– Sinä kesänä oli satanut paljon, mutta keliolosuhteet olivat sinä aamuna hyvät, hän muistelee kahdenkymmenen vuoden takaista päivää.

Hyvin alkanut työpäivä sai kuitenkin dramaattisen päätöksen, kun asvaltti tien reunasta petti ja säiliöauto kaatui. Jarno-Petteri jäi jaloistaan kaatuneen rekan alle jumiin.

Puhelin oli jumissa taskussa, eikä hän voinut soittaa apua. Viimein paikalle osui tukkikuski, joka hälytti apua ja Jarno-Petteri saatiin pikaisesti toimitettua Turun yliopistolliseen keskussairaalaan.

Laura-puoliso oli saanut tiedon tapahtuneesta ja riensi sairaalaan, jossa Jarno-Petteri oli jo viety leikkaussaliin.

– Selkärankani oli katkennut, ja selän hermosäikeistä kymmenen prosenttia oli mennyt poikki. Leikkaava lääkäri oli magneettikuvat nähdessään ajatellut, että kumpikaan jaloista ei varmastikaan tulisi toimimaan.

Edessä oli useamman viikon kuntoutus Käpylän kuntoutuskeskuksessa, mutta jouluksi Jarno-Petteri pääsi kotiin. Vaikka lääkäri ei ollut uskonut, toinen jaloista toimi.

Pyörätuolista tuli Jarno-Petterin arkeen kuitenkin uusi välttämättömyys. Sitä hän käyttää aina kotona ollessaan. Kyynärsauvat ovat apuna vain joskus tilanteissa, joissa esteettömyyttä ei ole huomioitu.

Vuosi onnettomuuden jälkeen Jarno-Petteri ja Laura menivät naimisiin. Pian syntyi parin esikoinen.

Lastenhoito onnistuu pyörätuolistakin käsin

Hertta, 15, Martta, 13, Kerttu, 7, ja Sylvi, 2, ovat kaikki saaneet viettää paljon aikaa kotona isänsä kanssa, sillä Jarno-Petteri jäi onnettomuuden jälkeen sairaseläkkeelle.

Myyjänä työskentelevä Laura-puoliso oli esikoisesta ja keskimmäisestä kolme vuotta kotona, muista lapsista vuoden.

– Kun olin pieni, äitini oli perhepäivähoitaja. En ollut koskaan päiväkodissa. On tuntunut luontevalta hoitaa itse omat lapset kotona. Olen myös aina tykännyt lapsista, Jarno-Petteri sanoo.

Jarno-Petteri, 43, on viettänyt jo ison osan elämästään pyörätuolissa.

– Kaikkeen tottuu. Arkiset asiat hoituvat, joskus vain vähän hitaammin.

Perheen omakotitalo valmistui 2011 avaimet käteen -periaatteella. Liikkumista helpottavat luiskat tehtiin talon ulkopuolelle. Myös sisätiloissa huomioitiin esteettömyys.

– Kynnyksiä ei ole, wc on tavallista isompi ja allas siellä on matalammalla. Talon väliovet ovat normaalia leveämmät. Myös keittiön työtaso ja kaapit ovat normaalia matalammalla, Jarno-Petteri listaa.

Piha on asvaltoitu ja sieltä löytyy aidattu leikkialue.

Jarno-Petteri hoitaa lastenhoidon ohella myös kotitöitä. Koiran lenkitys onnistuu myös, mikäli keliolosuhteet sen sallivat. Loskaisella ja lumisella kelillä liikkuminen pyörätuolilla on vaikeaa.

Omien lasten hoitaminen liikuntarajoitteisena on Jarno-Petterin mukaan aina sujunut hyvin. Lapset eivät ole juosseet karkuun, eikä vaarallisia tilanteita ole päässyt syntymään. 

– Joskus lasten ollessa pieniä mielessä kävi valjaiden hankkiminen, mutta niitäkään ei ole tarvittu. Lapset ovat aina uskoneet hyvin sen, mitä ollaan sanottu, Laura ja Jarno-Petteri kertovat yhdessä.

Arkea helpottaa se, että perheen lapset ovat aina olleet hyviä nukkumaan. Sen sijaan Jarno-Petteri herää itse välillä öisin onnettomuudesta johtuviin kiputiloihin. Särkylääkkeitä on syötävä edelleen joka aamu ja ilta.

Miksi laittaisin lapsen päiväkotiin, kun voin hoitaa itse?

Neljän lapsen isältä hoituu lastenhoito tutulla rutiinilla.

– Isommista lapsista alkaa myös olla paljon apua pienempien lasten kanssa.

Jarno-Petterin arkipäivät sujuvat samalla kaavalla. Siihen kuuluvat tietyt rutiinit aamupalasta lounaaseen, leikkimiseen, päiväuniin ja ulkoiluun.

Isommat lapset menevät kouluun, ja Kerttu esikouluun. 2-vuotiaan Sylvin Jarno-Petteri laittaa auton turvaistuimeen ja kuskaa kaksi kertaa viikossa kaupungin leikkikouluun. Välillä auto suuntaa sedän luokse kyläilemään.

– Koska toinen jalkani toimii, pystyn ajamaan automaattivaihteisella autolla.

Jarno-Petteri ei juurikaan ole törmännyt muihin koti-iseihin. Hänen mukaansa kerhoihin lapsia tuovat pääosin äidit. Näin oli jo silloin, kun perheen nyt 15-vuotias esikoinen oli pieni.

Sairaseläkeläisenä Jarno-Petteri voisi hyvin laittaa kuopuksensa päivähoitoon, mutta sitä hän ei ole halunnut.

– Miksi laittaisin 2-vuotiaan päiväkotiin, kun ei ole pakko, Jarno-Petteri tuumii.

Kaikki lapset ovat saaneet viettää kiireetöntä aikaa kotona sisarustensa ja isänsä kanssa ja ikätovereita on nähty kerhoissa ja leikkikouluissa.

Lisäksi päivät koti-isänä ovat tuoneet Jarno-Petterin päiviin sisältöä ja merkityksellisyyttä.  

– Hienointa koti-isyydessä on juuri se, että saan olla lapsilleni läsnä, enkä jää mistään paitsi.

Vain hetkeä aiemmin Miia on kurvannut päivähoidosta kotipihaansa Lohjalla kolmenlapsisen katraansa kanssa.

Penttisten omakotitalon toisessa päässä on perheen kiinteistöpalveluyrityksen toimistotila, jossa Anu ja Miian Sami-puoliso työskentelevät. Niinpä Anu tapaa poikansa Samin perhettä päivittäin.

Aina Anu ei ehdi jäädä kahville, mutta lasten halauksille on aina aikaa – samoin Miia-miniän puheluille.

Anoppi ojentaa omaa poikaansa tarvittaessa

Miialla ja Anulla on ollut tiivis suhde oikeastaan siitä päivästä lähtien, kun Miia 17-vuotiaana muutti asumaan Samin luokse. Sami asusti tuolloin mökin tapaisessa rakennuksessa vanhempiensa omakotitalon pihapiirissä.

Mökki tarjosi nuorelle parille oman rauhan, mutta esimerkiksi pyykki oli pestävä päätalossa.

– Taisin tavata Anun ensimmäisen kerran, kun vanhempani kantoivat muuttolaatikoitani mökkiin. Se oli jännittävää aikaa, Miia kertoo.

Miia ja Anu muistelevat yhdessä, miten Anu opetti Miia käyttämään pyykkikonetta ja tekemään muitakin kotitöitä, jotka olivat vielä nuorelta tytöltä hakusessa.

Iltaisin he istuivat Anun kotona viettämässä yhdessä aikaa. Silloin Anu opetti Miialle virkkaamista. Kuin huomaamatta keskustelut alkoivat syventyä. Miian oli helppo puhua Anulle syvimmistä tunnoistaan, jopa siitä, jos Sami ärsytti häntä.

– Välillä olen ojentanut Samia, että rauhoituhan vähän. Viime vuosina sitä ei ole tarvinnut enää usein tehdä, Anu sanoo.

Vain yksi vaikea riita vuosien varrella

Miia ja Sami ovat saaneet nauttia vuosien varrella Anun tarkasta kädenjäljestä ja taidokkuudesta, sillä rakennuspiirtäjäntutkinnon aikoinaan suorittanut Anu remontoi mielellään.

– Anu on suunnitellut kaksi keittiötämme toiveideni mukaan, vaihtanut tapetteja ja maalannut edelliseen asuntoomme seinälle puun siluetin, kun Sami ja minä sitä pyysimme, Miia luettelee esimerkkejä, joilla Anu on ilahduttanut heitä.

Penttisten keittiö onkin eittämättä upea: siihen kiinnittää huomiota heti, kun astuu sisälle asuntoon. Suuren tammisaarekkeen äärestä on mukava laittaa vieraille tarjottavia.

Miian ja Samin häihin helmikuussa 2018 Anu leipoi valtavan, kolmikerroksisen kakun.

Miia ihailee Anussa sitä, että tämä tekee monia sellaisia asioita, joihin naiset tyypillisesti pyytävät miehen apuun. Anu käyttää taidokkaasti porakoneita ja ruuvimeisseleitä.

Kahvikupillisten ääressä Miia ja Anu pohtivat, että eivät muista kuin yhden vaikean riidan vuosien varrelta. Miia oli raskaana ollessaan pyytänyt Anua lähtemään Samin mukaan makutuomariksi sohvaostoksille. Sininen sohva ei miellyttänytkään Miian silmää, mistä hän kiukutteli hormonihuuruissaan Anulle.

– Silloin ilmoitin, että tuollainen ei sovi ja paiskasin oven perässäni kiinni, Anu kertoo.

Ylipäätään odotusaikana Anu otti Miiaa päähän, mikä ei ollut tavallista.

– Kuitenkin oli helpottavaa ajatella Anun olevan koko ajan meidän tukenamme ja turvanamme.

Kun esikoinen sitten syntyi, Anu oli ensimmäisen yön kotona Miian ja vauvan kanssa, sillä Samilla oli silloin töitä. Yhdessä he vuorottelivat itkuisen vauvan hoitoa. Siitä lähtien Anu on ollut läheinen mummi, myös kahdelle nuorimmalle lapselle.

Anulla ei kuitenkaan ole nokan kopauttamista Miian kasvatustaitoihin. Kun Anulta kysyy Miian parhaista puolista, hän toteaa heti, että Miia on mainio äiti.

– Ei ole koskaan tarvinnut miettiä, miten Miia ja Sami pärjäävät lasten kanssa. Miia huolehtii upeasti jälkikasvustaan.

Vaikea paikka miniälle ja anopille oli, kun Samin ja Anun sukset menivät muutama vuosi sitten ristiin työasioiden takia ja Sami ilmoitti, että ei halua tavata äitiään. Välit on kuitenkin sittemmin korjattu. Sopu tehtiin Miian syntymäpäivänä.

Anoppi muistaa kauhunhetket: ”Kuulin Miian kirkuvan”

Kun Miian ja Anun jutustelua kuuntelee, ymmärtää hyvin, että Miia on monesta kiitollinen anopilleen. On kuitenkin vielä yksi syy, jonka vuoksi Miia halusi ehdottaa Anua Suomen parhaimmaksi anopiksi, kun Kaksplussan kilpailussa sellaista etsittiin.

Anu pelasti Miian hengen, kun Miian ja Samin ensimmäisessä kodissa Anun pihamökissä tapahtui vuonna 2015 vakava tapaturma.

Miian niskaan tipahti kattilallinen kiehuvaa vettä, kun hän kumartui avaamaan keittotason alapuolista kaappia.

Miia itse ei muista noista hetkistä juuri mitään. Anulla sen sijaan on tapahtuma kirkkaana mielessään.

– Kuulin sisälle talooni, kuinka Miia kirkui. Tajusin heti, että nyt on tapahtunut jotakin vakavaa.

Anu ohjasi Miian heti suihkuun kylmän veden alle. Ambulanssin tuleminen kesti pitkät 50 minuuttia – koko tuon ajan Anu suihkutti Miiaa kylmällä vedellä.

– Lääkärit totesivat myöhemmin, että Anun antama ensiapu pelasti henkeni. Muuten palovammat olisivat vaurioittaneet kaulavaltimoita, mikä olisi ollut kohtalokasta, Miia kertoo.

Miian olkapäässä näkyy edelleen laaja arpinen alue. Vaikeiden palovammojen hoito kesti yhteensä viisi vuotta.

Palovamma järkytti koko perhettä. Lapset eivät saa Penttisillä mennä lähellekään kuumaa. Miiasta tuli myös monen muunkin asian suhteen varovainen.

– Ajan autolla vain tuttuja, omia reittejäni. Jos pitää lähteä käymään esimerkiksi täältä Lohjalta Helsingissä Lastensairaalassa, Anu lähtee kuskiksi, jos Sami ei pääse, Miia kertoo.

Kun Miia kertoo tapahtunutta, Anu pyyhkii kyyneleitään. Tapahtunut lähensi molempia entisestään.

– Miia on minulle kuin oma tytär, Anu huokaisee.

”Meillä on ihan omat reittimme”

Kaksplussan anoppikilpailussa Anu voitti toimituksen yhteisellä päätöksellä pääpalkinnon, loman kahdelle Naantalin kylpylään.

Miia haluaa, että Anu pääsee miesystävänsä kanssa rentoutumaan ja viettämään arjen velvoitteista vapaata aikaa.

Anulla ei ole mitään sitä vastaan, sillä hän itse lupautui puoleksitoista viikoksi vahtimaan Miian ja Samin lapsia, kun vanhemmat suuntaavat Thaimaahan.

Anu vitsaileekin, että hän ampaisee kylpylään heti samalla oven avauksella, kun Miia ja Sami saapuvat kotiin lomamatkaltaan.

Anoppi ja miniä aikovat lomailla myös yhdessä. Kesäksi on suunnitteilla reissu Pohjois-Suomeen ja Norjaan. Anu ja Miia lähtevät matkaan lasten kanssa asuntovaunulla samalla, kun Sami ja Anun miesystävä lähtevät samalle suunnalle kalastusreissulle.

Anu on luvannut ajaa yhdistelmäajoneuvoa, sillä onhan hän töissään kiinteistöhuoltotehtävissä tottunut vetämään isoja lavetteja ja peräkärryjä.

– Siitä tulee hauskaa. Voidaan mennä minne vaan. Meillä on ihan omat reittimme, anoppi ja miniä hykertelevät.

Liisa tarttui puhelimeen ja näppäili päivystyksen numeron. Muutaman päivän päähän oli varattuna neuvolalääkärin aika, mutta Liisasta tuntui, ettei asia voisi odottaa sinne asti.

Selman epämääräiset oireet olivat kestäneet jo pari viikkoa. Aluksi Selma oli valittanut jatkuvasti nälkäänsä. Vanhemmat olivat järkeilleet, että äkillistä ruokahalua selitti jonkinlainen kasvupyrähdys.

Kohta Selmalle maistui jopa kolme lämmintä ruokaa päivässä. Lisäksi hänellä oli koko ajan jano. Muuten Selma käyttäytyi kotona niin kuin ennenkin.

Selman isoäiti oli tosin huomannut, että mummon hoivissa ollessaan lapsi vaikutti väsyneeltä, välillä itkuiseltakin. Diabeteshoitajan työstä eläköitynyt isoäiti oli ihmetellyt ääneen Selman janoisuutta ja miettinyt, voisiko kyseessä olla diabetes. Mutta ei kai sentään, hän oli torpannut epäilynsä heti perään.

Liisa ja Selma esiintyvät artikkelissa pelkillä etunimillään Selman yksityisyyden suojelemiseksi. Kummankin henkilöllisyys on Kaksplussan tiedossa.

Kyyneleet olivat hyvä merkki

Isoäidin kommentti oli jäänyt pyörimään Liisan mielen perukoille. Vaikka Selman oireet täsmäsivät diabetekseen, se tuntui Liisasta epätodennäköiseltä vaihtoehdolta, koska sairautta ei esiintynyt suvussa.

Päivystykseen soittaessaan Liisa sanoi, että haluaisi mittauttaa Selman verensokeriarvot varmuuden vuoksi. Verensokeri tarkoittaa veren glukoosipitoisuutta.

– Halusin poissulkea diabeteksen mahdollisuuden heti ensimmäisenä. Ajattelin, että diabetes olisi kaikista pahin vaihtoehto, Liisa kertoo.

Sairaalassa Selman verensokeri mitattiin. Diagnoosi oli sillä selvä. Verensokerin sormenpäämittauksessa diabeteksen alarajana pidetään 12,2 millimoolia litrassa. Mittari näytti yli kolmeakymmentä, mutta tarkkaa tulosta oli vaikeaa arvioida, koska mittarin yläraja tuli vastaan.

Tulos musersi Liisan. Pikkuinen Selmakin itki valtoimenaan: olihan sairaalaympäristö jännittävä, olo todennäköisesti huono ja äidin hätä niin selvää.

– Lääkäri sanoi olevan hyvä, että Selma kyynelehti. Joskus diabeetikkolasten elimistö on kuulemma päässyt kuivumaan niin pahasti, ettei kyyneleitäkään enää tule.

Kannustusta ensimetreiltä asti

Vaikka diagnoosi ensin järkytti, Liisa tunsi myös välitöntä helpotusta. Viimein löytyi syy Selman oudolle käytökselle ja keinoja lapsen olon helpottamiseen. Selma oli niin pieni vielä, ettei hän pystynyt kertomaan olostaan sanoilla.

Päivystyslääkäri lohdutti Liisaa sanomalla, että diabeteksen kanssa voi elää hyvää ja normaalia elämää. Hän ei kuitenkaan pystynyt selittämään, miksi sairaus oli puhjennut juuri Selmalle. Koska diabetesta ei tiettävästi esiintynyt kummankaan vanhemman suvussa, kyse saattoi olla yksinkertaisesti huonosta tuurista.

Liisa, Selma ja Selman isoäiti lähtivät omalla autollaan kohti lähintä keskussairaalaa, jonne Selman isä seurasi perässä heti töistä päästyään. Selma otettiin osastolle tutkittavaksi. Onneksi Selma ei ollut saanut diabeetikon happomyrkytystä eli ketoasidoosia, joka olisi ollut hengenvaarallinen tila.

Osastoaikana otettiin laboratoriokokeita, Selman kehoa nesteytettiin ja vanhemmille opetettiin kädestä pitäen, miten verensokeria seurataan ja insuliinia pistetään. Selma sai olkavarteensa myös sensorin, joka mittaa veren glukoositasoja.

– Selma oli ihan superreipas osastolla. Ensimmäisiä insuliinipistoksia hän vähän itkeskeli, mutta sitten sekin loppui. Hän varmaan oivalsi syy-yhteyden pistoksen ja paremman olon välillä.

Perhe pääsi kotiutumaan sairaalasta muutaman päivän kuluttua.

Aina samat ennakkoluulot

Liisa on huomannut, että diabetekseen ja sen hoitoon liittyy edelleen harhaluuloja. Etenkin vanhemman väen kanssa keskustellessa Liisaa harmittavat tietyt olettamat.

– Saatetaan päivitellä sairauden olevan niin paha, että ihan pistoshoitoa tarvitaan, vaikka insuliinipistokset ovat ainoa hoitokeino tyypin 1 diabeteksessa. Sellainen kommentointi saa karvat pystyyn.

Pahin Liisan korviin kantautunut kommentti oli se, kun tuttava epäili vanhempien syöttäneen Selmalle pelkkää sokeria, kun diabetes kerran pääsi puhkeamaan. Liisa arvelee, että monilla menee yhä tyypin 1 ja 2 diabetes sekaisin. Vain jälkimmäinen voi aiheutua elintavoista.

Toisaalta Liisaa harmittaa senkin liiallinen korostaminen, että diabeteksen hoito on nykyään helpompaa kuin koskaan aiemmin. Väite on totta, mutta niin pienen lapsen kuin Selman kanssa sairaus vaatii vanhemmalta jatkuvaa valppautta.

– Olemme mielettömän kiitollisia Selman sensorista, mutta jonkun kuitenkin täytyy valvoa sokereita, laskea sopiva insuliiniannos ja herätä yöllä miettimään, mitä tehdä, jos yöllä tulee hälytys verensokerin tipahtamisesta.

Pääosin ihmiset ovat kuitenkin olleet empaattisia ja myötäeläviä, Liisa kiittelee. Osa perheen läheisistä on tarjoutunut auttamaankin arjessa, jos olisi tarpeen.

Normaalia arkea

Haastatteluhetkellä on kulunut kolme kuukautta siitä, kun Selma sai diagnoosinsa. Ensimmäisiä viikkoja sairaalasta kotiutumisen jälkeen Liisa kutsuu kuherruskuukaudeksi. Tuli onnistumisen kokemuksia, kun hoito sujui mallikkaasti kotona.

– Sitten todellisuus iski vasten kasvoja. Tajusin, että tällaista tämä tulee olemaan Selman loppuelämän ajan. Tuli kaikenlaisia kauhukuvia siitä, jääkö Selma jostain paitsi sairautensa takia. Nyt ne ajatukset tuntuvat jo vähän hölmöiltä.

Tavallaan Liisaa lohduttaa se, ettei Selma tule muistamaan aikaa ennen sairauttaan. Verensokerin tarkkailusta ja insuliinin pistämisestä tulee niin arkisia asioita, ettei hän välttämättä koskaan koe niitä taakaksi.

Selma on mukautunut jo nyt hienosti. Ruoka-ajan lähestyessä hän osaa mennä vatsalleen sohvalle ja pyytää ”peppupiippiä” eli pakaraan pistettävää insuliiniannosta. Leikisti insuliinia täytyy laittaa pehmoleluillekin. Kunhan Selma kasvaa, voi pistoksen antaa vatsaan.

Sitä paitsi Selma saa herkutella niin kuin muutkin lapset. Herkut vain kannattaa ajoittaa muun ruokailun yhteyteen, jottei insuliinia tarvitsisi pistää montaa kertaa.

– Diabetes tulee kulkemaan Selman mukana aina. Toivottavasti hän on niin vahva, ettei anna sairauden lannistaa itseään. En ole siitä kuitenkaan kovin huolissani, koska perheen pienimpänä hän on jo oppinut pitämään puoliaan, Liisa naurahtaa.

Artikkelin lähteinä on käytetty Terveyskirjastoa ja Diabetesliiton julkaisuja.

Näin Pyry Young, 41, kuvailee, miten lääkärin sanat vuosia sitten romuttivat hetkeksi hänen haaveensa saada oma lapsi – onneksi eivät kuitenkaan lopullisesti.

Lääkäri kertoi Pyrylle, että hänen kehonsa ei tuota yhtään siittiöitä. Haaveet biologisen lapsen saannista tuntuivat siinä kohtaa mahdottomalta.

Mitään selittävää tekijää lapsettomuudelle ei löydetty. Pyry oli perusterve mies.

Kun tieto mahdollisesta lapsettomuudesta kävi ilmi, Pyry huomasi, ettei juurikaan saanut miehistä vertaistukea asiaan. Moni yritti lohduttaa Youngia sanomalla, että ainahan lapsen voi myös adoptoida.

– Tarve oman biologisen lapsen saamiselle liittyy kuitenkin johonkin alkukantaiseen. En osaa kunnolla selittää, miksi tuo tarve oli minulla niin vahva. Ehkä sen vain näkee niin luonnollisena. Olen aina myös ollut lapsirakas, Pyry sanoo.

Estrogeenilääkitys auttoi lisäämään siittiöitä

Lääkäri ehdotti Pyrylle vuoden ajan päivittäin otettavaa estrogeenin estolääkitystä, joka ehkä auttaisi – tai sitten ei. Mitään takeita asiasta ei ollut.

Lääkkeen piti nostaa testosteronitasoja ja näin vaikuttaa siittiöiden määrään.

Pyryn onneksi lääke alkoi vaikuttaa, ja siittiöitä alkoi kertyä. Määrä oli kuitenkin niin pieni, että lapsen saamiseen tarvittiin koeputkihedelmöityshoitoja.

Hoidot olivat Pyrylle ja hänen puolisolleen raskaat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Noin vuoden jälkeen hoitojen aloittamisesta puoliso oli kuitenkin raskaana.

Alkuvuodesta 2024 heille syntyi terve poika.

Vertaistukea miehille lapsettomuudesta

Omasta lapsesta haaveileminen ja epätietoisuus lapsen saamisesta sai Pyryn antamaan kasvot miesten lapsettomuudelle. Hän on esiintynyt paljon eri medioissa puhumassa aiheesta.

Nykyään Pyry vetää miehille vertaisryhmiä tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka ry:ssä ja toimii yhdistyksen hallituksessa.

Hän myös nauttii täysillä isyydestään. Pyrylle unelma oman lapsen saamisesta on täyttänyt kaikki odotukset.

– Parasta on, kun saa pitää toisesta huolta ja seurata hänen kasvuaan.

Pyry jäi hoitamaan lasta perhevapaille, kun tämä oli kahdeksan kuukautta vanha.

– Elokuun vietimme puolisoni kanssa yhdessä vapailla, mutta sen jälkeen jäin lapsen kanssa kaksin kotiin. Aluksi jännitin, mutta muutaman viikon jälkeen kaikki alkoi sujua hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa olin myös todella väsynyt. En muista koska olisin ollut niin puhki!

Helsingissä asuva Pyry yllättyi positiivisesti, miten paljon ja monipuolisesti perhevapailla on ollut kaikkea tekemistä arkipäiviin tarjolla – ja vieläpä maksutta.

– Olemme viettäneet paljon aikaa Keskustakirjasto Oodissa ja leppoisassa kohtaamispaikassa, Albertin Olohuoneessa. Siellä olemme esimerkiksi askarrelleet, leikkineet, olleet vauvojen värikylvyssä ja muskarissa. Samalla olemme törmänneet muihin lapsiin ja vanhempiin ja tulleet tutuiksi heidän kanssaan kahvikupin ja ruoka-annosten äärellä.

Pyry yllättyi iloisesti myös liikunnallisista faijatreeneistä, jotka onnistuivat mainiosti vauvan ollessa mukana. Lisäksi hän hankki juoksurattaat, joilla päiviin sai lisää kuntoilua.

– Päivät lapsen kanssa kulkevat tietyllä rutiinilla. Aamupuuron jälkeen on lähdetty aina johonkin ihmisten ilmoille, seuraavaksi on nautittu lounas, jonka jälkeen on menty päiväunille. Ennen kuin puoliso tulee töistä kotiin olemme käyneet ulkoilemassa.

Vanhemmuus ei ollutkaan niin rankkaa

Ennen lapsen syntymää Pyry varautui siihen, että lapsen kanssa voi olla omat haasteet esimerkiksi yöunien ja omien univelkojen suhteen. Kaikki lähti kuitenkin ensimmäisten kuukausien jälkeen sujumaan hyvin.

– Itse koen, että lapsen saaminen ja isänä oleminen ei ole ollut niin rankkaa kuin mitä moni etukäteen antoi ymmärtää. Toki lapsi on ollut terve ja hän myös nukkuu hyvin. Näin ei kaikilla aina ole.

Pyry miettii, että lapsen saaminen muuttaa oikeastaan kaiken, mutta monessa asiassa paljon on omasta asenteesta kiinni. Hän ja hänen puolisonsa ovat reissanneet ulkomailla lapsensa kanssa, käyneet ravintoloissa syömässä ja viettäneet paljon aika mökillä.

– Vaikka saa lapsen, voi silti tehdä ja mennä. Todennäköisesti ollaan myöhässä, mutta hyvin on silti mennyt.

Pyry kokee tärkeäksi myös sen, että molemmilla vanhemmilla on lapsen saamisenkin jälkeen omat harrastuksensa ja vapaa-aikaa.

– Olemme kaikki onnellisempia, kun annamme toiselle mahdollisuuden vapaa-aikaan perhearjen keskellä.

Kaksin vietetty aika on tärkeää

Lapsen saaminen on opettanut Pyryä mukautumaan uusiin asioihin ja rutiineihin.

– Olin aina ennen se, joka oli ajoissa joka paikassa. Nyt on ollut tilanteita, kun joudumme vielä lähdön hetkellä vaihtamaan lapsen vaipan ja aikataulut menevätkin uusiksi.

Lapsen saaminen on myös rauhoittanut elämää.

– Haaveilin saavani lapsia jo kolmekymppisenä, mutta kun tulee isäksi vasta neljäkymppisenä, ei ole kiire enää minnekään.

Pyryn lapsi täytti juuri vuoden. Hiljattain lapsi aloitti päiväkodin, ja Pyry lähti haikein mielin takaisin työelämään IT-asiantuntijaksi. Hän on iloinen, että vietti lapsensa kanssa aikaa perhevapailla.

Pyry näkee perhevapaauudistuksen hyvänä asiana.

– Monella kytee yhä stereotypia siitä, että äidit hoitavat kotona lapsia. Oman lapsen kanssa kaksin vietetty aika luo sidettä lapsen ja isän välille. Ja onhan se aikaa, jota ei saa enää koskaan takaisin.

Isänä oleminen ei kuitenkaan lopu töihin paluuseen.

Tällä hetkellä Pyrylle isyydessä ovat hienoimpia hetket, kun oma lapsi onnesta soikeana tulee kotiovella vastaan, hymyilee ja katsoo silmiin.

Eve ja hänen poikaystävänsä olivat vain 17-vuotiaita, kun Eve alkoi odottaa heidän esikoistaan. Raskaus oli alkanut ehkäisystä huolimatta, mutta nuoripari päätti pitää lapsen ja muuttaa oman kattonsa alle.

Varsin pian vauvan synnyttyä Evelle valkeni, ettei poikaystävä ollut kovin valmis perhe-elämään. Even mukaan kumppani pelasi enemmän videopelejä kuin osallistui kodinhoitoon.

– Hän taisi olla tottunut siihen, että pyykit peseytyvät itsestään ja ateriat vain ilmestyvät pöytään, kuten lapsuudenkodissa. Pyysin häntä osallistumaan arjen pyörittämiseen, mutta muutosta ei tapahtunut.

Nuorelle pariskunnalle oli ikänsä puolesta järjestetty erilaisia tukitoimia, mutta Even mukaan poikaystävä kieltäytyi osallistumasta niihin. Niinpä Eve kävi lapsen asioita koskevissa tapaamisissa yksin vauvan kanssa.

Eve ei esiinny artikkelissa oikealla nimellään lastensa yksityisyyden suojaamiseksi. Hänen henkilöllisyytensä on Kaksplussan tiedossa.

Hetken näytti paremmalta

Lapsen täytettyä kolme vuotta Eve ja hänen poikaystävänsä erosivat. Lapsi jäi asumaan Even luo, eikä ex-kumppani ollut Even mukaan isän roolissa kovin aktiivinen.

Eve teki kolmivuorotyötä ja hoiti pitkälti yksin lapsen asiat. Käyntejä neuvolassa ja lääkärissä riitti, koska lapsella oli erityispiirteitä.

Muutaman vuoden erossaolon jälkeen jokin muuttui. Ex-poikaystävä halusi tavata enemmän parin lasta kuin aiemmin. Pian Eve huomasi olevansa jälleen raskaana.

– Alkuun näytti paremmalta. Palattuamme yhteen hän vaihtoi työpaikkaan, joka mahdollisti hänelle enemmän aikaa kotona. Hän alkoi myös hoitaa vastasyntynyttä vauvaa, mutta vastuu erityisestä esikoisestamme jäi yhä minulle.

Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun arki alkoi valua vanhoihin uomiinsa. Niinä kertoina, kun Evellä oli jokin oma meno ja kumppanin olisi pitänyt jäädä yksin vahtimaan esikoista, jouduttiin hälyttämään Even äiti apuun.

Even mukaan asiasta keskusteltiin, mutta kumppani ilmoitti osallistuvansa arjen pyörittämiseen enemmän vain, jos Eve palaisi vanhempainvapaalta töihin. Niin Eve myös teki.

Yövuorosta suoraan lapsen lääkärikäynnille

Perhe alkoi rakennuttaa itselleen taloa Even isän avustuksella. Arjen vastuiden epätasainen jako alkoi silloin paisua käsittämättömiin mittasuhteisiin.

– Minulle saatettiin ilmoittaa torstaina, että perjantaina pitäisi mennä rakennustyömaalle tekemään välisiivous. Vietin raksalla 11 tuntia, kiirehdin hakemaan lapset päiväkodista, vein heidät talon pihalle leikkimään ja annoin pientä välipalaa, kun viimeistelin hommia. Sitten vein lapset kotiin iltatoimiin, laitoin heidät nukkumaan ja lähdin itse yövuoroon.

Joinain aamuina yövuorojensa jälkeen Eve jäi vielä valvomaan, jotta voisi viedä lapset aamulla päiväkotiin tai lääkäriin. Kaiken ohessa hän kertoo valmistaneensa perheen ateriat, laittaneensa kumppanilleen eväät töihin sekä pyykänneensä ja siivonneensa kotona.

Joskus Even piti soittaa äitinsä auttamaan, koska hänen omat voimansa tai aika eivät yksinkertaisesti riittäneet.

Kumppani ei Even mukaan ennakoinut arkea ollenkaan tai osallistunut askareisiin, vaikka Eve pyysi. Miksi Eve suostui hoitamaan kaiken?

– Sitä vain haluaa, että arki toimii. Elämä oli hektistä, olin jatkuvassa hälytysvalmiudessa ja yritin selvitä kaikista velvollisuuksista.

Even mukaan kumppania ei juuri näkynyt rakennustyömaalla, vaan tämä ilmoitti viideltä töistä päästyään, ettei jaksanut rankan työpäivän jälkeen enää huhkia. Kun Eve toi lapsia kotiin nukkumaan, hän löysi kumppaninsa pelaamasta videopelejä.

Jossain vaiheessa Eve alkoi miettiä, kuuluiko arjen olla tällaista sinnittelyä päivästä toiseen. Hän alkoi kyseenalaistaa myös itseään ja pärjäämistään.

– Aloin myös syyllistää itseäni siitä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti, koska en suoriudu kaikesta.

Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen Eve päätti, että nyt saa riittää.

Kukaan ei kyseenalaistanut

Eve on katunut sitä, ettei lopettanut suhdetta aiemmin. Jälkikäteen hän on myös pohtinut, että taloprojekti olisi pitänyt jättää toteuttamatta.

– Mutta kun voimat menevät, tilanteisiin turtuu. Aloin kuvitella, että tällaista elämäni nyt vain on. Jälkeenpäin olen kauhistellut asiaa ja vähän katkeroitunutkin siitä, miksi siedin tilannetta niin pitkään.

Toisaalta Eve ajattelee, että tilanteelle sokeutuminen ei ole vain hänen omaa syytään. Even mukaan neuvolassa tai sosiaalipalveluiden tapaamisissa ammattilaiset eivät kertaakaan kysyneet häneltä, missä lasten isä oli tai miten tämä osallistui arkeen.

– Esikoisemme vauva-aikana kukaan ei edes olettanut kumppanini olevan osa lapsen elämää, koska olimme niin nuoria. Samalla minulla oli tarve pärjätä ja näyttää, että olen hyvä äiti nuoresta iästäni huolimatta.

Even mielestä alan ammattilaisten olisi pitänyt kyseenalaistaa hänen vastuunsa määrää. Hän ajattelee olevan ennen kaikkea lasten edun mukaista, että isät olisivat lasten elämässä hoivaajina ja kasvattajina siinä missä äiditkin.

Joka tapauksessa yksin

Vaikka ero on ollut Evelle helpotus, se on ollut myös riitaisa. Even mukaan ex-kumppani oli ensi alkuun sitä mieltä, että lasten tulisi jäädä isälleen. Asumis- ja huoltajuuskuvioita on täytynyt käydä läpi lastenvalvojan johdolla.

Kotitöitä ja lasten asioita on hoidettavana yhtä paljon kuin ennenkin, mutta Eve kokee kaikesta suoriutumisen aiempaa helpommaksi.

– On paljon parempi elää yksin kuin parisuhteessa niin, että käytännössä pyörittää arkea yksinään. Jälkimmäinen on paljon kuormittavampaa, koska silloin joutuu vain pettymään kerta toisensa jälkeen.

Even eropäätöksen lopulta sinetöi pohdinta siitä, miten hän pärjäisi yksin.

– Sitten tajusin, että minähän olen jo yksin. Sitä paitsi käytännön järjestelyihin saa apua, itsekseen ei tarvitse selvitä.

Muita vastaavasta suhteesta eroa harkitseville Eve haluaisikin rohkaista luottamaan itseensä: jos on pärjännyt tähänkin asti, pärjää tulevaisuudessakin.

Pariskunnalla on neljä suuta ruokittavana: kaksi alle kouluikäistä, kaksi teiniä. Harmiksi kumpikaan vanhemmista ei erityisemmin nauti kokkaamisesta.

Niihin aikoihin, kun perheeseen oli syntynyt kaksi lasta, Hanne ja hänen puolisonsa sopivat laittavansa ruokaa vuorotellen. Omalla vuorollaan Hanne pilkkoi ja paistoi, keitti ja kattoi. Homma vei aikaa, mutta ainakin perhe sai kunnon aterian.

Kun vuoro vaihtui, puoliso saattoikin lämmittää mikrossa pinaattilettuja.

– Se oli klassikkoriitamme vuosien ajan. Minulle einekset olivat viimeinen vaihtoehto, johon olisin turvautunut, jos olisin ollut ihan loppu.

Tosiasiassa Hanne oli ihan loppu. Päivisin hän työskenteli liikkeenjohdon konsulttina ja iltaisin kirjoitti blogiaan. Kotona hän siivosi ja järjesteli, sopi lasten menot eikä mennyt nukkumaan ennen kuin keittiön työtaso oli pesty.

Noin 30-vuotiaana Hanne havahtui ensimmäistä kertaa siihen, että on todella väsynyt.

Huomioon ottaminen kuormittaa

Ruuhkavuosien varrella ja perheen kasvettua vielä kahdella lapsella Hanne on saanut huomata, ettei ole ainoa laatuaan. Kun hän vaihtaa kuulumisia naistuttaviensa kesken, useimmiten kaikki valittelevat väsymystä ja kiirettä.

Myös Hannen saamat viestit Valeäiti-blogin kymmeniltä tuhansilta seuraajilta ovat vahvistaneet, että moni nainen kamppailee väsymyksen kanssa. Hannea alkoi mietityttää, miksi hyväosaiset ja keskiluokkaiset naiset ovat usein niin uupuneita – ulkoapäin katsottuna heillähän menee hyvin.

Niin Hanne sai idean esikoisteokselleen Väsyneet naiset: Kirja näkymättömän työn sankareille, joka ilmestyy helmikuussa 2025 WSOY:n kustantamana. Kirjassa käsitellään piiloon jäävää työtä, joka usein kasautuu naisille.

