa äitimme kanssa. Jos äiti on kylmä ja etäinen, eikä vastaa vauvan hätään riittävän tehokkaasti, lapsen aito minuus ei pääse kehittymään, psykoterapeutti Juha Klaavu selittää.

Klaavu on kirjoittanut kehityksellisestä traumasta teoksen Lapsuuden kehityksellinen trauma – Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen (Viisas elämä).

Myöhemmin sipulin ytimen päälle tulee muita kerroksia, jotka muodostuvat isäsuhteesta sekä sisarus-, isovanhempi- ja muista auktoriteettisuhteista. Nämä suhteet voivat olla korjaavia tai pahentaa kehityksellistä traumaa.

– Lasta voi suojata kehitykselliseltä traumalta olemalla emotionaalisesti läsnä. Ei siis katsota puhelinta samaan aikaan, vaan ollaan aidosti läsnä lapsen kanssa. Se on todella tärkeää, Klaavu painottaa.

On kuitenkin tärkeä muistaa, että kukaan ei voi olla täydellinen vanhempi – riittää, kun on riittävän läsnä, riittävän lämmin ja riittävän rakastava.

Arvoton, rajaton ja pohjattoman yksinäinen

Lapsuuden kehityksellinen trauma näkyy usein ulospäin. Jo pienestä lapsesta voi Klaavun mukaan selkeästi huomata, kärsiikö hän kehityksellisestä traumasta.

– Täyteen rakastettu lapsi tulee huoneeseen säteillen ja haluaa, että kaikki huomaavat hänen ihanuutensa.  Kehityksellisestä traumasta kärsivä lapsi on usein puolestaan arka ja pelokas. Hän kantaa mukanaan huonommuudentunnetta. On kuitenkin tärkeä muistaa, että ujous ja arkuus eivät itsessään ole varmoja merkkejä kehityksellisestä traumasta. Jokainen lapsi on omanlainen persoona.

Hankalinta kehityksellisessä traumassa on se, ettei sen juurisyy näy ulospäin. Ulkopuolisesti perhe voi olla hyvä, mutta pinnan alla kuohuu.

– Kun perhe ei ulkoisesti vaikuta erilaiselta tai poikkeavalta, vaan edustaa yhteiskunnan tai yhteisön vallitsevia arvostuksia erityisesti ammattien osalta, on pahoinvoivan tai psyykkisesti sairastavan lapsen osa usein erityisen julma. Yhteisö, jonka pitäisi tarjota lapselle apua ja turvaverkkoa, alkaakin vähintään alitajuisesti syyllistämään lasta itseään.

Aikuisena lapsuuden kehityksellinen trauma voi ilmetä esimerkiksi jatkuvina uniongelmina sekä tunteena siitä, että elämä valuu sormien läpi hukkaan. Olo voi olla seurassakin hyvin yksinäinen – aivan kuin katselisi maailmaa lasiseinän takaa. Kehityksellisestä traumasta kärsivän henkilön aito minuus on hukassa, eikä hän ole varma, mitä ajattelee, tuntee, haluaa tai tarvitsee. Omia rajoja on haastavaa asettaa.

– Tämä saa aikaan, ympäristöön mukautumisen. Tietyssä ympäristössä ollaan toista mieltä ja toisessa ympäristössä toista mieltä, mutta sitä mitä oikeasti ajattelee tai tuntee ei tiedosteta. Tämä aiheuttaa hankaluuksia niin parisuhteessa kuin töissäkin, Klaavu huomauttaa.

Klaavu sanoo nostavansa tuntosarvet pystyyn, kun asiakas kertoo lapsuutensa olleen hyvä, kun oli puhtaat vaatteet ja ruokaa riittävästi.

– Jos lapsuus oli oikeasti hyvä, kuvaillaan sitä usein niin, että vanhemmat olivat lämpimiä ja rakastavia, Klaavu huomauttaa.

Lapsuuden kehityksellinen trauma periytyy – Miten juna pysäytetään?

Kehityksellinen trauma on ylisukupolvinen ilmiö, joka siirtyy lapsiin vanhemmilta, jotka ovat saaneet sen omilta vanhemmiltaan. Aikuinen, joka kärsii kehityksellisestä traumasta, alkaa alitajuntaisesti kohdella omaa lastaan objektina, oman itsensä jatkeena. Tämä näkyy esimerkiksi niin, ettei lasta suitsita menestymään oman itsensä takia, vaan siksi että vanhempi itse saisi sulan hattuunsa.

– Kehityksellinen trauma tulee pahiten esiin aina omien lasten kohdalla. Muille suvun lapsille kehityksellisestä traumasta kärsivä voi olla mitä parhain tuki ja rakastava aikuinen.

Vaikka päättäisimme tietoisesti olla erilaisia kuin omat vanhempamme, lapsen synnyttyä on usein selkeästi nähtävissä, missä kohdassa vanhempaa on hoidettu ja missä kohdassa vakaata, turvallista hoivaa ei ole ollut.

– Näissä kohdissa myös yhteys omaan vauvaan katoaa alitajuntaisesti. Kukaan terve aikuinen ei valitse olla omaa lastaan kohtaan paha, vaan kehityksellisessä traumassa on kyse yleensä ylisukupolvisesta vauriosta, joka monistuu, Klaavu selittää.

Jotta sukupolvien ajan jatkuneen kierteen voisi katkaista, on tärkeää tunnistaa, mistä on kysymys. Tämän voi tehdä esimerkiksi lukemalla tai keskustelemalla asiasta ystävien tai muiden kehityksellisestä traumasta kärsivien kanssa. Lapsuuden kehityksellinen trauma on asia, jota voi myös lähteä prosessoimaan ryhmäpsykoterapiaan tai yksilöterapiaan. Tämä olisi hyvä tehdä jo ennen lasten hankintaa, mutta koskaan ei Klaavun mukaan ole liian myöhäistä.

– Psykoterapiassa perehdytään siihen, miten kehityksellinen trauma on syntynyt ja miten sitä voidaan hoitaa. Ytimen läpityöstämiseen tarvitaan minätilateorian tuntemista, transferenssipohjaista työtä eli tunnesiirtoa sekä psykoanalyyttisen kehityspsykologian syvällistä tuntemusta, Klaavu täsmentää.

Vaikka asia on järkyttävä ja siitä tekisi mieli vaieta, kannattaa se ottaa lapsen kanssa rauhassa puheeksi. Toisaalta saattaa tuntua, että oikeaa hetkeä ei vain löydy. Silloinkin puhuminen on puhumattomuutta parempi vaihtoehto. Lapselle voi myös todeta ääneen, että on itsekin epävarma, miten puhua asiasta, mutta parasta on kuitenkin yrittää.

Lapselle on tärkeää, että pelottavaa ja surullista asiaa voi puida yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Se valaa lapseen toivoa, turvaa ja luottamusta siitä, että kyseessä on etenkin Suomessa erittäin harvinainen ja poikkeuksellinen teko.

Aivan ensiksi vanhemman kannattaa ottaa selvää, mitä lapsi tai nuori asiasta tietää jo ennalta. Lapsen kysymyksiin kannattaa vastata rehellisesti nojaten viranomaislähteiden tietoihin, mutta kaikkia yksityiskohtia ei välttämättä ole syytä avata. Omia spekulaatioita ei kannata lähteä tapahtuneesta esittämään.

Lapsen ei välttämättä ole helppo sanallistaa tai kuvata omia tuntemuksiaan. Silloin parasta olisi etsiä rauhallinen hetki, jolloin aikuinen ja lapsi voivat esimerkiksi puuhastella samalla jotakin. Tekemisen lomassa lapsi voi avata ajatuksiaan ajan kanssa.

Erityisesti turvallisuuden tunteen vahvistaminen on lapselle hyvin merkityksellistä. Lapsen kanssa kannattaa puhua siitä, että lukuisat ammattilaiset tekevät koko ajan töitä sen eteen, että lasten on turvallista käydä koulua. Se, että lapselle läheinen aikuinen on rauhallinen, rauhoittaa myös lasta.

Rajoita tarvittaessa medialaitteiden käyttöä

Etenkään alle kouluikäisten lasten ei tarvitse tai kannata seurata uutisia, sillä ne sisältävät usein järkyttäviä ja lapselle käsittämättömiä asioita.

Vanhemman kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että ei seuraa katastrofiuutisia lasten ollessa läsnä tai keskustele niistä lasten kuullen toisen aikuisen kanssa.

Sosiaalisessa mediassa leviää tapahtumista usein perätöntä tietoa, ja asioita puidaan loputtomasti. Lapsen tai nuoren kanssa kannattaa keskustella siitä, ettei katastrofiuutisten jatkuva seuraaminen tee hyvää mielelle. Tarvittaessa aikuisen tulee rajoittaa laitteiden käyttöä sekä ohjata lasta muun tekemisen pariin.

Pelko on ymmärrettävä tunne

Tapahtuneen herättämät erilaiset tunteet ovat täysin normaaleja ja ymmärrettäviä. Aikuinen voi kertoa lapselle, että tapahtuma herättää ymmärrettävästi pelkoa, huolta ja myös vihaa, vaikka itseen ei kohdistuisikaan uhkaa. Lapselle on hyvä korostaa, ettei hän ole yksin hankalien tunteiden kanssa: niistä kannattaa aina puhua läheisille aikuisille.

Tunteisiin liittyy myös kehollisia reaktioita. Vanhempi voi pohtia yhdessä lapsen kanssa, miten omaa hermostoa voi pyrkiä rauhoittamaan stressaavassa tilanteessa ja mitkä asiat lisäävät lapsen hyvinvointia erityisesti koettelevina hetkinä. Turvallisten aikuisten läsnäolo ja läheisyys ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Kerro lapselle auttavista tahoista. Jos lasta alkaa esimerkiksi kesken koulupäivän ahdistaa tai pelottaa, on hyvä tietää, kenen puoleen hän voi kääntyä. Joskus lapsen voi olla helpompi puhua huolistaan jollekin muulle kuin omalle vanhemmalle.

Ammattilaisten puoleen voi kääntyä matalallakin kynnyksellä, jos lapsi vaikuttaa selvästi oireilevan tapahtuneen vuoksi.

Lähteet: Save the Children ja MLL

Vuosien yrittämisen ja pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen he saivatkin lopulta Tanskassa kolme lasta. Perheen perustaminen vieraassa maassa avasi Russellin silmät sille, kuinka valtavia eroja kasvatuksessa pohjoismaiden ja hänen kotimaansa Iso-Britannian välillä on. Pohjoismaiset tavat tuntuivat monin paikoin järkevämmiltä kuin ne, joihin hän oli aiemmin tottunut.

Lopulta kokemuksista syntyi kirja How to Raise a Viking: The Secrets of Parenting the World’s Happiest Children. Kirjassa Russell kertoo omia havaintojaan kasvatustyylien eroista, joita on kerännyt vuosien varrella.

Lasta ei tarvitse suojella kaikelta

Tärkein asia, jonka Russell on pohjoismaisesta kasvatustyylistä omaksunut omaan käyttöönsä, liittyy lasten vapauteen ja rohkaisemiseen.

– Lasta ei tarvitse suojella koko ajan. Annan heidän kiivetä puissa, tippua ja kokeilla uudestaan, Russell selittää Kaksplussan haastattelussa.

Tanskassa ajatusmallina on, että epäonnistumisia tapahtuu, ne vahvistavat lasta ja auttavat häntä kasvamaan. Russell kuvailee myös suomalaista sisua samanlaisena ajatustapana.

Lapset käyttäytyvät ulkona paremmin

Muutettuaan Tanskaan Russell pääsi tutustumaan täysin toisenlaisiin sääolosuhteisiin ja ulkoilutapoihin kuin mihin hän oli kotimaassaan Iso-Britanniassa tottunut.

Rankka ilmasto tuli tuoreelle äidille shokkina ja esimerkiksi vauvan jättäminen ulos rattaisiin nukkumaan kauhistutti Russellia. Ajan myötä hän kuitenkin oppi ymmärtämään, miten hyvää ulkoileminen tekee lapsille säästä riippumatta.

– Kunhan lapsella on oikeanlaiset varusteet päällään, ulkoilu onnistuu ympäri vuoden. Sen tajuaminen kesti minulta kauan enkä aluksi todellakaan osannut pukea lapsiani sään mukaisesti, hän kertoo.

Russell on huomannut lasten jopa käyttäytyvän ulkona paremmin.

– Ulkona heidän ei tarvitse riidellä leluista. Jokaiselle varmasti riittää tikkuja leikkeihin.

Lapsi on yhdenvertainen aikuisen kanssa

Russellin mukaan pohjoismainen kasvatustyyli on empaattisempaa ja ymmärtäväisempää kuin muualla. Lapsi on yhdenvertainen aikuisen kanssa, hänen kanssaan keskustellaan asioista eikä häntä pidetä alempiarvoisena kuten esimerkiksi Iso-Britanniassa.

Tämä näkyy myös perheiden ruokailutottumuksissa. Pohjoismaissa on normaalia, että perhe kokoontuu kerran päivässä yhdessä syömään. Muualla maailmassa tapa ei ole yhtä yleinen.

Russell ajattelee, että yhdessä syöminen tarjoaa hyvän tilaisuuden perheen välisille keskusteluille.

– Kaikki kokoontuvat yhteen ja ovat pöydässä tasa-arvoisia. Jokainen perheenjäsen saa kertoa omista asioistaan ja kaikkia kuunnellaan.

Leikki kehittää monia taitoja

Monet tutkimukset osoittavat, että lapset ovat onnellisempia ja kokevat vähemmän stressiä, kun heidän ei tarvitse mennä kouluun todella nuorena. Iso-Britanniassa koulu aloitetaan yleensä jo viisivuotiaana tai jopa nuorempana, eli muutama vuosi aiemmin kuin Suomessa.

– Lapset päätyvät akateemisesti samalle tasolle, riippumatta milloin ovat aloittaneet koulunkäynnin. Sen aloittamiseen ei ole kiirettä, Russell huomauttaa.

Kun lapset saavat kehittyä leikkien, he ajattelevat luovemmin ja oppivat leikin avulla, miten maailma toimii. Myös monet taidot kehittyvät leikin avulla.

– Olen huomannut, että lasteni yhteistyötaidot ja ongelmanratkaisukyky ovat hyvin kehittyneet. He ottavat myös vastoinkäymiset vastaan paremmin kuin ystävieni lapset Iso-Britanniassa ja osaavat olla hyvin empaattisia.

Itsekunnioitus ei perustu saavutuksiin

Vaikka lapsia tulee kehua, on Russell huomannut selkeän eron pohjoismaiden ja muiden kulttuurien välillä: pohjoismaissa lapsia ei ylistetä samaan tapaan kuin muualla maailmassa.

Russell viittaa tanskalaisen perheterapeutti Jesper Juulin teoriaan, jonka mukaan liiallisuuksiin menevä kehuminen aiheuttaa lapsille suorituspaineita. Tärkeintä olisi, että lapset ajattelisivat riittävänsä sellaisena kuin ovat. Kun lasten tekoja ei ylistetä liikaa he ymmärtävät olevansa arvostettuja ja rakastettuja suoritustensa tasosta riippumatta.

– Itsekunnioituksen ei pitäisi perustua saavutuksiin. Meidän pitäisi arvostaa ihmisiä niistä huolimatta. Jokainen on arvokas, koska on olemassa, Russell toteaa.

Listasimme asiat, joita jokaisen vanhemman tulisi lapasenkasvatuksessa noudattaa, jotta lapsen itsetunnolle rakentuu hyvä pohja.

Anna rakkautta ehdoitta

Lapsesi hyötyy eniten siitä, että hyväksyt hänet sellaisena kuin hän on, riippumatta esimerkiksi hänen kyvyistään.

Kuuntele tarkkaavaisesti

Kun lapsesi haluaa puhua kanssasi, laita puhelin pois ja katso häntä silmiin, jotta lapsi tietää sinun keskittyvän vain häneen. Jos sinulla on vain vähän aikaa keskustella tai jokin muu puuha kesken, kerro se lapsellesi, äläkä jätä hänen asiaansa huomioimatta. Tämä viestii lapsellesi, että hänen asiansa on kuitenkin tärkeä.

Kannusta terveeseen riskinottoon

Rohkaise lasta kokeilemaan uusia asioita kuten urheiluharrastusta, uutta ruokaa tai uudelle ihmiselle juttelemista.

Anna lapsen myös kokeilla asioita itsenäisesti, äläkä puutu heti tilanteisiin, joissa hän kokee turhautumista. Itsenäisyyden harjoittelu on itsetunnolle tärkeää.

On hyvä myös tiedostaa, että itsetunnon kehittymisen kannalta kaikenlainen yhteistyötä korostava tekeminen on jopa tärkeämpää kuin aktiviteetit, jotka perustuvat kilpailuasetelmaan.

Hyväksy epäonnistuminen

Kun lapsi ottaa riskejä, hän tulee välillä epäonnistumaan. Epäonnistumisen hetkellä kannusta lasta jatkamaan ja kehu häntä yrittämisestä. Tämä voi lieventää lapsen häpeän ja harmin tunteita sekä auttaa häntä jatkamaan harjoittelua luovuttamatta.

Muista myös kiinnittää huomiota omiin reaktioihisi. Lapset oppivat esimerkin kautta, ja siksi he katsovat sinulta mallia siihen, miten pettymyksiin tulisi reagoida. Kun epäonnistut, myönnä se. Tämä voi auttaa lapsesi hyväksymään myös omat virheensä helpommin.

Huomaa positiiviset asiat

Kehu lastasi, kun hän tekee jotain itsenäisesti, esimerkiksi tyhjentää kotona tiskikoneen tai kattaa pöydän. Pienistä positiivisista teoista kehuminen vahvistaa lapsen itsetuntoa ja viestii hänelle, mitä hän teki oikein.

Ole empaattinen

Lapsen täytyy tuntea, että hänen ajatuksensa, tunteensa ja mielipiteensä merkitsevät. Kun lapsi haluaa jutella, kerro hänelle, että ymmärrät sekä arvostat hänen ajatuksiaan.

Lapsen tunteiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat osoittaa, että välität hänen ajatuksistaan. Voi myös jakaa samanlaisia esimerkkejä omasta lapsuudestasi ja näyttää siten ymmärtäväsi, mistä lapsi puhuu.

Vältä vertailua

”Miksi et voi olla yhtä hyvä kuin siskosi?”, saattaa joskus lipsahtaa aikuisen suusta.

Oman lapsen vertaaminen muihin tuttuihin lapsiin on normaalia, mutta sen tekeminen ääneen voi olla haitallista. Vertailu luo turhaa kilpailuasetelmaa ja aiheuttaa lapselle helposti kateuden ja häpeän tunteita.

Jos lapsesi vertailee itse itseään muihin, osoita häntä kohtaan empatiaa ja korosta hänen vahvuuksiaan. Jos lapsen epävarmuus ja negatiiviset ajatukset jatkuvat, voit muistuttaa häntä näkemään asiat realistisemmin sanomalla esimerkiksi: ”Olet hyvä oppilas, vaikka sinulla on vaikeuksia englannin kielen kanssa.”

Ole kannustava

Kannustaminen ei tarkoita ylistämistä. Lapsen kehuminen ja kannustaminen on hyvästä, kunhan se ei ole ylimitoitettua. Muista siis kehua ja kiittää lastasi, mutta unohda ylistävät kommentit tyyliin: ”Se on upein askartelutyö, jonka olen ikinä nähnyt!”

Pahimmillaan ylimitoitettu kehuminen voi johtaa siihen, että lapsi alkaa tavoittelemaan täydellisyyttä, mikä luo paineita suoriutumiseen. Se voi antaa lapselle myös kuvan, että hän on hyvä, vasta kun on suoriutunut moitteettomasti.

Lähde: Babycenter

Kiukkukohtaukset kuuluvat lapsuudessa erityisesti tahtoikään, joista ensimmäinen osuu suunnilleen 2-3 vuoden ikään. Lapsi on innokas ja omatoiminen, mutta vaillinainen tunteiden säätely ja oman rajallisuuden ymmärtäminen nostavat usein pintaan turhautumista.

Monet vanhemmat kokevat tämän uuvuttavana kasvuvaiheena, joka ei kuitenkaan mene ohi kertaheitolla. Lapset kokevat mielipahaa muissakin ikävaiheissa asioista, joiden syyt saattavat tuntua aikuisesta järjettömiltä.

Tiedetoimittaja Michaeleen Doucleff väsyi totaalisesti vanhemmuuteen ollessaan taaperon äiti. Länsimaisen kaavan mukaan vanhemmuutta suorittanut Michaeleen pohti, miten ihmeessä ihmislaji on säilynyt vuosia, jos vanhemmuus käsittämättömän vaikeaa ja vaativaa viihdyttämistyötä, jossa on jatkuvasti keksittävä lapselle kehittävää tekemistä ja jossa elämä pyörii vain lapsen ympärillä.