– Naisen rooliin liittyy paljon huomioon ottamista. Ota huomioon toiset ihmiset, muista aikataulu, tarkista, että jääkaapissa on ruokaa. Se ei metatyön tavoin rajoitu vain koteihin tai parisuhteeseen, vaan sitä tehdään kaikkialla, Hanne luettelee.

Pinaattiletut ovat osuva esimerkki tunnollisten ihmisten harrastamasta huomioinnista. Vain Hannen päässä oli laskelma siitä, kuinka usein lapset saavat syödä eineksiä. Vain Hanne uhrautui laittamaan ruoan pitkän kaavan mukaan silloinkin, kun hän ei olisi jaksanut.

Mutta miksi vain Hanne oli kiinnittänyt asiaan huomiota ja kokenut olevansa siitä vastuussa?

Jo tytöiltä vaaditaan paljon

Hanne uskoo, että monet naiset omaksuvat huolehtijan ja vastuunkantajan rooliin lapsuudesta lähtien. Kirjassaan hän mainitsee Tilastokeskuksen pysäyttävän tilaston vuodelta 2022.

Sen mukaan kotitöihin käytetty aika alkaa sukupuolittua jo 10–14 vuoden iässä niin, että tytöt tekevät päivittäin 20 minuuttia poikia enemmän kotitöitä. Myöhemmin määrä kasvaa jo puoleen tuntiin.

Tyttöjen myös odotetaan käyttäytyvän hillitymmin kuin poikien. Itseään valveutuneena kasvattajana pitävälle Hannelle oli järkytys ymmärtää, että hänkin on kasvattanut kahta tyttöään ankarammin kuin kahta poikaansa.

– Olen sallinut poikalapsiltani paljon enemmän riehumista ja metelöintiä, kun taas tyttöjä olen komentanut vastaavissa tilanteissa rauhoittumaan. Nyt kun tiedostan tämän, olen jopa kannustanut tyttäriäni pieneen rämäpäisyyteen.

Kun Hanne aloitti Valeäiti-bloginsa kirjoittamisen vuonna 2013, hän ajatteli taistelevansa äitimyyttiä vastaan. Silti hän alkoi huomaamattaan luoda arjessa sääntöjä niin kodin siisteydelle kuin lasten päiväunien ajankohdallekin.

– Kesti pitkään tajuta, ettei äitimyytti vaikuta minuun vain ulkopuolelta, vaan elää sisälläni.

Vapaamatkustajat, herätys

Teoksessaan Hanne kuvailee luoneensa itsestään väsymysautomaatin, joka teki kotona tuhat asiaa kenenkään pyytämättä. Kun sen päälle lisätään vielä osallistuminen lasten harrastusten vanhempainyhdistyksiin ja päärooli perheen sosiaalisten menojen järjestelijänä, on ainaisen väsymyksen resepti kasassa.

Tässä kohtaa Hannelle ja hänen kaltaisilleen usein kuitataan, että mitäs teet niin paljon. Se on Hannen mielestä epäreilua, koska ilman tunnollisia ihmisiä lapsen ystävä jäisi ilman syntymäpäivälahjaa, urheiluseuran tapahtumasta puuttuisi mokkapalatarjoilu ja vaatteet jäisivät lojumaan lattialle.

– On hirveän yleistä syyllistää sanomalla, että ei pitäisi olla niin vaativa. Sen sijaan, että toiset tarjoutuisivat auttamaan, asian ratkaiseminen jätetään tunnollisten puurtajien harteille.

Hanne on kivuliaan tietoinen siitäkin, että kasvatusoppaita, uupumusta käsitteleviä self help -kirjoja ja hänenkin teostaan lukevat lähinnä naiset. Kun keskustelua epäkohtien korjaamisesta käydään naisilta naisille, naiset jäävät keskenään pohtimaan ongelmaa, jonka ratkaisemiseksi tarvittaisiin myös miesten panos.

Toisaalta Hanne on omalla kohdallaan huomannut, että hän ei aina ole edes yrittänyt jakaa vastuuta puolisolleen. Tunnolliselle ja miellyttämisenhaluiselle ihmiselle ominaisesti hän on useimmiten ajatellut, että asioita on helpompi hoitaa itse kuin aloittaa keskustelu aiheesta.

Omat prioriteetit ensin

Tehtävälistan karsimisen puolestapuhujat ovat silti oikeassa yhdestä seikasta. Loputtomia velvollisuuksia kannattaa tarkastella kriittisesti, jotta ymmärtää niiden perimmäisen motiivin.

Suuttuessaan pinaattiletuista Hanne ajatteli puolustavansa lasten terveellistä ruokavaliota ja tasaisempaa työnjakoa kotona. Tarkemmin pohdittuaan Hanne kuitenkin ymmärsi omaksuneensa ajatuksen, jonka mukaan ihannevanhempi tarjoilee lapsilleen vain kotitekoista ruokaa.

– Todellisuudessa monien einesruokien ravintoarvot ovat varmaan ihan kohdillaan verrattuna minun keitoksiini, Hanne naurahtaa.

Sittemmin Hanne on alkanut kyseenalaistaa muitakin uskomuksiaan. Aiemmin hän saattoi järjestellä kaappeja vapaapäivinään, koska ajatteli sen tuovan hyvää mieltä. Nyt hän harkitsee puuhaan ryhtymistä tarkemmin.

– Olenko iloinen kaappien siisteydestä itsessään vai siitä, että olen suoriutunut velvollisuudesta, jonka olen kuvitellut kuuluvan minulle?

Väsyneiden naisten puolesta

Teoksen kirjoittaminen vei Hannelta noin kahdeksan kuukautta. Projektin loppuvaiheessa hänen miehensä totesi, että kirjan työstäminen oli tehnyt Hannelle hyvää.

– Tiesin heti, mitä hän kommentillaan tarkoitti. Olin vähentänyt kotitöitä, alkanut pyytää puolisoltani enemmän ja lakannut olettamasta, että hän ärsyyntyisi pyynnöistäni.

Lisäksi kirjoittaminen auttoi Hannea hahmottamaan, ettei väsymys ole hänen omaa syytään. Jos kantaa harteillaan ylisukupolvisia ja yhteiskunnallisia odotuksia, voimat eivät palaudu sillä, että jättääkin yhtenä iltana tiskipöydän siivoamatta.

– Inhoan puhetta armon antamisesta itselleen, mutta ehkä kirjani avulla tätä ilmiötä ja itseään voisi ymmärtää paremmin. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan epäonnistuneensa elämässään, koska on niin poikki.

Kaikista hienointa tietysti olisi, että toiset alkaisivat vuorostaan huomioida väsyneitä. Sellaisessa maailmassa einesruoista ei tulisi riitaa. Tai ainakaan pinaattiletuista pillastuville ei vain tuhahdettaisi, että höllennä nyt vähän.

Liljalla ja Lucalla on ikäeroa vain 11 päivää, ja niinpä heitä luullaan usein kaksosiksi. Puolitutut ovat kysyneet Ollilta ja Annikalta, miten pyörätuolilla liikkuva perheenäiti on selvinnyt kaksosraskaudesta.

Joskus käy niin, että Olli ja Annika eivät jaksa oikaista väärää olettamusta. Harvalla tulee mieleen, että Annika ei ole synnyttänyt molempia lapsia, eikä edes antanut geenejään toiselle.

Yllätysraskaus

Kuusi vuotta sitten Annika lopetti hyvin toimineen lääkityksensä MS-tautiin, jotta odotus voisi alkaa turvallisesti. MS-tauti paheni kuitenkin odottamattoman rajusti lääkkeen lopettamisen myötä, eikä uusi korvaava lääke pystynyt enää pelastamaan tilannetta.

Annikan liikuntakyky huononi pysyvästi niin roimasti, että aiemmin ilman apuvälineitä liikkuneen Annikan oli turvauduttava rollaattoriin. Ataksia eli tahdonalaisten liikkeiden koordinaation häiriöt alkoivat voimistua.

Vaikeuksista huolimatta pari haaveili perheenlisäyksestä.

Annika ja Olli vierailivat Ollin isän luona sairaalassa 2019, jossa hoitaja ohimennen ehdotti, että pariskunta voisi selvittää mahdollisuuksia sijaissynnytykseen.

Ollin isä ei enää toennut, mutta surullisissa merkeissä tapahtunut vierailu jäi kuitenkin ehdotuksen vuoksi myös positiivisena Annikan ja Ollin mieleen.

Annika ja Olli päättivät ottaa yhteyttä ruotsalaiseen yritykseen, joka konsultoi sijaissynnytyksiä maailmalla. Pohjoismaissa sijaissynnytykset on lailla kielletty, myös sellaiset, jossa synnyttäjälle ei makseta korvausta.

Annika ja Olli matkustivat vuonna 2021 Ukrainaan, jossa heille tehtiin psykologisia ja fysiologisia testauksia. Niissä selvitettiin, olisivatko he soveltuvia käyttämään sijaissynnyttäjää lapsen saamiseksi.

Selvitykset päättyivät siihen, että Annikalta ja Ollilta kerättiin sukusoluja, jotka hedelmöitettiin laboratoriossa. Alkiot alkoivat kasvaa Ukrainassa.

Juuri kun klinikalta oli löydetty Annikalle ja Ollille sopiva sijaissynnyttäjä, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Klinikka evakuoitiin sodan jaloista vuoden 2022 alussa.

Suru oli valtava.

Annika ja Olli päättivät kuitenkin jatkaa eteenpäin. He päätyivät jatkamaan yrittämistä Kolumbiassa, jossa sijaissynnytykset olivat olleet laillisia jo pidemmän aikaa, ja myös lainsäädäntö oli niitä varten huolellisesti laadittu.

Uusi vastoinkäyminen Kolumbiassa

Kun pari saapui Bogotaan, he yllättyivät iloisesti. Työtehtävien vuoksi paljon matkustanut Olli hämmästyi, miten kehnosti mielikuva Kolumbiasta huumekartellien piinaamana maana vastasi todellisuutta. Bogotássa kaikki toimi ja Annika pääsi kulkemaan hyvin pyörätuolilla. Klinikalla hoitajat ja lääkärit puhuivat englantia.

Kaikki eteni mutkattomasti, kunnes eteen tuli uusi vastoinkäyminen: tällä kertaa Annikan munasolujen hedelmöittäminen ei onnistunutkaan.

– Olin murtunut, mutta päätimme jatkaa yrittämistä, Annika muistelee.

Etsinnän jälkeen löytyi kolmbialainen luovuttaja, jolta munasolut kerättiin. Kolumbian lain mukaan sijaissynnyttäjän munasoluja ei voida käyttää. Hän toimii vain synnyttäjänä.

Parin palattua takaisin Suomeen he saivat tiedon, että alkiot olivat lähteneet kehittymään. Annika ja Olli hurrasivat.

Kului muutama kuukausi ja edessä oli jännittävä videopuhelu. Tietokoneennäytöllä heille esittäytyi Elizabeth, joka olisi valmis synnyttämään parin lapsen.

Elizabeth oli läpäissyt klinikan seulan, jossa arvioitiin hänen soveltuvuuttaan sijaissynnyttäjäksi. Lisäksi Ollille ja Annikalle oli tärkeää, että synnyttäjä olisi naimaton, sillä Suomen laki katsoo automaattisesti naimisissa olevan synnyttäjän miehen lapsen isäksi.

Lapsia tulisikin kaksi

Espoossa Olli alkoi laatia Excel-taulukkoa todennäköisyyksistä, jotka liittyivät raskauden etenemiseen ja synnyttämiseen. Annikalle hän ei halunnut ”huolitaulukkoaan” esitellä, sillä tuleva äiti halusi luottaa kaiken päättyvän hyvin.

Pian Ollin taulukoihin alkoi kuitenkin piirtyä myös toisen raskauden etenemistä kuvaavia käyriä. Kaikkien hämmästykseksi Annika teki joulukuussa 2022 positiivisen raskaustestin.

– Olimme jo täysin luopuneet toivosta perinteisen menetelmän suhteen. Liljan odotus yllätti meidät täysin. Ei ollut kovin kauaa siitä, kun olimme ajatelleet, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Nyt lapsia olikin tulossa kaksi, Olli sanoo.

Annika oli jo pienenä haaveillut kaksosista, joten kahden lapsen saaminen lähes yhtä aikaa oli hänelle unelmien täyttymys.

– Meitä ei haitannut yhtään, että olimme lähteneet sijaissynnytykseen mukaan. Tiesimme, että molemmat lapset tulisivat olemaan meille yhtä rakkaita.

Luna olikin Luca

Raskaus eteni hienosti alun pientä pahoinvointia lukuun ottamatta. Lilja-tytär syntyi suunnitellulla sektiolla elokuussa 2023.

Nuorempi sisarus ilmoitti kuitenkin kiirehtivänsä myös pian maailmaan, pari viikkoa ennen laskettua aikaa.

Perhe oli juuri päässyt synnytyssairaalasta kotiin, kun Olli sai puhelun, jossa hänelle suositeltiin Kolumbiaan lähtöä. Synnytys saattaisi alkaa aiemmin kuin alun perin oli arvioitu.

– Oli vaikeaa lähteä kauaksi Liljan ja Annikan läheltä. Annika meni onneksi äitinsä luokse siksi ajaksi, kun minä lähdin Kolumbiaan.

Vauvan ja omat tarvikkeet pakattuaan tuore isä nousi lentokoneeseen. Seuranaan hänelläkin oli oma äitinsä.

Bogotássa Olli majoittui äitinsä kanssa hotelliin. He ajattelivat, että Kolumbiassa kuluisi ainakin pari viikkoa. Kuitenkin jo alle viikon kuluttua Luca päätti syntyä.

Vauvan työnimi oli Luna, sillä pariskunnalle oli kerrottu jo hyvissä ajoin vauvan olevan tyttö.

– Kun sairaalasta ilmoitettiin vauvan syntyneen, he sanoivatkin hänen olevan poika. Soitin Annikalle heti ja sanoin, että keksi äkkiä pojalle nimi. Niinpä toisesta lapsestamme tuli Luca, Olli kertoo.

Sijaissynnyttäjän korvaus ei ole tiedossa

Kun Luca ojennettiin ihastuneen isän syliin ensimmäisen kerran, Elizabeth pysytteli omassa huoneessaan. Kolumbiassa sijaissynnytyksissä tämä on yleinen käytäntö.

Vasta myöhemmin Olli tapasi Elizabethin ja tämän teini-ikäisen tyttären. Vaikutti siltä, että Elizabeth välitti Lucasta koko sydämestään ja oli hyvin ylpeä, että pääsi auttamaan lapsettomuudesta kärsinyttä pariskuntaa. Vauvasta luopuminen ei vaikuttanut kuitenkaan olevan erityisen vaikeaa. Elizabeth ja Olli lupasivat pitää yhteyttä puolin ja toisin.

Ollilla ja Annikalla ei ole varmuutta, maksettiinko Elizabethille korvausta synnytyksestä.

– Emme ole maksaneet muuta kuin sairaalakustannukset ja raskaudesta aiheutuneet kustannukset sekä konsulttiyrityksen järjestelykustannukset. Klinikalta on voitu maksaa korvausta, mutta me emme tiedä summista.

Luca oli syntymän jälkeen hieman keltainen ja tarvitsisi sinivalohoitoa, joten Olli varautui jäämään Kolumbiaan odotettua pidemmäksi ajaksi. Kun hän eräänä päivänä meni vierailemaan tavanomaiseen tapaan sairaalassa, hänelle ilmoitettiinkin, että hän voisi ottaa toipuneen Lucan mukaansa.

– Soitin äidilleni, joka odotti hotellissa, että tuo mukanasi vauvatarvikkeita. Minulle ei ollut mitään mukana, Olli muistelee.

Kolumbiassa kului kuitenkin vielä pari viikkoa. Lääkäri kävi hotellissa tarkistamassa Lucan ja antoi lentoluvan Suomeen.

Byrokraattista vääntöä ja onnentäyteistä arkea

Niin alkoi työläs mutta onnellinen vauva-aika kahden pienokaisen kanssa. Pyörätuolissa liikkuva Annika imetti sekä Liljaa että Lucaa ja heijasi öisin vauvoja uneen. Imetys jäi muutaman kuukauden päästä, koska Annikan lääkitys esti sen.

Vaipanvaihdot ja lasten pulloruokinta jäivät pääosin Ollin vastuulle.

Pari oli varautunut siihen, että Olli ottaisi päävastuun lapsista, koska Annikan fyysinen tila rajoitti lastenhoitoa. Olli muistelee, että väsymys yllätti hänet silti.

Perhe sai onneksi lastenhoitoapua muutamia tunteja viikossa kunnalta, jotta Olli pääsi edes joskus muutamaksi tunniksi pois kotoa.

Tekemistä riitti myös byrokratian kanssa. Lucalle oli saatava oleskelulupa ja hänen Suomen kansalaisuutta ja Annikan perheen sisäistä adoptiota oli edistettävä.

Olli ja Annika ovat kuvailleet painineensa paljon byrokratian kanssa, sillä viranomaiset eivät tee yhteistyötä asian suhteen.

Onneksi Lucalle kuitenkin järjestyi heti suomalainen henkilötunnus, kun Olli oli käynyt vahvistamassa isyytensä. Niin Luca pääsi Kelan avun piiriin, ja perheelle järjestyi päiväkotipaikka, vanhempainpäiväraha ja neuvolakäynnit.

Kun istumme helmikuussa 2025 Annikan ja Ollin kotona, Annika on juuri saanut tietää, että adoptiohakemus on hyväksytty. Nyt hän on virallisesti Lucan äiti.

Ollilla on kiire varaamaan aikaa Maahanmuuttovirastoon, sillä Lucan oleskelulupahakemus vanhenee huhtikuussa 2025. Nyt kun Annika on virallisesti Lucan äiti, nopeutuu myös kansalaisuuden hyväksyminen.

”Jos toinen on sylissä, on toisenkin päästävä”

Arki jatkuu vilkkaana espoolaisessa kodissa kahden taaperon kanssa. Annika yrittää pysyä pyörätuolilla lasten perässä. Olli on palannut töihin ja hän vie ja hakee lapset päivähoidosta.

Ollin ja lasten tiivis suhde näkyy siinä, että he ovat kovasti isänsä perään.

– Jos toinen on sylissä, on toisenkin päästävä, Annika kuvailee.

Kun Olli lähtee ulkoiluttamaan perheen kahta koiraa, lapset parkuvat eteisessä. Kun ovi sulkeutuu, laskeutuu rauha.

– Sitten he tuovat minulle kirjoja, jotta voin lukea heille, Annika hymyilee.

Lapsille he aikovat kertoa Lucan alkuperästä ikätasoisesti. Elizabethin kanssa välit ovat lämpimät – valokuvia elämänmenosta lähetellään puolin ja toisin.

Vaikka tie perheeksi ei Ollille ja Annikalle ole ollut yksinkertainen, ovat he yhdessä asiassa päässeet onneksi helpolla. Nukkuminen ei Liljalle ja Lucalle ole tuottanut ongelmia.

Lapset laitetaan yhteisen huoneensa pinnasänkyihin nukkumaan iltaseitsemältä. Hetken aikaa huoneesta kuuluu iloinen lörpötys, kunnes sisarukset nukahtavat.

11 tuntia myöhemmin lapset avaavat silmänsä uuteen aamuun. Alkaa sama iloinen höpinä.

Tähän ihanaan ääneen Annika ja Olli saavat nyt herätä kaikkien vaikeuksiensa jälkeen.

Pinja Vuorisalon ja hänen puolisonsa Henkan perheessä tavoite ylittyy kirkkaasti. Pinja arvioi, että poikkeustilanteen sattuessa perhe pärjäisi itsekseen useita kuukausia.

Vuorisalojen tapauksessa kyse ei ole suosituksiin reagoimisesta vaan elämäntyylistä, josta sekä Pinja että Henkka ovat haaveilleet lapsuudestaan asti. Perhe asuu maatilalla Taivassalossa ja pyrkii tuottamaan suuren osan ruoasta itse.

– Omavarainen arki on aina kiinnostanut minua. En oikeastaan mieti varautumista kriiseihin, vaan tämä on pysyvä elämäntapa, Pinja toteaa.

Pinja on yhdeksän lapsen kotiäiti. Esikoinen Elias täyttää tänä vuonna 18 vuotta, kuopus Eimi on vuoden ikäinen. Välissä ovat syntyneet Anna, Ilona, Linnea, Selma, Justus, Joosua ja Hilma.

Yhdentoista hengen perheeksi kuukausittaiset ruokaostoskulut ja muut elämisen kustannukset ovat Pinjan mukaan varsin maltillisia. Kotivaran kerääminen on tapahtunut siinä sivussa.

Ruokaa, vettä ja sähköä omalta tilalta

Kotivara tuli käsitteenä tutuksi yhä useammalle suomalaiselle, kun uudet viralliset suositukset häiriötilanteisiin varautumisesta astuivat voimaan vuoden 2024 lopulla.

Suosituksen mukaan jokaisella tulisi olla vettä, ruokaa ja välttämättömyystarvikkeita sen verran, että kotona pärjäisi vähintään kolmen vuorokauden ajan ilman sähköä, juoksevaa vettä tai mahdollisuutta käydä kaupassa.

Vuorisalojen perheessä jo se, että lähimpään kauppaan on matkaa 12 kilometriä, motivoi pitämään ruokakaappeja täynnä. Perhe on muiltakin osin varautunut poikkeuksellisen hyvin.

Maatilalla on oma kaivo, aurinkopaneeleita ja aggregaatti. Pinja kuivaa, säilöö ja pakastaa ruokia. Syötävää riittää säilytettäväksi niin maakellariin kuin talon kolmeen suureen pakastimeen. Talo ja käyttövesi lämpiävät puilla, joita saadaan omasta metsästä.

– Minulle on tärkeää, että lapset näkevät, mitä ruoan ja muiden hyödykkeiden eteen täytyy tehdä. Haluan heidän oppivan, ettei ruoka tule vain kaupan hyllystä ja sähkö pistorasiasta.

Pelloilla kasvaa vehnää, kauraa ja ohraa. Kasvimaa puolestaan tuottaa perunoita, herneitä, maissia, sipulia, valkosipulia, porkkanaa, palsternakkaa, lehtikaalia, kurpitsaa, kesäkurpitsaa, punajuuria, härkäpapua, purjoa ja yrttejä. Lisäksi pihalla on marjapensaita, ja syksyllä marjastetaan ja sienestetään metsässä.

Pinja tähdentää, että perhe ostaa edelleen kaupasta etenkin maitotuotteita, lihajalosteita ja hedelmiä, eli he eivät ole täysin omavaraisia ruuan suhteen.

Perheellä on kaksi kissaa ja yksi koira. Kotieläimiäkin riittää: tilalla asustaa kolme vuohta, seitsemän lammasta, 15 kanaa, yksi kukko ja kaksi pupua. Kesällä olisi tarkoitus ottaa taas ankkoja ja hanhia.

Myös eläinten ravinto saadaan omalta tilalta, ja sitä on kerätty varastoon samaan tapaan kuin ihmisten ruokaa. Kaiken tämän lisäksi perheellä on varastossa särkylääkkeitä, polttoainetta, tulentekotarpeita, vaatteiden korjaamiseen vaadittavia tarvikkeita ja jopa lipeää, josta voi tarvittaessa valmistaa itse saippuaa.

Kaikkeen ei voi varautua

Pinja ei kertomansa mukaan juuri seuraa uutisia. Hän tunnustautuu katastrofiajattelijaksi, jolle negatiivinen uutisvirta jää pyörimään päähän.

Koronapandemia tai maailmalta kantautuneet sotauutiset eivät ole muuttaneet Pinjan suhtautumista kotivaran tärkeyteen. Kriisitilanteita enemmän hän miettii arjen vastoinkäymisiä.

– Jos esimerkiksi jokin kodinkone hajoaa tai tulisi työttömyysjakso, hyvä varautuminen tuo turvaa, kun ei tarvitsisi käyttää niin paljon rahaa ruuan ostamiseen.

Maalaisidyllissä ei silti ole säästytty säröiltä. Viime vuoden kesäkuussa laitumelle hyökkäsi susi surmaten viisi lammasta. Isku oli niin kova, että perhe väliaikaisesti luopui lampaista. Sittemmin lampaat ovat palanneet laitumelle.

Vielä suurempi suru koettiin, kun Pinja ja Henkka alkoivat toivoa yhdeksättä lasta. Pinja, jonka raskaudet eivät koskaan aiemmin olleet menneet kesken, koki kuusi keskenmenoa peräkkäin.

– Se oli minulle järkytys. Keskenmenot opettivat sen, että vaikka kuinka jotain haluaisi, kaikki ei aina ole omissa käsissä.

Perheen muiden lasten tuoma lohtu auttoi Pinjan vaikean ajanjakson ylitse. Seitsemäs yritys päättyi onnellisesti, kun perheen kuopus Eimi syntyi maailmaan.

Lähellä luontoa

Pinja ajattelee, että jokaisen olisi hyvä pohtia kotivara-asioita omassa arjessaan. Pinjan ja hänen perheensä elämäntyyli ei sovi kaikille, mutta jonkinasteinen varautuminen tuo kaikille turvaa.

Pinja vinkkaa, että mahdolliseen ruokavarastoon kannattaa hankkia vain sellaisia tuotteita, joita käyttää arjessa muutenkin. Näin ohjeistetaan myös virallisissa suosituksissa.

– Jos ei vaikka syö ikinä hernekeittoa, ei kannata ostaa sitä sataa purkkia kaappiin lojumaan.

Kotivara ei ole mikään erillinen laatikko, joka kaivetaan esiin häiriötilanteen yllättäessä. Tarkoituksena on, että varastoja hyödyntää ja täydentää arjessa.

Maaseudulla varautuminen on selvästi paremmalla tasolla kuin kaupungeissa. Muutaman vuoden takaisen kyselyn mukaan maaseudulla asuvista ihmisistä yli 60 prosenttia ajattelee varautumisen kuuluvan normaaliin arkeen. Kaupunkien keskustoissa samoin ajatteli 43 prosenttia ja lähiöiden asukkaista vain 35 prosenttia.

Maalla varautumiselle on toki enemmän tilaa ja mahdollisuuksia, minkä myös Pinja tiedostaa. Omassa lapsuudessaan hän varttui kaupunkilaisperheessä.

Pinjan lapset ovat löytäneet maaseudun elämästä itselleen mieluisia puuhia. Jotkut tykkäävät auttaa eläintenhoidossa, toiset ajaa traktorilla. Perheen esikoinen opiskelee maatalousoppilaitoksessa toista vuotta.

Tätä nykyä perheen harrastuksetkin liittyvät luontoon tavalla tai toisella. Heillä on tapana käydä yhdessä esimerkiksi retkeilemässä.

– Tunnen olevani etuoikeutettu, että saan elää täällä luonnon keskellä. Tuntuu, että kunnioitan luontoa vain vuosi vuodelta enemmän, Pinja sanoo.

Pinjan perheen kuulumisia voi seurata Instagramissa tililtä @vuorisalolla. Kaksplussan jutussa vuodelta 2022 kerrotaan tarkemmin perheen elämästä ja maatilan historiasta.

Olga oli ennen sairastumistaan loputtoman touhukas ja hilpeä maatalonemäntä, joka piti pesueestaan huolta ja pyöritti muun muassa menestyvää pizzeriaa ja kotieläinpihaa näyttelijäntöiden ohella.

Muutos perheen arjessa on isän, ohjaaja Tuukka Temosen ja perheen esikoisen Helgan mielestä ollut huomattava. He kertovat Seura-lehden yhteishaastattelussa, että sairauden myötä Olga on nykyään se, jota perheessä autetaan – esimerkiksi kengännauhojen solmimisessa.

Helga kuitenkin tuumaa, että vaikka äitiä on nykyään passattava, hänen luonteensa on edelleen sama.

– Hän on sama ihminen edelleen. Vain vähän kömpelömpi. En näe sairasta ihmistä. Näen äidin.

Tuukka Helgasta: ”Minulla on vahva luotto häneen”

Tuukka-isä on ottanut pyöritettäväkseen pitserian, missä riittää tekemistä. Helga on ottanut oman roolinsa perheen kannattelevana voimana. Hän tarkistaa, että kahdella nuoremmalla sisaruksella on esimerkiksi kouluun lähtiessä riittävästi päällä.

Helgasta rooli on tuntunut luontevalta, vaikka nuorempien mielestä hän voi komentaa vähän vähemmän.

– Olen sellainen persoona, että tykkään olla johtajahahmo. En ole kuitenkaan mikään diktaattori.

Ylpeä isä kehuu tytärtään siitä, miten vahva järjen ääni esikoinen onkaan perheessä.

– Minulla on vahva luotto häneen.

Suhdettaan vanhempiinsa Helga kuvailee mutkattomaksi. Hänestä on luontevaa höpötellä vanhemmille aivan kaikesta. Sitä ei tarvitse miettiä, että jostain ei uskaltaisi heille sanoa.

Isän kanssa käydään skeittaamassa, katsotaan kauhuleffoja ja tehdään kesäisin pitkiä automatkoja.

Helga myös näytteli pääosaa yhdessä äitinsä kanssa Tuukan toiveesta elokuvassa Meduusalla ei ole sydäntä, joka saa ensi-iltansa 24. tammikuuta.

Lue lisää Temosten muuttuneesta perhe-elämästä Seura-lehden numerosta 4 / 2025 tai verkosta Seura.fi

Ensimmäiseksi vaihdetaan perheen pienimpien vaipat. Sitten Janina vahtii, että kaikki perheen viisi alle kouluikäistä lasta saavat päivävaatteet ylleen. Samalla hän seuraa, että vanhempien lasten kouluun lähteminen sujuu.

Sisarusparven neljänneksi vanhimmalle, Kristianille, 10, ja esikoiselle Kevinille, 18, tärkeä aamurutiini on heti ensimmäiseksi suukottaa nuorimpia sisaruksia.

Kun pienimmät on saatu puettua, Janina vie heidät perheen suuren ruokapöydän ääreen ja tarjoaa aamupalaa. Lasten syödessä Janina häärää parittomien sukkien parissa tai täyttää tiskikonetta.

Aamiaisen jälkeen tiedossa on sekalaisia kotitöitä, asioiden hoitamista ja ennen kaikkea lasten hoivaamista. Jollain on aina asiaa äidille.

Kello on yleensä kaksi iltapäivällä, kun Janina itse pääsee vaihtamaan yöpaidan pois ja peseytymään. Ennen sitä hän ei ole syönyt päivän aikana mitään. On viimein Janinan vuoro nauttia ”aamiainen”.

Janinan aamut voivat kuulostaa työläiltä, mutta hänelle ne ovat unelmaelämää.

Miksi kukaan haluaisi suurperheen?

Janina on tottunut kuulemaan hämmästelyjä lapsiluvustaan.

– Ihmisten on niin vaikea uskoa, että joku haluaisi vapaaehtoisesti näin paljon lapsia.

Hänelle on esimerkiksi kommentoitu kauppajonossa, että hän taitaa olla masokisti. Jotkut ovat epäilleet, että Vaasassa asuvalla perheellä olisi uskonnollisia syitä perheenlisäyksille, vaikka niin ei ole.

Kommentit tuntuvat Janinasta töykeiltä. Usein hän ei ole osannut valmistautua niihin mitenkään.

– Haluaisin vastata kipakasti takaisin, mutta viimeksikin olin vain niin yllättynyt kommentista, että en saanut juurikaan mitään sanotuksi.

Janinalle elämä yhdeksän lapsen äitinä on toiveiden täyttymys, jollaista hän ei vielä parikymppisenä uskonut saavansa.

”Hoidamme ja elätämme itse lapsemme”

Janinalla itsellään on vain yksi sisar. Niinpä hänen omat vanhempansa ovatkin ihmetelleet, miksi Janina halusi suurperheen äidiksi.

– Muistan ensimmäisen kerran kolmevuotiaana toivoneeni, että minusta tulisi äiti. Lapsena muutimme paljon, ja ystävät vaihtuivat tiheään. Ehkä se on luonut kaipuuta sille, että olen halunnut lapsilleni oman porukan.

Janinan välit vanhempiin ovat lämpimät, ja he asuvat vain muutaman sadan metrin päässä. Vaikka puhelin soi suuntaan ja toiseen useita kertoja päivässä, vakuuttavat Janina ja hänen miehensä Janne hoitavansa lapset itse.

Janinan äiti pyörittää pitseriaa, jossa Janinan sairaseläkkeellä oleva isä auttaa joka päivä parhaansa mukaan. Ei isovanhemmilta siten edes liikenisi kovin paljoa aikaa Janinan pesueelle.

Nyt perheessä ollaan uuden elämäntilanteen edessä: Janinan esikoinen Kevin täytti 18 kesällä 2024, joten kotona asustaa yksi täysi-ikäinen lisää. Janinan toisiksi vanhin lapsi, Clarissa, on hänkin jo 17-vuotias. Kaksi vanhinta ovat Janinan edellisestä liitosta, joka päättyi eroon.

– Kun tapasin Jannen, kävi pian selväksi, että meillä kummallakin oli toiveissa suuri perhe. Emme kuitenkaan vielä alle kolmekymppisinä tienneet, kuinka monta lasta haluaisimme.

Kun Janina sai viidennen lapsensa, ihmiset alkoivat ihmetellä, että ei kai jälkikasvua ole tarkoitus hankkia enempää. Syntymää ei seurannut enää samalla tavalla onnitteluja kuin aiemmin.

– Seitsemäs oli järkytys monelle, vaikka en ymmärrä, miten meidän lapsiluku on keltään pois. Me hoidamme lapset itse ja elätämme heidät omilla töillämme. Apua lastenhoitoon emme pyydä juuri koskaan.

Vain silloin tällöin Janina ja Janne ovat kahdestaan poissa. Silloinkin he menevät läheiseen ruokakauppaan. Pienemmät lapset nukkuvat, ja teinit pitävät talossa vahtia.

– Emme kuormita teinejämme jatkuvilla lastenhoitovastuilla niin kuin jotkut haluavat epäillä.

Lapset viihtyvät hyvin yhdessä

Janinan ystävät ehdottivat, että perheen kannattaisi hakea Ylen Raskaana-sarjaan mukaan. Siinä äidit taltioivat odotusaikaa vauvan syntymään saakka videoiden muodossa.

Osallistuminen jännitti, mutta samalla Janina halusi raottaa perheen elämää ja näyttää, millaista heillä todella on ja miten lapsilukua arvostelevat kommentit satuttavat.

Sarjassa esiintymisen myötä Janina on saanut paljon kannustavaa palautetta. Kasvokkain hänelle ei kukaan enää ole tullut sanomaan töykeyksiä.

– Sarjasta näkee, että lapsemme viihtyvät hyvin yhdessä. Kyse ei ole mistään julkisuustempusta, vaan he aidosti pitävät toisistaan ja riitelevät hyvin vähän. Meillä sanotaan joka päivä, kuinka paljon rakastamme toisiamme. Halaamme ja suukottelemme paljon. Se on niin siirappista, että pelkään, että moni ei usko sen olevan totta.

Ketään ei Janinan ja Jannen kodissa pakoteta samaan huoneeseen. Isommille on järjestetty 147-neiliöisessä omakotitalossa omat huoneet. Välillä huonejakoa vaihdellaan, kun joku kaipaa enemmän omaa rauhaa ja joku toinen taas seuraa.

Erityisen herttaista on seurata Janinan ja 17-vuotiaan Clarissan läheistä suhdetta.

Tyttäristä vanhin järjesti äidilleen yllätyksenä baby shower -juhlat. Kätilön urasta haaveileva Clarissa on ollut mukana myös Janinan kahdessa viimeisimmässä synnytyksessä.

Ensimmäisen kerran Clarissa toivoi pääsevänsä mukaan synnytykseen, kun hän oli 12-vuotias. Janina päätti, että sopiva ikä olisi sitten, kun Clarissa olisi 16 vuotta.

Sarjassa nähdään, miten Clarissa toimii kuin doula Janinan avautumisvaiheessa. Ponnistusvaiheessa Janne saapuu sairaalaan. Molemmat kannustavat Janinaa yhdeksännen lapsen syntyessä.

Lopulta Clarissa nukkuu tuore pikkuveli kainalossaan tukihenkilön sängyssä.

– Kätilöt ottivat todella hienosti Clarissan mukaan synnytykseen. He selittivät hänelle asioita ja antoivat hänen leikata napanuoran katki sekä mitata ja punnita vauvan kätilön ohjeiden mukaan.

Kun pienet nukkuvat, kysellään isompien kuulumisia

Huonoja puolia suurperhe-elämässä on Janinan mukaan vain muutamia. Yksi on alituisesti vaivaava riittämättömyydentunne.

Janina ja Janne pyrkivät olemaan koko ajan valppaina sen suhteen, jos joku lapsista kaipaa kahdenkeskistä aikaa vanhempien kanssa.

– Sitä tarjotaan heti, jos huomaamme, että jollakin on esimerkiksi huono mieli, eikä halua puhua asiasta kaikkien kuullen. On kuitenkin oltava todella hereillä koko ajan.

Pyykkiä näyttää myös syntyvän valtavat määrät, ja sitä riittää lajiteltavaksi.

– Kuka haluaa auttaa äitiä?, hän kysyy ja kaataa kaksi kassillista sukkapyykkiä pöydälle. Monta innokasta kättä nousee onneksi pystyyn.

Kun pienet lapset ovat menneet nukkumaan, on aika kysellä isompien kuulumisia ja jutella heidän kanssaan rauhassa.

Puoli yhdeltä yöllä Janina tilaa noutoruokaa, jota napostellessa vanhemmat jutustelevat Kevinin ja Clarissan kanssa.

– Perjantaisin meillä on Jannen kanssa parisuhdeilta. Silloin katsomme lasten mentyä nukkumaan elokuvaa ja syömme jotakin hyvää.

Muuta omaa aikaa Janinalla ja Jannella ei juuri ole. Janina käy kerran kuussa ripsihuollossa. Silloinkin pienemmät itkevät äidin perään, sillä äidin poistuminen on niin harvinaista.

Urheiluhierojayrittäjänä toimiva Janne puolestaan käy vapaa-ajalla kuntosalilla, jonne hän ottaa osan lapsista mukaan. Hän myös valmentaa perheen kahta alakouluikäistä taekwondossa.

”Kroppani sanoo, että nyt on aika rauhoittua”

Kun Janinalta kysyy, tuleeko perhe vielä kasvamaan, hän puistelee päätään. Viimeisin synnytys yllätti hänet hankaluudellaan. Myös sitä seurannut väsymys oli ennenkokematonta.