Niinpä hän päätti lähteä selvittämään, miten alkuperäiskansat, joiden kasvatustyyli on lähimpänä maapallolla vuosi tuhansia ennen meitä eläneiden metsästäjä-keräilijöiden vanhemmuutta, huolehtivat jälkikasvustaan. Miten he ja heidän lapsensa pysyvät tyytyväisinä?

Michaeleen teki pienen tyttärensä kanssa tutkimusmatkoja Meksikon maya-intiaanien, napapiirin pohjoispuolelle inuiittien ja Tansaniassa elävän hadzabe-kansan pariin. Visiitit näiden kulttuurien pariin avasivat Michaeleenin silmät erilaiselle tavalle lähestyä kasvatusta.

Reissuista syntyi teos Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja – Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja, josta tuli myyntimenestys. Teoksessa nousee esiin erityisesti kolme tärkeää havaintoa siitä, mikä nykyajan länsimaisessa vanhemmuudessa uuvuttaa.

Auttaminen vähentää kiukkua

Teoksessaan Michaeleen taustoittaa sitä, miten länsimaiseen kasvatusperinteeseen alun perin tuli paine siitä, että lasten on syytä kehittää jatkuvasti muun muassa kognitiivisia taitojaan erilaisten sitä varten varattujen tehtävien ja virikkeiden avulla.

Maya-kulttuurin parissa, jossa lapset kävivät päivisin koulussa, ei ollut vapaa-ajalla samanlaista painetta. Lapset viettivät paljon aikaa perheen askareiden parissa jo pienestä pitäen, sillä jo taaperot ovat hyvin auttamishaluisia ja haluavat osallistua moniin aikuisten puuhiin. Tämän voinee moni vanhempi allekirjoittaa.

Lapsen intoa auttamiseen kannattaakin vaalia ja antaa hänen yrittää tehdä, toki oman taitotasonsa mukaan. Michaeleen pani merkille, että monissa alkuperäiskulttuureissa lapsilta, aivan pieniltäkin, pyydettiin yksinkertaisia ja konkreettisia apuja, kuten esimerkiksi ”kipaise hakemassa lusikka” tai ”käy katsomassa, onko se ja se paikalla”.

Lapsia ei kuitenkaan patistettu tai pakotettu auttamaan. Heidän oletettiin tekevän sitä omaan tyyliinsä. Näin lapsi kokee olevansa tärkeä osa perhettä, eikä poikkeusyksilö, joka katsoo televisiota sillä välin, kun vanhempi laittaa ruokaa.

Avuliaisuus ja vanhempien mukana asioilla sekä muissa menoissa käyminen on lapsille samalla virikettä, jolloin joka viikonloppu ei tarvitse keksiä visiittiä sisäleikkipuistoon tai muuhun vain lapsille tarkoitettuun paikkaan.

Kirjailija kuitenkin korostaa, että auttamiseen ei pakoteta lasta. Alkuperäiskansojen vanhemmat saattavat pyytää lasta kaksi kertaa auttamaan, mutta jos hän ei tartu pyyntöön, annetaan asian sillä erää olla. Lapsilla pitää olla mahdollisuus myös leikkiin ja omaehtoiseen olemiseen, mutta vanhemman ei tarvitse toimia viihdyttäjänä.

On myös tärkeää, että vanhempi itse auttaa lastaan. Näin lapsi saa mallin, että auttaminen on tavallista ja molemminpuolista.

Lasten tunnesäätelyltä ei kannata odottaa liikoja

Erityisesti inuiittien parissa Michaeleen havaitsi, että aikuiset olivat hyvin kärsivällisiä ja rauhallisia lapsia kohtaan silloinkin, kun selvästi olivat näille kiukkuisia.

Inuiittien parissa oli hyvin vahvana ajatus siitä, että vain pienet vauvat ja lapset kiukuttelevat sekä käyttäytyvät aggressiivisesti, kuten huutavat. Aikuiset puolestaan puhuivat itkeville ja kiukuttelevilla lapsille aina silmiinpistävän lempeästi. Tarkoituksena on ennen kaikkea se, että aikuinen näyttää hyvää esimerkkiä lapselle.

Michaeleen sai inuiiteilta myös evästystä siihen, että hänen ei pitäisi odottaa lapselta niin paljon. Lasten tunteiden säätely ei ole vielä kehittynyt, joten on turha edes odottaa, että hän ei kiukuttelisi tai rääkyisi.

Inuiitit pyrkivät siihen, että lapsi kasvattaisi ymmärrystään mielipahan jälkeen. He eivät huutaen kieltäneet lapsiaan tekemästä asioita, vaan totesivat usein rauhallisesti, että ”jos kosket kuumaan uuniin, sinulle tulee paha palovamma”.

Inuiitit käyttävät myös paljon erilaisia tarinoita, jos he haluavat varoittaa lapsiaan erityisestä vaarasta. Esimerkiksi tarina merihirviöstä, Qalupalikista, joka vetää liian lähellä vesirajaa olevan lapsen takkinsa sisään, vie syvälle mereen ja antaa lapsen vieraalle perheelle, on tällainen opettavainen tarina.

Inuiitit uskovat, että varoitukset menevät lapsille paremmin perille tarinoiden avulla kuin kielloilla, joita he eivät välttämättä kunnolla sisäistä. Tarinoiden avulla asiat saadaan menemään kerralla perille, eikä lapsen ja vanhemman välille synny jatkuvaa jankuttamista.

Michaeleen kuitenkin muistuttaa, että jokainen vanhempi tuntee oman lapsensa ja voi siten säätää tarinoiden jännitysaspektia sopivaksi. Lapsia ei ole tarkoitus pelotella, vaan pääasia on, että tarinat toimivat opettavaisina keinoina varoittaa lapsia.

Tunnesäätelyn yhtenä avaimena pidetään myös ulkoilmassa olemista. Pohjoismaissa on totuttu ulkoilemaan säässä kuin säässä. Myös inuiitit ymmärtävät ulkoilman rauhoittavan vaikutuksen. Lapset ohjataan leikkimään ulos säännöllisesti ja etenkin silloin, kun kierrokset sisällä tuntuvat kovenevan.

On eri asia olla itsenäinen kuin autonominen

Lapselle on tärkeää saada kokea olevansa omatoiminen mutta samalla myös vastuuntuntoinen osa perhettä. Hadzabe- ja maya-yhteisöjen luona Michaeleen huomasi, miten paljon pientenkin lasten annettiin tehdä merkittäviä tekoja koko yhteisön puolesta, mutta taustalla oli aina aikuinen varmistamassa, että lapsi on turvassa.

Länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna lapset näyttivät puuhastelevan yksinään, mutta usein illalla keskusteluissa selvisi, että aikuisilla oli tarkka käsitys päivän tapahtumista.

Michaeleen saikin hadzojen parissa lempinimen ”Odota vähän”. Tällä hadzat tarkoittivat sitä, että Michaeleen voisi antaa tyttärensä Rosyn tehdä ja yrittää enemmän itse ilman, että Michaeleen on jatkuvasti käskemässä tai puuttumassa.

Teoksessa viitataan useisiin lähteisiin, joissa todetaan, että autonomia ja se, että lapsen annetaan itse vaikuttaa elämäänsä, lisää merkittävästi lapsen hyvinvointia. Kyse ei ole siitä, että lapsi saisi tehdä vapaasti kaikki päätökset, vaan siitä, että hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja saada onnistumisen kokemuksia.

Hadza-perinteessä uskotaan siihen, ettei toista ihmistä saa pakottaa tai yrittää muovata hänestä jotakin, mitä hän ei itse halua. Kokemus avasi Michaeleenin silmiä sille, että miten stressaavaa lapselle voi olla se, että vanhempi puuttuu pieniinkin yksityiskohtiin hänen elämässään.

Toisaalta se, että autonomisella lapsella on turvaverkko ympärillään, rakentuu paljolti yhteisöllisyydelle, joka on hyvin erilaista länsimaisessa kaupunkielämässä. Alkuperäiskulttuureissa lasta kaitsevat usein muutkin aikuiset kuin hänen vanhempansa, mikä antaa vanhemmille enemmän liikkumavaraa sekä ehkäisee esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta.

Länsimaissa vanhemmat joutuvat tosin usein näkemään vaivaa, jotta yksilökeskeisessä kulttuurissa vanhemmat saavat muodostettua ympärilleen yhteisön.

Muuten kirjan neuvot ovat monelta osin sellaisia, että niiden avulla vanhemman olon on mahdollista keventyä, kun havahtuu siihen, että lapsista voi kasvattaa tyytyväisiä yksilöitä ilman ankaraa suorittamista.

Lähteet: Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja – Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja (Siltala 2021)

Nuori yritti tyrkyttää meille mustaa, salmiakkikäärön näköistä esinettä, jossa oli pääkallon kuva. Kysyin, onko kyseessä makeinen, mutta sain kieltävän vastauksen. Epäilykseni heräsivät, ja totesin, että en halua koskea pakkaukseen.

Nuori lähti ensin kävelemään pois, mutta palasikin takaisin, väänsi pakkausta voimalla ja heitti sen meitä kohti. Musta muovipakkaus lensi kassiini, jossa oli lapseni talvihaalari. Pian kassista alkoi nousta pilaantuneen kananmunan kaltainen käry. Tartuin pakkaukseen ja heitin sen maahan, jolloin sen sisältä alkoi pursuta valkoista nestettä.

Nuoret pinkoivat kovaa vauhtia nauraen karkuun, kun huusin heitä selvittämään asian.

Lapseni kysyi itkien, haiseeko hänen haalarinsa nyt mädälle. Haisihan se, joten kotiin päästyämme jätimme haalarin ulos tuulettumaan.

Hajupommeja heitelty ympäri kaupunkia

Kotona kirjoitin somen kaupunginosaryhmään kiukkuisen viestin, jossa kerroin tapahtuneesta. Sain useita kommentteja, joissa harmiteltiin typerää toimintaa mutta myös sitä, että hiihtoloman aikana teineillä ei näköjään ollut parempaa tekemistä.

Viesteistä saattoi päätellä, että hajupommeja heitteleviä murrosikäisiä oli tavattu muuallakin kuin vain omassa kaupunginosassani. Pommeja oli heitelty Helsingissä niin ruokakaupassa kuin metrossakin.

Kuulin lisäksi useilta tuttaviltani, että myös kouluissa hajupommit ovat olleet riesana. Eräskin pienempi koululainen oli vaikeroinut, että kamala haju saa oksennuksen nousemaan kurkkuun. Voin uskoa, sillä käry oli hirveä ulkoilmassakin.

Nuori saa ostettua netistä lähes mitä vain

Nopealla googlettelulla selviää, että hajupommeja saa ostettua esimerkiksi Temu-verkkokaupasta, joka on täynnä erinäistä halpatavaraa. Kauppa on hintansa puolesta ymmärrettävästi nuorison suosiossa. Valikoima on laaja ja hyvin mielikuvituksellinen.

Pääsin lopulta keskustelemaan puhelimessa hajupommin heittäneen lapsen vanhemman kanssa, joka oli yhtä mieltä kanssani siitä, että teko oli tuomittava. Nuori oli kertonut hänelle tapahtuneesta, jolloin äiti huomasi some-julkaisuni perusteella ottaa yhteyttä. En kuitenkaan saanut vastausta, mistä nuori oli hajupommeja saanut käsiinsä.

Haalari onneksi tuulettui, eikä nuorelle jäänyt korvausvelvollisuutta.

Vanhemmat hoi – nettitilausten seuraukset voivat olla ikäviä! Hajupommien lisäksi netin verkkokaupoista saa tilattua esimerkiksi vapea. On myös hyvä tiedostaa, että Temun kaltaisissa verkkokaupoissa myytävät tuotteet eivät ole eurooppalaisen kuluttajansuojan valvonnassa. Esimerkiksi hajupommin sisällä oleva liuos saattaa sisältää mitä vain.

Uskon, että kohtaamani nuori ja tämän kaverit ottivat opiksi siitä, että toisen omaisuutta ei voi tärvellä, edes leikin varjolla.

Hajupommit kannattaa jättää ostamatta, vaikka ei uskoisi jälkikasvunsa tekevän niillä ilkivaltaa ja aiheuttavan pahaa mieltä toisille. En nimittäin keksi mitään paikkaa tai tilaisuutta, missä moiset olisivat oikeasti hauskoja.

Päivitetty 29.2. klo 15.18: Korjattu jutun otsikkoa.

1. Luo aamurutiinit

Suunnittele, mitä vaiheita arkiaamuihin sisältyy. Luo aamurutiinit sekä itsellesi että lapselle. Piirrä tai kirjoita lapsen aamurutiinit selkeiksi tehtäviksi.

2. Tee aamurutiineista pieni kisa tai leikki

Askartele lapsen kanssa aamurutiinit -taulu, jossa on lapselle tehtäviä. Kun lapsi on saanut tehtävän valmiiksi, hän voi sulkea tehtäväluukun taulusta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Hanni Hyytiäinen & Anni Vuorinen (@toimintaterapeutit) jakama julkaisu

Tämä tehtävätaulu on tehty iltatoimia varten. Sama idea toimii myös aamulla.

3. Kellota pukemista ja ruokailua

Aamuisin voi harjoitella ajanhallintaa. Monet lapset tykkäävät, kun pukemiselle ja ruokailulle asetetaan kellosta 10-15 minuutin aikaraja: ”Katsotaanko saatko vaatteet puettua 10 minuutissa.”

Kysy kuitenkin lapselta, haluaako hän käyttää kelloa pukemistilanteessa tai aamupalalla. Jos kellotus tuntuu lapsesta ikävältä, älä käytä sitä. Joskus lapset kuitenkin innostuvat kellon seuraamisesta, kun he seuraavat sisaruksen tai vanhemman leikkimielistä kisailua aikaa vastaan.

Kellona voi käyttää Timeria, puhelimen ajastinta tai keittiön munakelloa.

4. Tehkää vaatejono

Pukeminen sujuu ripeämmin ja rauhallisemmin, kun vaatteet ovat selkeässä järjestyksessä ja aikuinen vähän auttaa ja ohjaa, mitä puetaan seuraavaksi päälle.

Joskus aikuiset olettavat lapsen ymmärtävän luonnostaan, missä järjestyksessä vaatteet tulisi pukea päälle. Vaatteiden hahmottaminen ja niiden pukemisjärjestys on monille lapsille haastavaa, varsinkin aikaisin aamulla, kun lapsi on juuri herännyt.

Vaatteista voi tehdä vaatejonon jo illalla valmiiksi.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Hanni Hyytiäinen & Anni Vuorinen (@toimintaterapeutit) jakama julkaisu

4. Varaa riittävästi aikaa

Aamurutiineja voi harjoitella viikonloppuaamuina, kun ei ole kiire mihinkään. Arkena voi yrittää varata riittävästi aikaa aamutoimiin, jotta tunnelma ei kiristy kiireessä.

5. Motivoi lasta päivän tapahtumilla

Ota selvää päiväkodin viikko-ohjelmasta. Jos ohjelmassa on lapselle mieluisia juttuja, esimerkiksi jumppa tai lelupäivä, voit käyttää niitä aamun motivaattoreina: ”Tänään on lelupäivä! Tarkistetaanpa, että lelusi on varmasti repussa.”

Lukukeskuksen mukaan lapselle lukeminen on tutkitusti yhteydessä parempaan koulumenestykseen. Samalla lapsi, jolle luetaan säännöllisesti, pärjää tutkimusten mukaan paremmin porukassa.

Lukeminen vaikuttaa myös kielen kehittymiseen, lukutaidon oppimiseen ja sanavaraston laajenemiseen. Harvan asian treenaaminen käy niin huomaamatta ja hauskasti, sillä näistä hyödyistä pääsee nauttimaan jo tavallisella iltasaturutiinilla.

Digitalisoituvassa ja hektisessä maailmassa kirjoista nauttiminen voi helposti jäädä sivurooliin, vaikka lukemisen hyödyt tiedostaisikin. Alla olevalla testillä voit selvittää, olisiko perheesi lukutottumuksissa parantamisen varaa – ja jos olisi, miten kirjojen ja lukemisen roolia voisi lisätä juuri teidän arjessanne.

Ajoittain vanhempi voi joutua hankalaan tilanteeseen: jo pienelle lapselle pitäisi teroittaa hyvän käytöksen merkitystä, mutta valehtelusta syyttäminen olisi epäreilua kehitysvaiheessa, jossa lapsi ei vielä täysin ymmärrä totuuden ja valheen eroa.

Parivuotiaan lapsen mielikuvitus on vilkas ja hänen ajatteluaan leimaa toiveikkuus. Tyypillisesti pikkulapsi turvautuu narraamaan tilanteissa, joihin liittyy kiinnijäämisen pelkoa ja toisaalta halua kokeilla, voisiko kuvittelu muuttua todeksi.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa lapsi on rikkonut sisaruksensa lelun ja tietää, että vanhempi on nähnyt hänet itse teossa, lapsi saattaa kieltää tapahtuneen kahdesta syystä. Pieni lapsi aavistaa, että vanhempi on hänen tekonsa takia tyytymätön. Siksi hän toivoo, ettei olisi tehnyt asiaa, johon vanhempi nyt puuttuu.

Edellä kuvatun kaltaisessa tilanteessa vanhemman on tärkeää huomioida lapsen ikä. Kaksivuotiaan väittäessä en se minä ollut on tärkeämpää saada lapsi ymmärtämään, että lelun rikkominen oli väärin, kuin nyhtää hänestä irti tunnustus.

Rehellisyyttä voi onneksi harjoitella arjen tilanteissa. Listasimme neljä vinkkiä, joilla vanhempi voi tukea lasta oppimaan rehelliseksi.

1. Vältä kysymyksiä, joihin tiedät vastauksen

Vanhemman on hyvä välttää luomasta tilanteita, jotka rohkaisevat lasta valehtelemaan. Jos vanhempi löytää olohuoneen seinästä tussipiirroksen, ei parivuotiaalta kannata mennä kysymään, olitko se sinä. Todennäköisesti lapsi kieltää olleensa asialla, samoista syistä kuin edellä kuvatussa esimerkkitilanteessa.

Sen sijaan voi olla parempi ajatus, että vanhempi ottaa lapsen mukaan töhryn siivoamiseen ja samalla selittää hänelle, että tämä on meidän kotimme seinä, joten haluamme pitää sen puhtaana. Osallistamalla lapsen siivoukseen lapsi luultavasti omaksuu vahvemmin ajatuksen siitä, että kyseessä on myös hänen seinänsä, joten omaisuuden tärveleminen uudelleen ei houkuttele.

2. Palkitse totuudesta

Rehellisyyden opettamisessa on tärkeää lähestyä asioita hyvän kautta. Jos lapsi itse tunnustaa tehneensä väärin, tulee tunnustuksesta antaa positiivinen palaute.

Lasta voi kiittää asian tunnustamisesta ja todeta, että oli aivan oikein kertoa asiasta. Vasta sitten on parempi keskittyä varsinaisen asian käsittelemiseen. Sen sijaan jos lapsi saa tunnustamisesta heti vain osakseen haukkuja ja rangaistuksia, hän ei todennäköisesti tunnusta oma-aloitteisesti uudelleen.

3. Näytä mallia

Lapsi ottaa vanhemmastaan mallia kaikessa. Niinpä rehellisyyttä voi opettaa hänelle parhaiten näyttämällä esimerkkiä.

Jos kaksivuotiaalle sanoo, että menemme ulos ruuan jälkeen, on parempi myös tehdä niin. Tällaisia toteamuksia ei alun alkaenkaan kannata lausua ääneen, jos ei ole varma, tuleeko suunniteltu asia juuri sinä päivänä toteutumaan.

4. Anna lapsen silti unelmoida

Pieni lapsi saattaa todeta totuuksina asioita, joiden hän toivoisi olevan totta. Esimerkiksi jos perheen vanhempaa sisarusta ollaan viemässä autolla jääkiekkotreeneihin, takapenkiltä saattaa kuulua: ”Minäkin pelaan jääkiekkoa minun omassa joukkueessani.”

Tällaisissa tilanteissa vanhemman ei kannata ryhtyä saarnaamaan pikkulapselle, että tuo ei ihan pidä paikkaansa. Parempi reaktio on vastata vaikuttuneesti: ”Niinkö?”

Tyypillisesti vanhempi sisarus on näissä tilanteissa se, joka ryhtyy oikaisemaan nuoremman väitteitä. Tällöin isompaa lasta voi muistuttaa lempeästi, että silloin kuin hän oli pieni, hän haaveili asioista aivan samalla tavalla ja muut soivat sen hänelle.

Lähde: Babycenter

Kello oli reippaasti yli puolenyön, mutta keittiöstämme kuului piippausta. Lapsen yösäilöön laitettuun puhelimeen olivat unohtuneet äänet päälle. Nousin ärtyneenä sängystä vaientamaan luurin ja vilkaisin samalla alakouluikäisen tyttäreni puhelinta.