– Sellaista uupumusta en ole eläessäni tuntenut. Luulen, että kroppani sanoo, että nyt ikä ja unenpuute alkaa olla siinä pisteessä, että on rauhoituttava. Poden kuitenkin varmasti lopun elämäni vauvakuumetta. Mutta nyt tuntuu siltä, että näin on todella hyvä.

Pitseriayrittäjänä toiminut Janina päätti luopua viime syksynä bisneksestään. Nyt on aika pohtia, mitä työelämässä voisi seuraavaksi tehdä, kun Adrian on riittävän vanha hoitoon.

Yhdestä asiasta ei kuitenkaan ole epäilystä – Janinalle riittää tekemistä kotipuolessakin ennen kuin työpaikka löytyy.

Hälyttävä merkki, Minni tiesi.

Lääkärikäynnin, ultran, mammografian ja näytteenoton jälkeen pelko pahimmasta osoittautui aiheelliseksi: Minnillä todettiin hormonipositiivinen, tiehytperäinen rintasyöpä, joka oli levinnyt jo kainalon imusolmukkeisiin. Hän oli vasta 37-vuotias ja kolmen alaikäisen lapsen äiti. Nuorin lapsista oli vasta kaksivuotias.

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että näinkö lapseni jäävät ilman äitiä. Totta kai itselläni heräsi kuolemanpelko, mutta silti päällimmäisenä ajattelin, etten ole valmis jättämään lapsiani, Minni kertoo.

Minni tiesi tilanteensa olevan huono jo hoitopöydällä maatessaan, kun lääkäri halusi ottaa lisää kuvia toisesta rinnasta. Koepalojakin otettiin monia.

– Olin kuin puusta pudonnut, että minullako on nyt todella syöpä. Iski paniikki, Minni muistelee.

Diagnoosin odotus oli piinaavaa ja tuntui ikuisuudelta. Tutkimusten tuloksia piti odotella viikkoja.

– Tuntui käsittämättömältä, että niiden perään piti soitella. Toivon, että joku olisi soittanut edes rauhoitellakseen, vaikkei tarkempaa tietoa syövän laadusta vielä ollut.

Syövästä kertominen lapsille oli vaikeaa

Vaikka sairastuminen pelotti Minniä, hän pelkäsi enemmän sitä, miten kertoa siitä lähipiirilleen ja etenkin lapsilleen. Perheen elämään kun on mahtunut viime vuosina muitakin katastrofeja ja vakavia sairastumisia.

– Tuntui pahalta, että taas meidän elämämme pysäyttää kaikkien muidenkin elämän ja tulemme tarvitsemaan jälleen läheisten apua. Mietin, emmekö saa koskaan elää turvallista elämää, kun toipuminen muistakin vastoinkäymisistä oli vielä kesken.

– On todella rankkaa, että pienten lasten äitinä pitää sairastua.

Minni osasi odottaa, ettei 2- ja 5-vuotiailla lapsilla olisi kovin suurta ymmärrystä asian vakavuudesta, mutta teini-ikäiselle esikoiselle kertominen oli vaikeaa. Nuori mies on menettänyt jo isänsä.

– Oli kova paikka kertoa syövästä 15-vuotiaalle, jolla on ollut muutenkin rankka elämä. Se oli molemmille hirveä tilanne. En tietenkään maalaillut kauhukuvia siitä, että äitikin voi kuolla, vaan olen halunnut pitää toiveikkuutta yllä.

Minni on halunnut olla sairaudestaan avoin lapsilleen ja onkin vastannut heidän kysymyksiin parhaansa mukaan. Perheen pienimpiä on auttanut aihetta käsittelevä kirja, missä on muun muassa kerrottu miltä rinnanpoiston jälkeen voi näyttää. Minnin 5-vuotiaalle tytölle oli kova paikka kuulla, että äidistä tulee kalju.

– Kun hiuksia alkoi lähteä pari viikkoa hoitojen alettua, lapset olivat vieressäni, kun ajoin hiukseni pois. Yritin tehdä siitä heille positiivisen jutun, vaikka olinkin itkenyt asiaa. Olemme myös itkeneet välillä yhdessä sitä, miten tyhmä äidin syöpä on, Minni sanoo.

Sairastuminen muutti arkea

Minnin rintasyöpä vaati vuodessa kolme leikkausta ja pitkiä, rankkoja hoitojaksoja. Niiden aikana saamastaan tuesta ja avusta hän kiittää vanhempiaan ja isosiskojaan. Huonon vointinsa takia Minni ei ajoittain voinut hoitaa lapsiaan lainkaan.

– Vanhempani eläköityivät vähän aikaa sitten ja ovat auttaneet todella paljon lasten hoitamisessa ja kuskaamisessa. Lapset olivat mummolassa nopeasti kuin kotonaan. Kaksi ihanaa siskoanikin auttavat aina koko sydämestään.

Nuorimmat lapset jatkoivat päiväkodissa, jotta heidän arkensa pysyisi mahdollisimman normaalina. Aina heitä ei kuitenkaan voitu viedä sinne päiväkodissa jylläävien tautien ja Minnin heikentyneen vastustuskyvyn takia. Lapset viettivät isovanhemmillaan myös öitä.

– Minulle oli tärkeää, että pystyin elämään normaalia äidin elämää edes hetkittäin. Mutta varsinkin sytostaattihoidon jälkeen olin aina ihan kanttuvei. Synkimpinä hetkinä tuntui, että olin kokonaan lasten elämän ulkopuolella ja katkeroiduin siitä, kun muut saivat tehdä lasteni kanssa asioita, joita olisin itse halunnut tehdä.

Pienten lasten sairastavana vanhempana tarvittavan levon järjestäminen on vaikeaa. Minni kertoo käyneensä hoitojen myötä läpi kaikki tunneskaalat pelosta väsymykseen ja vihaan.

– Oli kamalaa joutua toistamaan lapsille sitä, että äiti ei voi vaikka haluaisi, kun äiti on niin kipeä. En jaksanut kuunnella itseäni. On järkyttävän rankka paikka, kun ei pysty olemaan sellainen vanhempi kuin haluaisi. Olisin halunnut elää normaalia arkea sen sijaan, että makaan kaljuna, turvonneena ja kipeänä sohvalla. Hyvä, jos jaksoin tehdä ruoan lapsille.

Syöpä ehti levitä turhaan

Tutkimuksissa hoitajat rauhoittelivat Minniä vakuuttaen, että hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Tuki oli Minnille tärkeää, mutta hänen oli alkuun vaikea luottaa terveydenhuoltoon aiemman huonon kokemuksensa takia.

Hän oli käynyt lääkärissä nimittäin jo saman vuoden keväällä toisen rinnan aristamisen ja siinä huomaamiensa muutosten vuoksi, mutta hänet tutkittiin pintapuolisesti ja kaiken vakuutettiin olevan hyvin.

– Lähdin vastaanotolta silloin huojentuneena. Kesällä imetin vielä ja ajattelin kipuilevan rinnan ja kainaloon ilmestyneen patin johtuvan varmaan sitten rintatulehduksesta, vaikka ihmettelinkin sen tulevan imetettyäni jo yli kaksi vuotta, Minni muistelee.

Kun Minnin syöpä lopulta löydettiin lokakuussa 2023, esiastetta oli jo 18,5 sentin alueella eli käytännössä koko rinnassa, ja joukossa oli useampi syöpäkasvain. Jos syöpä olisi löydetty hänen hakeutuessaan hoitoon ensimmäisen kerran, syöpä ei olisi välttämättä ehtinyt levitä niin suureksi tai kainaloon.

– Kun kuulin, että syövän esiastetta oli ollut jo useamman vuoden ajan, ajattelin, että tiesin siellä olleen jotain hämminkiä. Voi kun voisi luottaa siihen, että kaikki terveydenhuollossa tekevät asiat niin kuin kuuluu!

Sytostaatti- ja sädehoitoihin mennessään Minni otti välillä lapset mukaan sairaalaan. Siellä he pääsivät herkuttelemaan kahvilan hillomunkeilla ja seikkailemaan sairaalan käytävillä. Näin sairaala ei näyttäytynyt heille niin pelottavana paikkana.

– Painotin lapsille, että sairaalassa on tosi taitavat lääkärit huolehtimassa äidistä.

Viimeisen sädehoidon jälkeen lapset olivat kanttiinissa Minniä vastassa. Perhe hurrasi yhdessä sitä, että enää ei tarvitsisi rampata sairaalassa.

– Oli ihana, että lapsilla oli myös iloisia juttuja matkan varrella. Edelleen he hihkuvat, kun ajamme sairaalan ohi, että tuolla on äitin sairaala. 

Lapset antavat sisua jatkaa

Nyt syöpä on saatu leikattua kokonaan rinnan poiston yhteydessä, Minni on saanut sytostaattihoidot ja käyttää estolääkitystä. Hän on oletettavasti parantunut syövästä, vaikka riski uusimisesta onkin korkea.

– Koko myräkkä on vienyt yhden vuoden. Ainakin toinen menee toipuessa. Korkea uusimisriski on jollain tavalla kuitenkin etuoikeus, koska nyt saan tarkkaa seurantaa.

Minnin elämää varjostaa parantuneesta tilanteesta huolimatta ahdistus ja pelko. Henkinen toipuminen on pitkä prosessi, eikä tulevaisuutta ole yhtä helppo kuvitella kuin ennen syöpää.

– Olen aina ajatellut, että tulen joskus isovanhemmaksi ja parhaat vuodet ovat tietyllä tavalla vasta edessä, kun työelämä ei aiheuta niin paljon stressiä. Pelottaa, jääkö kaikki se kokematta, ja miten lapset pärjäisivät eri elämäntilanteissa ilman äitiä.

Lähitulevaisuudelta Minni toivoo kutsumusammattiinsa kouluttautumista ja takaisin työelämään pääsyä. Vielä on kuitenkin kerättävä voimia.

– Toivon, että mielikin kohenisi fyysisen kunnon kohenemisen myötä. Pienten lasten vanhempana sairastumisessa on onneksi se hyvä puoli, että lapset antavat sisua ja tsemppiä jatkaa. Ilman lapsia olisin varmaan jäänyt makuuhuoneeseen suremaan itseäni ja elämääni.

– Otan nyt ilon irti kaikesta, mitä voin tehdä lasteni kanssa.

Porilainen Oskari Siitari, 30, on saavuttanut monta arvostettua ammatillista titteliä. Äkkiseltään ei uskoisi, että sama mies jäi omina kouluvuosinaan joka viikko jälki-istuntoon. Oppiaineista Oskaria kiinnosti lähinnä liikunta.

– Minusta oli kivaa mennä kouluun tapaamaan kavereita. Varsinaiseen koulutyöhön en jaksanut keskittyä. Kävin koulussa, mutta en koulua.

Paikallaan pysyminen tuotti Oskarille vaikeuksia jo alakouluiässä. Tahallisen häiriköinnin hän aloitti yläkoulussa. Arvosanat laahasivat, joka päivä tuli moitteita. Ihan syystäkin, Oskari myöntää.

Silti hän ajattelee, että hänen käytökseensä olisi ollut tehokkaampaa puuttua muilla tavoilla. Sellaisin keinoin, joita hän käyttää nyt itse opettajana.

Miten häiriköivästä oppilaasta tuli opettaja ja tunnetaitojen puolestapuhuja?

Pelleilyllä huomiota

Yläkoulussa oppituntien alkua odotettiin käytävällä. Kun opettaja lähestyi avaimet kädessään, Oskari ystävineen tuppautui luokkahuoneen oven eteen niin, ettei ovea päässyt avaamaan.

Kerran poikajoukko ampui välitunnilla ilotulitteita, kerran kiivettiin ulos luokan ikkunasta. Oppitunneilla pyyhekumin muruset lentelivät harva se päivä.

Oskari ei kuitenkaan koe, että olisi kiusannut koulutovereitaan.

– Toki joku on voinut ottaa henkilökohtaisesti sen, ettei pystynyt keskittymään tunnilla, mutta käytökseni ei ollut kehenkään erityisesti kohdistettua.

Myöhemmin Oskari on ymmärtänyt, että hän haki käytöksellään huomiota ja peitteli epävarmuuttaan. Tuli hyvä mieli, kun pelleilemällä sai kaverit nauramaan.

Käytöstä selittänee myös ADHD-diagnoosi, jonka Oskari sai vasta aikuisena.

– Nyt opettajana tiedän, että asianmukainen lääkitys, terapiakäynnit ja muut tukitoimet auttavat ADHD-oppilasta todella paljon. Onneksi oireet tunnistetaan nykyään paremmin kuin ennen ja niihin saadaan apua ja tukea myös koulussa.

Poikkeuksellinen urapolku

Oskari Siitari työskentelee viidesluokkalaisten laaja-alaisena erityisopettajana Ulvilassa. Tähänastiseen opettajanuraan on mahtunut niin luokanopettajan kuin käsityönopettajankin työtä.

Oskarin tie opettajaksi on kaukana perinteisestä. Peruskoulun keskiarvo 7,1 ei riittänyt lukioon virallisen haun kautta, mutta Oskari kertoo opiskelupaikan irronneen Meri-Porin lukiosta puhelinsoitolla.

Lukio-opiskelu ei kuitenkaan sujunut, koska itsenäinen pänttääminen oli liian vaikeaa. Vuoden opintojen jälkeen Oskari päätyi ammattikouluun. Hän valmistui merkonomiksi neljässä vuodessa mutta totesi pian, ettei kaupan ala olekaan hänen juttunsa.

Opinto-ohjaaja tyrmäsi mietteet jatko-opinnoista korkeakoulussa väittämällä, että Oskarin papereilla oli turhaa haaveilla akateemisesta urasta.

– Mielestäni opinto-ohjaajat eivät saisi sanoa sellaista, vaan heidän tulisi kannustaa oppilaita eteenpäin elämässään.

Oskari hakeutui yhdeksi lukuvuodeksi koulunkäynnin ohjaajaksi. Silloin syttyi hänen kiinnostuksensa opettajan ammattiin. Oskari huomasi tulevansa hyvin toimeen oppilaiden kanssa ja koki olevansa hyödyksi. Koulu työympäristönä vaikutti mukavalta.

Oskari päätti hakea opiskelemaan opettajaksi. Hän pänttäsi OKL:n pääsykokeeseen, läpäisi kirjatentin ja sai Rauman opettajankoulutuslaitoksen haastattelusta täydet pisteet.

Tärkeintä on kohtaaminen

Tällä hetkellä Oskari työstää väitöskirjansa tutkimussuunnitelmaa ja opiskelee päteväksi erityisopettajaksi. Opetustyössä hän haluaa painottaa tunnetaitojen merkitystä.

Oskarin mukaan tunnetaidoista puhutaan nykyään paljon, mutta koulumaailmassa ei vielä tarpeeksi.

– Vaikka tunnetaidot mainitaan opetussuunnitelmassa, niitä ei juuri käydä läpi oppilaiden kanssa. Tunnetaitoja pitäisi opettaa paljon enemmän myös opettajaksi opiskeleville.

Oskari kertoo vetävänsä oppilailleen joka viikko tunnin tai kaksi tunnetaitoharjoituksia. Harjoituksissa puhutaan siitä, miten tulee toimia, jos esimerkiksi suututtaa – tai jos tuntuu siltä, ettei tunnilla jaksa keskittyä.

Oskari ajattelee, että kaikki oppilaat tarvitsevat tunteen nähdyksi tulemisesta. Silloinkin, kun hän työskenteli luokanopettajana, hän tervehti jokaista oppilasta päivän aluksi erikseen.

Pienemmässä ryhmässä Oskari antaa jokaisen kertoa kuulumisistaan vuorollaan. Lyhyt juttutuokio ennaltaehkäisee Oskarin mukaan häiriköintiä: kun oppilas saa opettajalta joka päivä huomiota, sitä ei tarvitse erikseen lähteä hakemaan.

Käytös on aina oire jostain

Lapsena Oskari sai monesti kuulla olevansa häirikkö. Opettajana hän ei halua kutsua ketään samalla tavalla.

– Sana on yksiselitteisen negatiivinen ja keskustelu lähtee silloin heti väärille raiteille. Häiriköivät oppilaat ovat kehittyviä lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat tukea ja apua ongelmiinsa.

Oskarin mielestä häiriköinti on muuttanut muotoaan verrattuna hänen omiin kouluvuosiinsa. Tahallaan provosoivia oppilaita on toki edelleen, mutta nykykoululaisia vaivaa enemmänkin välinpitämättömyys ja haluttomuus yrittää.

Oppilaat kieltäytyvät tekemästä tehtäviä perustellen, että en jaksa. Tunneilta myöhästellään, ei piitata seurauksista. Sitten on se pahin ongelma: kännykät.

– Jos kävisin koulua tässä ajassa, olisin varmasti juuri sellainen lapsi, joka oppitunneilla vain roikkuisi kännykällä eikä kuuntelisi opettajaa, Oskari pohtii.

Häiriköksi leimaamisen ja jälki-istuntoon määräämisen sijaan moni oppilas tarvitsee Oskarin mukaan kuuntelijaa. Jotakuta, joka haluaisi ymmärtää syyt käytöksen taustalla.

– Käytös on aina oire jostakin. Kotona tai kaverisuhteissa voi olla ongelmia, itsetunto on ehkä huono tai opiskelu ei suju.

Oskari ajattelee, että joskus kasvattajat lähtevät liian herkästi neuvomaan ja ohjeistamaan, vaikka lapsi muuttuu silminnähden levollisemmaksi jo silloin, kun saa hetken verran kertoa omista tunteistaan. Muutama minuutti on pieni hinta lopputunnin opiskelurauhasta.

Samalla puolella

Oskarin perheeseen kuuluvat puoliso, kaksivuotias esikoispoika ja parin kuukauden ikäinen tytär.

Oskari on huomannut paljon yhtäläisyyksiä isän ja opettajan rooleissa. Yksi oppi on kuitenkin ylitse muiden: asiat ratkeavat parhaiten niin, että ilmaisee olevansa lapsen kanssa samalla puolella.

– On tosi tärkeää, ettei aikuinen ahdista väärin toiminutta lasta nurkkaan ja ryhdy syyttelemään ja huutamaan, vaan pyrkii selvittämään tilanteen lempeästi ja kuunnellen. Muuten syntyy vain vastakkainasettelua, joka saa lapsen kääntymään aikuista vastaan.

Häiriköinnin kitkemisessä Oskari painottaa myös koulun ja vanhempien yhteistyötä. Kyse ei ole kilpailusta siitä, kuka osaa kasvattaa lasta parhaiten, vaan yhteisestä päämäärästä eli oppilaan parhaasta.

Toisaalta opettajakaan ei pysty yhden oppitunnin tai koulupäivän aikana ihmeisiin. Oskari toivoisikin, että kaikki vanhemmat perehtyisivät jonkin verran tunnetaitoihin ja kasvatukseen.

Lapsuudessaan Oskari sai ymmärrystä ja tukea etenkin äidiltään, joka on koulutukseltaan erityisopettaja. Koulussa Oskari oli ehkä häirikkö ja luokan pelle, mutta kotona sellaista leimaa ei vahvistettu.

Omakohtaisesta kokemuksestaan Oskari tietää, että uskoakseen itseensä lapsi tarvitsee edes yhden aikuisen, joka uskoo häneen ensin. Opettajana Oskari näkee kaikissa lapsissa potentiaalia.

– Tärkeintä on tuottaa onnistumisen kokemuksia ja muistuttaa tarpeeksi usein, että kaikki ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat.

– Emme viihdy kaupungissa pidemmän päälle, joten tänne asettuminen ja perheen perustaminen oli selvää alusta asti. Asuin opiskeluaikana vuoden Tampereella, mutta muuten olemme olleet aina Punkalaitumella, Elina kuvailee.

Punkalaidun sijaitsee Pirkanmaalla Huittisen ja Urjalan lähistöllä. Kunnassa asuu vain reilut 2 600 ihmistä. Parin esikoislapsi syntyi marraskuussa nostaen maltillista väkilukua yhdellä. 

Vuonna 2024 Punkalaitumelle syntyi yhteensä 16 vauvaa, mikä vastaa viimeisen kymmenen vuoden syntyvyyden keskiarvoa. Vielä 30 vuotta sitten vauvoja syntyi kuntaan jopa 41 vuodessa. Vähäiseen väkilukuun mahtuu kuitenkin monta tuoreen perheen läheistä.

– Meillä on iso tukiverkosto täällä, kun molempien perheet, kaverit ja iso osa sukulaisista asuu Punkalaitumella.

”Onneksi ikätovereita löytyy”

Ajatus perheen perustamisesta rauhalliselle maaseudulle tuntui Elinasta ja Artusta aina luonnolliselta. Heillä ei käynyt mielessäkään, että se voisi olla jollain tavalla huono asia.

– Ainoa huono puoli mitä keksin on se, että täällä ei ole niin monipuolisia harrastusmahdollisuuksia. On jalkapalloa, yleisurheilua ja kerhoja, mutta esimerkiksi uimista tai jääkiekkoa ei. Se tulee kuitenkin ajankohtaiseksi vasta vuosien päästä, ja aina voi kuljettaa lasta harrastuksiin muualle, Elina toteaa.

Vauvan kanssa käytäviä harrastuksia, kuten muskaria tai vauvauintia, Punkalaitumella ei järjestetä. Vauvauinnista kiinnostunut perhe on pohtinut sen aloittamista noin 30 kilometrin päässä Huittisissa. Punkalaitumella toimii kerran viikossa kuitenkin perhekahvila, johon Elina on suunnitellut menevänsä tapaamaan muita vanhempia kotona ollessaan.

– Meidän kavereilla ei ole vielä oikein lapsia, mutta onneksi ikätovereita löytyy suvusta. Molempien sukuihin syntyy alkuvuonna nimittäin vauvat, Arttu ja Elina iloitsevat.

Vauvarahaa kunnalta ja ilmainen päiväkoti

Vaikka Artun ja Elinan esikoinen on haastattelun aikaan vasta kuusiviikkoinen pienokainen, tietävät he kuvailla kotipaikkakuntaansa jo hyvinkin lapsiystävälliseksi. Tuoreet vanhemmat saavat kunnalta esimerkiksi vauvarahan, mikä koostuu paikallisten yhdistysten ja yritysten lahjoista sekä lahjakorteista.

– Täällä panostetaan lapsiin ja nuoriin todella paljon. Vauvarahan lisäksi Punkalaitumella on nykyään ilmainen varhaiskasvatus, pari kertoo viitaten elokuussa 2024 tulleeseen uudistukseen varhaiskasvatuksen asiakasmaksujen poistamisesta.

– Uusi päiväkoti ja koulukin löytyy, minkä lisäksi tapahtumia ja aktiviteetteja on lapsille paljon sekä kunnan että seurakunnan toimesta, Elina kehuu.

Punkalaitumella on toistaiseksi yksi päiväkoti, kaksi alakoulua, yläkoulu ja lukio.

Tunnin ajomatka synnytyssairaalaan

Elinalle ja Artulle on jo omasta lapsuudesta pienellä paikkakunnalla tuttua, että tiettyjen palveluiden luo on matkattava toisaalle. Esimerkiksi äitiysneuvolaa Punkalaitumella ei ole.

– Kävimme raskauden ajan äitiysneuvolassa Sastamalassa, minne on noin 35 kilometriä. Lastenneuvola kunnassa on onneksi kahdesti kuussa, joten vauvan neuvolakäynnit saadaan ajoitettua niihin. Vauvan lääkärintarkastukseen ja minun synnytyksen jälkitarkastukseen suuntaamme puolestaan Vammalaan, Elina kertoo.

Lähin synnytyssairaala sijaitsee Tampereella noin tunnin ajomatkan päässä. Elina kertoo ajomatkan synnyttämään jännittäneen häntä ensisynnyttäjänä etukäteen, koska ei tiennyt yhtään miten synnytys etenisi. Kun Elina sitten heräsi marraskuisena yönä tiheisiin synnytyssupistuksiin, ei kotona odoteltu kauaa ennen sairaalaan lähtöä.

– Minulla oli tens-laite käytössä ja matka meni onneksi hyvin. Oli kiva saada jäädä heti seurantaan, koska takaisin kotiin lähteminen olisi tuntunut kurjalta automatkaa ajatellen. Onneksi talvirenkaat oli vaihdettu alle, koska yöllä yllätti loskakeli.

Monella on Punkalaitumella oma auto, kuten Artulla ja Elinallakin.

– Täällä on totuttu kulkemaan autolla, joten ei se ota päähän, jos pitää lähteä kauemmas.

”Lapsilla on täällä tilaa kasvaa”

Parhaina puolina perheen perustamisessa pienelle paikkakunnalle Arttu ja Elina näkevät sen, että alue on turvallinen.

– Meidän molempien vanhemmat asuvat noin viiden kilometrin säteellä meistä, joten sukua on todella lähellä. Omien apsuuden ja nuoruuden kokemusten perusteella voi luottaa siihen, että lapsen liikkuessa enemmän itse kylillä on aina tuttuja naamoja ja siten joku katsomassa perään, Elina sanoo.

– Lapsilla on täällä tilaa kasvaa, kun on pihaa ja luonto lähellä, Arttu lisää.

Tilaa pihapiireissä Punkalaitumella yleensä riittääkin. Sekä Elina että Arttu ovat kasvaneet omakotitalossa, ja myös heidän ensimmäinen yhteinen vuokrakoti on omakotitalo.

– Meillä on pihaa ja ulkosauna. Kyllä sitä on miettinyt, että tämän kodin vuokran hinnalla saisi kaupungista ehkä pienen kaksion, pari toteaa.

Vauvan ja maatilan hoitoa

Perhe iloitsee, että Artulla on riittänyt paikkakunnalla töitä autokorjaamollaan ja Elinalla fysioterapeuttina ja hierojana, minkä ansiosta asettuminen omalle rakkaalle kotikunnalle on ollut mahdollista.

Nyt he rakentavat itselleen 270 neliöistä omakotitaloa aivan liki Artun vanhempien ja isovanhempien koteja, hevostallia ja peltoa.

Arttu on omistanut osan vanhempiensa maatilasta muutaman vuoden ajan, ja tehnyt peltotyöt yhdessä isänsä kanssa. Hän haluaisi aikanaan jatkaa sukunsa maatilan pitoa.

Myös Elina on auttanut tilalla esimerkiksi hoitaen hevosia ja opetellen koneiden käyttöä.

– Maalla asuu osaavaa väkeä rakentamistakin ajatellen. Me esimerkiksi suunnittelimme talon ihan itse ja Artun rakennusinsinöörikaveri piirsi sen. Sitten Arttu kavereineen kaatoi metsää moottorisahoilla ja isäni lainasi kaivurin maatöitä varten. Toistaiseksi ainoastaan kallion räjäyttämisessä on ollut ulkopuolista apua, Elina kertoo.

– Jos joku muu osaa rakentaa, niin miksemme mekin osaisi, Arttu toteaa.

Talonrakennusprojekti ja vauvan saaminen ovat kulkeneet sulavasti rinnakkain yrittäjinä toimivien Artun ja Elinan töiden kanssa.

– Yrittäjinä meillä on mahdollisuus järjestellä töitä, rakentamista ja vauvanhoitoa hyvin joustavasti, Elina sanoo.

Hän ei vielä tiedä, kuinka kauan aikoo olla vauvan kanssa kotona.

– Olen kuullut monen harmittelevan sitä, että palasi töihin liian aikaisin, joten aion olla esikoisen kanssa kotona niin pitkään kuin se hyvältä tuntuu.

Valtava sali, jossa on kauniita antiikkihuonekaluja, flyygeli nurkassa ja katossa koristeelliset maalaukset. Suuret ikkunat avautuvat talviseen puistoon.

Lisää sitten kuvaan pieni tyttö istumassa lattialla Lego Friends -adventtikalenteria avaten. Valkoinen sekarotuinen koiranpentu kärkkyy vieressä valmiina iskemään hampaansa pikkuruisiin muoviesineisiin.

Nämä kaksi näkyä eivät tunnu kuuluvan yhteen, mutta täällä ne ovat arkisinta arkea.

Olemme saapuneet Hakoisiin Janakkalaan, yhteen Suomen vanhimpaan yksityisomistuksessa olevaan kartanoon, joka on kirjailija ja historioitsija Riikka-Maria Rosenbergin perheen koti.

Tarkoitus on selvittää, millaista on elää lapsiperhearkea upeassa historiallisessa miljöössä ja kantaa vastuuta vuosisatoja vanhan kulttuuriperinnön vaalimisesta – ja siirtää pikkuhiljaa vastuuta lapselle.

Leikkipaikkana valtavat salit

Pieni tyttö lattialla on kuusivuotias Alexandra, Riikka-Marian ja Hakoisten kartanon nuoremman isännän, maanviljelijä Max Rosenbergin ainokainen.

Riikka-Maria ja Alexandra ovat saapuneet aamulla Hakoisiin Helsingistä, jossa Riikka-Marialla on työhuone ja jossa Alexandra käy esikoulua. Isä Max on painanut Hakoisissa pitkää päivää satapäistä lihakarjalaumaa hoitaen. Apukäsiä ei kartanossa enää ole.

Joulukalenteri on lahja Alexandran fafalta, kartanon vanhalta isännältä Björniltä, jonka koti kartanon päärakennus on. Helsingissä on vierähtänyt muutama päivä, joten Alexandra saa avata kalenterista kerralla monta luukkua.

Riikka-Maria johdattaa läpi talon. Vuonna 1810 valmistuneessa hirsisessä rakennuksessa on kaksi kerrosta ja 24 huonetta. Niistä jokainen on kauniisti entisöity ja sisustettu ajan hengen mukaisilla huonekaluilla ja tavaroilla.

– Täällä on aina asunut säilyttäjiä, jotka ovat osanneet arvostaa vanhaa ja kaunista. Appivanhempani tekivät täällä suuren työn remontoidessaan kartanon perintöä kunnioittaen, Riikka-Maria sanoo ja antaa katseensa pyyhkäistä huonetta.

Riikka-Marian suosikki on kaunis salonki alakerrassa, mutta kuusivuotiaan mieleen taitaa olla yläkerta, jossa aukeaa kunnon juoksurata. Jos talon toisesta päästä ottaa vauhtia Dutti-koiran kanssa, saa juosta kymmeniä ja kymmeniä metrejä läpi toinen toistaan kauniimpien huoneiden.

– Alexandra on rauhallinen lapsi, eikä hän ole koskaan koskenut esineisiin, jotka ovat niin sanotusti aikuisten tavaroita tai menevät herkästi rikki. Uskomatonta! Riikka-Maria kertoo myöhemmin.

Koti poiki romaanisarjan

Talon seinistä ja irtaimistosta huokuu historia, niin koko Suomen kuin kartanoa vuosisatoja hallinneiden sukujenkin.

Rosenbergit eivät ole enää aatelisia, sillä Hakoisen peri 1930-luvulla hankolainen Hjördis Baer, joka oli solminut avioliiton asessori Rosenbergin kanssa. Ennen heitä kartanoa ovat hallinneet muun muassa Ugglat, Lejonhufvudit ja Boijet.

Näiden sukujen naisista Riikka-Maria on kirjoittanut jo kaksi tarkkaan historiantutkimukseen perustuvaa romaania.

Ensimmäinen teos, Hakoisten Anna (Tammi 2022), sijoittuu 1700-luvun puoliväliin ja kertoo Anna Lilliebrunnista, josta tuli Hakoisten emäntä hänen avioiduttuaan Karl Gustaf Ugglan kanssa.

Toisen romaanin, Vapaaherrattaren (Tammi 2024), päähenkilö Helena von Burghausen osti aviomiehensä Erik Leijonhufvudin kanssa Hakoisen 1700-luvun lopussa ja rakennutti nykyisen päärakennuksen.

Kirjojen päähenkilöt ovat todellisia henkilöitä, ja romaanit pohjautuvat niin paljon faktoihin kuin Riikka-Maria on onnistunut kaivamaan esiin. Lähteitä on löytynyt paitsi tunnetuista arkistoista myös kotikartanon ullakolta kirjeiden ja vanhojen perunkirjojen muodossa. Se, mitä lähteistä ei ole löytänyt, kirjailija on loihtinut esiin mielikuvituksensa avulla.

Sarjan kolmas osa ilmestyy ensi syksynä. Se kertoo 1800-luvun jälkipuoliskosta, ja nyt päähenkilönä on Boije-sukuun naitu Amelie Sofia Baer.

– Tämä on ilmeisesti ollut Amelien makuuhuone, Riikka-Maria sanoo. Olemme päätyneet yhteen kartanon yläkerran huoneista.

Vieraan katse pysähtyy kirjoituslipastoon, jonka päällä on kaksi hopeista hiusharjaa. Riikka-Maria nappaa niistä toisen ja tarkastelee harjan selkämystä, jota koristaa kaiverrus.

– Tämä taitaa olla Maxin isoisoisän ja tämä toinen hänen isoisoäitinsä, Riikka-Maria miettii.

Tyttö Pohjanmaalta ja maajussi Hämeestä

On aika siirtyä kartanon jylhistä saleista Riikka-Marian perheen ”oikean” kodin puolelle. Se sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta pienen kumpareen takana.

Satavuotias keltainen puutalo on entinen kartanon pehtoorin talo. Päärakennuksen upeuteen verrattuna talo on pieni ja jopa vaatimaton, mutta hyvin kaunis sekin. Parisataaneliöinen rakennus on tyylikkäästi remontoitu ja sisustettu. Tunnelma on kodikas.

– Olen hyvä torittaja, Riikka-Maria virnistää. Kodin kaikki vanhat huonekalut eivät ole tilalta, vaan niitä on metsästetty myös nettikirpputoreilta.

Alexandra haluaa esitellä huoneensa, jossa on suuri nukketalo ja värimaailma monen kuusivuotiaan tytön mielen mukainen eli pastellinen. Vauhtiin päästyään reipas tyttö esittelee vieraille koko talon, komeroita myöten. Äitiä naurattaa.

Riikka-Maria tapasi Max Rosenbergin Helsingissä vajaa 10 vuotta sitten. Pohjois-Pohjanmaalta Sievistä yrittäjäperheestä lähtöisin oleva Riikka-Maria oli jatko-opiskelijana Helsingin yliopistossa ja työsti väitöskirjaa 1600-luvun pariisilaisista aatelisnaisista.

Max esitteli itsensä ensitapaamisella maajussiksi Hämeestä, eikä Riikka-Maria voinut aavistaa, millaisesta maatilasta oli kyse. Vaikka Hakoisten kartanolla on ollut keskeinenkin rooli monessa Suomen historian käänteessä, ei edes historioitsija Riikka-Maria ollut aiemmin kuullut siitä.

”Ok”, oli Riikka-Marian hämmentynyt reaktio, kun selvisi, ettei tuoreen ihastuksen kotitila ollutkaan ihan tavallinen.

Historioitsijalle se oli tietenkin onnenpotku. Riikka-Maria alkoi lukea Janakkalan historiasta, ja esiin nousi kiinnostavien sukujen ja naisten nimiä. Ajatus romaanisarjasta heräsi, kun kustannustoimittaja-ystävä sitä ehdotti.

Lapsi oppii arvostamaan historiaa

Toki suhteen alussa selvisi nopeasti myös se, että nykypäivän kartanoelämässä ei ole mitään samaa kuin Downton Abbeyssa. Max hoitaa tilaansa yksin, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän voi olla eläinten takia kotoa poissa suunnittelematta vain lyhyitä aikoja.

Edellisten sukupolvien kohdalla kartano on työllistänyt aina koko perheen. Riikka-Maria valitsi toisin. Hän ei halunnut maatilan emännäksi vaan jatkaa omaa uraansa historioitsijana ja kirjailijana.

– Minun tehtäväni kartanonemäntänä on tuoda esille tämän paikan historia ja sen arvostus, hän sanoo.

Sitä Riikka-Maria haluaa opettaa myös Alexandralle. Äidin romaanit kertovat tyttärelle tämän juurista ja paikasta, jonka säilyttäminen on joskus tulevaisuudessa Alexandran tehtävä.

– Yritän saada työni kautta Alexandran arvostamaan tätä kaikkea. Hän on kyllä hyvin jo oppimassa siihen. Arvostus historiaa ja estetiikkaa kohtaan on tullut hänelle luonnostaan tässä ympäristössä. Voi sanoa, että hänet on marinoitu antiikilla!

– Tai ehkä on parempi sanoa vanhoilla tavaroilla, antiikki kuulostaa niin juhlalliselta. Jollekin toisellehan vanhat esineet voivat olla vanhaa rojua, Riikka-Maria nauraa.

Vanhemmiksi nelikymppisinä

Riikka-Maria ja Max olivat Alexandran syntyessä jo nelikymppisiä. Esikoisen saaminen siinä iässä ei ollut itsestäänselvyys vaan suurta kiitollisuutta herättävä asia.

– Sanon Alexandralle joka ilta, että rakastan häntä äärettömästi ja ikuisesti, Riikka-Maria hymyilee.

Alexandra on tottunut ainoana lapsena olemaan paljon itsekseen. Hakoisissa hän kulkee vanhempiensa mukana tilan töissä tai puuhaa rauhallisena lapsena omia leikkejään.

Kaupungissa äiti kuljettaa tytärtä useisiin harrastuksiin: balettiin, tennistunneille ja ratsastukseen. Riikka-Maria toivoo, että joku niistä kantaa läpi tulevien teinivuosienkin.

Ratsastus on äidin ja tyttären yhteinen juttu ja Riikka-Marialle myös tärkeää omaa aikaa. Alexandra valvotti vanhempiaan vauvana ja taaperona, ja Riikka-Maria kärsi niinä vuosina pahasta unettomuudesta.

– Silloin päätin palata takaisin satulaan ja tallille. Ratsastuksesta tuli minulle henkireikä kaiken sen väsymyksen keskellä.

Äitinä Riikka-Maria haluaa tarjota sekä rakkautta että rajoja. Historian arvostuksen lisäksi myös kauniiden käytöstapojen opettaminen on hänestä tärkeää. Tulostakin on selvästi jo saavutettu, sillä Alexandra istuu nätisti kahvipöydässä ja tietää, että serviettiin pyyhitään vain suu, ei nenää.

 Lisäksi äiti toivoo, että tytär haluaa hänen itsensä tavoin opiskella mahdollisimman pitkälle.

– Alexandra sanoo ryhtyvänsä isona tiedenaiseksi. Se kuulostaa minusta hyvältä, Riikka-Maria hymyilee.

Kartano on vain lainassa

Eteisestä kuuluu kopinaa. Max-isä on saanut työpäivänsä päätökseen ja saapuu navetalta kotiin. Alexandra kapsahtaa isänsä kaulaan.

Vanhemmat neuvottelevat hetken loppupäivän aikatauluista. Alexandralla on illalla Helsingissä balettikoulunsa joulujuhlan kenraaliharjoitus. Isä lähtee viemään häntä sinne, ja sillä aikaa äiti suuntaa ratsastamaan.

Riikka-Maria käy espoolaisella tallilla ratsastustunneilla useampana päivänä viikossa. Omaa hevosta ei kartanonrouvalla ole, vaikka Hakoisissa tilaa riittäisi.

– Liian sitovaa. Lehmissä on jo tarpeeksi, Riikka-Maria kuittaa ja jatkaa kertomalla, että suurin henkilökohtainen haave liittyy kuitenkin hevosiin.

Hän haaveilee omistavansa joskus ratsun, joka kilpailisi jonkun lahjakkaan esteratsastajan kanssa.

Ammatilliset haaveet liittyvät tietenkin kirjoittamiseen. Hakois-trilogian jälkeen Riikka-Maria aikoo kirjoittaa seuraavaksi rahvaan naisista. Tarina sijoittuu Riikka-Marian oman suvun maisemiin, Pohjois-Pohjanmaalle isonvihan aikaan.

– Tavallisilta perheiltä – erityisesti tämän romaanin aikakautena – ei ole jäänyt samalla tavalla dokumentteja, kuten aatelisilta, joten tutkimus- ja kirjoitusprosessi on nyt erilainen. Mutta sekin on arvokasta, ja haluan säilyttää yhtä lailla oman sukuni historiaa Alexandralle.

Säilyttäminen on sana, jolla on tässä perheessä erityinen merkitys. Riikka-Marian ja Maxin pientä perhettä katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, että tyttären harteita painaa iso vastuu.

Jotta sen jaksaa joku päivä kantaa, vanhemmat haluavat lapsensa oppivan siihen, että sukukartanon säilyttäminen vaatii hirmuisesti työtä ja uudistumiskykyä. Maatilan on muututtava ajan mukana. Riikka-Maria on tutkimuksissaan saanut selville, miten Hakoisissa siirryttiin 1860-luvun katovuosien jälkeen viljantuotannosta onnistuneesti maidontuotantoon.  Nyt haasteena on ilmastonmuutos.

– Tärkein juttu vanhan sukutilan omistamisessa on tieto siitä, että tila on vain lainassa. Siitä pitää huolehtia hyvin, jotta seuraavat sukupolvet saavat sen aikanaan hoitoonsa hyvässä tai jopa paremmassa kunnossa.

Jos Alexandran tämänhetkiset suunnitelmat toteutuvat, on Hakoisten tulevaisuus turvattu.

– Hän on sanonut minulle, että tiedenaisuransa lisäksi hän aikoo asua täällä suuren eläinlauman kanssa. Ja apuna on kuulemma kätevä aviomies, Riikka-Maria nauraa.

Sen tietää Veera Laiho, joka etsi miehensä kanssa omistusasuntoa Australian Gold Coastilta vielä viime helmikuussa, kunnes he muuttivatkin ensimmäistä kertaa perheenä Suomeen kevään lopussa.

– Kyllä tässä vuodessa riittää kertomista! Nopean muuton lisäksi piti löytää Suomesta asunto, työpaikat molemmille ja päiväkoti lapselle. On ollut kiirettä, Veera nauraa.

Veera muutti Australiaan seitsemän vuotta sitten päästäkseen oravanpyörästä ja kokeakseen jotain ihan uutta.

Hän on koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta oman alan töitä ei meinannut löytyä Australiasta millään, ei edes avustajana. Siksi Veera meni apukäsiksi paikalliselle farmille working holiday -viisumilla.

– Siellä tapasin ensimmäisellä viikolla virolaisen mieheni, joka oli asunut Australiassa jo vuosia. Muutimme puoli vuotta myöhemmin Gold Coastiin hänen työn perässä, Veera kertoo.

Lopulta Veerakin sai enemmän alaansa vastaavia töitä hoitajana suomalaisesta vanhainkodista Brisbanessa. Työmatka kesti lähes tunnin, mutta järjestely toimi hyvin, kunnes neljä vuotta myöhemmin parin esikoinen syntyi ja Veera jäi vanhempainvapaalle.

Synnytys Australiassa oli ilmaista

Palkallista vanhempainvapaata saa Australiassa viisumilla tietyin ehdoin. Veera olisi saanut noin 15 000 Australian dollaria, jos Sienna-tytär olisi syntynyt kolme viikkoa myöhemmin. Tietty maassaoloaika viisumilla ei ollut täyttynyt, joten hän ei saanut tukia lainkaan.

– Onneksi pystyin jäämään kotiin säästöjen ja miehen palkan turvin yhdeksäksi kuukaudeksi, kunnes Sienna meni osittain päivähoitoon.

Moni ulkomailla asuva suomalainen harkitsee synnyttämistä Suomessa. Veeralla se ei kuitenkaan käynyt mielessä, sillä synnytys Australiassa on ilmaista ja terveydenhuolto hyvällä tasolla.

– En maksanut penniäkään synnytyksestä tai raskauden aikaisista lääkärikäynneistä.

Neuvolajärjestelmää Australiassa ei kuitenkaan ole. Sen sijaan raskaana olevat ja synnyttäneet käyvät tarkastuksissa haluamallaan yksityisellä klinikalla yleensä samalla, tutulla lääkärillä. Veeralla oli kaksi ”omalääkäriä”, joista toiselta hän sai apua akuutteihin asioihin ja toiselta neuvontaa ajanvarauksella.

– Vauvan synnyttyä käteen ojennettiin ”punainen kirja”, missä luki milloin on hyvä käydä lääkärillä ja mitkä rokotukset tulisi hankkia. Vastuu lääkärikäynneistä ja lapsen kasvun seurannasta on Australiassa pääosin vanhemmalla.

Veeran onneksi hänen äitinsä on neuvolatyöntekijä, joten tämä osasi neuvoa tarvittaessa. Veerasta on hyvä, että Suomessa palveluista kerrotaan kaikille eikä niitä tarvitse etsiä itse.

– Australiassa piti osata pyytää ja hakea palveluita itse, Veera kertoo ja muistelee, että he hakeutuivat kerran kätilön vastaanotolle, kun vauvan paino ei ollut noussut.

Australiasta puuttui tukiverkosto

Suomalais-virolaista perhearkea ehdittiin pyörittää Australiassa kolmen vuoden ajan, kunnes muutto Suomeen koitti.

Sienna-tytär oli oppinut puhumaan englantia ja viihtyi päiväkodissa. Veera oli puolestaan saanut sairaanhoitajan töitä ja Australian kansalaisuuden.

Päätös elämän siirtämisestä Suomeen tehtiin nopeasti, mutta tarkoin perustein.

– Mietimme, millaisen lapsuuden haluamme Siennalle. Meillä oli Australiassa muutama kaveripariskunta, mutta ei käytännössä tukiverkkoa. Päätimme, että haluamme Siennan ympärille tässä kohtaa mieluummin läheisiä ihmisiä kuin rannan, vaikka Australiassa erinomaisesti viihdyimmekin, Veera avaa.

Myös Suomen luonto ja liikkumisen vapaus, ajatellen jo esimerkiksi lapsen muutamien vuosien päästä taittamaa koulumatkaa, houkuttelivat perhettä. Lisäksi Gold Coastin jäähalli alkoi olla niin huonossa kunnossa, että se oltiin aikeissa sulkea, mikä harmitti aktiivisesti jääkiekkoa harrastavaa paria.

Perhe sai asua Suomessa Veeran vanhempien vapaassa kerrostaloasunnossa siihen asti, kunnes löysivät omakotitalon Kaarinasta läheltä Veeran saaristolaisjuuria. Nyt perheen naapurissa asuu Veeran paras ystävä, äidin vanhemmat ovat lyhyen ajomatkan päässä ja isänkin sukua Viron puolelta nähdään kuukausittain.

– Gold Coastilla asuntojen hinnat nousivat koronan jälkeen niin järkyttäviksi, että olisimme saaneet tämän ison omakotitalon ja pihan hinnalla sieltä ehkä yhden huoneen kerrostaloasunnon. Muuten kaikki oli siellä kyllä halvempaa, minkä huomaa varsinkin nyt, kun pitää ostaa uudet huonekalut.

Suomeen lähetettiin muutamassa muuttolaatikossa lähinnä vaatteita ja miehen työkaluja.

Kulttuurierot näkyivät eniten päiväkodissa

Sopeutumista Suomeen auttoi Veeran mukaan se, että työt, päiväkoti ja asunto löytyivät nopeasti. Kulttuurishokilta he eivät kuitenkaan välttyneet.

– Australiassa kaikki ovat ystävällisiä ja huomioivat muut. Suomalaiset ovat puolestaan aika juroja, kylmiä ja omissa maailmoissaan. Isoin shokki oli Siennan päiväkoti, mistä ei kuulunut juuri kuulumisia eikä häntä otettu aamulla syliin vastaan kuten Ausseissa, Veera kertoo.

Juteltuaan tilanteesta suomalaisessa äitiryhmässä Veera tajusi, että päiväkodeissa voi olla paljonkin eroja. He päättivät vaihtaa päiväkotia useasta syystä, ja päätös osoittautui hyväksi.

– Olin ihan järkyttynyt suomalaisesta päiväkodista sen ensimmäisen perusteella, mutta onneksi vaihtamalla parani. Sienna nauttii päiväkodin luontorektistä. Ausseissa he olivat lähinnä sisällä.

Mitä ihmisten sosiaalisuuteen tulee, Veeralla on vielä paljon toiveita.

– Eipä kukaan täällä tule auttamaan, kun yritän selvitä kaupassa kyynärsauvojen, ostoskassien ja lapsen kanssa. Ymmärrän, että se ei ole suomalaisille niin luontaista ja kyllä tuntemattomien kova kyseleminen pitkästytti joskus Australiassa, mutta ennemmin valitsisin yliystävällisen kuin välinpitämättömän käytöksen.

Sairaanhoitajan palkka oli Australiassa paljon parempi

Eniten Veera kaipaa Australiasta lämmintä ja aurinkoista säätä sekä sen mahdollistamaa lähtemisen helppoutta. Alkuun Siennaa oli vaikea saada pukemaan tarpeeksi vaatetta ulos, kun hän ei uskonut siellä olevan kylmempää kuin sisällä.

– Australiassa mentiin samoilla vaatteilla ympäri vuoden. Talvella päällä oli korkeintaan pitkähihainen eikä sukkia laitettu kuin työkenkiin. Ulos lähdettiin yleensä ilman kenkiä, joten Siennalla kesti tottua niihin. Suomessa uloslähtöön voi mennä helposti puoli tuntia.

Myös lastenvaatteisiin kuluva raha on kauhistuttanut Australian paluumuuttajaa. Hän kiittää sen osalta kirpputoreja, mitä Australiassa ei juuri ollut.

Veera kaipaa Australiasta myös tuplasti parempaa sairaanhoitajan palkkaansa.

– Oli ihanaa, kun pystyin tekemään nelipäiväistä työviikkoa. Vapaapäivänä kävimme aina rannoilla ja leikkipuistoissa, Veera haikailee.

”Suomi on kaikin puolin hyvä maa”

Vaikka 3,5-vuotias Sienna puhui vielä kesällä lähinnä englantia, on hänen puhekieli vaihtunut muutamassa kuukaudessa täysin suomeen. Englanti on myös vanhempien pääasiallinen yhteinen kieli, vaikka puheeseen sekoittuukin myös suomea ja viroa.

Veeraa harmittaa toisinaan ajatus, että Australiassa on pian alkamassa ihanan lämmin ja aurinkoinen kesä, mutta on hän tykästynyt Suomen talveenkin.

– Sienna ei ollut nähnyt ennen lunta ja hyppäsi hankeen naama edellä. En meinannut saada häntä sisälle. Ennen vihasin talvea, mutta se tuntuu erilaiselta, kun lapsi on niin innoissaan siitä.

Sitä, onko Suomeen asettuminen pysyvää, perhe ei ole päättänyt. Heillä kaikilla on Australian kansalaisuus, koska Siennakin sai sen jo syntyessään isänsä silloisen permanent resident -viisumin ansiosta. Siispä mahdollisen muuton takaisin pitäisi sujua helposti.

– Mikään ei ole pysyvää, jos mieli muuttuu. Ostimme kuitenkin juuri asunnon emmekä ole ainakaan hetkessä lähdössä mihinkään.

– Suomi on kaikin puolin hyvä maa – sen ymmärtää, kun asuu välillä muualla. Australiassa ei ole mitään vikaa, mutta siellä on erilaista kasvatuksen kannalta. Ja se ratkaisee tässä elämäntilanteessa.

Siihen asti kesäkuinen lauantai oli sujunut mukavissa merkeissä. Yliopistossa opiskeleva Noora oli käymässä kotiseudullaan. Hän oli ollut äitinsä kanssa sukuloimassa.

Vierailulla Noora oli saanut sivumennen kuulla, että hänen äidillään oli endometrioosi. Asia jäi mietityttämään, koska Nooran ja hänen kaksosveljensä isä oli kuollut syöpään noin vuotta aiemmin. Voisivatko suvun sairaudet periytyä?

Kotona Noora pohti ääneen, että sukuselvityksen tekeminen voisi olla sairastumisriskien kartoittamiseksi hyödyllistä. Äiti sivuutti kommentin. Vasta myöhemmin illalla hän pyysi, että Noora tulisi keittiönpöydän ääreen istumaan.

– Äiti itkee todella harvoin minun nähteni. Hän joutui odottamaan itkultaan, että pystyisi puhumaan. Pelästyin, onko äitikin kuolemansairas.

Lopulta äiti sai kerrotuksi, että endometrioosin takia hänen munasarjansa oli jouduttu poistamaan vuosikymmeniä sitten. Noora ja hänen kaksosveljensä eivät olleet äidille geneettisesti sukua. He olivat saaneet alkunsa lahjoitetusta munasolusta.

Täysi yllätys

Noora muistaa, miten kehon läpi humahti järkytyksen aalto.

– Olin epäuskoinen. Mietin, miten oli mahdollista, että tästä ei ollut puhuttu aikaisemmin. Eikö minulla olisi ollut jo lapsena oikeutta tietää näin isoa asiaa?

Äidin mukaan isä ei ollut halunnut, että tieto paljastuisi. Isä oli saanut konservatiivisen kasvatuksen ja hävennyt sitä, että lapsia ei ollut kuulunut luonnostaan. Vanhemmat eivät olleet kertoneet asiasta yhdellekään sukulaiselle.

Äiti tunnusti pelkäävänsä, että jos asia paljastuisi, ihmiset eivät enää pitäisi häntä Nooran ja tämän veljen oikeana äitinä.

– Vaikka ymmärsin äitiä ja isää ja tunsin heitä kohtaan empatiaa, samalla tuntui kuin olisin tullut petetyksi.

Nykytiedon valossa tapa, jolla Noora sai tietää taustastaan, on traumaattinen. Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n lahjasoluteemojen erityisasiantuntija Jenni Huhtala kertoo, että nykyisin lahjasoluhoidoilla vanhemmiksi tulleita ohjeistetaan kertomaan lapselleen asiasta varhaislapsuudesta lähtien.

– Tutkimusten perusteella lapset, jotka ovat pienestä pitäen tienneet lahjasolutaustastaan, kokevat sen luonnollisena osana omaa tarinaansa. Sen sijaan tiedon saaminen vasta kouluiässä tai aikuisena voi haavoittaa lapsen ja vanhemman välistä luottamusta.

Huhtala työskentelee erityisasiantuntijana Helminauha-toiminnassa, joka tarjoaa tietoa ja tukea lahjasoluperheille. Toiminnan yhtenä tavoitteena on, että vanhemmilla olisi hyvät valmiudet puhua lastensa kanssa lahjasolutaustasta.

Hedelmöityshoitolain astuttua voimaan vuonna 2007 lahjasoluneuvonta tuli pakolliseksi osaksi lahjasoluilla tapahtuvia hoitoja. Sitä aiemmin vanhemmille ei tarjottu yhtä kattavaa perehdytystä kuin nyt.

Kuka olen, mistä tulen?

Alkujärkytyksessään Noora ei ollut kiinnostunut selvittämään, kuka munasolun luovuttanut henkilö oli. Ei kuitenkaan mennyt kuin muutama päivä, kun hän muutti mieltään.

– Uteliaisuus vei voiton. Olin kertonut puolisolleni ja lähimmille ystävilleni, ja he pitivät selvänä, että minun asemassani he haluaisivat tietää luovuttajan henkilöllisyyden.

Periytyvät sairaudet kiinnostivat Nooraa yhä, mutta ennen kaikkea hänen elämäntarinaansa oli tullut aukko. Noora ei voinut olla ajattelematta, miltä luovuttaja näyttää ja mitä tämän ominaisuuksia Noora oli perinyt.

Jenni Huhtala Simpukka ry:stä toteaa, että tällaiset mietteet ovat erittäin tavallisia lahjasolutaustaisilla henkilöillä. Monia lisäksi kiinnostaa, onko itsellä geneettisiä puolisisaruksia. Se mietitytti Nooraakin.

Hedelmöityshoitolain mukaan lahjamunasolusta tai -siittiöstä alkunsa saaneilla lapsilla on täysi-ikäisenä oikeus selvittää sukusolujen lahjoittajan henkilöllisyys.

– Lain mukaan luovuttajan voi halutessaan selvittää 18-vuotiaana, jos lahjasoluhoidot on toteutettu Suomessa. Tämä oikeus realisoituu vuonna 2026, kun ensimmäinen lahjasoluilla syntynyt ikäluokka tulee täysi-ikäiseksi, Huhtala sanoo.

Nooralla, joka oli tapahtumien aikaan 23-vuotias, ei siten ollut lain turvaamaa oikeutta selvittää sukusolun lahjoittajan henkilöllisyyttä. Oli pitkän jäljitysprosessin takana ja munasolun lahjoittajan tahdosta kiinni, että Noora sai hänen henkilöllisyytensä selville.

Juuria jäljittämässä

Noin kuukausi salaisuuden paljastumisesta Noora soitti klinikalle, jonka asiakkaina hänen vanhempansa olivat olleet. Viikon odottelun jälkeen Noora sai myöntävän vastauksen: luovuttajan tiedoissa oli lukenut, että hän suostuisi paljastamaan henkilöllisyytensä.

Noora joutui tilaamaan ja täyttämään asiakirjoja sekä suostumaan siihen, että maksaisi tapaamiseen valmistavia psykologikäyntejä sekä itselleen että munasolun lahjoittajalle.

– Oli todella kuormittavaa mennä sellaisen mankelin läpi tietämättä, tulisiko lopputuloksesta mitään. Iloitsen niiden puolesta, joiden polun nykyinen laki tasoittaa.

Tapaaminen sovittiin klinikan tiloihin. Noora matkusti satojen kilometrien matkan asuinpaikkakunnaltaan toiseen kaupunkiin. Edeltävänä yönä Nooraa jännitti niin paljon, että hän pyöriskeli hotellin sängyssä saamatta unta.

Huhtala toteaa, että tänä päivänä lahjasoluneuvontaa annetaan paitsi vanhemmille myös sukusolujaan lahjoittaville. Prosessiin lähtevien tulee ymmärtää, että geneettisillä jälkeläisillä on täysi-ikäisenä oikeus saada luovuttajan henkilöllisyys selville.

Sukusolujen luovuttaminen ei kuitenkaan velvoita tapaamaan lahjasolusta syntyneitä lapsia, vaikka se olisi lapsen toive.

– Usein on kuitenkin niin, että myös lahjoittaja on motivoitunut tapaamaan. Monesti häntä kiinnostavat samat asiat kuin lasta: minkä näköisiä lapsista on tullut ja millaisia he ovat, Huhtala toteaa.

Ventovieras, jossa on jotain tuttua

Nainen käveli klinikan käytävällä maski kasvoillaan. Nooran sydän hakkasi. Kohta hän näkisi kasvot, jotka ehkä muistuttaisivat hänen omiaan. Kohta hän kuulisi äänen, jossa ehkä soisi tuttu nuotti.

Nainen esittäytyi, istuutui Nooran viereen ja riisui maskinsa.

– Tunnistin heti, että meissä oli ulkoisesti paljon samaa. Hän hymyili, vaikutti innostuneelta ja alkoi heti kysellä minusta ja mielenkiinnon kohteistani.

Jännitys suli pian pois. Luovuttaja oli koonnut valmiiksi sukupuun, jota Noora sai tutkia. Siitä ilmenivät suvun perinnölliset sairaudet ja se, mistä Nooran geneettiset sukulaiset olivat kotoisin. Selvisi, että luovuttajalla on kolme omaa lasta.

Keskustelun paras anti oli kuitenkin sen selvittäminen, mitkä Nooran ominaisuudet ovat mahdollisesti luovuttajalta perittyjä. Nooran rakkaus musiikkiin, laulamiseen ja kirjallisuuteen saivat jo ensitapaamisella selityksen.

– Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus ja olen elellyt omassa haavemaailmassani. Luovuttaja kertoi, että hän oli lapsena aivan samanlainen. Tuntui tosi ihanalta, että tällainen piirre voi periytyä geneettisesti.

Tapaamisen päätteeksi Noora ja luovuttaja sopivat pitävänsä yhteyttä jatkossakin.

Nooran kaksosveli sai tietää tapaamisesta jälkikäteen. Veli ei ole itse halunnut ottaa luovuttajaan yhteyttä.

– Puhuimme veljeni kanssa puhelimessa siitä, millaisia tietoja olin saanut selville. Toistaiseksi hän on kokenut sen riittävän.

Uudenlainen ihmissuhde

Kun Noora kertoi äidilleen, että aikoo selvittää luovuttajan henkilöllisyyden, äiti pyysi, että saisi pysyä jatkosta pimennossa. Hän ei tiedä, että Noora on tavannut luovuttajan ja sittemmin pitänyt tähän yhteyttä.

Simpukka ry:n Jenni Huhtala vahvistaa, että vanhemmassa voi herätä ristiriitaisia tunteita, jos lapsi haluaa selvittää luovuttajan henkilöllisyyden tai olla tähän yhteydessä.

– Jos lahjasolujen käyttäminen on ollut perheessä kipeä asia, luovuttaja voidaan kokea jopa uhkana. Vaikka järjellä ymmärtäisi, ettei kukaan voi viedä omaa vanhemmuutta pois, saattaa syntyä hankalia tunteita.

Asiaa vaikeuttaa Huhtalan mukaan se, että tilanteesta puuttuu sosiaalinen käsikirjoitus. Siinä missä perheenjäsenten roolit ovat vakiintuneita lapselle, missään ei määritellä, millainen on tyypillinen ihmissuhde lapsen ja sukusolun luovuttajan välillä ja miten siitä tulisi perheessä puhua.

Noora on hyvillään siitä, että luovuttajasta on tullut osa hänen elämäänsä. Kaksikko puhuu videopuheluita noin kerran kuussa. Noora on käynyt luovuttajan luona kylässä ja tavannut kaksi hänen lapsistaan.

– Olen todella iloinen ihmissuhteestamme. Meitä voisi kuvailla ystäviksi. Luovuttaja on naurahtanut useampaan otteeseen, että tuntuu kuin olisin hänen serkkunsa lapsi.

Monien toivoma lapsi

Nooraa harmittaa, ettei hänen äitinsä halua keskustella yhteydenpidosta munasolun luovuttajaan. Siitä huolimatta Noora kokee, että lahjasolutaustan tultua ilmi välit äitiinkin ovat lähentyneet. Muista asioista puhutaan aiempaa avoimemmin.

– Äiti on minulle aina äiti, hänen asemaansa ei horjuta mikään.

Saatuaan tietää lahjasolutaustastaan Noora suistui identiteettikriisiin, mutta nyt hän näkee taustansa rikkautena.

– Minulle on tullut lämmin olo siitä, että olen todella toivottu lapsi. Sen eteen tehtiin paljon, että voisin syntyä tähän maailmaan.

Lahjasoluteemojen erityisasiantuntija Jenni Huhtala kertoo, että tätä nykyä vanhempia ohjeistetaan kertomaan lahjasolutaustaiselle lapselle täsmälleen näin.

– Jo pienelle lapselle voi puhua aiheesta kertomalla vauvansiemenistä. Vanhemmilla ei niitä ollut tai ne olivat rikki, mutta onneksi oli lahjoittaja, joka antoi lahjaksi omia sukusolujaan.

Luovutetusta sukusolusta syntyneelle lapselle tulisikin Huhtalan mukaan kertoa, että hän on todella rakastettu ja toivottu. Niin toivottu, että vanhempien lisäksi joku muukin tahtoi antaa hänelle elämän lahjan.

Noora esiintyy artikkelissa pelkällä etunimellään perheensä yksityisyyttä suojatakseen. Hänen henkilöllisyytensä on Kaksplussan tiedossa.

– Kun olin pieni, piirsin kodin kahdellekymmenellekahdeksalle lapselle.

Haave isosta perheestä toteutui, vaikka kaksikymmentäkahdeksan muuttuikin kahdeksaksi. Sen verran Hannalla on omia lapsia.

– Olen nyt 42-vuotias, ja tuntuu siltä, että lapset on tehty. Ystäväni kyllä naureskelevat välillä, että voin hankkia jonkun nuoremman synnyttämään minulle lisää, sanoo Hanna.

Viisi ensimmäistä lastaan Hanna sai viisi yhdessä silloisen puolisonsa Jannen kanssa. Kolme vanhinta, Jeremias, 23, Julianna, 22, ja Josefina, 19, asuvat jo omillaan. Joonatan, 17, ja Jadeline, 16, asuvat yhä kotonaan Hannan luona 105 neliön rivitaloasunnossa Vantaalla.

7-vuotias Kaspian on Hannan mukaan tehty koti-inseminaatiolla sateenkaarevasti, ja Hannalla on poikaan yksinhuoltajuus.

– Pian kaksi vuotta täyttävä Romeo, ja 8 kuukautta vanha River on tehty ex-puolisoni Anniinan kanssa. Olen lasten lähivanhempi. Olen synnyttänyt toisen lapsen ja Anniina toisen. Lapset on tehty lahja-alkio alkuisina. Heissä ei ole meidän kummankaan soluja, mutta he ovat biologisesti keskenään sisarukset, Hanna kertoo.

Suurperheen arki on tiukkaa

Hanna on parhaillaan vanhempainvapaalla. Töitä hän on tehnyt lastenhoitajana päiväkodissa. Arki suurperheessä on välillä taloudellisesti tiukkaa, mutta Hanna on keksinyt keinoja säästää tekemällä esimerkiksi lastenhoitajan keikkatöitä vanhempainvapaillaan.

Isojen lasten kanssa hän on säästöillä saanut toteutettua Tallinnan reissuja, ja pienten kanssa on käyty esimerkiksi Tukholmassa. Arjessa Hanna hyödyntää kirpputorit hyvin, ja myös ruokabudjetissa hän on tarkka.

– Käyn läpi kaupan hävikkilaatikoita ja käytän myös ResQ-sovellusta. Kuukaudessa ruokakauppaan menee keskimäärin noin 700 euroa. Isommat lapset ovat joka toinen viikonloppu isällään, ja pienemmät kerran tai kaksi viikosta ex-puolisollani Anniinalla. Silloin ruokaa kuluu huomattavasti vähemmän.

Kun Hannalla on lapsivapaa viikonloppu, hän rentoutuu kotona, nauttii hiljaisuudesta ja yksinolosta. Lisäksi hän viettää paljon aikaa ystäviensä kanssa.

– Ystävistä on tullut minulle perhe. He ovat lasten lisäksi paras asia elämässäni, sanoo Hanna.

Hanna on jo vuosia ollut Sateenkaariperheet ry:n jäsen. Siellä hän on tutustunut moniin muihin sateenkaareviin ihmisiin, ja heistä on muodostunut Hannan ympärille laaja ystäväpiiri.

– Kaspianin kummi löytyi yhdistyksen sisältä. Yhdessä kävimme aikoinaan myös Portugalissa kansainvälisellä Sateenkariperheleirillä, sanoo Hanna.

Vuosien saatossa Hanna on vetänyt yhdistyksessä erilaisia ryhmiä, toiminut leireillä vapaaehtoisena, pyörittänyt Keski-Uudenmaan ja pääkaupunkiseudun perhekahvilaa, ja lisäksi kuulunut myös sateenkaariperheiden hallitukseen. Kymmenen vuotta sitten hän toimi kokemuskouluttajana sateenkaari-ihmisten ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestö SETA:lla.

Hannan mukaan sateenkaarivanhempana järjestön tarjoama vertaistuki on ollut tärkein tuki ja voimavara. Nykyään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat Hannan mukaan paremmat kuin ennen, mutta kehitystä niiden tiimoilta tapahtuu paljon hitaammin kuin hän toivoisi.

– Kun sain ensimmäisen lapseni 2001, lapsen opettaja oli hyssytellyt, kun poikani kertoi äitinsä olevan homo. Nykyään päiväkodissa kysytään, miten me vanhemmat haluamme esimerkiksi toimia isänpäivän suhteen, kun nuorimmilla lapsilla on äiti ja äiskä.

Hannan nuorimmat lapset tekevät isänpäivänä kortit joillekin läheisilleen. Äitienpäivänä kortteja tehdään kaksi.

Tasa-arvo ei vieläkään toteudu

Yllättäviin tilanteisiin Hanna on törmännyt myös lääkärireissuillaan.

– Minulle tehtiin toimenpide, jota ei tehdä raskaana oleville. Kerroin ohimennen lääkärille tulevasta perheenlisäyksestämme, jolloin hän lopetti toimenpiteen. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että voisin odottaa lasta naisen kanssa.

Tasa-arvo ei Hannan mukaan toteudu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla.

– Monilla on edelleen paljon olettamuksia, kuten että avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle. Tai jos synnyt miehenä, olet mies. Muunsukupuolisuus aiheuttaa myös paljon vastustusta, hallituksessakin, mikä on harmi.

Sateenkaariperheissä on Hannan mukaan vielä eroavaisuuksia heteropareihin.

– Pelkästään hedelmöityshoitoihin pääsemisessä on isoja eroja.

Suurperheen äitinä Hanna on aiheuttanut monelle ihmetystä.

– Minulta kysytään usein, olenko lestadiolainen tai ovatko lapset kaksosia tai kolmosia. Hieman huvittavaa on myös se, että jotkut kyselevät, ovatko lapset olleet vahinkoja. Sateenkaariperheelliselle lapset tuskin koskaan ovat vahinkoja, Hanna naurahtaa.

Hedelmöityshoidot ovat kestäneet pisimpään yhden lapsen kohdalla kymmenen kuukauden ajan.

– Vasta yhdeksäs alkionsiirto toimi. Sitä ennen tuli myös koettua keskenmeno, Hanna kertoo.

Hedelmöityshoidot ovat vaatineet myös taloudellisia uhrauksia, mutta niihin Hanna on ollut valmis. Suurperheen äitiys on antanut paljon.

– Äitinä on parasta nähdä lapsen kasvu ja kiintymyssuhteen rakentuminen. Nautin, kun lapset ovat iholla. Rankinta ovat huonot yöunet pienten lasten kanssa. Myös teini-ikä tuo omat haasteensa, mutta siitä kun on päästy yli, olen kyyneleet silmissä ihaillut, miten hienoja aikuisia lapsista onkaan kasvanut.

Nelisen vuotta sitten he päättivät toteuttaa unelmansa. He luopuivat vuokra-asunnostaan Helsingissä ja myivät omaisuutensa. Matkalaukut köykäisinä perhe lähti reissuun ilman sen suurempia suunnitelmia tai varmaa tietoa tulevasta.

Perhe on viimeisen neljän vuoden aikana ollut useamman kuukauden reissuilla Meksikossa, Costa Ricassa ja Turkissa. Viime syksynä perhe lähti Eurooppaan etsimään toista kotiaan.

Perheeseen kuuluu neljävuotias Liam, 11-vuotias Alessia ja Suvin esikoinen, 13-vuotias Erin.

– Suomen kesä on ihana, ja haluamme viettää osan vuodesta Suomessa. Kylmät ja pimeät ilmat kuitenkin houkuttelevat ulkomaille. Liam oli seitsemän kuukautta vanha, kun lähdimme ensimmäiselle pidemmälle reissulle. Nyt hänellä on takanaan kolmisenkymmentä maata. Lunta hän ei ole vauva-ajan jälkeen vielä nähnyt, Suvi kertoo.

Nyt perhe haluaisi löytää ulkomailta toisen kodin. Turkki ja Italia ovat tähän mennessä tuntuneet parhailta vaihtoehdoilta.

10 kuukautta asuntoautoelämää opetti joustavuutta

Runsas vuosi sitten perhe reissasi Euroopassa yli kahdessakymmenessä maassa asuntoautolla kymmenen kuukauden ajan.

– Hankimme leasing-sopimuksella asuntoauton. Meillä ei ollut asiasta aikaisempaa kokemusta, mutta ajan kuluessa meistä kuoriutui kunnon karavaanareita, Suvi nauraa.

Karavaanarielämässä pääsi kokemaan ja näkemään valtavasti, mutta siinä oli myös omat haasteensa lasten kanssa.

– Asuntoautossa vietetty aika kasvatti joustavuutta monessa asiassa. Pienessä tilassa piti elää lapsiperheen arkea, tehdä töitä, hoitaa neuvotteluita ja vetää kotikoulua. Kulunut vuosi oli antoisa mutta samalla raskain tähän mennessä.

Perheellä on muutaman vuoden ajan ollut oma tukipiste Suomessa, Hämeenlinnassa. Aina silloin kun perhe on reissussa, koti toimii Airbnb-asuntona.

Parhaillaan Suvi perheineen asustaa vuokra-asunnossa Espanjan Aurinkorannikolla. Vanhin tytär Erin on isänsä luona Suomessa.

– Olemme aina tehneet päätöksiä lasten ehdoilla. Erin asuu isänsä kanssa Suomessa, mutta olemme päivittäin yhteyksissä. Hän on ollut välillä reissuillamme pidempiä aikoja mukana ja odotamme häntä nyt jouluksi tänne Espanjaan. Erin harrastaa kilpaurheilua ja voitti vastikään kultaa joukkueensa kanssa. Harrastus sitoo häntä paljon Suomeen, Suvi sanoo.

Etätyö mahdollistaa reissaamisen

Miten perhe on sitten onnistunut järjestämään toimeentulonsa, jos jatkuvasti ollaan reissussa?

Suvin ja Jaken työt hoituvat hyvin pitkälti etänä.

– Teemme kansainvälistä liiketoimintaa ja markkinointia. Reissaamme paljon myös töiden perässä, ja työt usein ratkaisevat meidän kohteemme ulkomailla, Suvi sanoo.

Suvi on ollut monta vuotta myös kotiäitinä ja pitänyt useamman vuoden Alessialle kotikoulua. Espanjassa Alessia meni kouluun ja Liam päiväkotiin.

Perhe on sopeutunut mainiosti Aurinkorannikolle ja paikka onkin kaikista käydyistä kohteista heidän suosikkinsa.

– Lapset ovat oppineet ennakkoluulottomiksi, ja Alessia on aina ollut mestari tutustumaan toisiin lapsiin. Jake on puhunut Liamille pienestä pitäen ainoastaan englantia. Nyt sekä Liam että Alessia puhuvat sitä loistavasti.

Suvi ja Jake haluavat kasvattaa lapsistaan maailmankansalaisia.

– Näemme jo nyt, että heistä kasvaa elämäntapamme myötä avoimia, rohkeita ja sosiaalisia.

Pidemmät ulkomailla vietetyt ajat ovat avanneet paljon myös Suvin silmiä.

– Suomessa on paljon hyvää, kuten kaunis ja puhdas luonto. Asiat myös hoituvat ajallaan. Toisaalta taas neljä vuodenaikaa tuovat omat haasteensa.

Suvin mukaan Suomesta puuttuu myös yhteisöllisyys, jota taas näkee Euroopassa.

– Täällä Espanjassa lapset saavat kuulua ja näkyä ja he saavat positiivista huomiota. Ulkomailla ollaan muutenkin avoimempia, vieraanvaraisempia ja ystävällisempiä. Suomalaiset haluavat omaa tilaa, kun taas Euroopassa voidaan jutella junassa vierustoverin kanssa, Suvi kuvailee.

Perhe on yllättynyt positiivisesti elämästä Aurinkorannikolla.

– Meillä oli paljon ennakkoluuloja tästä paikasta, mutta toistaiseksi Aurinkorannikko Suomi-kauppoineen on näyttänyt meille paljon hyviä puolia. Olemme yllättyneet siitä, miten paljon täällä on nähtävää ja koettavaa. Kaupungilla on paljon juhlia ja ohjelmaa.

Suvi miettii, että elämä Aurinkorannikolla ei välttämättä tuntuisi niin hyvältä, ellei perhe olisi ensin reissannut haasteellisimmissa kohteissa.

– Kaiken jälkeen osaamme arvostaa Aurinkorannan helppoutta.

Välillä iskee oman kodin kaipaus

Perheen elämäntapa kiinnostaa ja inspiroi monia, mutta sen toteutukseen tarvitaan tiettyjä asioita.

– Tämä vaatii sopeutumiskykyä ja rohkeutta sekä ripauksen hulluutta. Ja ennen kaikkea päätöksen tekemistä ja siinä pysymistä.

Moni miettii myös, miten ulkomailla pärjää taloudellisesti.

– Maksaahan eläminen Suomessakin. Espanjassa on maltillisemmat elämiskustannukset, vaikka vuokra-asuntojen hinnat ovatkin nykyään kovat. Ja kun elää minimalistista elämää ja matkalaukkuja on vain muutama, ei voi ostaa mitään turhaa, Suvi sanoo.

Suvi ei ole koskaan kaivannut myymiänsä tavaroita, mutta välillä hänelle iskee oman kodin kaipaus.

– Kun reissasimme asuntoautolla Euroopassa, aloin tuntea matkaväsymystä. Olin luullut, että matkustelusta ei voi saada tarpeekseen, mutta olin väärässä.

Hetkeen mikään ei tuntunut miltään. Vasta koti-Suomessa helpotti.

Kaikesta huolimatta kokemukset ja elämykset reissuilla ovat olleet koko perheelle kaikkein mieleenpainuvimpia.