Hän oli saanut lukuisia viestejä sekä Whatsappissa että Snapchatissa useammalta eri koulukaveriltaan. Keskellä kouluviikkoa. Kello 01.20.

Aamupalalla mainitsin asiasta. Tytär kohautti olkiaan. Hän oli tottunut siihen, että arkiaamuna häntä odottivat kavereiden aamuöiset viestit.

”Ne saa pitää puhelimia huoneissaan öisin. Ei niiden vanhemmat vahdi”, tyttö tokaisi.

Äänensävyssä oli sekä ripaus kateutta kavereiden vapaudesta mutta oman (ehkä toiveikkaan) tulkintani mukaan myös hivenen huolta ystävien yöunien puolesta.

Puhelin tekee lapsestani ärtyisän zombien

Tapahtuneesta on kulunut jo muutama vuosi ja tytär kavereineen on muuttunut teiniksi. Puhelimet ovat kasvaneet heidän käsiinsä kiinni entistä pahemmin. Yöviestien lähettäminen on vain lisääntynyt.

Meillä puhelin jätetään edelleen kello 21 yösäilöön, eikä sitä pidetä omassa huoneessa öisin. Siitä huolimatta olen jatkuvasti huolestunut siitä, miten alati paheneva puhelinaddiktio tuhoaa lapseni keskittymiskyvyn ja tekee hänestä ärtyisän ja tylsämielisen murahtelijan.

Merkkejä nimittäin on nähtävissä.

Lapset toivovat jo itsekin rajoja

En edes jaksa alkaa listata liiallisen puhelimen tuijottelun haittoja kasvavalle ihmiselle. Jos jollain on mennyt tämä informaatio ohi, hänen täytyy elää tynnyrissä (ilman älypuhelinta), sillä niin laajasti on viime vuosina tutkittu, uutisoitu ja keskusteltu älypuhelinten ja sosiaalisen median haitoista liittyen erityisesti lapsiin.

Samaan aikaan lapset ja nuoret itsekin ovat alkaneet havahtua asiaan. Helsingin Sanomat kertoi hiljattain Urjalan koulusta, jossa kouluun asetettu kännykkävapaus oli saanut ihmeitä aikaan. Lapset olivat alkaneet esimerkiksi puhua keskenään kouluretkillä luurin tuijottelun sijasta! Puhelinvapaus sai kiitosta nimenomaan oppilailta.

Lapset tarvitsevat aikuisia suojelemaan heitä itseltään ja heidän omilta, usein haitallisilta mielihaluiltaan. Me aikuisetkin tiedämme, miten koukuttavia somefeedit ovat. Lapsen kehittymättömillä aivoilla on vielä vaikeampaa repäistä itseään irti puhelimen taikapiiristä.

Mannerheimin lastensuojeluliiton teettämän tuoreen kyselytutkimuksen mukaan yli puolella nuorista ei ole sääntöjä kännykän käyttöön esimerkiksi nukkumaan mennessä tai öisin. Yli viidesosa kyselyyn vastanneista nuorista koki, ettei vanhempia edes kiinnosta heidän puhelimensa käyttö. Ja yli kolmasosa haluaisi vähentää netin käyttöä, mutta kokee, ettei pysty siihen yksin.

Tarjolla helppo käytännön vinkki

Älä sinä ole se vanhempi, jonka lapsi toivoo turhaan, että joku rajoittaisi hänen kännykkäaddiktiotaan. Jos lapsesi on jo yläasteikäinen ja viettää yötkin puhelin kourassaan, en tiedä, voinko enää auttaa sinua. Paras toivonne on ehkä muuttaa Urjalaan.

Mutta nuorempien lasten vanhemmille minulla on yksi helppo konkreettinen kikka.

Opeta lapsesi ajoissa siihen, että kännykkä menee iltaisin yösäilöön. Pidä säännöstä kiinni myös lapsen kasvaessa, äläkä koskaan jousta siitä, älä edes loma-aikoina.

16-vuotiaalta teiniltä, jolla hormonit hyrräävät ja mittaa voi olla 20 senttiä mamia tai papia enemmän, on turha mennä ottamaan puhelinta väkipakolla pois. Mutta ekaluokkalaisen kohdalla se vielä onnistuu.

Ja tätä nuorempien kohdalla toivon, ettei heillä vielä ole omia puhelimia.

Lue lisää aiheesta:

Perhe-elämä

Joka viides nuori kokee, etteivät vanhemmat välitä hänen netin käytöstään

Lapsen terveys

”Aiheuttaa aikaerorasituksen kaltaisia oireita” – Koululaisten unta uhkaa yksi selkeä vaara

Lapsen kehitys

Miksi teinin käytös tuntuu välillä lähes järjenvastaiselta? Nuoren aivoissa tapahtuu valtava myllerrys, joka selittää paljon

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Riikka Riihonen muistuttaa kuitenkin, että mielenterveyden ammattilaisen näkökulmasta menestys ei ole tarpeen. Hän kirjoittaa aiheesta teoksessaan Täysillä tyttö – miten tukea itsetuntoa sekä muita asioita, joita tytön vanhemman on hyvä tietää.

Esimerkiksi kouluarvosanojen saattaa vertailu aiheuttaa lapsille Riihosen mukaan turhia paineita. Ne, jotka eivät yrityksestä huolimatta saakaan hyviä arvosanoja, voivat kokea huonommuutta, häpeää tai nolostumista.

– Lastenpsykiatrin näkökulmasta lapsen ei tarvitse olla ryhmänsä paras äidinkielessä, matematiikassa, liikunnassa tai missään muussakaan kouluaineessa. Parhaat arvosanat eivät tee onnelliseksi eivätkä ne edes ennusta vakaata tulevaisuutta, Riihonen kirjoittaa.

Hän muistuttaa, että itsesäätelykapasiteetilla on paljon enemmän tekemistä sen kanssa, miltä lapsen tulevaisuus tulee näyttämään. Tilastollisesti kyseinen ominaisuus korreloi eniten akateemisen uran kanssa, sillä vastoinkäymisiä, epäonnistumisia ja pettymyksiä tulee taatusti kaikille eteen. Tärkeintä on, millaisia valmiuksia ihminen on saanut niiden sietämiseen.

Mitä vanhempi voi tehdä tukeakseen lasta?

Hankalan tunteen ottaessa vallan vanhemman järkipuhe ei välttämättä auta. Lasta kannattaa kuitenkin ohjata huomaamaan oma kehityksensä verrattuna aiempaan. Hän on takuulla oppinut lisää esimerkiksi verrattuna vuoden takaiseen.

Jos lapsella on oppimisvaikeuksia, saattaa se vaikuttaa heikentävästi hänen itsetuntoonsa. Lasta kannattaa kannustaa huomaamaan onnistumisensa esimerkiksi taideaineen tai jonkin muun asian parissa. Joidenkin lasten vahvuuksia ovat esimerkiksi sosiaaliset taidot, ja he voivat olla reiluja ja auttavaisia kavereita. Tällaiset taidot ovat positiivisia työelämän kannalta.

Kotona lasta voi tukea panostamaan itselleen tärkeisiin asioihin.

Riihonen muistelee työuraltaan tyttöä, jolla oli oppimisvaikeuksia. Tytön itsetunto vaikutti kuitenkin vahvalta, ja hän sai onnistumisen kokemuksia liikunnallisen harrastuksensa parissa.

Harrastuksissakin tulee kuitenkin eteen tilanteita, kun kaikki ei mene lapsen toivomalla tavalla. Lapsen kanssa voi jutella asioista, jotka saattoivat vaikuttaa siihen, että esimerkiksi urheilussa tuli eteen vastoinkäyminen.

Itseään ei tarvitse mollata tai lytätä tällaisessa tilanteessa. Esimerkiksi urheilussa asiaan vaikuttavat muun muassa oma vireystila, jännitys tai vaikkapa hiljattain sairastettu tauti. Näistä taustatekijöistä on hyvä puhua, jotta lapsi ymmärtää, ettei hän itse ole huono.

Virheet ja epäonnistumiset kasvattavat myös itseymmärrystä

Hetkistä, joina ihminen kokee epäonnistuvansa tai mokaavansa, on myös mahdollisuus oppia jotakin ennen kaikkea itsestänsä. Kun lapsi huomaa vaikeiden tunteiden jälkeen, että esimerkiksi noloudesta, häpeästä ja epätoivosta voi päästä eteenpäin, antaa se luottamusta.

On myös kannattelevaa huomata, että ympärillä olevat ihmiset rakastavat ja välittävät virheistä ja epäonnistumisista huolimatta, eivätkä he pidä lasta huonona ihmisenä. Parasta vastalääkettä Riihosen mukaan on se, että lapsi voi jatkaa tekemistä ja menemistä edelleen ja huomata asioiden sujuvan, vaikka välillä vastaan tulisikin hankaluuksia.

Liiallinen kiltteys ei ole tavoiteltavaa

Menestyksen ja hyvien arvosanojen lisäksi lapsen ympärillä olevat aikuiset saattavat odottaa lapselta nuhteetonta käytöstä.

Vanhempien kannattaa tarkastella omia oletuksiaan siitä, millainen on kiltti lapsi tai hyvä sisarus. Liiallisen kiltteyden ja vastuuntunnon Riihonen on huomannut johtavan uupumukseen. Siksi olisi tärkeää opettaa lapsille pienestä pitäen, että tämän omilla mielipiteillä ja rajoilla on myös väliä, vaikka vanhemmilla onkin valta ja vastuu monista asioista lapsen elämässä.

Toiset lapset ovat sisäisesti vaativampia kuin toiset. Heille yhteiskunnan viesti siitä, että ”tee aina parhaasi” on iskostunut mieleen hyvin vahvasti. Joskus tie itsemyötätuntoon voi olla hyvin pitkä.

Sisäinen vaativuus voi kertoa myös kodin emotionaalisesta ilmapiiristä. Riihosen mukaan on tavallista, että vaativan lapsen tai nuoren vanhemmista vähintään toinen on elänyt itse lapsuudessa ympäristössä, jossa on odotettu pärjäävyyttä ja suoriutumista.

Lapsi on saatettu jättää jo muutaman vuoden iässä kauppareissun ajaksi yksin ajatuksella, että hän pärjää kyllä. Hän on saattanut joutua vastaamaan omista koulutöistään itsenäisesti ja varhain. Yleensä kotona on odotettu myös hyviä kouluarvosanoja ja menestystä urheiluharrastuksessa. Ulkonäköönkin on saattanut kohdistua odotuksia sen sijaan, että lasta olisi kasvatettu rakastamaan omaa vartaloaan ja pitämään siitä huolta.