– Kaikenlaista on nähty ja koettu. Turkissa teimme avustustyötä maanjäristyksen jäljiltä. Meksikoon iski hurrikaani, ja nyt olemme kokeneet myös Espanjan tulvat. Costa Ricassa asuimme lähellä viidakkoa. Näimme myrkkykäärmeitä, ja asuntomme katolla vilisi valtavan kokoisia liskoja. Muutama päivä lähtömme jälkeen pihamme uima-altaalta oli löytynyt krokotiili.

Asuntoautossa vietetty aika jätti myös omanlaisensa kipinän Suviin, jolla on omien sanojensa mukaan jatkuva seikkailunnälkä.

– Sitten joskus kun lapset ovat jo isoja, haaveilemme Jaken kanssa reissaavamme asuntoauton kanssa Australiassa.

Suvin perheen elämää Aurinkorannikolla voi seurata Instagramissa nimellä @suvihavaja

– Menen katsomaan mummaa tähtiin yksin. Sitten kun menen, niin äiti älä ole surullinen.

Miksi pieni lapsi sanoo äidilleen noin? Onko sanoilla jokin tuntematon, suurempi tarkoitus, vai puhuuko hän omiaan, Cecilia pohtii omakustanteena julkaisemassaan teoksessa Äiti, älä itke – Suru minussa ainoan lapseni kuoleman jälkeen (2024).

Teoksen edetessä käy nopeasti ilmi, että Noan sanat ovat traagisen enteelliset. Vain muutamia viikkoja myöhemmin Cecilia löytää aamulla Noan velttona ja kylmänä sängystään. Lapsi ei hengitä lainkaan.

Cecilia yrittää elvyttää lastaan, kuten pian paikalle saapuva ensihoitohenkilökuntakin. He löytävät heikon sykkeen, mutta sairaalassa selviää, ettei mitään ole enää tehtävissä. Noa on aivokuollut, vaikka lääkärit ja hoitajat tekevät kaikkensa.

Lopulta Cecilia ja läheiset pitelevät viimeisen kerran Noaa sylissään, kun keinotekoisesti elämää ylläpitävät laitteet sammutetaan.

– Tunnen, kuinka elämä valuu pois sylissäni makaavasta ruumiista, joka painaa hetki hetkeltä enemmän. Ei ole elämää, toivoa tai sitä, jota eniten tässä maailmassa rakastan. Kaikki ympärilläni itkevät, henkilökunta itkee kanssamme.

Ruumiinavauksen jälkeen selviää, että Noa kuoli infektion aiheuttamaan aivotulehdukseen, joka on ollut täysin oireeton. Lääkärit vakuuttavat Cecilialle, ettei hän olisi voinut tehdä mitään toisin, sillä tulehdus ei olisi näkynyt magneettikuvissa tai aivosähkökäyrässä.

Pikkuautot rivissä arkun päällä

Cecilialle äidiksi tuleminen oli haaveista suurin. Raskauden yrittäminen alkoi yläkoulussa poikaystävän kanssa, jota Cecilia kutsuu kirjassa Raivoksi.

Cecilia käytti kaikki kuukausirahansa kirpputoreille, joilla he Raivon kanssa kiertelivät etsimässä vauvalle vaatteita. Riemu oli ylimmillään, kun Cecilia huomasi olevansa raskaana.

Noan synnyttyä perhe sai tukea perhetyöntekijöiltä, jotka halusivat varmistaa nuorten vanhempien pärjäävän vauvan kanssa.

Ensimmäisen vuoden jälkeen perhetyö lopetettiin. Elämä oli auvoisaa, vaikka rahaa ei ylimääräistä ollutkaan.

Marraskuussa 2018 kaikki muuttui. Pikkuautot, joilla Noa oli leikkinyt, seisoivat hautajaistilaisuudessa pienen arkun päällä.

Teoksessa Cecilia kuvailee omaa suruaan ja sitä, miten muut ihmiset suhtautuvat lapsensa menettäneeseen. Hoitohenkilökunnan ja hautajaisvieraiden koruttomat lausahdukset tuntuivat pahalta, samoin kuin kaikenlaiset halaukset, joita Cecilia ei olisi kaivannut kuin kaikkein läheisimmiltä.

Suru vei Cecilian ja Raivon erilleen. Seuraavana vuonna Noan kuolemasta pari erosi.

Kummilapset ja tukihenkilönä toimiminen antavat lohtua

Kun Cecilialta tänä päivänä kysyy, mitä hänelle kuuluu, vastaa hän hetken pohtimisen asioiden olevan kohtuullisen hyvin: Sisarusten jälkikasvu ja kummilapset ovat hänelle kaikki kaikessa. Hän toimii tukihenkilönä lapsensa menettäneille.

– Tukihenkilönä saan tapaamisista paljon myös itse, vaikka olenkin tukijan roolissa.

Cecilia on käynyt kolme vuotta psykoterapiassa muun muassa traumaperäisen stressihäiriön vuoksi. Terapian myötä erinäiset Noa-alttarit ovat poistuneet kotoa. Jäljellä ovat suloiset valokuvat Noasta.

Kirjan kirjoittamisen hän aloitti hyvin pian Noan kuoleman jälkeen, kuten myös maalaamisen. Molemmat tavat ovat auttaneet käsittelemään menetystä.

Aluksi kirjan tekstit olivat hajanaisia ajatuksia ja tunnelmia, mutta kuudessa vuodessa teksteistä jalostui kokonainen teos, jolle Cecilia piti julkaisujuhlat.

– Kirjan kirjoittaminen on antanut Noan kuolemalle merkityksen. Teoksen avulla voin antaa apua muille, jotka ovat kohdanneet oman lapsen kuoleman. Niin Noan kuolema ei tunnu turhalta.

Alisan kaksi edellistä synnytystä olivat sujuneet ilman suurempia ongelmia, mutta tällä kertaa synnyttäminen otti todella koville. 36 tuntia kestänyt synnytys oli Alisan synnytyskokemuksista pisin. Kaiken lisäksi epiduraalipuudute aiheutti hänelle kolme vuorokautta kestäneen raastavan päänsäryn.

Myös vauvalla oli infektio, jonka vuoksi teho-osastolta tarvittiin vauhtia toipumiseen. Vaikka lapsella ei ollut suurta hätää, oli Alisan olo hämmentynyt.

– Normaalisti olen vastasyntyneiden teholla töissä sairaanhoitajana, mutta nyt olin siellä asiakkaana. Hetki oli selviteltävä päätä sen suhteen, olenko sairaanhoitaja vai äiti.

Vaikean synnytyksen läpikäyminen omien työkaverien kanssa oli huojentava kokemus.

– Työyhteisöni on minulle kuin toinen perhe. Hyvä henki ja yhteen hitsautunut porukka tekivät vaikutuksen jo harjoitteluaikana. Silloin tunsin, että tämä on minun paikkani. En ole lähdössä täältä minnekään.

Hartain toive toteutui

Kuopuksen synnytys oli Alisalle kolmas: kotona odottivat neljä- ja kaksivuotiaat isosisarukset.

Jo lukioikäisenä lapsirakkaalle Alisalle oli selvää, että hän haluaisi nuorena äidiksi. Toive kävikin toteen jo opiskeluaikana, kun Alisasta ja hänen aviomiehestään tuli vanhempia 21-vuotiaina.

– Hartaimman toiveen toteutuminen oli ihanaa, mutta vauvakuplaan ei voinut jäädä pelkästään fiilistelemään uutta jälkikasvua – tahkosimme molemmat opintoja vanhempainvapaallakin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Alisa Pekkarinen (@alisavilna) jakama julkaisu

Omien lasten lisäksi lapsiperheiden asiat tulivat Alisan sydäntä lähelle myös opintojen kautta. Työharjoittelu vahvisti ajatuksen siitä, että hän haluaisi sairaanhoitajaopinnoissaan erikoistua vastasyntyneiden tehohoitoon.

Vauvojen hoidon lisäksi teho-osastolla tuetaan koko perhettä, joka on kiperän tilanteen edessä.

– Kun vauva tulee osastolle, se on vanhemmille shokki. Yleensä lapsen vahvistumisen myötä myös perhe pääsee hiljalleen jaloilleen ja oppii hoitamaan lasta, eikä hoitajaa tarvitakaan enää niin paljon. Lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon kehitystä. Sen näkeminen alkoi harjoitteluaikana kiehtoa erityisesti.

”Kiireen keskellä joutuu hoitamaan omia arvojaan vastaan”

Hoitoalan epäkohtia Alisa ei kiistä. Silloin, kun osasto on täynnä, Alisa toivoisi, että hänellä olisi enemmän aikaa jokaisen perheen kohtaamiseen. Perheiden huoli oman lapsen toipumisesta on valtava, mutta ruuhka-aikoina kova kiire painaa päälle.

– Kiireen keskellä tuntuu, että potilaita joutuu hoitamaan omien arvojen vastaisesti. Arvoihini kuuluu kiireetön ja kokonaisvaltainen kohtaaminen.

Työstä, jossa ollaan vastuussa muiden ihmisten terveydestä, soisi myös maksettavan enemmän palkkaa. Alaa piinaavat epäkohdat eivät kuitenkaan himmennä Alisan silmissä itse työn hohtoa.

– Voin suositella alaa täydestä sydämestäni. Vaikka töihin saapuessa olisi huono fiilis, se kaikkoaa aina, kun astun hissiin, joka vie omalle osastolle. Silloin alan jo odottaa innolla, mitä kaikkea pääsen tekemään.

Erityisesti mieleen ovat jääneet ne hetket, kun tilanne on tiukka, mutta kaikki tietävät, että jokainen tekijä osastolla hoitaa oman osuutensa upeasti.

– Tiedän tasan tarkkaan, että voin luottaa täysillä jokaiseen työkaveriini ja heidän osaamiseensa. Niissä hetkissä vahvistuu ajatus, että olen unelmaduunissa.

Kätilöopinnot odottavat nurkan takana

Vaikka kotonakin riittää pieniä, jotka tarvitsevat paljon huolenpitoa, haaveilee Alisa jo lisäkouluttautumisesta.

– Kätilöopinnot innostavat, sillä naisen elämä kaikkine vivahteineen kiinnostaa minua suuresti, erityisesti uuden elämän ja samalla uuden äidin syntymähetki. En malta odottaa tammikuussa alkavia opintoja.

Oppikirjoja Alisa availee silloin, kun tilanne suo. Pääosin hän haluaa kuitenkin uppoutua nauttimaan vauva-ajasta nyt, kun se on mahdollista eri tavalla kuin esikoisen syntymän jälkeen.

Unelmien opinnot, työ ja perhe on kuitenkin täysin mahdollista yhdistää – sen Alisa toivoisi voivansa sanoa jokaiselle, joka pohtii lasten hankkimista nuorena.

– Jos olisin uskonut niitä monia, jotka suosittelivat jättämään lasten teon hamaan tulevaisuuteen, siihen kun on työpaikka ja vakaa talous, minulla ei olisi nyt kolmea ihanaa lasta.

Jenni sisuuntui huomatessaan, että hänelle sopivia raskausvaatteitakin joutui etsimällä etsimään. Ilmiö oli Jennille kuitenkin valitettavan tuttu jo ennen raskautta: pluskokoisten vaatteita markkinoitiin vähän, ja niitä oli vaateliikkeissä saatavilla vain hyvin niukasti.

Kolmen lapsen äiti päätti ryhtyä esittelemään sometileillään asukokonaisuuksia, jotta pluskokoisillekin olisi tarjolla vinkkejä kauniiseen pukeutumiseen.

Innokas muotivaikuttaja kuitenkin yritetään päivittäin vaientaa satuttavilla ja rujoilla kommenteilla. Haukkumiseen Jenni on törmännyt jo lapsesta asti.

Lapsi, joka rakasti piirtämistä

Kun Jenni oli kouluikäinen, hän joutui usein pilkan kohteeksi ja sai kuulla olevansa läski. Oikeasti Jenni ei ollut ylipainoinen, vaan hiukan tanakka lapsi, joka rakasti ennen kaikkea piirtämistä.

– Muistan, kun äiti patisti minut lenkille, jotta saisin enemmän liikuntaa.

Teini-iässä silmille hyppi jatkuvasti lehtien otsikoita siitä, miten paljon kukin julkkis oli kerännyt painoa. Jenni oli vakuuttunut olevansa itsekin todella lihava ja arvoton. Ajatusmalli vaikutti siihen, millaisiin ihmissuhteisiin hän päätyi.

Ylipainoinen Jennistä tuli parikymppisenä. Silloinen elämäntilanne ei suonut sijaa omalle hyvinvoinnille.

– Minulla ei ollut mahdollisuuksia pitää itsestäni huolta. Yritin vain selviytyä. Itkin, kun mitkään mielestäni hienot vaatteet eivät mahtuneet minulle.

”Raskaus avasi silmiä sille, mitä normaali syöminen voi olla”

Tänä päivänä Jenni on kolmen lapsen äiti, joka tuntee kulkeneensa pitkän tien siihen, että voi hyväksyä itsensä ja ylipainoisuutensa. Oivallus uudenlaisesta suhtautumisesta omaan vartaloon ja painoon on virinnyt aivan viime vuosina.

– Toisen lapsen syntymän jälkeen imetys vei paljon painoa pois. Kolmannen lapsen kohdalla näin ei käynytkään, joten olin hetken kriisissä. Raskaus kuitenkin avasi silmiäni sille, mitä normaali syöminen voi olla.

Ennen kolmatta raskautta Jenni kuvailee olleensa pätkäpaastokierteessä. Paastoilua seurasi usein ahmintakohtaus ja paha olo niin henkisesti kuin fyysisesti. Raskaana paastoaminen on kuitenkin kiellettyä, ja Jennikin pääsi kierteestä eroon.

Synnytyksen jälkeen Jenni tutustui vaikuttaja Veera Biancan Kehorauha-podcastiin, jossa ylipainoisuutta puitiin kehopositiivisesta näkökulmasta. Jennin maailma alkoi avartua, kun hän kuuli luotettavien asiantuntijoiden suusta, että ylipaino on monisyinen asia, johon vaikuttavat muun muassa yksilön voimavarat ja mielenterveys.

Kolmen lapsen äiti havahtui siihen, että hänellä on elämässään paljon hyvää, josta hänellä on lupa nauttia: kolme ihanaa lasta, tasapainoinen ja rakastava parisuhde sekä mielenkiintoinen työ vaikuttajana. Jatkuva ylipainon sureminen ja oman kehon mollaaminen sen sijaan eivät saaneet häntä voimaan hyvin.

Lempeä suhtautuminen herkutteluun

Neuvolassa Jennin ylipainoon on aina suhtauduttu hienotunteisesti.

– Kolmannessa raskaudessa tuskailin, että painoa on tullut kymmeniä kiloja, vaikka olin valmiiksi lihava. Hoitaja totesi rauhallisesti, ettei sillä ole merkitystä.

Samaa lempeää ymmärrystä Jenni alkoi tarjota itselleen. Liikkumiseen Jenniä motivoivat nyt hyvä olo ja matala tavoite, kuten vartin lenkki, joka usein venähtää vähintään kaksinkertaiseksi.

– Aiemmin liikunta oli minulle ennen kaikkea kalorien polttamista ja pakollista salilla käymistä. Nyt olen löytänyt lenkkeilyn ja vesiliikunnan ilon.

Vaa’alla Jenni käy vain uimahallissa. Kotiin hän ei halua vaakaa tuoda taatakseen normaalipainoisille lapsilleen kasvurauhan.

– Jatkuva painontarkkailu ei edistä hyvinvointia. Kotona olemme puhuneet siitä, että kenenkään kehoa ei ole hyvä kommentoida. Jokainen on hyvä juuri sellaisena kuin on.

Myös herkutteluun suhtaudutaan Jennin perheessä lempeästi. Pientä jälkiruokaa voi syödä silloin, kun sitä on tarjolla, jotta makeasta ei tule kielletty hedelmä, jota tekee lopulta mieli ahmia kaksin käsin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Jenni | Kehopositiivisuus ja plusmuoti ✨ (@jennisanssi) jakama julkaisu

Silmiä avaavan hetken Jenni koki isoäitinsä 80-vuotissyntymäpäivillä, kun mummo pohti ääneen, että ottaa vain pienen palan kakkua, jotta painoa ei kerry.

– Mietin mielessäni, että 80-vuotispäivän kunniaksi sopii ottaa isokin pala kakkua. Isoäitini kommentti kuitenkin kertoo siitä, miten menneinä vuosina on syömiseen ja painonhallintaan suhtauduttu ja miten eri tavalla asioita katsotaan nyt.

Ikävät kommentit joutavat roskakoriin

Ulkopuolisten julma suhtautuminen ylipainoon näkyy edelleen kommenteissa, joita Jenni saa sosiaalisen median kautta. Kun hän esittelee muotitilillään pluskokoisia vaatteita, saapuu julkaisuihin joka kerta kommentteja, joissa häntä haukutaan läskiksi ja kehotetaan lopettamaan vartalonsa esittely.

– Surullista on se, että olen tavallaan turtunut tuollaiseen. Kun pienestä asti on kiusattu läskiksi, se on jollain tavalla arkipäivää.

Jenni poistaa kaikki ikävät kommentit tililtään heti. Hän on ajattelee, että kommentit eivät kerro hänestä itsestään vaan toisten ihmisten pahasta olosta ja ymmärtämättömyydestä.

– Kommentoijat eivät ymmärrä, että ei ylipainoisia olisi, jos laihduttaminen olisi niin yksinkertaista, että syö vähemmän kuin kuluttaa.

Jenni on somessakin halunnut tehdä selväksi, että hän syö monipuolisesti, hänen laboratorioarvonsa ovat erinomaiset ja hän liikkuu lähes päivittäin.

– Olen alkanut uskoa siihen, että kehopositiivisuus on todennäköisesti avain kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Se vaikuttaa paljon enemmän kuin kuin erilaiset kuurit ja dieetit.

Jenni hurahti polkujuoksun pitkiin matkoihin lasten saamisen jälkeen, ja juoksee noin 10–15 tuntia viikossa. Joillekin se kuulostaa paljolta, mutta lokakuun alussa Jenni juoksi yhteen putkeen huimat 25 tuntia ja 48 minuuttia.

Innostus sai alkuna, kun Jenni syksyllä 2022 törmäsi sosiaalisessa mediassa NUTS Karhunkierros -tapahtumaan, jossa pisin matka on 166 kilometriä.

– Ajattelin, että osallistujat ovat ihan hulluja. Eihän kukaan voisi juosta putkeen niin pitkään! Vain viikkoa myöhemmin pyysin äidiltäni synttärilahjaksi osallistumisen ensimmäiseen polkujuoksutapahtumaan, Jenni kertoo.

Jenni on lenkkeillyt nuoresta asti. Ensimmäisen puolimaratoninsa hän juoksi 15-vuotiaana. Harrastus pysyi pitkään saman tasoisena, eli ”puolikkaita” tuli merkittyä kalenteriin vuosien varrella säännöllisen epäsäännöllisesti.

Lenkkeily toi vauvavuosiin omaa aikaa ja stressinpurkua

Jennin perheeseen kuuluu aviopuoliso, kaksi alle kouluikäistä lasta ja koira. Raskauksien ja vauvavuosien aikana Jenni ei lopettanut lenkkeilyä kokonaan, mutta urheilu oli maltillista. Lyhyellekin lenkille lähteminen auttoi jaksamaan.

– Kaikki stressi jää polun alkuun. Vauvavuosina vaunulenkkeilin lasten kanssa, mutta meillä ei ollut juoksurattaita. Jos tulisi lisää lapsia, niin sellaiset olisi nyt pakko hankkia, useamman yli 100 kilometrin polkujuoksun suorittanut Jenni sanoo.

Palattuaan työelämään Jenni koki, että hänellä oli taas sekä aikaa että tarvetta huolehtia itsestään paremmin. Kuulutaan ultra-polkujuoksusta hän otti yhteyttä valmentajaan, pääsi mukaan porukkaan ja sai suunnitelman siitä, mitä tehdä viikko- ja treenitasolla.

– Yhteisöllisyys ja yhteistreenit auttoivat alkuun. Pian huomasin kuitenkin, että eritasoisten juoksijoiden keskellä oli vaikea hahmottaa itseään ja omia tavoitteitaan. Lisäksi pikkulapsiarjessa oma aika metsässä urheillen oli tervetullutta.

Aikaiset aamut mahdollistavat tiheänkin treenitahdin

Kun tavoite ensimmäisestä ultra-matkasta oli asetettu, treenikertoja lähdettiin nostamaan pikkuhiljaa. Jenni keksi keinon, miten aika ei olisi perheeltä pois.

– Aloin herätä viideltä ja käydä lenkillä ennen kuin muu perhe herää. Näin treenaaminen ei ole ollut pois mistään muusta paitsi omista yöunistani.

Polkujuoksua harjoiteltaessa keskitytään välillä nousu- ja välillä juoksukilometreihin. Jenni pyrkii jakamaan viikon juoksutunneista noin 7 arkiaamuihin ja loput viikonloppuun. Arkiaamuisin hän juoksee noin 1,5 tuntia kerrallaan.

– Kun treenaaminen on aktiivisimmillaan pari kuukautta ennen isompaa tapahtumaa, juoksen viikonloppuisin yleensä toisena päivänä 30–40 kilometriä ja toisena päivänä teen pitkän mäkitreenin. Saatan siis kiivetä Kangasalan harjuja ylös-alas 3–4 tuntia. Muuten viikonlopun ”pitkis” on 18–30 kilometrin luokkaa ja mäkitreeni 2–3 tuntia, Jenni hahmottaa.

Oman ajan ottaminen perhearjessa on ollut hänelle helppoa, koska puoliso tai lähipiiri ei ole sanonut puolikastakaan sanaa siitä, että hänen harrastuksensa veisi liikaa aikaa. Viime äitienpäivä jäi Jennille kuitenkin sen suhteen mieleen.

– Puoliso kysyi toivonko äitienpäivänä erityistä aamupalaa tai brunssia. Vastasin, ettei sillä ole väliä, kun minulla on lenkkipäivä. Annoin luvan syödä mitä haluavat, Jenni hymähtää.

”Joku on miettinyt, kuinka hirveän juoksureitin voisi keksiä”

Polkujuoksukilpailujen ultramatkoiksi katsotaan kaikki maratonin, eli 42 kilometrin, ylittävät matkat. Pisimmät matkat, joista Jennilläkin on kokemusta, ovat 100–160 kilometrin suorituksia, jotka kuljetaan nukkumatta välissä.

Huoltopaikkoja on tapahtumasta riippuen muutaman kymmenen kilometrin välein. Lepotaukoja pidetään, jos niitä kokee tarvitsevansa, mutta pakko ei ole.

– Vaarojen 130 kilometrin juoksussa kuljetaan sama 65 kilometrin reitti kahdesti. Ensimmäisen vedon jälkeen pääsee luontokeskuksen tiloihin keittoruokailuun. Söin, vaihdoin kengät, täytin liivin ja jatkoin samoilla silmillä ja jaloilla, Jenni havainnollistaa.

Ultrajuoksu vaatii erinomaista kestävyyskuntoa. Kaikista moiseen suoritukseen ei ole, mutta Vaarojen Maratonin 130 kilometrin osuudelle löytyi Suomesta kuitenkin innokkaat 21 naista ja 78 miestä. Ensikuulemaltaan ”kahjoina” pitämiensä ultramatkalaisten joukossa Jenni oli seitsemäs maaliin tullut nainen.

– Kolin maastossa mietin, että joku on miettinyt, kuinka hirveän juoksureitin voisi keksiä. Oli niin paljon kiipeämistä, että tarkkaa juoksun osuutta on vaikea sanoa. Kellon mukaan ylämäkeen tuli mentyä 13,5 tuntia ja alamäkeen 11 tuntia. Siitä osan ajasta oli niin jyrkkää, että sai pelätä niskan taittuvan, Jenni kuvailee lokakuista Vaarojen Maratonia.

Kun omaa kehoaan puskee fyysisesti rankkaan toimintaan tunteja putkeen, voi tuntuma levon tarpeesta hävitä. Ylikuntoa pitää Jennin mukaan huomioida sen lisäksi, että erottaa millaisen kivun kanssa ei tulisi jatkaa. Rakkulat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta kerran Jennin piti keskeyttää polvirikon takia.

Voimabiisejä ja tsemppiviestejä

Jenni kuuntelee lenkeillä paljon musiikkia ja äänikirjoja, mutta kisoissa ei juuri ollenkaan. Hän luo ultramatkalle kuitenkin aina soittolistan, johon valitsee voimabiisejä tarkoin. Vuorokaudessa polulla tulee juteltua muidenkin kanssa.

– Kuljin Kolilla pitkään yhdessä muutaman muun kanssa. Siinä tuli juteltua vähän kaikesta häämatkojen ja Puolustusvoimien henkilöstökulttuurin väliltä. Mutta aamuyöllä, kun jotkut huutelivat metsässä mietin, että voisimmeko edes esittää nukkuvamme, Jenni naurahtaa.

Synkkinä hetkinä Jenni saa virtaa siitä, jos hän vilkaisee puhelinta ja on saanut tsemppiviestejä perheeltään ja läheisiltään. Kylmän yön jälkeen lämpimään taukopaikkaan pääsemisessä on niin hyvät kuin huonot puolensa.

– Lihakset alkavat kohmettua tauolla nopeasti, ja levähdyksen jälkeen on psyykkisesti vaikeaa jatkaa suoritusta. Varsinkin, kun samalle reitille lähdetään samalta lähtöviivalta jo toistamiseen. Silloin pitää lopettaa ajattelu ja vain tehdä.

Juoksuinto on tarttunut lapsiin

Kun Jenni lähtee arjessa lenkille, pakkaa hän juoksuliivin ja suuntaa kohti metsää. Maratonin pituisen viikonloppulenkin jälkeen hän jaksaa vielä touhuta perheen kanssa.

– Kehoni on tottunut tällaiseen kuormitukseen hyvin, joten viikonloput eivät mene lenkin jälkeen vain pötkötellessä, vaan käymme ulkona, retkillä tai uimassa. Metsään on aina ihana lähteä, mutta siellä käyminen lasten kanssa unohtuu helposti, kun olen itse jo juossut siellä muiden nukkuessa, Jenni kertoo.

Toisaalta oikein hyvällä säällä Jenni saattaa haluta nimenomaan viedä koko perheen katsomaan maisemia ja nauttimaan raittiista ilmasta.

Lapsille äidin juoksuharrastus on jo tuttua, ja into on osittain tarttunut myös heihin. Jennin 6-vuotias esikoinen on käynyt muutamassa lasten polkujuoksutapahtumassa, ja 4-vuotias kuopuskin on jo halunnut kokeilla. Jenni kertoo ymmärtävänsä nyt ”futisäitejä”.

– On tosi koskettavaa nähdä, kun oma lapsi ylittää itsensä lajissa, joka on myös minulle tärkeä ja rakas.

Lapset puolestaan tykkäävät seurata kartalta ”äidin palluraa”, eli turvallisuussyistä tapahtumassa pidettävää GPS-paikanninta, kun äiti on kilpailemassa.

Lapset ovat myös oppineet kysymään Jenniltä reissujen jälkeen, saako äidin syliin mennä vai ovatko jalat liian kipeät. Oppi jäi mieleen, kun Jenni huusi kovaa kuopuksensa hypätessä hänen varpaidensa päälle kilpailun jälkeen.

Kisoista palautuminen vie aikansa, mutta seuraavan tapahtuman Jenni saattaa merkitä kalenteriin yllättävänkin äkkiä.

– Karhunkierroksen toukokuisen ultran piti olla tänä vuonna ainoa pitkä kisani, mutta ilmoittauduin Kolille vaivihkaa, aluksi puolisonkin tietämättä. Olen ylittänyt itseni monesti ja vuosi on ollut hieno opetus siitä, että minulla on pitkiin matkoihin paljon annettavaa. Kroppa tottuu siihen mitä sille antaa.

– Silloin minulta meni hiukan yli hilseen, mikä ajatus käsikirjoittajalla oli hahmon taustalla. Viime vuosina se on kuitenkin auennut minulle. Olenhan itsekin kuin Mapa.

Heikki ja hänen viisivuotias poikansa asuvat kahdestaan omakotitalossa Lahdessa. Kodin Heikki osti vaimonsa kanssa sillä ajatuksella, että sinne mahtuisi pienten jalkojen tepsuttelua. Pihasta löytyy reilusti leikkitilaa.

– Asiat menivät toisella tavalla kuin olimme suunnitelleet.

”Ymmärsin, että minun on otettava isosti vastuu”

Muuton jälkeen Heikki ja hänen vaimonsa alkoivat odottaa kovasti toivomaansa esikoista. Raskausaikana Heikki ajatteli, että vauvan syntymän jälkeen puoliso pitäisi ensin vanhempainvapaata ja hän jäisi etätöihin kotiin, jotta molemmat pääsisivät harjoittelemaan vauvan hoitamista.

– Jännityksellä odotimme, miten elämä muuttuisi uuden tulokkaan myötä.

Synnytyksen aikana Heikin vaimo sai vakavan komplikaation. Vauva syntyi kuitenkin terveenä.

– Ymmärsin, että minun on otettava isosti vastuu lapsen hoidosta heti ensi metreiltä asti.

Tilanteen saama lopullinen käänne tuli kuitenkin täytenä järkytyksenä niin Heikille kuin sukulaisillekin.

Kotiin palasivat vain Heikki ja vauva, sillä puoliso menehtyi komplikaation seurauksena kaksi päivää synnytyksen jälkeen.

Vauvan hoitaminen oli osa selviytymistä

Ensimmäisen viikon Heikki ja vauva viettivät Heikin siskon luona. Sisko huolehti siitä, että Heikki pääsi välillä lepäämään.

– Sain nukuttua pahimpia univelkoja pois ja pääsin keräämään itselleni toimintakykyä. Olin aivan shokissa.

Suru oli valtavan raskas kantaa.

– Kun pieni vauva syntyy, hän on yleensä elämää täynnä. Ei vauva kysele, että jaksatko isä nyt kantaa surutyönkin tässä samalla. Vauvan hoitaminen ja oman lapsen tuoma ilo olivat tärkeä osa selviytymistäni.

Surutyön tekeminen samalla, kun totutteli elämään vauvan kanssa ei silti ollut helppoa. Heikki pelkäsi, että hänen raskas surunsa vaikuttaisi pieneen lapseen.

Hänelle tarjottiin kriisiterapiaa heti vaimon kuoleman jälkeen. Myös vaimon sukulaiset olivat tukena, vaikka heillä oli omakin suru kannettavana.

– Ei pienen vauvan hoitaminen ollut ollenkaan vaikeaa. Vaikeaa oli se, miten käsitellä näin murheellista asiaa samalla, kun lapsi tarvitsee paljon. Siinä heitettiin syvään päähän.

Heikki ilmoitti töihin, että hän jääkin vauvan kanssa kotiin toistaiseksi. Uudenlainen tilanne vaati sekin järjestelyjä.

Paikallinen lastentarvikeliike lahjoitti lasisia maitopulloja. Niihin Heikki mittasi iltaisin tarkasti oikean määrän korviketta, jotta yöherätysten aikana maito tarvitsisi vain lämmittää.

– Vauva kuitenkin päästi helpolla öisin. Hän oli yllättävän hyvä nukkuja. Itse taas olen aina ollut huono sellainen, joten muutamat heräilyt yössä eivät hetkauttaneet.

”Miksi äiti ei päässyt iloitsemaan lapsestaan?”

Moni läheisen kuoleman kohdannut kertoo, että suru-uutisen myötä ihmiset alkavat kartella. Myös Heikki tunnistaa ilmiön.

– Tavallaan ymmärrän asian, sillä moni ajattelee, ettei tiedä, mitä sanoisi surevalle. Kuitenkin ihan arkiset kohtaamiset ja jutustelut ovat menetyksen kokeneelle tärkeitä. Mitään korulauseita en kaipaa, ihan vain läsnäolo riittää.

Vertaistukea Heikki löysi nuorten leskien ryhmästä. Osallistujat ymmärsivät toistensa vaikeita tunteita.

– Miksi äiti, joka on yhdeksän kuukautta odottanut lasta, ei päässyt iloitsemaan lapsestaan? Onko oikein, että minä, joka sain lapsen niin sanotusti ilmaiseksi, saan elää ja hän ei? Onko minulla oikeus iloita lahjasta, jonka häneltä sain?

Myös yllättäen yksinhuoltajaksi jääminen korona-aikana aiheutti pelkoa.

– Pahimmissa mielikuvissani makaisin vakavan taudin kourissa, eikä kukaan tietäisi, että lapsi on vailla huolenpitoa.

Toisista yksinhuoltajista sydänystäviä

Korona kuitenkin kiersi Heikin ja lapsen. Kun poika oli suunnilleen kaksivuotias, Heikistä alkoi tuntua, heidän elämäänsä tarvittaisiin myös iloisia hetkiä ja ihmisiä.

Läheisessä leikkipuistossa Diakonissalaitos järjesti yksinhuoltajille kerran viikossa tapaamisen, jossa työntekijät katsoivat lapsien perään ja vanhemmat saivat hetken hengähtää kahvikupin äärellä.

Tapaamisista tuli hoitovapaalla olleelle Heikille ja hänen lapselleen viikon kohokohta.

– Löysin sieltä sydänystäviä, jotka ymmärtävät, millaista on olla yksinhuoltaja.

Heidän kanssaan Heikki viestittelee edelleen, kun joku asia kasvatuksessa pohdituttaa. Vinkkejä kautta elämän vaihdellaan puolin ja toisin.

Ystäväporukka järjestää säännöllisesti tapaamisia. Yleensä ne pidetään Heikin luona, jossa toistensa kanssa ystävystyneet lapset mahtuvat kirmaamaan.

”Koen olleeni tavallinen isä”

Nyt Heikin lapsi on viisivuotias ja käy päivähoidossa. Lapsi tietää, mitä hänen syntymässään on käynyt.

Elämän suuria ja pieniä kysymyksiä viisivuotias esittää usein iltaisin sängyssä, jossa hän käpertyy isän kainaloon nukkumaan.

– Ihailen päivästä toiseen sitä, miten lapset pystyvät elämään hetkessä. Toivon vielä oppivani itsekin siihen.

Elämä viisivuotiaan vanhempana on niin antoisaa, että Heikki toivoisi voivansa viivyttää elämänsä hienoimpia hetkiä.

Toisaalta töihin palaaminen usean vuoden vanhempainvapaan jälkeen on tuonut elämään jälleen arkista rytmiä. Töiden tekemisen Heikki aloitti aluksi kaksipäiväisellä työviikolla. Työpäiviä lisättiin vähitellen kolmeen ja sen jälkeen neljään.

Kun sitten Diakonissalaitoksen leikkitreffit jouduttiin siirtämään maanantailta torstaille, tuli Heikillekin sopiva hetki siirtyä viisipäiväiseen työviikkoon.

Heikki on huomannut, miten nykyinen elämäntilanne on murtanut hänen osittain stereotyyppisiä käsityksiä lapsen ja kodinhoidosta. Sitä hän pitää pelkästään hyvänä asiana.

Toisaalta juuri arkisiin hetkiin hän kaipaisi eniten vaimoaan rinnalleen. Silloin, kun oma kärsivällisyys uhkaa väsyneenä huveta tai kun toivoisi saavansa pohdiskella kasvatukseen liittyviä asioita ääneen toisen kanssa.

Suuresta surusta huolimatta Heikki tuntee syvää kiitollisuutta tilanteestaan – vaimon sukulaiset, etenkin tämän siskot, ovat tarjonneet konkreettista apua silloin, kun Heikki on sitä tarvinnut.

Sukulaiset lähettivät myös ehdotuksen Väestöliittoon siitä, että Heikki ansaitsisi sosiaali – ja terveysministeriön jakaman Vuoden isä -palkinnon. Sellainen Heikille myönnettiin 8. marraskuuta 2024.

Palkintoon Heikki suhtautuu vaatimattomasti, vaikka onkin siitä mielissään.

– Koen olleeni aivan tavallinen isä, joka on joutunut lapsen synnyttyä painimaan suuren menetyksen kanssa.

Vaikka ajatuksena lapsen kasvaminen herättää haikeutta, näkee Heikki siinä myös hyvää.

– Voimme matkustaa huolettomammin ulkomaille. Haluaisin näyttää lapselleni erityisesti niitä paikkoja, joissa vaimoni kanssa reissasimme.

Kun suunnitelma yllättäen muuttui parin erottua, oli Susannalle päivänselvää jatkaa remonttia yksin.

– Ei ollut kahta kysymystäkään siitä, ettenkö lunastaisi taloa itselleni. Kun jotain aloitetaan, se tehdään valmiiksi, Susanna kiteyttää.

Kohteeseen sitoutuminen oli siksikin omaa luokkaansa, koska myyjä, Fiskars Group, ei ollut halunnut myydä hirsitaloa kenelle tahansa.

– Talossa oli vanhoja laho- ja kosteusvaurioita, mutta saimme neuvoteltua kaupoista, koska ex-kumppanillani oli ymmärrystä ja kokemusta tarvittavasta remontista, Susanna kertoo.

Projekti ei päättynyt talon valmistumiseen

Koska talossa riittää neliöitä, oli osa siitä tarkoitus alkujaankin laittaa vuokralle. Kun Susanna jatkoi remonttia yksin, hän päätti, että taloon tulisi neljä ympäri vuoden asuttavaa asuntoa. Nyt kolmessa niistä asuukin lyhytaikaisesti vuokralla taiteilijoita.

– Innostuin Fiskarissa asuessani luovien alojen ihmisten kohtaamisesta ja alojen välisestä yhteistyöstä. Lyhytaikainen residenssiasuminen mahdollistaa hyvän työskentelytilan monelle, oli se sitten viikon, kuukauden tai kolme. Yksi asunto on kuitenkin minun ja lasteni koti, joten haluan rauhoittaa tilan myös meille itsellemme, Susanna kuvaa.

Susannan projektia seurattiin MTV3:n Meidän remppa-ohjelmassa. Pitkän remontin jälkeen perhe pääsi muuttamaan kesällä uuteen kotiinsa. Entinen koti Fiskarissa on nyt puolestaan perheen kakkoskoti.

Vaikka valtava remontti valmistui, tuli pihapiiriin rakennettua Susannan mukaan jo kesällä yhtä sun toista.

– Kun kaikki kämpät tulivat valmiiksi mietin, mitä nyt teen. Rakensimme sitten pihalle kaksi pergolaa sekä kesäkeittiön ja -kanalan ystävien avulla. Kun yksi pergola valmistui, ajattelin näkymän olevan yhtenäisempi, jos sellaisen tekisi myös talon toiseen päätyyn.

Nyt residenssivieraillakin on oma kalustettu ja grillillä varustettu terassialue, jossa he voivat istua iltaa rauhassa. Susanna huomauttaa, ettei niin suuresta talosta ja pihapiiristä lopu projektit koskaan.

– Ei tällä tavalla peruskorjatun ja rakennetun vanhan talon remontti valmistu ikinä täysin. Mutta nyt kun asunnot ovat valmiita ja asukkaat muuttaneet tiloihin, talo vaatii enää tavallista ylläpitoremonttia, Susanna sanoo.

”Remontoiminen on ollut opettavaista ja voimaannuttavaa”

Susannan kuopus on nyt 7-vuotias – saman ikäinen kuin talokaupoista on aikaa. Remontoiminen päivätyön ja pikkulapsiarjen ohessa on ollut Susannasta järjestelykysymys.

– Minä ja lapset olemme kasvaneet käytännössä aina yksin eli he ovat tottuneet olemaan kaikessa mukana. Siinäpä niitä levyjä poraili seinään vauva kantorepussa kuin ilmankin. Lasten ollessa päiväkodissa ja koulussa tein työni valmiiksi aamupäivällä, jotta ehdin iltapäivällä vielä remontoimaan ennen lasten hakemista, Susanna muistelee.

Remontointia helpotti Susannan mukaan se, että siirtymä kodista remonttikohteeseen ei ollut pitkä. Lisäksi hän kiittää entiseltä puolisoltaan saamiaan oppeja seurattuaan tämän rakentamisen ammattitaitoa läheltä. Susanna sanoo oppineensa häneltä valtavasti, eikä ole koskaan epäröinyt eikö voisi remontoida itsekin.

Suuren remontin keskellä Susanna iloitsikin siitä, että hänellä on ammattilaisia ympärillään ja aina joku keneltä kysyä apua. Hän ei kertaakaan jättänyt jotain haluamaansa tekemättä.

– Remontoiminen on ollut opettavaista ja voimaannuttavaa. Lisäksi tämä on ollut tosi iso kasvun paikka. Jos omat taidot loppuu, niin pyydetään osaavampaa jeesaamaan, Susanna tiivistää huomauttaen teettäneensä esimerkiksi putki- ja sähkötyöt ammattilaisilla.

Remonttia tehtiin vuodet sillä ajalla ja rahalla, mitä yli jäi

Korona-ajan hintojen nousu ja tavaran saamisen vaikeus hidasti projektia. Susanna on tehnyt remonttia työn ja muun elämän ohessa yli jäävällä ajalla ja rahalla, eli vaihtelevasti joskus satasella ja joskus tonnilla kuussa. Kaikki remontoineet voivat varmasti ymmärtää, ettei esimerkiksi 300 eurolla saa 350-neliöiseen taloon puutavaraa pilvin pimein.

Toisaalta koronavuodet innostivat Susannaa olemaan työmaalla enemmän, kun ”sai eristäytyä luvan kanssa”. Kun hinnat olivat pilvissä, hän panosti siihen, mikä vaati vain aikaa.

– Joku minua viisaampi on sanonut, että sijoitusasuntojen kanssa on mietittävä, investoiko niihin rahaa vai aikaa. Pandemian aikana sijoitin aikaa määrättömästi, kun omat työt hoituivat pääsääntöisesti kuulokkeet korvilla. Siinä oli hyvä maalata samalla seinää tai siivota rakennusjätettä, Susanna naurahtaa.

Remontin aikana ei tullut Susannan mukaan kertaakaan vastaan ikäviä yllätyksiä, koska alusta asti oli selvää, miten huonossa kunnossa talo oli. Sen sijaan positiivisena yllätyksenä katosta löytyi alkuperäistä hyväkuntoista helmipaneelia ja lattiasta alkuperäiset lautalattiat, joiden ansiosta rakenteisiin ei tarvinnutkaan ostaa niin paljon uutta materiaalia.

”En ole isojen kaupunkien perään”

Skogbyn näyttävän punaisen hirsitalon kunnostus omaan sekä residenssikäyttöön kesti vuosia, mutta projekti inspiroi Susannaa koko ajan. Susannan omat juuret ovat lähellä Varsinais-Suomessa ja vahvimmat sosiaaliset verkostot juuri Raaseporin alueella, eikä hän näe itseään enää suurkaupungissa asumassa.

– En ole koskaan ollut isojen kaupunkien perään. Kolme tuntia Tokiossa riitti, ja kolme päivää oli jo kidutusta, Susanna hymähtää.

Taloon muuttaminen on tuonut pitkän taipaleen tiensä päähän, ja talokauppojen aikaan syntynyt kuopuskin aloitti koulun. Vaikka Susannalla on remonttihommien loputtua ollut tyhjä olo, pitävät vuokranantajan ja Airbnb-majoittajan velvollisuudet kiireisinä.

– Seuraavana haaveenani on rakentaa esimerkiksi vierasmökki, ateljee, pihavarasto ja isompi pihasauna. Mutta nyt vain ollaan hetki, koska tämäkin työllistää yllättävän paljon. Nautitaan siis normaalista arjesta ja näistä kiinteistöhuollon töistä hetki, Susanna päättää.

Ennen Oliverin syntymää Krista oli ajatellut, että autistit eivät välittäisi joulusta, joka aiheuttaa monelle neurokirjoon kuulumattomallekin ylikuormitusta.

Joulussa Oliveria eivät ihastuta vain lahjat ja herkkujen syöminen vaan aivan kaikki jouluun liittyvä, kuten joulukalenteri, leipominen, joulupukin tapaaminen monta kertaa, joululaulut ja temput, joita tontut tekevät muiden nukkuessa.

– Menneet vuodet ovat osoittaneet, että monet asiat, joita ajattelin neurokirjosta ja varsinkin autismista, olivatkin vääriä ja yleistyksiä, Krista kirjoittaa teoksessaan Ihana kamala nepsy-arki (Viisas elämä, 2024).

Kuinka muu perhe kestää pitkän joulun?

Joulu on vain yksi esimerkki siitä, miten omanlaistaan elämä on Kristan ja hänen miehensä kolmelapsisessa perheessä. Esikoisen ADHD ja keskimmäisen autismi on saanut hyväksymään sen, että elämä voi olla hyvää, vaikka se poikkeaisi keskiverrosta.

Oliverin karkailu, rajoittunut puhe ja muuten poikkeava käyttäytyminen haastavat vanhempia. Myös lapsen joulufanitus oli käydä Kristan voimille. Jouluna 2020 Krista paloi jouluaattoon mennessä melkein loppuun: jouluväsymys näkyi perheenjäsenille tiuskimisena ja toiveena siitä, että koko juhla olisi pian ohi.

– Lopulta tajusin, että joulu on vain kerran vuodessa, ja jos se kerran on poikani vuoden kohokohta, niin sitten me nautimme siitä sen kolme kuukautta.

Meilläkin harrastetaan

Paine siitä, että perhe-elämän pitäisi olla samanlaista kuin keskivertoperheissä, eli aikaisemmin myös Kristan sisällä. Ystäväperheissä lapset aloittivat harrastukset varhain, mutta Kristan pojat eivät niistä innostuneet.

Ulkopuolisten tiedustelut siitä, mitä hänen lapsensa harrastavat, hämmensivät joka kerta.

– Tuntui tympeältä sanoa, etteivät kaksi vanhinta harrasta mitään.

Kun kouluterveydenhoitaja tiedusteli 14-vuotiaan Oliverin harrastusta, Krista päättikin yllättäen vastata eri tavalla kuin ennen.

– Mietin, mistä Oliver nauttii. Hän rakastaa luontoa, metsässä olemista, grillimakkaraa ja perhettään. Niinpä vastasin, että ulkoilua ja retkeilyä.

Melkein joka viikonloppu perhe suuntaa yhdessä luontoretkelle. Luonnossa oleminen rauhoittaa nepsy-lasten aisteja. Lisäksi metsässä voi olla juuri niin äänekäs kuin sillä hetkellä lapsesta tuntuu. Oliver myös rakastaa tutkia metsässä eteen tulevia asioita, kuten muurahaisia.

– Aion jatkossakin kertoa ylpeänä, mitä Oliver harrastaa.

”En ole koskaan antanut periksi erityislapsen vanhempana”

Vertaistukiryhmissä Krista on huomannut, että erityislasten vanhemmat ovat vaativia itseään kohtaan.

– Oletetaan, että pitäisi tehdä tiettyjä asioita, vaikka ne eivät sopisi omalle perheelle.

Eräs vanhempi koki syyllisyyttä siitä, ettei vienyt perhettään aurinkoisena kesäpäivänä uimarannalle. Toisaalta retki olisi ollut erityislapselle epämiellyttävä, koska helteisenä päivänä rannalla oli paljon ihmisiä.

– Kesälomaa voi viettää muutenkin kuin rannalla. Toivon, että voin omalla teoksellani ja esimerkilläni kannustaa erityislapsiperheitä elämään omannäköistä elämää.

Krista arvelee, että vaativuus itseä kohtaan syntyy siitä, että elämä erityislapsen vanhempana on usein kuormittavaa ja monesta asiasta on taisteltava lapsen puolesta.

Kristankin perheessä esikoisen oli määrä aloittaa koulutaival luokalla, jossa tunnelma oli hyvin levoton, jopa aggressiivinen. Nähtyään lapsen reaktion Krista päätti, ettei koulu olisi oikea paikka hänen lapselleen.

Muutaman viikon jälkeen pojalle järjestyi koulupaikka toisaalta.

– En ole koskaan antanut periksi. Valitettavasti se on osoittanut, että vain niin erityislapsen vanhempana saa lapsilleen sitä, mitä he tarvitsevat, vaikka aina vaatiminenkaan ei riitä.

Oliver sai autismidiagnoosin, kun perheen nuorin lapsi oli parivuotias. Krista uskoo, että he olisivat miehensä kanssa halunneet kolmannen lapsen, vaikka Oliverin erityisyys olisi vahvistunut ennen kolmatta raskautta.

– En usko, että se olisi sulkenut pois toivetta kolmannesta lapsesta.

Nepsy-eloa nuorten kanssa

Nykyään Kristan perheessä eletään uutta aikaa, sillä kaikki lapset alkavat olla yläkouluiässä. Esikoinen on siirtynyt toisen asteen opintoihin.

Oliver käy nyt kahdeksatta luokkaa, joten seuraavaa koulupaikkaa on aikaa pohtia.

Tällä hetkellä Krista on lähes varma, että Oliver tulee hakeutumaan koulutusohjelmaan, jossa harjoitellaan muun koulunkäynnin ohella myös itsenäisen elämän taitoja, kuten kaupassa käymistä, pukemista ja omasta hygieniasta huolehtimista.

Tulevaisuuteen Krista katsoo valoisin silmin. Lasten erityisyydessä on paljon hyvää ja hienoa.

– He ovat avanneet silmiäni monille asioille. En ylipäätään olisi sama ihminen ilman heitä. Kompuroinneista huolimatta elämä on onnellista ja meidän näköistämme.

– Tiesin jo raskauden alussa, ettei kaikki ole kuten pitää. Koronan jälkeen säännöllinen ovulaationi oli elänyt omaa aikaansa. Ja yhtäkkiä olinkin sitten raskaana.

Raskausaika oli jo tuttua: Emmillä on entuudestaan kaksi tyttöä ja yksi poika, iältään 3, 8 ja 14-vuotiaita. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin kuin Emmin aiemmissa raskauksissa.

Läheiset, ystävät ja tutut olivat raskaudesta iloisia, mutta Emmi piti matalaa profiilia, eikä ostanut mitään vauvantarvikkeita.

Niskapoimu-ultrassa raskausviikolla 12. kaikki näytti normaalilta. Sydän sykki, istukka oli oikeassa paikassa ja pienet söpöt jalat kippurassa. Myös raskausviikon 18. ultrauksessa sydänäänet ja liikkuminen olivat normaalit, vaikkakin sikiön mittoja oli vaikea saada otettua. Vasta 20. raskausviikolla tehdyssä rakenneultrassa alkoi tapahtua.

– Kesti 20 minuuttia, että saatiin näkyviin edes vauvan ensimmäinen jalka. Eikä se näyttänyt normaallta. Se oli jotenkin oudosti vinossa. Tiesin, että kampuroilla on usein muitakin ongelmia. Tajusin samantien, että nyt pyörä lähtee pyörimään.

Rakenneultrassa todettiin, ettei sikiöllä ollut kaikki hyvin, minkä Emmi jo siinä vaiheessa tiesi itsekin. Emmi romahti siinä paikassa. Hän tunsi olevansa kuin sumussa.

Ei syytä löydöksille

Emmi lähetettiin lisätutkimuksiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Kun tutkimuksia oli takana kaksi tuntia, todettiin, ettei sikiöllä olisi minkäänlaisia normaalin – tai edes siedettävän – elämän mahdollisuuksia.

– Meidän tapauksessamme vaihtoehdoista ei edes keskusteltu. Sanottiin heti, että jos vauva selviäisi kohdun ulkopuolelle, hänellä ei olisi minkäänlaisia kognitiivisia, älyllisiä tai motorisia mahdollisuuksia. Hermosto ja pikkuaivot käytännössä puuttuivat.

Kyseessä oli todennäköisesti jokin harvinainen syndrooma tai oireyhtymä. Ei tiedetty, johtuivato kaikki poikkeamat samasta nimittäjästä vai oliko yhtälössä sattumoisin monta erillistä vakavaa asiaa.

– Tuntui siltä kuin sieluni olisi revitty ruumiistani irti. Tuli todella kummallinen olo. Mietin, olenko oikeasti tässä tilanteessa vai onko kaikki vain unta.

Samaan aikaan Emmi päätti kuitenkin, ettei hän halua katkeroitua.

Emmillä ja vauvan isällä oli kaksi vaihtoehtoa: geneettinen keskeytys tai vauvan välitön saattohoito hänen synnyttyään.

– Me valitsimme oman kärsimyksen lapsen kärsimyksen yli eli geneettisen keskeytyksen. Vaikka sen järjellä tiesin, että tämä on ainoa tapa toimia, samalla tajusin, että siitä alkaa pitkä prosessi surun läpikäymiseen.

Täydellinen omana itsenään

Ennen synnytystä Emmi sai paniikkikohtauksia ja oksensi rajusti. 

– Minua ahdisti niin paljon, että olisin halunnut jonkinlaisen kokovartaloravistelun. Pelottavinta oli se, kun istuin yksin omien ajatusteni kanssa.

Kätilö sanoi Emmille, ettei hänen pidä hämmästyä, jos vauvasta synnyttyään kuuluisi itkun ääntä. Se olisi kuulemma vain refleksi.

Käynnistetty synnytys tapahtui raskausviikolla 22 ja kesti lähes kuusi tuntia. Se otti lujille. Kun kaikki oli ohi, itkua ei kuulunut.

Vauva sai nimekseen Mateo. Hän syntyi huhtikuun kahdeksantena päivänä 2023.

Etukäteen Emmiä jännitti nähdä Mateo-vauva, koska hän tiesi, että vauva olisi ulkoisesti erinäköinen kuin terve lapsi. Mutta, kun Emmi sai Mateon syliin, hän oli itse rauhallisuus.

– Vauva ei näyttänyt normaalilta. Silti jostain syvältä kumpusi tunne, että siinä hän nyt on. Hän, jota olen kantanut. Juuri niin täydellisenä omana itsenään kuin hän on.

Emmi kysyi kätilöltä, saisivatko he nähdä vauvan ilman kapaloa.

– Siihen kätilö vastasi, että totta kai, hänhän on teidän lapsenne. Kommentti meni jotenkin syvälle sieluun. Se on jäänyt mieleen.

Kotona iski jälkipaniikki

Emmi ja lapsen isä jäivät pitkäksi aikaa synnytyssaliin. He juttelivat ja pitelivät Mateo-vauvaansa sylissä. Ottivat kuvia.

– Olimme siinä vaiheessa molemmat henkisesti täysin loppu. Ehkä shokissakin.

Kotiin päästyään Emmille tuli jälkipaniikki kaikesta. Hän mietti, eikö mitään muuta tietä olisi voinut olla kuin tämä. Se oli suruprosessin alkua.

Ensimmäiset kuukaudet vauvan synnytyksen jälkeen ovat sumun peitossa. Emmi ei muista noista ajoista oikein mitään. Kolmen lapsen arki ja työt pitivät hänet kuitenkin aktiivisena. 

Kun hautajaisista oli kulunut vähän aikaa, Emmi ja vauvan isä kävivät läpi koko skaalan geenitestejä. Mistään ei löydetty vikaa tai selityksiä tapahtuneelle: kaikki kromosomit olivat normaalit. Myöskään patologin lausunnosta ei ilmennyt syytä.

– Lääkärit eivät osanneet selittää, miksi meidän vauvamme oli monivammainen tai mikseivät vammat näkyneet tutkimuksissa ennen raskausviikkoa 20. Monta asiaa oli pielessä samaan aikaan. Kaikki jää todennäköisesti mysteeriksi.

Mielen puolustusmekanismi suojeli

Emmi yritti antaa itselleen luvan tuntea kipua. Hän antoi kyynelten tulla, mikä ei ollut hänen tapaistaan.

Traaginen ja raskas kokemus kävi mielenterveyden päälle. Tuska oli ja pysyi Emmin joka solussa. Se piti tiukassa otteessaan.

Lääkäri sanoi, ettei Emmi olisi voinut tehdä mitään paremmin raskautensa aikana. Eikä hän myöskään olisi voinut vaikuttaa tapahtuneeseen.

– Se helpotti vähän, mutta kyllä tämä kipeä kokemus jäi silti alitajuntaan vaivaamaan.

Emmi yritti itseään suojellakseen pistää Mateo-vauvan kuoleman taka-alalle. Hän panttasi suruprosessiaan. Se oli olemassa, mutta siihen ei saanut vielä koskea.

– Kukaan ystävistäni tai läheisistäni ei saanut puhua Mateosta. Kielsin heitä mainitsemastakaan koko asiaa. Koska en kyennyt käsittämään tapahtunutta, en pystynyt puhumaan siitä muiden kanssa.

Kuolemaa seurasi muutoksen tarve

Toimeliaana ihmisenä Emmi ei voinut jäädä tuleen makaamaan. Hän otti ja lähti lasten ja puolisonsa kanssa neljäksi kuukaudeksi Espanjan lämpöön. Oli hyvä päästä muualle. Töitä hän pystyi tekemään etänäkin. Päässä kuitenkin pyöri paljon asioita. Elämä ei ollut enää entisensä – eikä Emmikään.

Syksyllä Emmi keskittyi korkeakouluopintoihinsa ja päätti lopettaa kymmenen vuotta kestäneen yritystoimintansa ja perustaa sen tilalle uuden bisneksen. Hän piti itsensä jatkuvasti kiireisenä. Sitten suhde Mateo-vauvan isän kanssa alkoi rakoilla. 

– Minulle tuli muutoksen tarve Mateon kuolemasta. Se muutti niin paljon omaa minää ja sitä, miten katson nyt maailmaa.

Lopulta Emmi tuli siihen päätökseen, että halusi erota puolisostaan. Iso asunto meni myyntiin. Emmi ja lapset muuttivat pienempään keskenään.

– Minun pitää saada olla omassa rauhassa. En ole vielä ehtinyt surra enkä käydä läpi raastavaa menetystä. Enkä tiedä kauanko se kestää.

Emmi ei halunnut luopua tuskasta, koska se tuntui olevan kuin side Mateo-vauvaan.

Elämän merkityksellisyys

Kela on myöntänyt Emmille kolmen vuoden tuetun psykoterapian. Pari sessiota on jo käyty. Kun terapeutti ensimmäisellä käynnillä kysyi, että mistä he alkaisivat keskustella, meni Emmi aluksi lukkoon.

– Luulin, että tulisi hirveä puhetulva, mutta minun olikin vaikea mennä aiheeseen. Kipeä haava piti aukaista jälleen. Terapian jälkeen olin aivan puhki.

Emmin elämässä on aika ennen ja jälkeen menetyksen. Hänellä on neljä lasta, joista Mateo on enkelivauva. Enempää lapsia hän ei halua.

– Tällainen suru on sellaista, että se muuttaa elämää ja ihmistä. Ajatukset, arvomaailma ja identiteetti menevät uusiksi. Elämä saa aivan toisenlaisen merkityksen. Kaikki pienimmätkin asiat näyttäytyvät ihan eri tavalla.

– Tämä poika teki jotain suurta ja lähtemätöntä, vaikka ei koskaan saanutkaan mahdollisuutta elämään. Hänellä oli tarkoitus ja siinä on merkityksellisyyttä.

Nyt Emmin elämään on tullut takaisin toivoa ja valoa. Uusia yrityksiä ja uusi kattoterassikoti.

– On alkanut pikkuhiljaa tuntua siltä, että tästä pääsee yli. Meidän ihmisten merkityksellisyys ei ole siitä ajasta kiinni, jonka saamme täällä viettää, vaan siitä mitä teemme tai aikaansaamme kyseisessä ajassa.

Rita ja hänen avopuolisonsa Jaakob Rissanen, 23, ovat suosittuja vaikuttajia, joiden elämää useat kymmenet tuhannet ihmiset seuraavat somessa. Ensisilmäyksellä ei tulisi mieleenkään, että vain kuusi vuotta sitten Rita oli huumekoukussa ja elämässään vailla suuntaa.

Päihdekierre ja hatkareissuja

Yläkoulussa Rita alkoi viihtyä päihteistä kiinnostuneiden kaverien seurassa. Välitunneilla poltettiin tupakkaa ja viikonloppuisin yritettiin etsiä hakijaa viinoille.

– Olen aina ollut yllytyshullu. Minut oli helppo saada mukaan tuollaiseen, Rita muistelee.

Yhdeksänlapsisen lestadiolaisperheen katraan toisiksi vanhin ei löytänytkään uskoa itsestään. Se aiheutti ristiriitaisia tunteita. Kotona meikkaaminen oli kielletty, joten Rita pesi ripsivärit pois matkalla koulusta kotiin.

Yläkoulussa Rita alkoi huomata mielenterveyteen liittyviä haasteita. Välitunneilla poltettiin tupakkaa ja kiinnostus päihteitä kohtaan kasvoi.

Kun Rita muutti 16-vuotiaana pienestä maalaiskunnasta Kuopioon opiskelemaan merkonomiksi, lähti päihteiden käyttö hiljalleen käsistä. Pilven polttamisesta siirryttiin vahvempiin huumeisiin, mistä seurasi hyvin pian sijoitus päihdekuntoutuslaitokseen. Sieltä Rita karkasi yhteensä kolme kertaa.

Karkumatkoillaan Rita yöpyi milloin missäkin, eikä syönyt juuri mitään.

Viimeinen hatkareissu päättyi tuntemattoman ilmoitukseen, sillä huolestuneet vanhemmat olivat antaneet luvan julkaista Ritan kuvan somessa lapsensa löytämiseksi.

Kun äiti saapui hakemaan Ritan, hän kiipesi äitinsä kyytiin vastustelematta.

”Tiesin, että on lopetettava tai sekoan”

Taistelu irti päihteistä alkoi, kun Rita alkoi puolentoista vuoden huumeidenkäytön jälkeen saada vaikeita psykoosikohtauksia.

– Tiesin, että nyt on lopetettava tai sekoan.

Vanhemmat ja Jaakob tukivat Ritaa ja pysyttelivät tämän lähellä.

– Yritin työntää läheisiä syrjään, mutta olen onnellinen he jaksoivat seistä vierelläni vaikeina hetkinä.

Suhde Jaakobiin alkoi lopettamispäätöksen myötä syventyä. He alkoivat seurustella ja muuttivat yhdessä Joensuuhun, josta Rita oli saanut opiskelupaikan ravintola-alan koulutusohjelmasta.

Esikoisen odotus sinetöi päätöksen uudesta elämästä

Huojennus oli luettavissa Ritan vanhempien kasvoilta, kun he kuulivat, että Rita ja Jaakob odottivat esikoistaan vasta 19-vuotiaina.

Aina nuorten, etenkään entisen päihdeongelmaisen, lapsen saamiseen ei suhtauduttaisi yhtä iloisesti, mutta vanhemmat ehkä tunsivat tyttärensä niin hyvin, että arvasivat asian olevan suunta parempaan.

Rita oli aina nauttinut siitä, että hänellä oli paljon pienempiä sisaruksia. Pienten lasten kanssa oleminen oli hänelle tuttua ja turvallista. Haave omasta suurperheestä eli vahvana.

Raskauden myötä Rita olikin viimein täysin vakuuttunut siitä, ettei paluuta entiseen enää olisi. Lapsen hyvinvointi oli kaikista tärkeintä.

Painajaisia retkahduksista odotusaikana

Neuvolassa Ritan ensimmäistä raskautta seurattiin tehostetusti muun muassa huumetestien avulla.

– Näin painajaisia retkahduksista. Huumeisiin tarttuminen olisi kuitenkin ollut viimeinen teko, joka olisi tullut mieleen. Olin saanut elämäni kuntoon, ja iloitsin täysillä kaikesta.

Raskausoireetkaan eivät piinanneet Ritaa. Hän iloitsi ja ihmetteli sisällään kypsyvää uutta elämää Jaakob rinnallaan.

– Raskaus oli itsensä parantamisen aikaa. Halusin olla paljon myös yksin ja käsitellä rauhassa niitä asioita, jotka olivat menneisyydestäni jääneet vaivaamaan. Oli hyväksyttävä se, että en saanut mennyttä tekemättömäksi.

Pariskunta asettui omaan kotiin Pohjois-Karjalan pieneen kuntaan, kun esikoisen laskettu aika alkoi lähestyä.

Vauva-arjen helppous yllätti Ritan: esikoinen Iisak nukkui ja söi hyvin.

– Meillä on ystäväpiirissä paljon nuoria vanhempia, joten emme tunteneet olevamme millään lailla poikkeuksellisia.

Vauvanhoito jaettiin tasapuolisesti vanhempien kesken. Jaakob antoi pullosta Ritan pumppaamaa rintamaitoa, jotta Ritakin sai levätä öisin.

Pian Rita oli uudestaan raskaana ja alkoi odottaa perheen kuopusta. Toisessa raskaudessa erityiselle seurannalle ei enää nähty syytä.

Pian perheessä oli kaksi pientä lasta, kun Bruno-kuopus saapui maailmaan.

Häpeästä pyristelyä

Kun lapset tulivat leikki-ikään, Rita alkoi pohtia, että haluaisi valaa uskoa niihin nuoriin ja vanhempiin, joiden perheissä huumeriippuvuus on aiheuttanut tuskaa ja huolta.

– Häpesin ja kaduin aiemmin taustaani, enkä halunnut puhua siitä puolitutuille leikkipuistoissa.

Kesällä 2024 Rita päätti, että kertoisi Helsingin Sanomille huumenuoruudestaan ja siitä, miten hän pääsi lopulta päihteistä eroon.

– Nyt vanhempana ymmärrän, miten hirveää huolta olen omille vanhemmilleni aiheuttanut. Olen kiitollinen siitä, että he eivät katkaisseet välejä minuun.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Rita piironen (@ritapiiii) jakama julkaisu

Haastattelun myötä Rita sai paljon yhteydenottoja etenkin muilta nuorilta äideiltä, joiden tausta on samanlainen kuin hänen.

– Toivon, että voin avoimuudellani hälventää käsitystä siitä, että olisimme huonompia ihmisinä tai äiteinä. Huumemenneisyyden ei tarvitse määrittää elämää, ja siitä pitää myös ajan kuluessa päästää irti kokonaan.

Haaveissa suurperhe

Parisuhde Jaakobin kanssa on lasten lisäksi tärkeä kulmakivi Ritan elämässä. Pariskunta tekee yhdessä sometöitä, kun lapset on aamulla saatu päiväkotiin.

– Nautimme ihan tavallisesta arjesta yhdessä. Se on aivan parasta. Kesät teemme tiiviisti töitä kahvilassamme, joka suljetaan aina talven ajaksi.

Töiden lisäksi Rita treenaa kuntosalilla päivittäin ja haaveilee fitness-kisoihin osallistumisesta.

Myös toive uudesta raskaudesta tai mielellään useammasta elää Ritan mielessä. Ritan mielestä sopiva lapsiluku olisi neljä tai viisi lasta.

– Olemme puhuneet, että olisi hienoa, jos lapsiluku olisi täynnä ennen kuin täytämme 30 vuotta.

Korjaus: Jaakob Rissanen on Ritan avopuoliso, ei aviopuoliso. 28. lokakuuta 2024

Vielä vuoden alussa hän oli varautunut yhdeksän kuukauden ahdinkoon.

– Tein vasta alkuvuonna päätöksen siitä, että voisin olla raskaana. Pidin raskautta ennen äärimmäisen naisellisena tilana, mikä tuntui epämukavalta ajatukselta. Siksi olin ollut vahvasti sitä mieltä, ettei raskaus olisi luonnollinen asia sukupuoli-identiteetilleni tai -kokemukselleni, muunsukupuolinen Veera kuvailee.

Perheen pian 2-vuotiaan esikoisen synnytti hänen vaimonsa.

”Huonoina päivinä itkin, etten ole enää minä”

Oman kehon ja identiteetin voi kokea monella tavalla. Veeralle tietynlainen keho on aina vahvistanut niin urheilu- kuin sukupuoli-identiteettiä.

– Olen kokenut oloni hyväksi urheilullisessa kehossa, missä ei ole pyöreyttä esimerkiksi rinnoissa tai lantiossa, mitä pidetään edelleen naiselle ominaisina piirteinä.

Yksi raskaudessa erityisen vaikealta tuntunut asia olikin nimenomaan ajatus muutoksista omassa vartalossa.

– Pelkäsin miltä raskauden myötä muuttuva keho tuntuu. Huonoina päivinä itkinkin sitä, etten ole enää minä. Ajattelin, että olen heittänyt hukkaan kaiken identiteettini eteen tekemäni työn.

Ennen ennen raskaaksi tulemista Veeraa pelotti myös se, miten hänet nähtäisiin yhteiskunnassa. Hän ei ole äiti vaan vanhempi, joten raskauden tuoma muutos identiteettiin muiden silmissä mietitytti.

– Aloin tutustua identiteettiini kunnolla tiedon ja terapian avulla. Se auttoi ymmärtämään, että kovinkaan moni meistä ei sovi yhteiskunnan tarjoamiin määritelmiin – jos edes kukaan.

Itsensä hyväksyminen ja omien ajatusten selvittäminen olivat Veeralle isoja askeleita.

– Ymmärsin, että voin olla minä, vaikka olisin raskaana. Kliseisesti minua ei enää haitannut, mitä muut ajattelevat minusta, kun hyväksyin itseni.

Synnytyksen jälkeinen masennus herätti huomioimaan oman hyvinvoinnin

Esikoisensa vauvavuonna Veera sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Siihen johti moni asia, mutta vahvimpana syynä oli kamppailu vanhemmuuden identiteetistä.

– Koin itseni näkymättömäksi, kun minua ei pidetty tai validoitu vanhempana.

Pohjakosketus kuitenkin pakotti näkemään itsensä tarkasti.

– Synnytyksen jälkeinen masennus oli viimeinen herätys siihen, että aloin huomioida oman henkisen hyvinvointini.

Ennen omaa raskauttaan Veera pelkäsi masentuvansa uudestaan. Alkuraskaus kehon muutoksineen olikin Veeralle vaikeaa aikaa. Eniten häntä haastoi kova väsymys, jonka takia liikunta kävi lähes mahdottomaksi.

Vaikeuksien ansiosta kokonaisvaltainen hyvinvointi kuitenkin sai Veeran elämässä täysin uudenlaisen roolin.

Urheilijana hän on tottunut huoltamaan itseään fyysisesti, mutta raskausaikana Veera on muistanut myös henkisen puolen. Ennen hän nautti fysioterapiassa ja hieronnassa kunnon runnomisesta, mutta tällä hetkellä hän pitää erityisesti hermostoon keskittyvästä, vyöhyketerapeuttisesta ja hellästä kosketuksesta. Taaperon vanhempana myöskään levon merkitystä ei voi liikaa korostaa.

– Olen kiitollinen raskaudelle siitä, että olen oppinut keskittymään tasapainoon ja mielenlaatuun. Huomaan paremmin rajojen ylityksen, ja olen herkempi suojelemaan itseäni ja sisälläni kasvavaa lasta. Enää minua ei yhtään haittaa valita tietyissä tilanteissa itseäni.

Kehon ja liikkumistottumusten muutoksia

Veera on pystynyt katsomaan kehoaan raskaana ihaillen ja empaattisesti – odotusaika ei ole ollut missään nimessä niin vaikeaa kuin hänen pahimmissa peloissaan. Veera on ymmärtänyt, ettei kehon visuaalisuus muuta hänen identiteettiään.

– On ollut uskomattoman hyvä olo, vaikka raskaus on tuonut ison vatsan ja rinnat sekä nestettä ja rasvaa paikkoihin, joihin en niitä haluaisi. Tämä ei liity lainkaan kauneusihanteisiin vaan siihen, että kaikki naisellisuus on aiemmin herättänyt minussa dysforiaa ja ahdistusta.

Veera huomauttaa puhuvansa vain omista kokemuksistaan, sillä trans-ihmisyyden alla on monenlaista identifioitumista, ja toisilla on erilainen tarve esimerkiksi muokata kehoaan.

Hän toivoo, ettei kukaan vertaisi itseään muihin raskaana oleviin esimerkiksi liikunnan suhteen. Vaikka Veera itse liikkuu viimeisen raskauskolmanneksen lopulla paljon, on hänkin joutunut muuttamaan tottumuksiaan paljon.

– Minun on pitänyt hyväksyä raskausaikana luonteeni muuttuminen ja se, etten treenaa nyt samoin kuin ennen. Crossfitissä sekä voima- ja kestävyysharjoittelussa hakeuduin aina epämukavuuden piiriin, mutta nyt näen hyödyt erilaisessa liikkumisessa. Kuuntelen kehoani ja pyrin pysähtymään taaperoarjessa aina, kun voin, Veera selventää.

Kehorauhaakin Veera haluaisi kaikille. Hän tietää, kuinka paljon vapaammin kehoja kommentoidaan raskaana. Veera on itse saanut kuulla kommentteja vatsansa pienestä koosta, mikä ehkä tarkoitetaan kohteliaisuudeksi, mutta on tuntunut epämukavalta.

– Esikoisemme syntyi keskosena vain raskausviikolla 32, joten nyt kommentit minun vatsani pienestä koosta aiheuttivat alussa huolta. Jännitin kasvukäyriä alkuun joka neuvolakäynnillä.

”Puolisonkin rooli on vaikea”

Lähestyvään synnytykseen Veera valmistautuu erilaisin mielikuvaharjoituksin ja vaimon sekä doulan avulla. Veera kertoo aviopuolisonsa jännittävän synnytystä nyt häntä enemmän, aivan kuten roolit olivat viimeksikin – toisen synnytys on jännittänyt omaa enemmän.

– Minä kellun tällaisessa odottavaisessa euforiassa ja vaimoni jännittää, miten voi olla mahdollisimman hyvin tukena. Puolisonkin rooli on vaikea, koska on ikävä nähdä rakkaansa epämukavassa ja ehkä tosi kivuliaassakin tilassa ilman, että pystyy tarjoamaan ratkaisuja, Veera kertoo.

Raskaus on herättänyt Veeran näkemään vanhemmuuden moninaisuuden entistäkin laajemmin. Oman kokemuksensa ansiosta hän ymmärtää myös ei-synnyttäneitä vanhempia, ja haluaa osoittaa heille tukensa.

– Vanhemmuuden määritelmä on edelleen kapea, vaikka yksilöllisyyden ymmärtäminen on onneksi pidemmällä. Tuntuu, että niin isien kuin esimerkiksi miesparien, itsellisten ja polyamoristen vanhempien tai adoptioperheiden äänet ovat tosi hiljaisia, vaikka niin moni poikkeaa vanhemmuuden kapeasta määritelmästä, Veera harmittelee.

Yhteiskunnan rakenteet eivät ole vielä vanhemmuuden moninaisuuden tasolla

Muunsukupuolisena Veera on kokenut raskauden ikävänä puolena yhteiskunnan tasolla sen, että odotuksen myötä hänet on alettu näkemään vahvemmin äitinä eikä vanhempana. Vaikka tilanteet ovat aiheuttaneet epämukavuutta, on Veera halunnut puuttua niihin.

– Minulla ei ole tarvetta suuttua tai loukkaantua vääristä termeistä, jos niillä ei tarkoiteta pahaa. Ohjaan lempeästi siihen, että äidin sijaan voi käyttää esimerkiksi sanaa raskaana oleva tai synnyttävä vanhempi. Me kaikki oletamme jotain, mutta se ratkaisee, miten kohtelemme muita.

Herättyään vertaistuen vähäiseen määrään, päätti Veera ryhtyä toimeen. Hän päätti yhdessä tuttavansa kanssa luoda vanhemmuuden moninaisuuden tunnistavan ja tukevan yhteisön Huomisen huoltajat. Keskusteluryhmä on Telegram-viestintäsovelluksessa, ja siihen pääsee liittymään pyytämällä viestillä linkin Veeran Instagramista.

Moni vähemmistön edustaja valitsee hiljaa olemisen, koska ei halua tai jaksa taistella ennakkoluuloja, huonoa kohtelua tai vihaa vastaan. Veera haluaa kuitenkin vaikuttaa maailman yhdenvertaistamiseen erityisesti lasten takia.

– Olen päättänyt kertoa avoimesti tilanteestani tarjotakseni muille sen representaation ja vertaistuen, jota itselläni ei ollut nuorena.

Vauvaa hoidettiin sairaalassa kuten tavallista keskosta. Noin kuukauden kuluttua syntymästä Aavan kotiutuminen alkoi lähestyä, mutta ennen kotiutumisluvan antamista Aavalle suoritettiin vielä muutama rutiinitesti.

Synnynnäinen nefroosi. Diagnoosi alkoi valjeta lääkärille nopeasti, kun hän tarkisti Aavan virtsatestien tulokset. Tanja nosti kädet kasvoilleen. Lähihoitajana hän ymmärsi heti, että tilanne oli vakava.

– Ensimmäinen mieleeni noussut sana oli elinsiirto.

Aavan munuaisista puuttui kalvo, joka estää munuaisia päästämästä elintärkeitä asioita pois elimistöstä. Aavan pissan mukana poistui monenlaista korvaamatonta punasoluista lähtien.

”Teki pahaa seurata sivusta”

Uutisen saatuaan Tanja ja hänen miehensä viettivät vuorotellen aikaa Aavan luona sairaalassa, sillä kotiutumista oli päätetty toistaiseksi siirtää.