Riihonen toivoo, että vanhemmat kiinnittäisivät ennen kaikkea huomiota siihen, että opettaisivat lapselle kohtuutta. Saako lapsi pitää hauskaa vai pitääkö hänen koko ajan tehdä jotain hyödyllistä?

Vanhemman kannattaa harjoitella sallivuutta, lempeyttä ja ymmärtäväisyyttä myös itseään kohtaan, sillä sekin vaikuttaa ilmapiiriin, jossa lapsi kehittyy.

Lähde: Riihonen, Riikka: Täysillä tyttö – miten tukea itsetuntoa sekä muita asioita, joita tytön vanhemman on hyvä tietää (Kirjapaja, 2024)

Arjessa tapa voi näkyä niin, että ulos mennessä vanhempi tiedustelee lapselta, puetaanko kurahousut ja ruokapöytään mennessä kysytään, missä lapsi haluaa istua. Vastaavasti kun lapsi vaatii lisää ruutuaikaa, vanhempi myöntää jatkoajan siinä toivossa, että siten vältytään huutoitkulta.

Kasvatuksen asiantuntija, rehtori ja tietokirjailija Jarno Paalasmaa sanoo, että kaverivanhemmuus on yleistynyt viime vuosina. Kotien kasvatuskulttuurin vaikutukset ulottuvat päiväkoteihin ja kouluihin.

– Nojaan tässä vahvaan arkihavaintoon. On varmaan vaikeaa löytää kasvatusalan ammattilaista, joka ei allekirjoittaisi sitä, että yhä useampien lasten on hankalaa tehdä itselleen epämieluisia asioita, hyväksyä pettymyksiä ja kunnioittaa koulun tai päiväkodin aikuisia.

Paalasmaa on kolmilapsisen uusperheen isä, joka on toiminut aktiivisesti kasvatusalalla lähes 30 vuotta. Tällä hetkellä hän työskentelee Vantaan seudun steinerkoulun rehtorina.

Kaverivanhemmuus kiinnostaa ja huolestuttaa Paalasmaata siinä määrin, että hän kirjoitti aiheesta tietokirjan Vapaus ja rajat – Kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (2024, Viisas Elämä). Teoksessaan Paalasmaa erittelee, mistä seikoista kaverivanhemman tunnistaa ja mistä kasvatusperiaatteista olisi sen sijaan hyvä pitää kiinni.

Kaverivanhemmuus haittaa lapsen hyvinvointia ja kehitystä

Jarno Paalasmaa uskoo, että kaverivanhemmuuden yleistymiselle on pelkistetysti kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että vuosien mittaan lapsikäsityksemme ja kasvatusarvomme ovat muuttuneet. Koska kasvatuksessa suositaan yksilökeskeisyyttä ja lapsen kunnioittamista, lapsen käskyttäminen ja kieltäminen tuntuvat monista aikuisista vierailta.

Toinen syy on se, että kaverivanhemmuuden kulttuuriin on helppoa lipsahtaa vaivihkaa. Arjen tilanteissa kaikki selviävät näennäisesti tyytyväisinä, jos lapsi pysyy hyväntuulisena eikä ryhdy haastamaan vanhempaansa. Toisaalta myös vanhemman kiire tai väsymys voivat salakavalasti johtaa siihen, että tilanteista haluaa päästä nopeasti eroon. On helpompaa antaa lapselle periksi kuin kohdata konflikti.

– Pidemmällä tähtäimellä se on kuitenkin ongelmallista, koska sillä tavalla lapselle ei kehity normaali pelisilmä sosiaalisiin tilanteisiin.

Ennen kaikkea Paalasmaan mukaan lapsen turvallisuudentunteen kannalta olisi olennaista, että vanhempi ohjaisi ja neuvoisi häntä sen sijaan, että kyselisi häneltä jatkuvasti mielipiteitä tai antaisi toistuvasti periksi.

Kaverivanhemmat haluavat lapsilleen hyvää, Paalasmaa painottaa. Heiltä on vain hukassa ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pieni aikuinen vaan hänen aivonsa ovat vasta kehittymässä.

On toki kunnioitettava tavoite, että lapsesta kehittyy itsenäinen ajattelija ja toimija. Sehän on kaiken kasvatuksen päämäärä. Ei kouluissakaan yritetä kasvattaa liiallisesti sopeutumaan vaan kehittää tulevaisuuden muutosvoimia ja aktiivisia kyseenalaistajia, Paalasmaa sanoo. Mutta:

– Pitää olla silti kyky tulla toimeen ihmisten kanssa ja kyky kuunnella itseään viisaampia. Kasvatukselta putoaa pohja, jos siinä ei ole mukana ymmärrystä lapsen kehitysvaiheiden lainalaisuuksista.

Kaverivanhemmuus ponnistaa siis hyvistä lähtökohdista, eli lapsen kunnioittamisesta ja hänen tunteistaan huolehtimisesta. Pieni lapsi kuitenkin kaipaa ohjaamista ja aikuisen määrittämiä arjen rakenteita.

Kirjassaan Paalasmaa toteaa suorasukaisesti, että kaverivanhempien lapsista kasvaa ”sosiaalisesti kömpelöitä ja itsekkäitä lapsia”. Se tarkoittaa aikuiselämään asti ulottuvia haittoja. Miten liiallisen kaverillisuuden voisi karistaa kasvatuksesta?

Seitsemän hyvää yleisperiaatetta kasvatukseen

Teoksessaan Jarno Paalasmaa listaa seitsemän yleisperiaatetta, joissa kasvattajan ei tulisi antaa pienelle lapselle periksi.

Periaatteet kuuluvat näin: sairaana on otettava lääkettä, hampaat pestään aamuin illoin, ruokapöytään tullaan ruokailuaikana, talvella pukeudutaan lämpimästi, kouluun mennään väsymyksestä huolimatta, iltarutiinit ja unirytmi säilytetään perusarjessa eikä epäasiallista kielenkäyttöä sallita.

Paalasmaan mukaan on hyvä muistaa tilannekohtaisuus. Väsynyt tai sairas lapsi tarvitsee enemmän joustoa kuin terveenä oleva lapsi, eikä satunnainen periksi antaminen pilaa ketään. Kyse on yksinkertaisuudessaan siitä, rohkeneeko lasta vaatia tottelemaan arjen toistuvissa tilanteissa.

Niinpä lapselta ei tiedustella, että mentäisiinkö nyt pihalle haukkaamaan happea. Ulos mennään, koska vanhempi sanoo niin.

Kaksplussan jutuissa lukijat ovat jakaneet hilpeitä muistojaan siitä, kun lapsi on nimitellyt vanhempaansa retiisiksi tai uhannut, että vie tulevaisuudessa vanhempansa ”vain yhden tähden vanhainkotiin”.

Aikuisen korviin tällaiset kiukunpurkaukset kuulostavat huvittavilta. Kasvatusmielessä tilanne on mutkikkaampi: miten tulisi toimia, kun lapsi selkeästi yrittää loukata mutta hänen valitsemansa sanat eivät oikeastaan ole kovin loukkaavia?

Tunneilmaisua vai testausta?

Jokainen vanhempi tuntee oman lapsensa, sanoo Anna Puusniekka Mannerheimin Lastensuojeluliitosta. Puusniekka työskentelee vanhemmuuden tuen asiantuntijana.

Toteamuksellaan Puusniekka tarkoittaa, että lapsen äityessä haukkumaan tai uhkailemaan vanhemman tehtävä on arvioida, mitä lapsi yrittää käytöksellään ilmaista. Aivan ensimmäisenä on hyvä punnita, onko lapsi vihastunut vai pyrkiikö hän testaamaan vanhempiaan.

Jos kyse on lapsen suuttumuksesta tai riitatilanteesta aikuisen ja lapsen välillä, Puusniekan mukaan on tärkeää muistaa, että lapselle suuttumuksen tunne on todellinen huvittavasta ulosannista huolimatta. Niinpä nauraminen hassuille sanavalinnoille ei ole kovin hyvä vaihtoehto.

Koska lapsen tarkoituksena on ollut loukata, aikuinen voi puuttua hänen käytökseensä siitä lähtökohdasta, että nimittely tai uhkailu ei ole soveliasta.

– Lapsi on omassa mittakaavassaan sanonut pahinta mahdollista, mitä toiselle voi sanoa. Häntä ei tule vähätellä. Vanhemman tehtäväksi jää kohdata lapsen tunne, sanoittaa sitä ja auttaa ilmaisemaan tunnetta tavalla, joka ei pahoita toisen mieltä.

Toisinaan kyse voi olla vanhemman testaamisesta, jota harrastavat etenkin uhmaikäiset sekä noin eskari-ikäiset lapset. He elävät vaihetta, joka on voimakasta itsenäistymisen ja kielellisen kehityksen aikaa.

Puusniekka toteaa, että hassusti nimittelevä lapsi on saattanut kuulla jonkin uuden sanan, jonka merkitystä hän ei täysin tiedä. Vanhemman seurassa sanan vaikutusta on turvallista testata. Tällöin vanhempi voi avata keskustelun siitä, mitä lapsi ajattelee sanan tarkoittavan.

Kun lapsi uhittelee ja pyrkii sanoillaan loukkaamaan, vanhemman on edelleen tärkeää pysyä rauhallisena, johdonmukaisena ja välttää provosoitumista.

Käytöksen taustalla on aina jokin syy

Puusniekka huomauttaa, että lapsen ilmikäyttäytyminen ei aina ole sitä, mitä lapsi sisimmässään tuntee. Riita ruutuajasta voi olla selkeä tapaus, mutta monesti uhma ilmentää muitakin asioita kuin erimielisyyttä, kuten pelkoa tai väsymystä.

– Vaikka vanhemmasta saattaa tuntua, että lapsi tahallaan kiusaa, käytöksen taustalla on aina jokin syy tai tarve.

Jos lapsen purkaus tulee kuin tyhjästä eikä hänen käytökselleen keksi äkkiä syytä, Puusniekka suosittelee miettimään, mitä lähiaikoina on tapahtunut. Lapsi on ehkä kokenut jotain kurjaa päivähoidossa, kun vanhempi ei ole ollut paikalla. Lapsi saattaa käytöksellään myös toisintaa jotain todistamaansa tilannetta, joka on jättänyt hänet hämmentyneeksi.

Joskus katse peiliin on tarpeen. Jos vanhempi on itse viime päivinä tiuskinut lapselleen ja vuorovaikutus on koostunut lähinnä kieltämisestä, yleinen ilmapiiri kotona voi olla ankea. Mikäli arki on ollut todella aikataulutettua ja kiireistä, lapsi on saattanut kuormittua vanhemman huomaamatta.