Aavan suoneen tiputettiin korvaavia, elintärkeitä aineita, joita hänen elimistöstään poistui jatkuvasti. Maidonkorvikkeeseen oli lisätty erityisen paljon proteiinia.

– Aavalle annettiin paljon pistoksia ja otettiin näytteitä. Vaikka ne olivat tärkeitä, teki pahaa seurata sivusta asioita, jotka ovat pienelle lapselle ikäviä.

Lopulta koitti heinäkuu, jolloin Aava pääsi viimein kotiin – tosin infuusion eli tiputuksen oli jatkuttava edelleen. Kotisairaanhoitajat kävivät päivittäin laittamassa Aavalle tipan iltaisin ja poistamassa sen öisin.

– Kun katson kameran rullaa siltä ajalta, näyttävät nuo hetket aivan tavalliselta, suloiselta lapsiperhe-elämältä. Kuvissa näkyi ihana, hymyilevä vauva, vaikka paljon huolta ja pelkoa oli silloin elämässämme.

Tanja tunsi häpeää siitä, että hänen ja hänen miehensä geenit olivat saaneet aikaan Aavan sairauden. Geenialttius oli kuitenkin valjennut heille vasta, kun sitä Aavan vuoksi selvitettiin.

Silti ajatus vaivasi Tanjaa.

– Lapsi, joka muuten oli kaunis ja täydellinen, joutui kantamaan kauheaa sairautta vuoksemme.

Kuka antaisi Aavalle munuaisen?

Ennen kuin elinsiirto olisi mahdollista tehdä, Aavan paino oli saatava nousemaan kymmeneen kiloon. Avuksi otettiin nenämahaletku, joka vaihtui lopulta oksentelun seurauksena PEG-nappiin eli vatsanpeitteiden läpi vietävään syöttöletkuun.

Samaan aikaan, kun Aavan painon odotettiin nousevan, kehotettiin vanhempia pohtimaan, olisiko heistä jompikumpi halukas luovuttamaan hänelle munuaisen. Muita vaihtoehtoja olivat munuaisen saaminen tuntemattomalta elävältä luovuttajalta tai vainajalta.

Vanhemmille oli selvää, että toinen heistä lahjoittaisi munuaisensa Aavalle. Lopulta pari päätyi siihen, että luovuttaja olisi Tanja.

”Tiedäthän, että voit perua?”

Toimenpidehuoneen valot häikäisivät Tanjaa, kun lääkärit ja hoitajat valmistelivat häntä Meilahden kolmiosairaalassa operaatiota varten.

Samalla Uuden lastensairaalan puolella kävi lähes vastaava tohina. Kuukautta aiemmin noin 1,5-vuotiaan Aavan omat munuaiset oli poistettu, jotta äidin luovuttamalle munuaiselle olisi tilaa. Aavaa valmisteltiin isoa leikkausta varten.

Edellisenä iltana Tanja oli suukottanut Aavaa, ennen kuin lapsi jäi isänsä kanssa sairaalaan. Ilta ennen leikkauksen alkamista oli Tanjalle kaikista vaikein.

– Olin tottunut pitämään Aavan asioista huolta. Äidin lisäksi koin itseni hänen asianajajakseen ja sairaanhoitajakseen, joka pitäisi viimeiseen asti Aavan puolta. Oli pelottavaa luovuttaa ohjakset toviksi pois.

Kun Tanja makasi operaatiohuoneessa odottamassa leikkauksen alkamista, lääkäri kumartui Tanjan puoleen.

– Tiedäthän, että voit vielä perua, hän sanoi minulle. Totesin tietäväni operaation riskit, mutta silloin en enää epäröinyt hetkeäkään. Ennen nukutukseen vaipumista hymyilin – pian kaikki helpottaisi.

Syömisongelmat tuntuvat pieneltä murheelta

Herättyään Tanja odotti kuumeisesti tietoa siitä, miten operaatio Lastensairaalan puolella sujui. Lopulta, kun leikkaus oli ohi ja Tanjan tilanne salli, hänet kuljetettiin pyörätuolissa katsomaan Aavaa. Oli isänpäivä. Tanjan miehen lisäksi myös isovanhemmat olivat tulleet paikalle.

– Tilasimme Woltilla ruokaa ja juhlimme onnistuneita leikkauksia, vaikka edessä oli vielä pitkä ja kivulias toipuminen.

Kaikista lukuisista elinsiirtoon liittyvistä riskeistä huolimatta Aava alkoi toipua hyvin, vaikka hänen tulikin alkuun suuren leikkaushaavan vuoksi viettää aikaa vain makuuasennossa.

Kun Aava lopulta sai nousta seisomaan fysioterapeuttien tuella, hän lähti hyvin pian myös kävelemään. Sitä ei ollut tapahtunut lainkaan ennen elinsiirtoa.

– Oli huikeaa huomata, miten eri tavalla Aava jaksoi tehdä asioita ja miten positiivisesti laboratoriotulokset alkoivat kehittyä.

Tulevaisuudessa Aava tarvitsee vielä uuden elinsiirron

Tänä päivänä Aava on reilu kaksivuotias, touhukas taapero. Toiveena on edelleen, että Aava saisi painoa lisää, mutta hän vielä harjoittelee syömistä.

– Monissa perheissä syömisongelmat varmasti stressaisivat, mutta tällä hetkellä ne tuntuvat pikkujutuilta kaiken kokemamme rinnalla.

Molemmilla, sekä äidillä että tyttärellä, on terveydenhuollossa elinsiirron vuoksi elinikäisiä kontrollikäyntejä. Aava tarvitsee myös hyljinnänestolääkitystä. Se on asia, jonka kanssa Tanja yrittää päästä sinuiksi.

– Kun annoin ensimmäisen kerran lääkkeen Aavalle elinsiirtoa edeltävänä päivänä, hoitaja kehotti laittamaan hansikkaat käteen. Ihmettelin, miksi. Hän totesi, että lääke on karsinogeeninen.

Tanja purskahti itkuun katsoessaan pientä lastaan. Hän tulisi jatkossa antamaan Aavalle lääkettä kolme kertaa päivässä.

– Se tuntui Aavan kannalta järjettömän epäreilulta.

Hyljinnänestolääkitykseen liittyy lukuisia sivuvaikutuksia. Aava kuitenkin on toistaiseksi vaikuttanut sietävän niitä hyvin.

Tällä hetkellä Aava viettää päivisin rauhallista kotieloa äidin ja silloin tällöin myös isovanhempiensa hoidossa. Isosisko on voinut aloittaa esikoulun, sillä Aavan ei lääkäreiden mukaan pitäisi enää olla erityisen altis infektioille.

Kotona maalla Aava hoivaa pupuja, koiria ja muita pihapiirin lemmikkejä.

Tanjalle se, että he voivat viimein viettää aikaa perheenä yhdessä, on parhainta kaikesta. Puuttuva munuainen nousee Tanjalle mieleen lähinnä silloin, jos hänelle tarjotaan aikuisten illanvietossa alkoholia. Sitä hänen on lupa juoda vain hyvin maltillisesti.

On monen tekijän summa, kuinka pitkään Aava pärjää äidiltään saamalla munuaisella. Parhaimmassa tapauksessa se voi kestää 20–30 vuotta, jonka jälkeen Aava tarvitsee uuden elinsiirron.

– Kellekään meistä ei ole annettu lupausta ikuisesta elämästä. Olen onnellinen, että sain antaa Aavalle elämän vielä toisen kerran. Se tekee onnelliseksi.

Karhunen piti tipattoman tammikuun vuonna 2023. Siitä tulikin tipaton vuosi, eikä korkki ole sen jälkeen enää auennut.

– En enää himoitse alkoholia, Anna kertoo.

Wine mom rentoutuu ja pakenee viinin voimin

Lopettamiseen ajoi sen tunnustaminen, että alkoholista oli muodostunut riippuvuus. Usein illat kuluivat tissutellessa. Juominen vaikutti jaksamiseen. Hermot olivat kireällä, aamut olivat tahmeita.

– Alkoholinkäytön seuraukset kantavat pitkälle, jopa pari viikkoa. Tunsin saavani siitä myös masennusoireita, varsinkin loppuvaiheissa ennen kuin lopetin. Pyrin kuitenkin olemaan hyvä äiti, en ollut humaltuneena lasten seurassa, Karhunen kuvailee.

Hänestä oli tullut wine mom, viiniäiti. Erityisesti somessa tutuksi tullut win mom -ilmiö on syntynyt Yhdysvalloissa. Sen kuvastossa ylemmän keskiluokan äiti rentoutuu ja pakenee tylsyyttä viiniä lipittämällä.

Wine mom -ilmiöstä ja omasta matkastaan raittiiksi Karhunen kertoo tuoreessa kirjassaan Juomishäiriö (Kosmos 2024).

Raittiina löytyi uusi persoona

Anna Karhusen ongelmaa ei aavistanut kukaan, sillä puitteet olivat kunnossa: työ media-alalla, ihana puoliso, mukava koti. Häpeä sai salailemaan juomisen määrää, joka kasvoi koko ajan.

Lähtiessään ulos kavereiden kanssa hänen oli otettava pohjat jo kotona. Puolison kanssa viini-iltoina hän tajusi juovansa enemmän kuin 190 senttinen mies. Ginipullo oli piilossa keittiötarvikkeiden joukossa.

– Tiesin, että juon enemmän kuin on terveellistä. Mutta ensin oli mahdoton ajatus lopettaa. Mitä elämä olisi ilman varaventtiiliä äitiyteen?

Karhusen ajatukset kuitenkin muuttuivat, kun hän alkoi seurata podcasteja ja sosiaalisen median tilejä, joissa kerrottiin raittiudesta.

Silti lopettaminen oli todella pelottavaa. Hän pelkäsi vieroitusoireita, mutta niitä ei ilmaantunut. Päinvastoin jo muutamassa viikossa hänen olonsa parani. Voimat palasivat. Hän alkoi myös priorisoida aidon levon ja liikkumisen: ne ovat työkaluja ennakoida ja varmistaa voimavarojen riittäminen.

– Juominen oli usein tilanteen korjailua, Karhunen selittää.

Ensimmäinen puoli vuotta ilman alkoholia oli haastavaa totuttelua. Piti keksiä uusia tapoja rentoutua. Karhunen joutui myös harjoittelemaan sosiaalisia tilanteita uudestaan ja jopa etsimään identiteettiään.

– Otin selvää, millainen tyyppi olen ja mistä tykkään. Luulin, että nautin sosiaalisesta hälystä, mutta olen itse asiassa erakompi ihminen. Oli myös vaikeaa, kun raittiina jotkut ihmiset määrittelivät minut entisen persoonani mukaan.  

Tuttavapiiri ei suhtautunut muutokseen mutkattomasti

Nyt Anna Karhusella on takana jo yli 600 päivää ilman promilleja. Puolisokin lopetti juomisen, koska sai positiivista esimerkkiä vaimonsa hyvästä voinnista.

– Sillä oli äärimmäinen vaikutus, että puolisosta sai tukea. Kuinka vaikeaa olisi ollut, jos kotona olisi aina ollut alkoholia saatavilla. Tämä on ollut meitä lähentävä tekijä, on ihanaa jakaa raitista elämää.

Karhusen tuttavapiirissä raittiutta ei kuitenkaan otettu mutkattomasti vastaan. Esimerkiksi keväällä 2023 hänelle kommentoitiin, että kesällähän sinä voit taas juoda, kun nyt olet todistanut pystyväsi olemaan juomatta.

– Moni ajattelee, että pitäisi pystyä palaamaan alkoholin.

Samaa ei kuitenkaan ajatella tupakan kohdalla.

– Ei kukaan sano lopettaneelle, että voit yhden ottaa silloin tällöin, poltella vaikka saunaa lämmittäessä. Minulta on kysytty, aionko aloittaa uudestaan ja olla kohtuukäyttäjä. Jos tupakoivalta kysyisi samaa, se olisi hassua, hän vertaa.

Häiriö toisten juomiselle

”Kukaan ei halua olla häiriöksi juomiselle, juomishäiriö”, Anna Karhusen kirjassa todetaan. Tämä oivaltava sanaleikki kertoo siitä, että suomalaisessa kulttuurissa voi olla vaikea olla raitis.  

Karhunenkin alkuun vältteli tilanteita, joissa kului alkoholia.

– Mietin, että häiritsen siellä. Ihmiset haluavat rentoutua ja ottaa kuppia.

Yleensä esimerkiksi juhlissa tarjoilut määrittyvät sillä oletuksella, että alkoholi maistuu.

– Radikaali ajatus olisikin bileet ilman alkoholia. Ne ottaisivat pullot mukaan, joiden on pakko juoda.

Vertaistuki tutkitusti paras

Jos oma alkoholinkäyttö häiritsee, Anna Karhunen neuvoo välttämään heti radikaalia muutosta. Tipaton kuukausi voi olla kevyempi startti kuin päättää sulkea korkki pysyvästi.

– Välttämättä ongelmasta ei tarvitse edes puhua kellekään, mutta ole rehellinen itsellesi.

Samalla Karhunen kuitenkin kannustaa etsimään jonkun, jolle puhua, kuten puolison, kaverin tai vaikka somesta vertaishenkilön.

– Vertaistuen ei tarvitse tarkoittaa, että puhutaan syvällisiä ja itketään, vaan että mennään vaikka kävelylle eikä baariin. Tutkitusti vertaistuki on tärkein monelle päihdeongelmasta toipuvalle.

Rehellisyyden esteenä on usein se, että kuvittelee olevansa ainoa ongelman äärellä. Ongelmaa koskeva kuvasto saattaa olla myös erilainen, kuin millaisena ongelma omassa elämässä näyttäytyy. Esimerkiksi tv-sarjoissa näemme vain räikeimpiä alkoholismitapauksia, Karhunen toteaa.

Vanhemmuus ei saa olla syy juomiselle

Jos tuntuu, että alkoholi on pakokeino arjesta ja äitiydestä, se on hälytysmerkki.

– Vanhemmuus ei ole syy juoda.

Syy juomiseen saattaakin liittyä rakenteisiin – siihen, mitkä yhteiskunnalliset paineet asetetaan vanhemmuudelle, naisille ja työelämässä pärjäämiselle. Tärkeä kysymys on myös pohtia, onko tukea riittävästi saatavilla. Karhunen kokee, että vanhemmuus on monille nykyään raskasta. Metatöitä on paljon. Kaikkea haluttaisiin hoitaa täydellisesti: parisuhdetta, työtä ja kotia.

– Siksi on inhimillistä, että nautinto hankitaan jotenkin. Meille markkinoidaan, että nautinto on, kun menestynyt nainen ottaa viinilasin. Mutta sitä ei markkinoida, että juomisesta tulee krapula.

”En jatkuvasti jahtaa jotain olotilaa”

Tutkitusti kuitenkin raittiiden ja harvoin juovien määrä lisääntyy väestössä. Karhunen iloitsee siitä. Hänen mielestään suomalaisesta alkoholikeskustelusta puuttuu kuitenkin ajatus siitä, että olisi ihan myönteistä tauottaa juomistaan ilman, että siihen on jotain pakottavaa syytä, kuten raskaus.

Hän itse etsi ennen pullosta ennen muuta mielenrauhaa ja äärimmäisiä hyvän olon tunteita, joita ei kuitenkaan löytynyt – pullo kun ei sisällä tunteita.

– Minulla on nyt muita työkaluja, nukkuminen ja urheilu. Näistä ei tule mielettömän euforinen olo mutta ei koskaan paha olokaan eikä krapula.

Edelleen elämä on välillä myös hankalaa, mutta alakulon alhot ovat paljon pehmeämpiä kuin viiniäitinä.

– Kun join, oli nousuja ylös ja sitten taas laskuja alas, mutta nyt olen jatkuvasti ylhäällä. Ennen ajattelin elämän olevan todella tylsää niillä, jotka eivät juo, mutta olen tajunnut, että se tylsä on olemista ylhäällä. Se on rauhaa. En jatkuvasti jahtaa jotain olotilaa.

– Minulla oli Englannissa agentti ja suunnitelma, että skippaan Suomen ja valloitan alaa heti sieltä käsin. Koronarajoitusten tultua palasin kuitenkin Suomeen kirjoittamaan kandin etänä, ja tapasin nykyisen kihlattuni. Alkuun olin periksiantamaton unelmieni suhteen, Axel kertoo.

Axel teki kumppanilleen Yasminille selväksi, ettei suostuisi luopumaan unelmistaan, vaan aikoisi katsoa kansainväliset kortit. Pari eli hetken aikaa etäsuhteessa Axelin palattua Lontooseen, kunnes se osoittautui hänelle odotettua vaikeammaksi.

– Kun olin Lontoossa enkä tiennyt milloin näkisimme, en voinut kuin itkeä. Kaikki tuntui niin väärältä. Olin kirjoittanut vuokrasopimuksen ja ostamassa huonekaluja Ikeassa, kun sain tietää eräästä Yasminin terveyslöydöstä, mikä sai minut ihan romuksi. Jätin tavarat käytävälle ja lensin Suomeen samana päivänä.

Uran ja perhe-elämän tasapainottelua

Muutamien vuosien takaisia tapahtumia muistellessaan Axel on tunteikas mutta kiitollinen. Hän iloitsee siitä, millaisten mutkien kautta hän elää nyt perhe-elämää Yasminin kanssa kahden lapsen onnellisina vanhempina.

Uralle on osunut Kristian Harjun rooli Salatuissa Elämissä vuodesta 2021 alkaen, ja viime aikoina eteen on tullut myös toivottuja kansainvälisiä mahdollisuuksia.

– Olen tosi kiitollinen siitä, miten kaikki on mennyt. Perheeni on minulle aina ykkönen, mutta on myös hienoa, että saan tehdä unelmatyötäni ja olen pystynyt sen avulla auttamaan siinä, että Yasminkin elää unelmaansa kotiäitinä, Axel kuvailee.

Viime syksynä Axel näytteli ensimmäisen kansainvälisen roolinsa elokuvassa Dali. Se edellytti pisimmillään viikon poissaoloa perheen luota Suomesta. Dali-elokuvan ollessa vielä jälkituotannossa, on Axel onnistunut saamaan jo toisen kansainvälisen roolin – vieläpä suuremman. Saman elokuvan tuottaja tykästyi hänen työhön ja tarjosi tälle pääroolia elokuvasta, jonka kuvaukset alkavat Englannissa alkuvuonna 2025.

– Kuvaukset kestävät ainakin kuukauden. Englantiin lähtö tulee varmasti olemaan tosi vaikeaa. Vaikka viimeksi viikko oli aika lyhyt aika, oli silti hirveää olla poissa perheen luota.

Erossa oleminen on vaikeaa koko perheelle.

– Esikoinen oireilee välillä tosi paljon, jos olen pidempään töissä. Vaikka haluan ja aion tehdä kansainvälisiäkin töitä, prioriteetit ovat muuttuneet parisuhteen ja isäksi tulemisen myötä, Axel toteaa.

”Näyttelijän työn hyvänä puolena on vaihtelevuus arjessa ja pitkät lomat”

Vaikka näyttelijän työhön liittyy välillä spurtteja, jolloin ollaan kerralla paljon töissä, Axel näkee työssä paljon hyviäkin puolia perhearkea ajatellen.

– Minulla on tosi kivasti aikaa olla kotona perheen kanssa, kun esimerkiksi Salkkareita kuvatessa meillä on viikonloput ja maanantait vapaita. Pyhitän viikonloput perheelle ja arkivapaitakin on. Silloin varsinkin touhutaan jotain superkivaa yhdessä.

Iltoihin tai viikonloppuihin saattaa sisältyä vuorosanojen opettelua tai muita töitä, kuten juontokeikkoja ja sosiaalista mediaa. Axel on kuitenkin halunnut toimia pääsääntöisesti niin, että aloittaa vuorosanojen harjoittelun vasta, kun lapset on saatu nukkumaan. Yöunet jäävät joskus vähäisiksi, jos herätys soi aamuneljältä lähteä kotoa Kaarinasta kuvauksiin Helsinkiin.

– Aikaiset aamut eivät haittaa, kun teen unelmatyötäni. Näyttelijän työn hyvänä puolena on vaihtelevuus arjessa sekä pitkät kesä- ja talvilomat, Axel nostaa.

Lapsen ensireaktio isän näkemiseen televisiossa oli mieleenpainuva

Axelilla ja Yasminilla on 3-vuotias Luca ja toukokuussa 2024 syntynyt Noah-vauva. Esikoinen on tottunut siihen, että isältä pyydetään yhteiskuvia, koska sitä tapahtuu lähes päivittäin.

– Luca ei pidä kuvia outona, vaan on itse asiassa pyytänyt päästä niihin mukaan. Kyselyitä tulee melkein aina, kun käymme kaupassa. Mieleen on jäänyt yksi yllättävä kohtaaminen Hoplopin ahtaassa tunnelissa, mutta en ikinä kieltäydy kuvista fanien kanssa, koska heille mä tätä teen, Axel naurahtaa.

Viihdyttäjäksi itseään aina kuvaillut Axel nauttii ajatuksesta, että voi tarjota ihmisille Salattujen Elämien myötä lähes päivittäin hetken, jolloin voi unohtaa kaiken muun. Perheen omassa kodissa telkkari ei tosin pyöri taustalla lasten hereillä ollessa. Ehkä siksi Lucan ensireaktio isänsä näkemiseen televisiossa oli Axelin mukaan hauska ja mieleenpainuva.

– Lucalla ei ollut hajuakaan siitä, mitä teen työkseni, kunnes hän kerran näki minut telkkarissa isoäitini luona. Hän oli vähän hämillään siitä kuviosta, kun leikimme kohtauksessa pientä perhettä. Kun Tiian ja mun hahmot pussasi, Luca suuttui ja sanoi ”Tiia mene pois!”, Axel nauraa viitaten kollegaansa Tiia Elgiin, jonka myös muu perhe tuntee hyvin.

Axel on pohtinut hieman, miltä tuntuu, kun häntä aletaan tunnistaa lasten kavereiden kesken tai esimerkiksi näiden harrastustoiminnassa. Ainakin toistaiseksi hänellä on kuitenkin pelkästään positiivinen fiilis asiasta, sillä hän näkee itsensä ensisijaisesti Lucan ja Noahin isänä. Kohtaamiset fanien kanssa eivät koskaan ole häirinneet.

Axel kannustaa puhumaan tunteista avoimesti

Oma perhe oli Axelille aina suuri toive. Hän tiesi haluavansa vähintään kaksi lasta ja haaveili nuorena etenkin onnellisesta ydinperheestä, jota ei saanut kokea vanhempiensa erottua hänen ollessaan pieni.

Axel kuvailee välejään vanhempiinsa ja isovanhempiinsa läheisiksi, ja sanoittaa rakkautta kihlattuaan ja lapsiaan kohtaa näkyvästi myös somessa.

– Minulle on luontaista ilmaista tunteet tosi voimakkaasti ja suoraan. Itse asiassa jopa himmaan somessa sellaista kaunopuheisuutta, mitä käytän oikeasti enemmän. Ei ole väliä lähdenkö kauppaan vai viikoksi töihin; käyn aina sanomassa kaikille heipat ja että rakastan heitä. Haluaisin, että lapsillekin tulisi rakkaudenosoitukset joskus selkärangasta, Axel toivoo.

Axel pyrkii levittämään positiivisuutta ja kannustamaan etenkin miehiä puhumaan tunteista. Hänestä tunteiden kertomisesta avoimesti ei ole koskaan mitään haittaa – päinvastoin.

– Minä ainakin haluan, että mitä ikinä käykin, lapset tietävät iskän rakastavan aina ja ikuisesti. Sanoitan rakkauttani paljon Yasminillekin. Varsinkin ison perhepedin laidoilla kaukana toisistamme pidän tärkeänä, ettemme anna etäisyyden välillämme kasvaa, vaan rakkaudentunnustukset kuiskataan aina. Eikä nukkumaan mennä vihaisena, sen opin äidiltä.

Mielekkäistä töistä huolimatta Axel pitää suurinpana saavutuksenaan sitä, kun kotiin palatessa kuulee pienen askelten töpöttävän vastaan.

– Ne ovat niitä suurimpia juttuja, kun lapsi hyppää suoraan syliin ja sanoo ”mul oli ikävä sua, kiva ku sä tulit kotiin, mä rakastan sua” ja antaa halin ja pusun. Kolmevuotias sanoittaa tunteitaan jo niin hienosti. Me kasvatetaan ihan uudenlaista sukupolvea, ja haluan jakaa sitäkin someeni. Juuri nyt koko perheemme elää unelmaa, Axel kiteyttää.

Sara ja Noora Aarnio, 33, ovat lapsesta asti eläneet elämää tiiviisti lähekkäin. Päiväkodissa he leikkivät samassa ryhmässä ja peruskoulussa opiskelivat samalla luokalla, kuten vielä lukiossakin. Niin harrastukset kuin kaveritkin olivat yhteisiä.

Aikuisinakin Saralle ja Nooralle on ollut tärkeää olla mahdollisimman lähellä toista. Noora muutti aina lähelle Saraa – välillä siskoksilla oli jopa samasta kerrostalorapusta asunnot. Poikkeuksen teki vain puolivuotinen, kun Sara asui Mikkelissä.

– Se oli kamalaa. En olisi halunnut olla niin kaukana Noorasta, Sara muistelee.

Identtisiä kaksoissiskoksia on erottanut oikeastaan vain se, että Sara löysi 26-vuotiaana seurustelukumppanin. Vuonna 2017 hän tapasi Henrikin. Nooralla sen sijaan ei noihin aikoihin ollut pitkäaikaista suhdetta.

Henrikin tapaaminen ei kuitenkaan saanut siskoksia erkaantumaan toisistaan. He viettivät edelleen kaiken mahdollisen ajan yhdessä toistensa seurasta nauttien – kunnes vuonna 2018 Sara teki positiivisen raskaustestin.

Sara ja Henrik soittivat heti hämmentyneinä ja onnellisina Nooralle merenrannasta, jonne pariskunta oli ajanut saatuaan tietää raskaudesta. Noora muistaa olleensa liikuttunut ja todella onnellinen Saran puolesta.

”Olimme aina suunnitelleet, että teemme lapset samaan aikaan”

Pian iloisen uutisen jälkeen Sara ja Noora alkoivat kuitenkin riidellä ennennäkemättömällä tavalla, jota he eivät olleet koskaan aiemmin elämässään tehneet.

– Se oli meille kriisin paikka, vaikka emme sitä heti ymmärtäneet. Olimme aina suunnitelleet, että teemme lapset samaan aikaan ja että vietämme vanhempainvapaata yhdessä, Noora kertoo.

Jo silloin, kun Sara ja Henrik olivat päättäneet alkaa yrittää lasta, Sara oli tuntenut tarvetta käydä asioita päässään läpi.

– Tiesin, että Noora ei ole hetkeen saamassa lasta ja että meillä tulee olemaan pitkään erilainen elämäntilanne. Se tuntui kurjalta, vaikka olen sitä mieltä, että meillä on oltava omat elämämme ja omat juttumme. Tajusin, että en voi ajatella tätä asiaa Nooran kautta, Sara pohtii.

Nooralle tilanne otti koville. Pienet asiat paisuivat suuriksi kiistoiksi: riitaa aiheutti esimerkiksi se, pitäisivätkö Sara ja Henrik vauvan sukupuolenpaljastusjuhlat ensin Henrikin vai kaksosten perheen luona.

Onneksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi Saralta kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, miten kaksossisko on suhtautunut vauvauutiseen.

Sara ja Noora havahtuivat siihen, että riitojen takana oli huoli siitä, että jotakin suurta on tulossa heidän väliinsä. Molemmat itkivät vuolaasti, kun vyyhti alkoi selvitä.

– Tajusin, että kiukutteluni johtui siitä, että ymmärsin, että en enää olisi Saralle kaikista tärkein, vaikka Sara oli edelleen minulle ykköstyyppi, Noora sanoo.

Asian tiedostaminen laukaisi kireän tunnelman siskosten väliltä. Viimein Noorakin saattoi alkaa todella iloitsemaan Saran raskaudesta.

Sara muistelee lämmöllä loppuraskautta, kun Henrik ja Noora molemmat hieroivat hänen jalkojaan. Noora oli jälleen hänen puolellaan, kuten aina aiemmin elämässä.

Lapsetkaan eivät aina tunnista, kumpi on kyseessä

Kun Livia-vauva saapui maailmaan toukokuussa 2019, riensi Noora oitis synnytyssairaalaan tapaamaan uutta tulokasta.

– En ikinä unohda sitä hetkeä, kun tapasin Livian ensimmäisen kerran. Katselin ihmeissäni, miten upea hän onkaan.

Noora oli tiiviisti osana vauva-arkea. Hän nukkui Saran ja Henrikin vuokrakaksion sohvalla useampana yönä ja hyssytteli Liviaa monesti, jotta vanhemmat saisivat lepohetkiä.

– Asetelma tuli meiltä hyvin luonnostaan. Emme ikinä sopineet asiasta – se vain tuntui oikealta, Sara pohtii.

Eräänä aamuna Noora nousi tyynnyttelemään Liviaa, joka oli herännyt ennen äitiään. Livia jokelteli onnellisena Nooran sylissä. Kun Sara heräsi ja tuli Nooran ja Livian luo, lapsi oli selvästi hämmennyksissään.

– Hän katsoi vuoroin minua ja vuoroin Saraa suu auki. Hän oli selvästi olettanut olevansa äitinsä sylissä, Noora kertoo.

Lopulta hämmennyksestä selvittyään Livia ojensi käsiään Saraa kohti. Lapsi tunnisti äitinsä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Sara A. (@sarrrde) jakama julkaisu

Nykyään Saralla ja Henrikillä on kaksi lasta. Perheen kuopus, kolmevuotias Linus, kysyy usein äidin ja tätinsä kanssa ollessaan, kumpi on kyseessä.

– Hän tulee luokse ja kysyy, että oletko mun äiti vai täti. Välillä yritämme juksata häntä, mutta hän tajuaa nopeasti kumpi meistä on oikeasti kyseessä, Sara kertoo.

Sara ymmärsi siskonsa raskauden puolesta lauseesta

Siskon perheellistyminen sai Nooran kaipaamaan omaa perhettä ja puolisoa. Välillä olo oli huolestunut: löytyisikö sopivaa kumppania milloinkaan?

Yllättäen kaksi vuotta sitten hän kohtasi Ossin. Se tapahtui juuri silloin, kun Noora oli päättänyt, että ei surisi asiaa vaan keskittyisi omiin harrastuksiinsa ja muihin mieluisiin asioihin elämässä.

Ossikin toivoi saavansa lapsia. Vuoden seurustelun jälkeen molemmille oli selvää, että he haluaisivat niitä yhdessä.

Ossi oli metsästysreissulla, kun Noora alkoi epäillä olevansa raskaana. Hän teki testin viideltä aamuyöstä. Aamupäivällä hän soitti jännittyneenä Saralle.

– Sain kysytyksi Saralta vain, onko hän yksin. Sisko alkoi kiljua ja onnitella vuolaasti. Hän ymmärsi puolesta lauseesta, mistä on kyse.

Kaikki yhteinen on parasta

Vasta kun Noora alkoi odottaa omaa lasta, hän tunsi ymmärtävänsä kunnolla, mitä Sara oli käynyt läpi.

– Sara on ollut matkallani äidiksi valtavan suuri tuki. Valitettavasti en voinut olla sitä täysin hänelle, sillä en ollut vielä kokenut äitiyttä itse.

Molemmista tuntui huojentavalta, että synnytyksen hetkellä heillä olisi toisensa, jos puoliso ei jostain syystä pääsisikään mukaan synnytykseen.

– Me molemmat koimme, että haluamme synnyttää puolison kanssa, mutta muistan silti toivoneeni, että voisimme puhua videopuhelua läpi synnytyksen, Sara kertoo.

Nyt kun molemmat ovat äitejä, yhteistä aikaa ei ole samalla tavalla kuin aiemmin. Välimatka on pidempi kuin koskaan aiemmin – siskokset asuvat 20 minuutin automatkan päässä toisistaan.

– Puhumme videopuheluita joka päivä. Kun tapaamme, teemme arkisia asioita yhdessä: käymme kahvilla, kauppakeskuksessa tai kynsihuollossa. Ne ovat meille todella erityisiä hetkiä. Ei ole väliä mitä teemme, yhdessä oleminen on aina ihanaa, Noora kertoo.

Haastatteluhetkelläkin he istuvat tiiviisti vierekkäin sohvalla, Sara Nooran kainalossa.

Kotien välimatka ei onneksi haittaa, sillä Nooralla on nyt oma koti ja perhe, jonka parissa hänen on hyvä olla. Siskokset tapaavat toistensa lapsia edelleen erityisen mielellään, vaikka Nooran Nils-vauva onkin vielä liian pieni osallistumaan Saran lasten leikkeihin.

Noora kertoo Saralle, että heidän tätinsä ehdotti siskoksille paritaloon muuttamista, mutta pohti samalla ääneen, olisiko se sittenkin liian tiivistä asumista.

Kumpaakin naurattaa, sillä Sarasta ja Noorasta se olisi ennen muuta mahtavaa ja loistava idea. Ehkä heillä vielä joku päivä on yhteinen talo, jossa molempien perheille on oma puoli.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Noora (@nortsuuu) jakama julkaisu

Sarasta ja Noorasta kuulee, että vuosien takainen kireä ajanjakso on mennyttä aikaa.

Tukeakseen ja levittääkseen tietoisuutta kaksosten perheellistymisestä siskokset päättivät alkaa äänittää podcast-jaksoja, joissa he juttelevat avoimesti kaksosuudesta. Kaksoset-podcast on kuunneltavissa ilmaiseksi muun muassa Spotifyssa.

– Olemme kuulleet kaksosista, joilla välit ovat hiipuneet kokonaan perheellistymisen myötä. Asiat kannattaa selvittää, sillä kaksossisaruus on suuri voimavara, ja usein myös tärkein tuki tulee juuri omalta kaksoselta.

”Laitathan, koska alat vihdoin hyväksyä sun kehon ja tajuamaan sen upeuden.”

Näin Nora Rantalainen rohkaisee muita Instagram-videollaan. Nora on tehnyt somea sivutyönä neljä vuotta. Tänä vuonna Rantalaisen tilille tuli vain muutamassa kuukaudessa yli 10 000 uutta seuraajaa, kun hän alkoi jakaa tyylivideoita tunnisteella #satakiloopelkkääiloo.

– Usein sata kiloa aiheuttaa lukuna kauhistelua. Haluan näyttää, että sata kiloa näyttää minun vartalossani tältä, ja rohkaista naisia pukeutumaan, miten he itse haluavat. Jokainen keho on arvokas ja saa näkyä, Nora korostaa.

Oman kehon hyväksyminen on vienyt aikaa

Noralle on jäänyt ystävältään kuulemansa sanonta ”sata kiloo pelkkää iloo” mieleen jo 19-vuotiaana. Hän on työstänyt kehonkuvaansa kuitenkin läpi elämän – toisinaan itseä on ollut helpompi ja toisinaan vaikeampi hyväksyä.

Nora uskoo, että paineisiin tietynlaisesta kehosta tai ruokavaliosta ovat vaikuttaneet varmaankin 2000-luvun laihuuden ihannointi, ainaiset dieettimainokset ja vaivihkaa myös tuttujen ihmisten elämäntyyli.

– Jos joku otti nuorena elokuviin evääksi omenan ja itse halusi karkkia, tuli väistämättä mietittyä omia valintoja.

Etenkin lasten saamisen jälkeen Norasta tuntui pitkään siltä, että hänen pitäisi laihtua eikä hän voisi olla ”tällainen satakiloinen”. Hiljattain lähipiirissä käynyt ikävä tapahtuma asetti elämän kuitenkin uuteen perspektiiviin. Nora päätti, ettei enää jaksa stressata vartalostaan tai esimerkiksi vetää vatsaa sisään.

– Minun on vaikea uskoa, että miettisin 80-vuotiaana keinutuolissa, että minun olisi pitänyt laihtua elämässä enemmän. On hirveä ajatus, että pitäisi vaikkapa omaa mahaansa liian isona läpi elämän.

Myös lasten kasvaminen on herättänyt ajattelemaan.

– Iän myötä on tullut armollisuutta, minkä lisäksi lasten kautta huomaa totuuden siitä, miten nopeasti aika kuluu, toukokuussa 30 vuotta täyttänyt Nora kuvailee.

Lapset ottavat mallia

Yksi syy kehopositiivisen sisällön tekemiselle on Noran mukaan se, että hän opettelee samalla puhumaan itselleen kauniimmin: mitä avoimempaa puhe ulospäin on, sitä helpompi on hyväksyä myös itsensä.

Sen lisäksi, että Nora haluaa puhua hyväksyvästi itselleen ja someseuraajilleen, haluaa hän luoda terveen pohjan myös pienten lastensa kasvulle.

– En halua, että lapset saavat minulta sellaisen mallin, että punnitsen ruokaa tarkasti tai rajoitan paljon syömistäni. Mitä lapsi oppii, jos vanhempi puhuu vartalosta tai ruoasta todella jyrkästi? Olen havahtunut kyllä tuskailevani liian usein ääneen sitä, että turvottaa. Yritän oppia vielä siitä pois, Nora avaa.

Synnytyksestä palautuminen ollut pitkä prosessi

– Kun kuulen tai näen somesta jonkun palautuneen synnytyksestä täysin kahdessa viikossa, mietin että hyvä hänelle, mutta mikä minussa on vikana, Nora kuvailee tunteitaan pienellä ikäerolla syntyneiden lastensa saamisen jälkeen.

Hän on kokenut, että palautuminen ei tarkoita todellakaan vain sitä noin puolen vuoden ajanjaksoa mistä usein puhutaan, vaan raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen voi viedä jopa vuosia. Kehon palautumisen lisäksi palautuu myös mieli.

Noran esikoinen syntyi koronapandemian ja -eristyksen aikaan. Jo silloin Noralle tuli masennusoireita, mutta ennennäkemättömästä maailmantilanteesta huolimatta synnytyksen jälkeinen masennus eteni hyvin vakavaksi vasta kuopuksen kohdalla.

– Menin toisella kerralla niin huonoon jamaan, että olin sairaalahoidossa. Onneksi reagoin lääkkeisiin sen verran hyvin, että mieleni oli paljon parempi jo kahdessa viikossa ja pääsin palaamaan kotiin. Siitä alkoi kuitenkin parin vuoden jakso mielenterveyspolilla, ja sopiva terapeutti on etsinnässä edelleen.