Tällöin vanhempi saa toimia salapoliisina selvittäessään, mihin tarpeeseen lapsi toivoo hänen vastaavan. Kyse voi olla niin huomion, hellyyden kuin rauhoittumisen tarpeesta.

Mitä jos pokka pettää?

Puusniekan mukaan on inhimillistä, että vanhemman pokka toisinaan pettää, vaikka lapsi olisi tosissaan. Sen kaltaiset nimittelyt kuin senkin kuivunut koppakuoriainen voi olla vaikeaa vastaanottaa vakavalla naamalla.

– Jos vanhempi purskahtaa tahattomasti nauruun, hän voi rehellisesti sanoa, että en naura sinulle vaan minua alkoi naurattaa tuo ajatus siitä, mitä sanoit. On siis tärkeää tuoda ilmi, ettei vähättele vakavissaan olevaa lasta.

Lapsen sanailuista voi sitä paitsi olla ylpeä, Puusniekka toteaa. Ilmaukset ilmentävät nerokuudessaan lapsen mielikuvitusta ja logiikkaa. Kuitenkin jos haukkuminen – edes huvittava sellainen – on lapselle toistuva tapa, vanhemman on syytä rajata sitä.

Puusniekan mukaan yksittäisen tilanteen saa silti purkaa niin, että kehaisee, miten hauskan ilmaisun lapsi keksi. Se on oiva tapa antaa lapselle positiivista palautetta hänen taidoistaan ja hyvä reitti vastata lapsen senhetkiseen tarpeeseen, kuten juuri myönteisen huomion kaipuuseen.

– Tilanteita lasten kanssa tulee ja menee ihan valtavasti. Elämälle ja arjen hassuille jutuille saa antautua, kaikki ei ole niin vakavaa, Puusniekka rohkaisee.

Jokaisesta yksittäisestä tilanteesta ei siis kannata ottaa paineita. Niin kauan kuin perusasiat ovat kunnossa, hirveän pieleen ei voi mennä.

Myös lastenpsykiatrian erikoislääkäri Riikka Riihonen on huomannut saman työssään. Hänen asiakkaissaan on selvästi enemmän tyttöjä kuin poikia.

– Työpaikalleni tulee valtavasti lähetteitä nimenomaan tytöistä. Se on saanut miettimään, mitä syitä taustalla on, kun biologiset tekijät eivät pahoinvointia selitä.

Riihonen päätti pureutua aiheeseen ja kirjoittaa myös osittain omiin havaintoihinsa nojaavaan teoksen Täysillä tyttö – miten tukea itsetuntoa sekä muita asioita, joita tytön vanhemman on hyvä tietää (Kirjapaja, 2024). Kirjasta löytyy ilmiön analysoinnin lisäksi käytännönläheisiä vinkkejä.

Tavoitteena Riihosella on muun muassa se tyttönä eläminen olisi arvokasta, värikästä ja ihanaa. Tässä vanhemmilla ja muilla kasvattajilla on tärkeä tehtävä, sillä edelleen tiedostamattomat asenteemme tytöistä välittyvät lapsille ja ohjaavat toimintaa jo vauvavuosista ja varhaiskasvatuksesta lähtien.

Riihonen muun muassa mainitsee teoksessaan tutkimuksen, jossa havaittiin, että tyttölapset ohjataan leikkimään lähempänä varhaiskasvatuksen opettajia ja ohjaajia kuin pojat.

Tytöiltä myös usein odotetaan sosiaalisesti hyvää käytöstä, ja heidän vilkkaisiin leikkeihinsä ja käytökseensä puututaan nopeammin kuin poikien.

– Suomessa toki ajatellaan tänä päivänä yleisesti, että tytöt voivat tehdä samoja asioita ja pystyvät samaan kuin pojat. Kuitenkin tiedostamattomia piiloasenteita on edelleen olemassa, ja ne valitettavasti vaikuttavat tapaan, jolla suhtaudumme tyttöihin.

Teoksessa neuvotaan, miten aikuinen voi tarkastella ja tulla tietoiseksi omista asenteistaan. Se on yksi askel kohti tyttöjen hyvinvoinnin tukemista.

Vuosikymmenten kiltteystaakka

Riihonen pitää tärkeänä muun muassa sitä, että tytöille – kuten myös pojille – opetetaan tunnetaitoja, jotka auttavat vaalimaan oman mielen hyvinvointia.

– Vuosikymmeniä tyttöjä on kasvatettu mukautumaan, sopeutumaan ja olemaan ystävällisiä. Kiltteys on myös hyvä ominaisuus, mutta tytöt on jätetty selviytymään kasvavien vaatimusten kanssa melkoisen yksin.

Riihosta huolettaa se, että tytöt käyttävät voimavaransa siihen, että mukautuvat liikaa odotuksiin, jotka ovat joko todellisia tai heidän kokemiaan.

Arki, jossa vanhempi tai vanhemmat ovat läsnä, ruoka- ja nukkumaanmenoajat ovat säännölliset ja asioita tehdään perheenä yhdessä, on Riihosen mukaan usein hyvin tärkeässä osassa tyttöjen hyvinvointia.

Kirjassa vinkataan myös paljon kysymyksiä, joiden avulla tytön kanssa voi keskustella hänen tunteistaan ja arvoistaan, kuten esimerkiksi: Jos saisit vuorokauteen joka päivä kolme ylimääräistä tuntia, mihin kolmeen asiaan ne käyttäisit?

Keskustelua on hyvä käydä lähtökohtaisesti niin, että aikuinen kuuntelee. Lasten ja nuorten mielipiteet ja näkemykset voivat olla mustavalkoisia ja joskus aikuisen mielestä hölmöjä. Kannattaa kuitenkin ymmärtää, että keskustelut ovat tytölle tärkeitä hetkiä oppia ilmaisemaan omia ajatuksiaan ja mielipiteitään sekä hahmottamaan niitä. Ei kannata siis teilata tytön näkemyksiä suoralta kädeltä, vaikka niin helposti saattaisi tehdä mieli toimia.

Lupa jämäkkyyteen ja laiskotteluun

Riihosen työssä ylenmääräinen kiltteys näkyy erityisesti masennuksen, ahdistuksen ja uupumuksen vuoksi psykiatriseen hoitoon tulevissa nuorissa.

”Osa heistä näyttää menettäneen koko elämänhalunsa – heidän voimavaratankkinsa on täysin tyhjentynyt. He ovat antaneet itsestään kaiken. Samat lapset ja nuoret ovat suorittaneet tai ylisuorittaneet elämäänsä pienestä pitäen”, hän kirjoittaa kirjassaan.

Usein ylikiltteys on monen tekijän summa. Se voi olla tärkeä selviytymiskeino silloin, kun tytön tarpeita on laiminlyöty, ohitettu tai tyttö on joutunut kohtaamaan väkivaltaa. Tyttö voi olla myös luonteeltaan arka ja sopeutuva. Tyttöjä palkitaan monesti hyvistä suorituksista, ja he alkavat ajatella, että heidän tulee olla tottelevaisia.

Tytöt tarvitsevat Riihosen mukaan tunnetaitojen osana jämäkkyystaitoja ja tukea siihen, että heillä on lupa myös laiskotella. Heidän ei tarvitse uhrautua tekemään asioita vain muiden mieliksi piittaamatta omista toiveistaan ja hyvinvoinnistaan.

– Aikuisten tulisi ymmärtää, että pieni venkoilu ja vastaan laittaminen ovat hyviä taitoja. Ylikiltteydestä eroon pääseminen vaatii epämukavuuden sietoa, koska aina löytyy joku, joka harmistuu siitä, että toinen ihminen pitää omista rajoistaan huolen ja sanoo ei.

Tyttöjä olisi tärkeä myös kannustaa esiintymään ja rohkaista kokemaan pystyvyyden kokemuksia, joita saa esimerkiksi mielekkään liikunnan tai muun harrastamisen parissa. Harrastamisen tulisi kuitenkin olla täysin vapaaehtoista ja tytöstä itsestään lähtevää.

Tytöt rakastavat usein söpöjä ja kauniita asioita. Sellaiset saattavat kerätä vähättelyä osakseen, mutta ne ovat tärkeä osa tyttöjen kulttuuria. Monille tytöille on myös tärkeää, että heillä on oma tila, jonka he saavat somistaa ja laittaa kauniiksi.

Tyttöjen potentiaali tulisikin nähdä ennen kaikkea mahtava voimavarana, joka on vielä edelleen valitettavasti osittain piilossa.

– Tyttöjen elämä on parhaimmillaan raikasta ja täynnä keskinäistä ystävyyttä sekä huolenpitoa. Ne ovat asioita, joista aikuisetkin voisivat ottaa mallia, Riihonen summaa.

Kompromisseja tarvitaan, pariterapeutti Hanna Kinnunen toteaa. Kasvatuserot eivät kuitenkaan kaikissa asioissa haittaa, vaan kumpikin vanhempi voi luoda myös omia tapojaan olla lapsen kanssa. Yhtä virhettä kannattaa kuitenkin välttää.

– Kyllä lapset oppivat, mitä kummankin vanhemman kanssa tehdään. Mutta olisi tärkeää, ettei lapsen edessä aleta tappelemaan linjasta, Kinnunen ohjeistaa.

Missä asioissa vanhemmille sitten tulee kasvatusasioissa yhteentörmäyksiä? Kinnunen listaa kiistakapulat, jotka nousevat usein esiin myös pariterapeutin vastaanotolla.

1. Pitääkö lapsen aina totella?

Kinnusen mukaan pariskunnan kesken haastavia keskusteluja herättää usein se, miten hyvin lapsen odotetaan tottelevan aikuisia. Kumppaneista toinen saattaa odottaa sokeampaa tottelevaisuutta, kun taas toinen hölläisi enemmän. Tai sitten on tapauksia, jossa esimerkiksi tyttölapselta saatetaan odottaa tottelevaisuutta enemmän kuin pojalta.

Kinnunen korostaa, että tässä, kuten muissakin kasvatusasioissa, keskusteluyhteys on kaiken ytimessä.

– Olisi hyvä olla joustavuutta niin, että kysymyksiin voisi suhtautua luovasti ja uteliaasti. On parempi olla valmis kuuntelemaan toista kuin vain mustavalkoinen ja jyrkkä. Vanhempien keskinäisessä kommunikaatiossa pätee sama asia kuin lasten kanssa: taistelut pitää valita.

Kinnunen kannustaa vanhempia myös miettimään, mikä on itselle oikeasti luovuttamatonta ja tärkeää. Lopuista asioista voikin sitten neuvotella toisen kanssa.

2. Huolenpito – heti lohduttamaan, kun vauva itkee?

Tähän pariterapiassa usein esiin nousevaan teemaan on Hanna Kinnusen mukaan kaksi näkökulmaa, joita vanhemmat saattavat vastaanotolla pohtia. Toinen on se, kuinka paljon lapselta vaaditaan vähän isompana huolehtimista ja vastuunottoa esimerkiksi pienemmistä sisaruksista. Toinen asia taas nousee esiin jo varhain, kun perheessä pohditaan, miten vauvasta halutaan pitää huolta.

– Jos lapsi vaikka itkee, mennäänkö hänen luokseen heti vai ei. Toinen vanhemmista saattaa usein olla sitä mieltä, että annetaan vauvan olla itsekseen vähän aikaa. Tai jos lapsi kaatuu, sanotaanko, että nouse ylös vaan, vai mennäänkö lohduttamaan ja nostamaan hänet syliin.

Kultaista keskitietä ja sopeutumista kysytään jälleen, jos puoliso haluaisi toimia eri tavoin kuin itse Kinnunen vinkkaa myös miettimään uusia yhteisiä tapoja toimia sen sijaan, että aina valitsisi jommallekummalle alun perin mieleisen tavan.

3. Odotukset lasten saavutuksista

Millaisia odotuksia lapselle asetetaan? Tämä on myös yksi tyypillinen kysymys, mikä saattaa hiertää vanhempia. Kouluiässä asia tulee esiin tietenkin arvosanojen kohdalla, mutta jo ennen koulun alkamista riittää tilanteita, joissa lapselle voi asettaa paineita onnistua tai sitten pitää rimaa alhaalla – joskus ehkä liikaakin.

Esimerkiksi harrastusten kohdalla vanhempien on tärkeää ratkaista yhdessä, kuinka tavoitteellisia niissä ollaan.

– Riittäkö se, että lapsi tykkää ja tekee parhaansa, vai pitääkö suorittamisen olla priimaa, Kinnunen avaa parien pohdintoja.

4. Itsenäistyminen ja vastuut

On aivan perhekohtaista, kuinka aikaisin tai myöhään lapselta odotetaan vastuuta esimerkiksi kotitöihin osallistumisesta. Myöhemmin vastuisiin liittyviä kysymyksiä saattaa olla esimerkiksi se, milloin pitää mennä kesätöihin ja ansaita itse rahaa.

Kinnunen pitää tärkeänä lapsen tukemista omatoimisuuteen jo pienenä pukemisesta ja vessakäynneistä lähtien.

– Mutta toisaalta, tarvitseeko aina tehdä itse? Näissä voi olla vanhempien kohdalla isoja eroja, kuinka voimakkaasti vaaditaan, että lapsia oppii itse asioita, vaikka syömään haarukalla ja veitsellä.

Kinnunen toteaa, että toinen vanhempi saattaa haluta auttaa niin paljon, että toimii jopa helikopterina. Hän myös huomauttaa, että Suomessa lapset yleisesti ottaen ovat moniin maihin verrattuna itsenäisempiä. Muualla vanhemmat esimerkiksi kyyditsevät lapsiansa kouluun, täällä kouluun lähdetään usein omin päin.

5. Erityislapsi haastaa usein kumppanit

Viides kohta Kinnusen listassa on sellainen, jonka vuoksi vanhemmat erityisesti hakeutuvat pariterapeutin puheille. Erityislapset, joilla on esimerkiksi neurokirjon oireita, voivat kuormittaa tavallista enemmän ja aiheuttaa myös vanhempien välille kitkaa sekä jännitettä. Eroprosentti onkin erityislasten vanhemmilla muita korkeampi.

– Nämä lapset herättävät usein paljon tunteita. Joku vanhempi ei halua diagnoosia lapselleen, kun puoliso taas haluaisi paljon tutkimuksia. Nämä ovat vaikeita paikkoja. Kaikille ei ole helppoa hyväksyä oman lapsen erityisyyttä. 

6. Mihin lapsi uskoo, vai uskooko mihinkään?

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Esimerkiksi tällainen kysymys voi saada aikaan keskustelun siitä, mitä lapselle opetetaan uskonnosta. Kinnusen mukaan on tutkitusti helpompi tilanne, jos molemmat vanhemmista ovat uskonnollisia kuin jos toinen uskoo ja toinen ei lainkaan. Tämä pätee myös perheissä, joissa vanhemmat edustavat eri uskontoja.

– Uskontokasvatuksessa vaaditaan henkilökohtaista pohdintaa siitä, mitä uskonto minulle merkitsee ja haluaisinko välittää sen omille lapsilleni.

Ratkaisuna voi pariterapeutin mielestä toimia se, ettei kumpikaan opeta omaa uskontoaan tai sitten molempia opetetaan, ja lapsi voi valita myöhemmin oman uskontonsa – niistä tai jostain ihan muusta.

– Tai sitten voi tehdä niin, että se, jolle tämä kysymys merkitsee enemmän, ottaa vastuun uskontokasvatuksesta.

Joskus yhteisymmärryksen löytäminen on työlästä. Kinnunen muistaa, miten kerran yhdellä parilla tilanne kulminoitui siihen, että toinen jatkuvasti otti suojelusenkelitaulun alas seinältä ja toinen laittoi sen taas takaisin paikoilleen.

Erilaiset arvokysymykset ovat usein parisuhteessa kaikkein tärkeimpiä, ja siksi Kinnunen rohkaisee pohtimaan erityisesti niitä läpi jo ennen lapsen syntymää. Mallia voisi ottaa adoptiovanhemmista, jotka adoptioprosessissa pohtivat syvällisesti omaa taustaansa ja arvomaailmaansa. 

– Olisi hyvä pohtia myös omia lapsuuden perheitä, se saa usein ymmärtämään puolisoa ja sitä, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

1. Oletko arvostava lasta kohtaan?

Huomaa, milloin lapsi on keskittynyt leikkiin tai peliin. Vältä lapsen puuhien häiritsemistä juttelemalla kaiken aikaa lapsen vieressä ja hänen päänsä yli.

Jos lapsen puuhat täytyy keskeyttää, tee se myötätuntoisesti ja arvostavasti. Kehu, kiitä ja kommentoi kiinnostuneena lapsen tekemisiä. Kerro lapselle, että viiden minuutin tai vartin kuluttua leikki täytyy keskeyttää ja siirtyä seuraavaan puuhaan.

2. Saatko lapsen täyden huomion?

Onko keskusteluyhteys lapseen luotu? Voit tarkistaa sen pohtimalla seuraavia asioita:

1. Reagoiko lapsi omaan nimeensä?

2. Saatko häneen kasvokkaisen kontaktin, kun pyydät sitä?

3. Kun kerrot, että sinulla on tärkeää asiaa, hiljentyykö lapsi kuuntelemaan sinua?

3. Käytä empatiaa

Jos tilanne kehkeytyy sähläämiseksi eikä lapsi kuuntele ohjeitasi, pysähdy miettimään, miksi tilanne tuntuu lapsesta hankalalta? Miksi hän ei halua noudattaa ohjeita?

Pohdi, miten voit tehdä tilanteen lapselle helpommaksi.

4. Onko ohjeesi liian pitkä tai yleisluonteinen?

Joillekin lapsille riittää, kun aikuinen komentaa, että nyt syömään tai pukemaan. Monet lapset kuitenkin tarvitsevat yksityiskohtaisempia ohjeita. Pilko tehtävä lyhyisiin, selkeisiin osiin.

Kuvittele tehtävä askelmina, jotka lapsen täytyy edetä päästäkseen päämäärään. Rauhoita ensin oma tunnetilasi. Kerro lapselle selkeästi askelma askelmalta, mitä tehdään seuraavaksi.

5. Puhu rauhallisesti

Lapsi kuuntelee tunnetilaasi, ei niinkään sanojasi.

Jos aikuinen on usein hermostunut ja kovaääninen, lapsi oppii, että tätä aikuista tarvitsee kuunnella vasta siinä vaiheessa, kun hän korottaa ääntään. Hiljainen ääni, jopa kuiskaus, on usein tehokkaampi väline lasten kanssa kuin huutaminen.

6. Käytä apuna lapselle mieluisia asioita

Kun lapsi voi keskittyä itselleen tärkeisiin juttuihin, tylsätkin rutiinit sujuvat paremmin. Pukemistilanteissa ja WC:ssa voi samalla selata lapselle mieluisaa kirjaa tai jutella lapsen suosikkiasioista.

Ohjeita voi antaa myös laulamalla. Laulaminen tai musiikin kuuntelu voivat saada arjen tilanteet sujumaan sutjakammin.

7. Kerro selkeästi, mitä odotat lapselta

Lapset tykkäävät yllättävän paljon selkeistä säännöistä. Lapselle voi kertoa sosiaalista odotuksista esimerkiksi sanomalla:

Meillä täällä kotona on sellainen sääntö, että me…

…puhumme toisillemme ystävällisesti.

…emme satuta ketään.

…siivoamme omat leikit päivän päätteeksi.

8. Ymmärrätkö ja kuunteletko lasta?

Pääsääntöisesti lapset eivät kuuntele aikuista, joka ei ymmärrä ja kuuntele lapsia. Suhteen vahvistamiseen riittää jopa kymmenen minuuttia arvostavaa, keskittynyttä yhteistyötä lapsen kanssa päivittäin.

Havainnoi, mistä lapsi pitää ja mistä ei pidä. Mikä häntä kiinnostaa erityisen paljon? Mitä hän tuntee juuri nyt? Mitä hän tarvitsee eniten juuri tällä hetkellä?

9. Tarvitseeko lapsen tarpeita tankata?

Joskus lapsi ei kuuntele siksi, että hän tarvitsee enemmän tyydytystä jollekin perustarpeelleen. Kokeile tarpeiden tankkausta. 

Tarvitseeko lapsi enemmän:

• Turvallisuutta, hellyyttä ja huolenpitoa.
• Arjen selkeyttä.
• Itsenäisyyttä ja oman tahdon toteutumista. 
• Arvostavia sanoja ja myötätuntoa.
• Yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä.
• Haastetta ja mahdollisuuksia uusien asioiden oppimiseen aikuisen kannattelemana.

Kun perustarpeita on tankattu rutkasti, useimmiten arjen häslinki hiljalleen vähenee ja lapsi kiinnittyy vuorovaikutukseen entistä paremmin.  

Lähde: Psychology Today