Vaikka Noran pääsy mielenterveyspalveluihin on viivästynyt, kokee hän saaneensa aina apua julkiselta puolelta. Hänellä itsellään on ollut traumaattinen ja väkivaltainen lapsuus, minkä takia hän ei ennen edes halunnut omia lapsia.

– Puhun omasta huostaanotostani aina pelastavana tekijänä; että pääsin enkä joutunut lastenkotiin. Mieli omien lasten saamisesta muuttui vasta mieheni ja ystäväpiiriin syntyneiden lasten ansiosta, Nora kertoo.

”Halusin nuoresta asti palata lastenkotiin auttamaan muita”

Omat positiiviset kokemukset sosiaalitoimesta ovat kannustaneet Noraa hakeutumaan alalle töihin. Hän sanoi jo teini-ikäisenä lastenkodissa, että aikoo palata sinne joskus työntekijänä. 

Nyt Nora opiskelee rikosseuraamusalan sosionomiksi. Pienten lasten äitinä hän ei kuitenkaan taida suunnata ensin lasten ja nuorten avuksi.

– Halusin nuoresta asti palata lastenkotiin auttamaan, luomaan turvaa ja pelastamaan muita. Valitettavasti nyt ymmärrän, että työ on paljon muutakin. Lastenkodeissa ei kerrota olevan enää ihan samanlaista, kun lapset voivat tänä päivänä niin valtavan huonosti. Uskon, että itsellä työ tulisi varmasti kotiinkin. Ja koska tieto lisää tuskaa, haluan ennemmin aikuissosiaalityöhön omien lasten ollessa vielä pieniä, Nora selventää.

Sometyöstä Nora ei ole koskaan haaveillut pysyvästi, vaikka se tällä hetkellä hänestä ihanaa ja palkitsevaa onkin. Somenäkyvyys tuli hänelle lopulta kuitenkin hyvin yllättäen hänen päästyään vuonna 2019 esitetyn Selviytyjät Suomen finaaliin asti.

Nykyään Nora saa somessa paljon kiitosta siitä, miten rohkaisee ja antaa muille itsevarmuutta tekemillään sisällöillä. Hän ajattelee näkyvyyttään silti tietynlaisena tähdenlentona.

– On tietysti ihana kuulla hyvää palautetta ja kehuja, mutta toivon, että sanomani erilaisten kehojen normalisoimisesta ja muodin kuulumisesta kaikille nähtäisiin tarkoituksenani kehujen kalastelun sijaan. En halua lisätä somessa yhtään vertailua, vaan kannustaa kaikkia olemaan omia itsejään ja ymmärtämään arvonsa juuri sellaisena.

Jenna ryhtyi tarkkailemaan tilannetta. Vauva tosiaan tuntui viihtyvän selinmakuulla pää vasemmalle kääntyneenä. Kierto oli niin voimakas, että lapsen leuka miltei osui rintakehään.

Neuvolassa Jennalle kerrottiin, että aikuisten tavoin myös pienillä vauvoilla on yksilöllisiä suosikkiasentoja. Jennaa ohjeistettiin laittamaan leluja houkuttimeksi vauvan pään oikealle puolelle. Vauva kuitenkin pysytteli sinnikkäästi pää vasemmalle kallistuneena ja pyrki asentoon jopa sylissä ollessaan.

– Kun nostin lapsen lattialta syliini, hän parahti itkuun. Mahalleen laittamisesta hän huusi suoraa huutoa, Jenna muistelee.

Koska lapsi vastusti asennonvaihdoksia ja tyyntyi ainoastaan selinmakuulla, Jenna antoi hänen olla pitkälti selällään niin lattialla kuin sylissä. Vauvan täytettyä kaksi kuukautta Jenna havaitsi, että lapsen takaraivo oli hieman litistynyt.

Jenna esiintyy artikkelissa pelkällä etunimellään suojatakseen lapsensa yksityisyyttä. Molempien henkilöllisyys on kuitenkin Kaksplussan tiedossa.

Vinokalloisuus on yleistynyt viime vuosikymmeninä

Kallon epäsymmetristä litteyttä tai painumaa kutsutaan vinokalloisuudeksi. Neuvolassa asiasta ei huolestuttu, vaan Jennalle vakuutettiin, että vauvan vinokalloisuus korjaantuisi ajan kanssa itsestään.

Vauva tuli nukuttaa edelleen selällään. Jenna sai kuitenkin lähetteen fysioterapeutille, jotta vauvan arkitoimiin löytyisi vaihtelevampia asentoja.

Plastiikkakirurgi ja HUSin plastiikkakirurgian osastonylilääkäri Junnu Leikola vahvistaa, että pikkulapsen kallo on erittäin muovautuvainen. Hän ei ota kantaa Jennan lapsen tapaukseen, vaan kommentoi aihetta yleisellä tasolla.

Leikolan mukaan kallon painuma voi muodostua jo raskausaikana, mutta litteys voi väliaikaisesti voimistua ensimmäisinä elinkuukausina. Syynä on ketjureaktio: selinmakuulla vauvan pää kallistuu automaattisesti litteämmälle puolelle, koska vauva ei vielä hallitse niskalihaksistoaan.

Vauhdilla kasvavat aivot puolestaan etsivät tilaa suunnasta, jossa vastus on vähäisintä. Jos takaraivo on jatkuvasti vasten lattiaa tai patjaa, aivot ja kallo sen mukana eivät välttämättä pääse laajenemaan takaraivolle.

– Nämä tekijät voivat yhdessä tai erikseen johtaa siihen, että alkuvaiheessa vauvan pää on suunnikkaan muotoinen, Leikola kertoo.

Vinokalloisuutta esiintyy arviolta jopa 25–48 prosentilla pikkulapsista. Vinokalloisuus on maailmanlaajuisesti yleistynyt vuoden 1992 jälkeen, kun suositus vauvojen nukuttamisesta selällään alkoi levitä. Selällään nukuttamisen on todettu pienentävän kätkytkuoleman riskiä.

Jennan vauvan voi ajatella viettäneen poikkeuksellisen paljon aikaa selinmakuulla, koska hän reagoi asennonvaihdoksiin tuskaisesti. Jenna oli yrittänyt kaikkensa ennen ja jälkeen fysioterapian, jotta lapsen asentoihin saisi vaihtelua.

– Silti pää oli takaraivolta luotisuora. Vein vauvan vauvahierojalle, koska epäilin hänellä olevan niskakipuja. Hieroja totesi ihan suoraan, että onpas hurjan muotoinen pää.

Yleensä vinokalloisuus korjaantuu itsestään

Muutama hierontakäynti tuntui auttavan vauvan liikkuvuuteen. Myös fysioterapiasta saadut vinkit otettiin käyttöön. Fysioterapiassa näytettiin erilaisia kantoasentoja ja neuvottiin rullaamaan pyyhe lapsen kainaloiden alle mahalla maatessa, jotta asentoon tulisi parempi tuki.

Pää oli kuitenkin jo muovautunut suipoksi. Nukkuessaan lapsi hakeutui tyypilliseen asentoonsa. Mahallaan olemista hän vastusti edelleen voimakkaasti, myös tuettuna.

Plastiikkakirurgi Junnu Leikola korostaa, että nykytiedon valossa vinokalloisuudesta ei aiheudu muuta kuin esteettistä haittaa. Enemmistössä tapauksista haitta on tilapäistä. Noin 90 prosentilla lapsista kallon muoto korjaantuu itsestään 2–3 ikävuoteen mennessä, joillain hieman myöhemminkin.

Leikola tosin huomauttaa, että korjaantumisella ei tarkoiteta täydellistä symmetriaa vaan silmämääräistä sopusuhtaisuutta.

Myös Jenna oli lukenut monesta lähteestä, että vinokalloisuus on ohimenevää ja aivojen kehitykselle vaaratonta. Jenna ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, voisiko esteettinen haitta olla pysyvä. Lapsi oli varttunut nelikuiseksi eikä muutosta parempaan ollut tapahtunut.

– Kyllähän me näimme omin silmin, että kellään muulla ei ole tämän mallista päätä. Vauva näytti päänsä muodon puolesta joulutontulta.

Jennan mielessä alkoi kyteä. Kiusattaisiinko lasta koulussa, kärsisikö hänen itsetuntonsa?

Sitten Jennan puoliso törmäsi tietoon kypärähoidosta. Ensin Jenna tyrmäsi ajatuksen.

Kiistelty hoitomuoto

Kypärähoidossa (engl. helmet therapy) kypärällä tarkoitetaan pään mittojen mukaan valmistettua välinettä, joka ulkoisesti ohjaa aivojen kasvusuuntaa. Kun kypärä jättää kasvutilaa pään litteälle puolelle ja puristaa toisaalta, aivot alkavat laajeta litteämmälle puolelle ja pää muovautuu kasvaessaan pyöreämmäksi.

Monessa maassa kypärähoito on rutiinihoitoa vinokalloisuuden korjaamisessa. Suomeen se ei ole rantautunut, koska kypärähoidon hyödyt ovat kiistanalaisia.

– Ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, että kypärällä olisi ratkaisevaa vaikutusta pään muodon lopullisessa korjaantumisessa, Leikola toteaa.

Leikolan mukaan menetelmää silti tarjotaan vanhemmille maailmalla, koska siitä ollaan valmiita maksamaan. Hoitomuoto on suosittu esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa terveydenhuollon rakenne on vakuutuspohjainen.

Leikola sanoo, että hänen nähdäkseen kypärähoidosta ei ole terveyden kannalta haittaakaan.

– Kypärähoito kuitenkin vaatii taloudellista panostusta ja on luonteeltaan erittäin intensiivistä ja sitouttavaa. On myös hyvä muistaa, että kypärä-nimityksestä huolimatta väline on käytännössä kallonpuristin.

Kypärän on oltava lapsen päässä jopa 23,5 tuntia vuorokaudessa. Käytännössä kypärä otetaan pois vain kypärän puhdistamisen ja lapsen peseytymisen ajaksi.

Päätöksen aika

Koska Jenna syytti lapsensa vinokalloisuudesta itseään, hän koki tarvetta korjata asiat itse. Kun kaikkea oli kokeiltu, hän alkoi lopulta punnita myös kypärähoidon hyötyjä ja haittoja.

Jenna kuvailee ”kääntäneensä internetin ympäri” lukiessaan aiheesta niin tieteellisiä artikkeleita kuin ihmisten omakohtaisia kokemuksia. Osa tiedosta puolsi kypärähoitoon ryhtymistä, osa ei.

– Istuin tietokoneella kaksi viikkoa aamusta iltaan. Tiedostin olevani painekattilassa, koska joka paikassa sanottiin, että hoito tulisi aloittaa kolmen–neljän kuukauden iässä. Tunteet ja huoli olivat läsnä, koska kyseessä oli oma lapseni.

Jenna onnistui löytämään Saksasta klinikan, joka lupasi toteuttaa kypärähoidon 2300 euron hintaan. Hoitoon sisältyisivät alkukartoitus, kypärän valmistaminen mittatilaustyönä, selkeiden hoito-ohjeiden saaminen sekä kontrollikäynnit. Summa oli vähemmän kuin Jenna oli osannut odottaa, joskin matkustaminen Suomen ja Saksan välillä aiheuttaisi lisäkustannuksia.

Ennen lähtöä Jenna pyysi saksantaitoista ystäväänsä soittamaan klinikalle ja oli sinne yhteydessä itsekin. Hän kävi Suomessa yksityisellä lääkärillä vielä kerran pyytääkseen neuvoa. Lääkäri kertoi hänelle, että nykytiedon valossa kypärähoidosta ei ole hyötyä, mutta ei haittaakaan.

Oli Jennan ja hänen puolisonsa päätettävissä, minkä he katsoivat lapselleen parhaaksi.

Jenna ja vauva lensivät Saksaan. Vastaanotolla istuessaan Jenna korosti paikallisille lääkäreille, ettei ollut vielä tehnyt päätöstä hoitoon ryhtymisestä, vaan vasta harkitsi asiaa. Jennan mukaan lääkäreiden rehellisyys teki vaikutuksen.

– Klinikalla minulle kerrottiin, että vauvallani oli kaksi erilaista kallovinoumaa. Paikallisen lääkärin mukaan toinen vinoumista ei korjaantuisi ilman kypärää. Toisaalta minua lohdutettiin, että vauvan pää ei missään nimessä jäisi niin pahan näköiseksi kuin se oli silloin, vaikka kypärähoitoon ei ryhdyttäisi.

Jenna soitti miehelleen Suomeen. He päättivät yhdessä, että kypärä hankitaan.

Ilahduttava lopputulos

Vaikka prosessi oli intensiivinen, Jenna ei kokenut sitä hankalaksi. Ennen hoitoon ryhtymistä Jennaa oli pelottanut, että kypärä tuntuisi vauvasta epämukavalta.

Jennan mukaan lapsi ei kuitenkaan reagoinut välineeseen millään tavalla. Vauva ei protestoinut edes silloin, kun kypärä laitettiin hänen päähänsä ensimmäistä kertaa saksalaisella klinikalla.

– Mutta se oli rankkaa, etten voinut silitellä, suukotella tai nuuhkia lapseni päätä. Kun kypärä oli poissa, emme muuta tehneetkään kuin hellineet häntä. Koimme kuitenkin, että voimme sinnitellä ajanjakson läpi, koska loppujen lopuksi puhutaan kuukausista eikä vuosista.

Jennan lapsen tapauksessa kypärähoito kesti reilun neljä kuukautta. Tänä aikana kaikki vauvanvaatteet täytyi hankkia kietaisumallisina, koska kypärä esti pään mahtumisen paidankauluksista. Jennan äiti neuloi vauvalle jättipipoja, jotka pystyi vetämään kypärän päälle. Vauvauintiin ei voinut mennä, koska kypärä ei saanut kastua.

Kypärän tiesi jääneen pieneksi, kun lapsen otsaan jäi hento punainen jälki. Jäljen ilmestyessä Jennan ja vauvan täytyi matkustaa pikimmiten Saksaan kypärän suurentamista varten. Yhteensä reissuja kertyi kolme.

Jenna sanoo lopputuloksen ällistyttäneen hänet. Tuloksia alkoi hänen mukaansa näkyä jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Hoidon loputtua lapsen pää näytti sopusuhtaiselta.

– Puoli vuotta kypärähoidon lopettamisesta käytimme lasta samalla yksityisellä suomalaislääkärillä, jolla olimme käyneet ennen hoidon aloitusta. Hän hämmästyi iloisesti. OmaKantaan hän kirjoitti tuloksen olevan oikein hyvä ja aikovansa jatkossa suositella vastaavaa hoitomuotoa. Se on mielestäni uraauurtava lause, koska kypärähoitoa ei ole toistaiseksi tunnustettu Suomessa.

Kaksplus on nähnyt kyseisen OmaKanta-merkinnän sekä saksalaisen klinikan laatiman loppuraportin, jossa todetaan, että hoito on auttanut ja pään muoto on pysyvästi korjaantunut.

Kypärähoidon hyödyt ovat toistaiseksi epävarmoja

Plastiikkakirurgi Junnu Leikola sanoo ymmärtävänsä hyvin vanhempia, jotka huolestuvat lapsensa kallon poikkeavasta muodosta.

– Luonnollinen ajatus on tietenkin se, miten tämä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen. Meillä ei kuitenkaan ole mitään luotettavaa tutkimusta, joka osoittaisi, että vinokalloisuudella olisi haittavaikutuksia lapsen kasvuun, kehitykseen, itsetuntoon tai mihinkään muuhunkaan.

Leikola muistuttaa, että valtava enemmistö vinokalloisuustapauksista korjaantuu itsestään. Väite perustuu sekä tutkimustietoon että omakohtaiseen kokemukseen.

– Olen ollut 20 vuotta kallokirurgian kanssa tekemisissä, eikä vastaanotolleni ole tullut kertaakaan urani aikana kouluikäistä lasta takaraivolitteyden takia.

Kypärähoitoon sitoutumista Leikola pitää suurena rakkauden ja hoivan osoituksena. Hoidon hyödyistä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä riittävästi tieteellistä näyttöä, jotta sitä voitaisiin suositella esimerkiksi valtakunnallisella tasolla.

Kypärähoidon ottaminen osaksi julkista terveydenhuoltoa vaatisi Leikolan mukaan ainakin näyttöä siitä, että nykyisellä hoitosuosituksella – eli sillä, ettei asialle tehdä mitään – havaittaisiin yhteys aivojen ja kehityksen häiriöihin. Samalla pitäisi pystyä todistamaan, että kypärällä olisi hyötyvaikutus lapsen neurologiaan.

– Koska nykytiedon valossa vinokalloisuus on ohimenevä esteettinen haitta, ei sitä lähtökohtaisesti hoideta julkisessa terveydenhuollossa.

Myös kypärähoidon mahdolliset esteettiset hyödyt tulisi Leikolan mukaan pystyä todistamaan nykyistä aukottomammin, jotta menetelmällä voisi todeta olevan vaikutusta lapsen lopulliseen kallon muotoon ja erityisesti neurologiseen kehitykseen. Vaadittaisiin laaja vertaileva aineisto, jossa kallon muotoa tutkittaisiin noin 8–10 vuoden iässä, ei siis vain vuotta tai kahta hoidon lopettamisen jälkeen.

Tämänhetkisellä tiedolla samaan lopputulokseen siis yllettäisiin ajan kanssa myös ilman kypärää. Siitä huolimatta Jenna on tyytyväinen valintaansa. Hänelle tärkeintä oli tiedostaa, että hänen konsultoimiensa lääkäreiden mukaan hoidosta ei koituisi ainakaan haittaa.

– Olen helpottunut lopputuloksesta ja ylpeä siitä, että mieheni kanssa uskalsimme ryhtyä tähän. Koettelemus ei onneksi ollut vauvalle raskas, mutta parempi olisi tietysti ollut, ettei hän olisi joutunut pitämään kypärää. Toivoisin, että vinokalloisuuden ennaltaehkäisyn puolesta puhuttaisiin jo synnytyslaitoksella ja varhaisilla neuvolakäynneillä.

Artikkelia on päivitetty 7. lokakuuta 2024 klo 14.29 täsmentämällä Leikolan kommenttia lisäämällä mukaan lähtökohtaisesti-sana: ”Koska nykytiedon valossa vinokalloisuus on ohimenevä esteettinen haitta, ei sitä lähtökohtaisesti hoideta julkisessa terveydenhuollossa.”

Kirsin oli suunnattava vessaan itkemään ja keräämään itsensä kokoon.

Miten tässä oli näin päässyt käymään, hän pohti. Äitinä Kirsi oli mielestään yrittänyt tehdä kaikkensa, jotta tytär saisi kehopositiivisen kasvatuksen, eikä imisi itseensä media- ja mainoskuvastossa naiskeholle asetettuja odotuksia.

– Silloin ymmärsin, että oma esimerkkini ei riitä. Tarvitaan suurempia toimia, jotta vallitseva kulttuuri ympärillämme muuttuisi sallivammaksi erilaisia kehoja kohtaan.

Kirsi sai rauhoiteltua itsensä. Samalla hän päätti, että aiheesta olisi kirjoitettava kirja – sellainen, joka tarjoaisi ymmärrystä ja avarakatseisuutta sekä lapsille että heidän vanhemmilleen.

”Lapseni on kautta aikain ollut kiinnostunut mahastani”

Kirsi alkoi hahmotella työparinsa, kuvittaja Marjo Nygårdin kanssa teosta, jossa esiintyisi erilaisia vartaloita. Alusta asti oli selvää, että kuvitukset tulisivat tarinan ohella olemaan kirjassa suuressa roolissa.

Niihin tulisi muun muassa suuria mahoja. Kirsi oli huomannut, miten paljon ihmiset tarkkailevat vatsan kokoa, jopa pienet lapset.

– Lapseni on kautta aikain ollut kiinnostunut mahastani. Hän on pienenä makoillut vatsani tyynynään, leikkinyt sillä ja kysellyt, että miksi sulla on iso maha.

Aiemmin Kirsi vastasi lapsen pohdiskeluun toteamalla, että ”siksi, kun siellä on niin paljon suklaata”.

– Jälkikäteen se tuntuu tyhmältä. Tajusin, että se ei ole hyvä vastaus asiaan, joka on oikeasti monisyinen ja mutkikas. Oikeasti kyse on väsymyksestä geeniperimään ja taloudellisiin murheisiin.

Lapsen kysymys ei kuitenkaan ollut arvottava. Hänestä äidin maha oli ihana.

– Se oli kuitenkin lopulta aivan looginen ja johdonmukainen kysymys, sillä en istu vallitsevaan kuvastoon. Häntä kiinnosti, miksi äidin keho poikkesi normista.

Myös elokuvissa lapsi katsahti kauhistuneena äitiään, kun Heinähatussa ja Vilttitossussa pilkattiin poliisin isoa mahaa. Kotona oli puhuttu, että kenenkään ulkonäköä ei saa pilkata, mutta lapselle alkoi valjeta, että äidin vatsassa on jotakin, mille saatetaan nauraa ja mitä kaikki eivät hyväksy.

Ristiriitainen tilanne sai Kirsin sisuuntumaan entisestään. Kehopositiiviselle lastenkirjalle oli selvästi tarvetta. Kokemuksista kumpusi lapsille suunnattu Elli ja sata napaa -kirja.

Kieliikö hiljaisuus pelosta?

Jos kehoon ja ihanteisiin liittyvät ongelmat ovat monimutkaisia, sitä oli myös kirjan saattaminen julkaisuun.

– Saimme tehdä valtavasti töitä, että löysimme kirjalle lopulta kustantajan. Se kertoo mielestäni siitä, että aihe ei ole helppo aikuisillekaan.

Aiemmin Kirsi on kirjoittanut muun muassa kuolemasta. Lastenkirja Luutarhan tarinoita (Karisto, 2020) oli runsaasti esillä mediassa. Siksi Kirsi on ollut yllättänyt, miten hiljaista kiinnostus Elli ja sata napaa -teosta kohtaan on ollut.

Hiljaisuus kielii Kirsin mielestä myös pelosta. Aihepiiri voi olla vaikea aikuisellekin, ja siihen tarttuminen voi tuntua vaivaannuttavalta.

– Instagramissa olen saanut ihanaa palautetta, ja kirja on myös päätynyt useampaan koululaisten lukudiplomilistaukseen, josta lapsi voi valita itselleen luettavaa.

Kirjassa esiintyy muun muassa Ellin äiti, jonka sektioarpea Elli katselee kiinnostuneena. Myös äidin riippuvat rinnat mietityttävät.

”Äiti on nukahtanut. Tissit ovat vierähtäneet kainaloihin kuin puolityhjät vappupallot. Niillä on ruokittu Ellin lisäksi kaikki hänen viisi veljeään. Äiti tuoksuu kuivalta napanöyhdältä ja taskun pohjalle unohtuneilta hedelmäkarkeilta. Ellille tulee siitä aina kotoisa olo.”

Tekstistä välittyy lapsen lämmin ja toteava katse – aikuiselle myös pilkahdus huumoria.

”Itse en ole kiinnostunut meikkaamisesta”

Lapset katsovat mallia itseään vanhemmista lapsista ja saavat myös pohtimaan muun muassa sitä, milloin lapsen keho alkaa muuttua enemmän aikuisen kaltaiseksi. Teoksessa naapurin Noora sukii peilin edessä hiussuortuviaan ja Elli ihmettelee sekä ihastelee vieressä:

”Hän ei tuoksu enää hiekkalaatikolta ja omenapuilta, vaan purukumilta ja puuterilta.”

Kirsi halusi tuoda kohtauksen teokseen, sillä on seurannut vierestä, miten alakouluikäinen tytär kiinnostui meikkaamisesta muutama vuosi sitten.

– Keskustelimme silloin siitä, että itse en ole niin kiinnostunut meikkaamisesta tai ulkonäköasioista muutenkaan. Meikkaaminen on kuitenkin ihana asia, mutta en soisi lapseni vielä aloittavan sitä.

Meikkaamisessa Kirsiä huolestuttaa se, että lapsi ei enää uskaltaisi lähteä kodista ilman meikkiä. Niinpä perheessä on sovittu, että kotona voi kokeilla meikkiä, mutta muualle ei vielä tarvitse meikattuna mennä.

Kaikista tärkeintä kehoa koskevissa asioissa on Kirsin mielestä se, että lapsi oppisi kuuntelemaan omia tuntemuksiaan: Tuleeko jättikarkkipussin syömisestä hyvä olo? Miltä liikunnan jälkeinen raukeus tuntuu?

Kirsi palaa vielä vatsaan ja kommenttiin sen suklaalla täyttymisestä. Hän on oppinut, että ensimmäisenä mieleen tulevia asioita ei aina kannatakaan lausua lapselle vaan ensin olisi hyvä miettiä hetki.

– Selkärangasta tulevat, vähän uhkailevat kommentit, kuten ”lihakset surkastuvat, jos ei liiku”, ovat aika 50-lukua. En itsekään aina onnistu tässä, mutta yritän kuitenkin.

– Minulla oli vahva mielikuva siitä millaista hyvän elämän pitäisi olla ja millaiset ihmiset ovat arvokkaita.

Sittemmin Sofia on alkanut ymmärtää, miten kapea normaalin malli on, ja miten paljon monipuolisempi, kiinnostavampi ja innostavampi maailma oikeasti on kuin hän oli osannut ajatellakaan.

– Lapsen vammaisuuden myötä ymmärsin miten kapea, tylsä ja itsekeskeinen ihmiskäsitykseni on ollut.

Ristiriita suuren onnen ja pelottavan huolen välillä

Sofian esikoislapsi on vammainen. Raskaus eteni normaalisti ja lapsi syntyi tyypillisenä. Vammaisuus alkoi selvitä hiljalleen vasta, kun vauvan huomattiin oppivan asioita jäljessä verrattuna muihin.

– Muistan käyneeni puolisoni kanssa raskausaikana keskustelun siitä, että mitä jos sikiöseulonnassa ilmenisi jotain. Totesimme molemmat huolettomasti, ettei sillä olisi väliä, sillä tulee mitä tulee. Se ei siis ollut vältelty aihe, mutta tuollaisista asioista puhuminen teoreettisella tasolla on täysin eri kuin jos on oikeasti tilanteessa mukana, Sofia toteaa.

Pohdiskelu vammaisuudesta lähti liikkeelle neuvolassa, kun kävi ilmi, ettei lapsi kehittynyt aivan tyypilliseen tahtiin. Hän oppi kyllä koko ajan, mutta omassa tahdissaan. Kehityksen kyseenalaistaminen ja viivästyksen syyn etsiminen oli Sofialle hyvin raskas ajanjakso.

– Jouduin ihmeelliseen ristiriitaan sen kanssa, että olin toisaalta aivan hullaantunut vauvaani ja pidin häntä niin täydellisenä ja tuttuna, mutta toisaalta minulla oli suuri huoli siitä, jos hän ei olekaan tavallinen. Oli raskasta opetella äitiyttä samaan aikaan oudon vastuun kanssa siitä, että omasta lapsesta piti jatkuvasti tarkkailla ja kirjata ikään kuin vikoja.

Sofia teki paljon ajatustyötä sen kanssa, oliko hän vain ylisuojelevainen vai oliko tilanteessa todella jotain tyypillisestä poikkeavaa. ”Onko lapseni vammainen?” oli Sofiasta silloin – lähes seitsemän vuotta sitten – pelottava ja raskas ajatus.

– Aloin käsitellä ajatusta siitä, mitä vammaisuus oikein on. Missä sen raja menee ja ketkä ovat vammaisia? Tuleeko se diagnoosin myötä? Opin omien tunteiden läpikäymisen ja terapian avulla, että pelkojeni juurisyyt eivät liittyneet lapseen vaan yhteiskunnan rakenteisiin. Siihen, että vammaisista oletetaan tulevan yksinäisiä, surullisia tai syrjittyjä.

”Kuin tyttäreni olemassaolo olisi yhtäkkiä jotain surullista”

Sofia tajusi lapsen diagnoosia odottaessaan, etteivät hänen surunsa ja huolensa kohdistuneet esimerkiksi etenevään sairauteen, johon lapsi voisi menehtyä. Pelko liittyi ennemminkin siihen, millaista kuvaa hän koki yhteiskunnan maalanneen vammaisuudesta.

– Kun saimme vastauksia geenitesteistä lapsen ollessa taapero, tuntuivat kaikki terveydenhuollossa olevan pahoillaan ja surullisia siitä, että lapsessa on jotain normista poikkeavaa. Tuntui, että muut puhuivat jostakin perhettämme uhanneesta tragediasta, Sofia kuvailee.

Sofia muistaa etenkin erään sairaanhoitajan vastauksen siihen, kun hän kertoi pitävänsä lapsen hitaampaa kehitystä selittävää kromosomipoikkeamaa myös kiinnostavana, koska ei ollut juuri törmännyt vammaisuuteen tai tutkinut sitä aiemmin.

– Sairaanhoitaja totesi lempeästi, miten hienoa on, kun löysimme hopeareunuksen tilanteeseen. Ikään kuin tyttäreni olemassaolo olisi ollut yhtäkkiä jotain niin surullista, että se tarvitsi hopeareunuksen.

Vielä tuolloin Sofia ei kuitenkaan osannut sanoa, miksi hoitajan reaktio tuntui niin pahalta.

– Ymmärrän, että terveydenhuollossa tehdään normittamista ja kartoittamista sairauksien löytämiseksi, mutta kaikkien suru ja lohdutus pahensi oloa.

Sosiaalisesta mediasta löytyi muutakin kuin pelkoa ja surua

Toimittajana Sofialle oli luontaista lähteä heti etsimään mahdollisimman paljon tietoa vammaisuudesta. Hän huomasi nopeasti, että medikaaliseen puoleen keskittyvät lähteet luovat tilanteesta herkästi vieraannuttavan ja epäinhimillisen kuvan – kuten sairaskertomus kenestä tahansa loisi.

– Vuodatettuani kaikki tunteeni psykiatrille terapialähetettä varten, ylös kirjattiin ”potilas kyynelöi”. Se on niin kuvaava esimerkki siitä, miten pintapuolisesti yksi kuvaus tai diagnoosi kertoo asiasta. Elinajan odote tai mahdollisten liitännäissairauksien lista on kaukana arkipäiväisestä ihmisyydestä, Sofia huomauttaa.

Sosiaalisesta mediasta Sofia löysi kuitenkin hyvin erilaisen narratiivin vammaisuuteen. Siellä ihmiset jakavat arkeaan sellaisena kuin se on: vammaisen lapsen vanhempi voi jakaa yhtä lailla sisältöä arjen medikaalisista haasteista kuin yhdessä leipomisesta, roskien viemisestä tai riitelemisestä.

Myös lapsen toimintaterapiassa käynti tuntui Sofian mielestä virkistävältä, sillä lapsen haasteisiin ja harjoitteisiin suhtauduttiin arkipäiväisesti.

– Toimintaterapian maailmassa vammaisuus ei ollutkaan pelottavaa ja surullista.

Nykyään Sofia ajattelee, että diagnoosit ovat hyviä tukimuotojen työkaluja oikean hoidon saamiseksi, mutta ne voivat olla sosiaalisesti leimaavia. Vaikka väestön moninaisuudesta ja etenkin vammaisten rakenteellisesta syrjinnästä on tärkeä puhua ja puuttua yhteiskunnassa, ovat kaikkien terveystiedot silti henkilökohtaisia.

– Kannattaa miettiä arkitilanteissa, onko toisen diagnoosin tai apuvälineen käytöstä kysyminen tärkeää tai tarpeellista. Harvemmin muilta kysytään, milloin kävi viimeksi hammaslääkärillä, Sofia nostaa.

Tietoa ja tunteita yksien kansien väliin

Vammaisen lapsen vanhemmaksi kasvaessaan Sofia huomasi, miten vähän ihmiset tietävät vammaisuudesta tai uskaltavat siitä puhua. Hän kokee olevansa etuoikeutetussa asemassa yhteiskunnassa ja haluaa käyttää mahdollisuuttaan nostaa keskustelua vammaisuudesta.

Sofia kirjoitti yhdessä Riikka Leinosen kanssa heidän kokemuksillaan höystetyn tietokirjan Suuri valhe vammaisuudesta (Tammi). Ajankohta elokuussa julkaistulle kirjalle tuntuu tekijöistä tärkeältä etenkin nyt heidän seuratessaan, millaista politiikkaa Suomessa tehdään parhaillaan.

Tawast huomauttaa, että esimerkiksi juuri nyt Suomen vammaispalvelulakia uudistetaan ja samalla määritellään monen puolesta, miten arki sujuu: onko vammaisten yhä mahdollista opiskella, harrastaa ja elää muiden tavoin ihmisarvoista elämää.

– Suomessa esiintyy hämmentävän hyväksyttyä vammaisvihaa. Tiesimme kirjalle olevan tarvetta ja ensireaktio on ollut todella positiivinen. Monet ovat kiitelleet, että jes, en ole tiennyt aiheesta tarpeeksi, Sofia iloitsee kirjan hyvästä vastaanotosta.

Suuri valhe vammaisuudesta tarttuu Sofian kokemuksiin vammaisen lapsen vanhempana ja Riikan kertomuksiin cp-vammaisena. Teos huokuu omakohtaisten kokemusten lisäksi yleissivistävää terminologiaa sekä tarkastelee yhteiskunnan rakenteita, vammaisvihaa ja ableismia.

Sofia Tawast muistuttaa myös, että syrjintään saa ja kuuluu puuttua.

– Vammaisuus on vähemmistökysymys, mutta itse asiassa kirjan aiheet koskevat meistä ihan jokaista, hän kiteyttää teoksen alussa.

– Olen toiminut lasten parissa jo nuoresta ja se on minulle luontaista ja mukavaa. Työskentely on ajoittain raskasta, mutta tavallaan se ei tunnu minusta työltä, kun vertaan sitä kokemuksiini eri aloilta, Loula toteaa tyytyväisenä siihen, että rohkeni vaihtaa alaa kutsumuksensa perässä.

Varhaiskasvatuksen opettajaksi Turun yliopistossa opiskeleva Loula on työskennellyt aiemmin muun muassa media-alalla, missä työllistymismahdollisuudet olivat aivan päinvastaiset.

– Halusin työltä varmuutta ja reiluutta, mitkä eivät media-alan työoloissa valitettavasti olleet niin hyvällä tasolla.

Ainoastaan positiivisia kokemuksia

Loula on päässyt opiskelun ohessa sijaistamaan eri päiväkoteihin. Hänen kokemuksensa varhaiskasvatuksen alan töistä ovat toistaiseksi olleet ainoastaan positiivisia. Vauhtia ja opeteltavaa on tosin riittänyt.

– Ensimmäiset kokemukseni sijaisena olemisesta olivat itselleni aikamoista hullunmyllyä, kun paikalla ei ollut yhtään ryhmän omaa aikuista. Tässä työssä paljon on mielestäni kiinni työkavereista sekä omasta asennoitumisesta työhön.

Sijaisena Loula on saanut työskennellä kaikenlaisissa ikäryhmissä, mitä hän pitää tulevaisuuden kannalta todella hyvänä. Hän näkee alan pääsääntöiset työajat, eli arkipäivätyön, myös isona plussana.

”Työn vaativuus ja tärkeys eivät kohtaa alan palkkauksen kanssa”

Alalta kantautuva kriisi ei ole heikentänyt Loulan motivaatiota opiskella ammattiin. Hän esimerkiksi näkee varhaiskasvatuksen työntekijäpulan kaksiteräisenä miekkana.

– Toisaalta on hyvä, että töitä löytyy ja pääsen opintojen jälkeen töihin, sillä se ei ole yhtä selvää kaikilla aloilla. Jos työntekijöitä ei toisaalta tahdo löytyä, voi ryhmien aikuisten määrän täyttäminen olla hankalaa, mikä näkyy niin päiväkodin opetuksen laadussa kuin myös omassa sekä lasten jaksamisessa, Loula havainnollistaa.

Varhaiskasvatusalan palkkauksesta Loula ei itse ole halunnut ottaa stressiä. Hän kokee, että hänelle riittää sellainen palkka, jolla kykenee elämään normaalia elämää. Tärkeämpää on omasta henkilökohtaisesta jaksamisesta huolehtiminen.

– Ymmärrän toki myös sen, että työn vaativuus ja tärkeys eivät varhaiskasvatuksessa kohtaa alan palkkauksen kanssa. Palkkauksella tähän työntekijäpulaan voisi mielestäni vaikuttaa.

Onnistumiset lasten kanssa nostavat hymyn huulille

Opiskelu ja työskentely naisvaltaisella varhaiskasvatusalalla on ollut Loulan mielestä kokonaisuudessaan mieluisaa – opiskelukaverit ovat olleet mukavia ja ilmapiiri rento.

Parhaita kokemuksia työssä Loulalle ovat ne, joissa hän saa yhteyden lapseen, jolla on esimerkiksi kova tunnekuohu. Tai kun hän huomaa muuten tehneensä positiivisen vaikutuksen lapseen.

– Ne ovat hetkiä, joita voi myöhemmin muistella hymynkare huulilla.

Lapsille Loula toivoisi olevansa turvallinen ja hyvä roolimalli. Hän uskoo, ettei hyvistä miespuolisista roolimalleista varhaiskasvatuksessa voi olla ainakaan haittaa.

– Toivon myös, että alalle saataisiin lisää hyviä miehen malleja.

Alan opinnot ovat vastanneet odotuksia

”Vakaopeksi” opiskelu on ollut ainakin tähän mennessä Loulasta aika lailla sitä mitä hän osasi opinnot aloittaessaan odottaakin. Yliopistokoulutus on hänestä kuitenkin aiempaan ammattikorkeakouluopiskeluun verrattuna hankalampaa.

– Opinnoissa on enemmän teoriaa kuin käytäntöä. Tämä on itselleni hieman hankalampaa, sillä käytännössä oppiminen sopii omaan opiskeluuni paremmin, Loula toteaa.

Odotukset työurasta tulevaisuudessa ovat vielä auki. Loula ei ole miettinyt enempää ikäryhmää, jonka kanssa haluaisi työskennellä. Muutama toive hänellä alalle työllistymisestä silti on.

– Toivon, että tulevaisuudessa minun ei tarvitse työskennellä valtavassa päiväkodissa vaan voin olla päiväkodissa, jossa tunnen koko henkilökunnan kuin myös kaikki lapsetkin. Menen tällä hetkellä päivä kerrallaan ja nautin alasta, joka on minulle lähellä sydäntä.

– En ole koskaan kuullut, että yksikään romani olisi varastanut kenenkään lasta, mutta silti tämä on yleinen ennakkoluulo varsinkin vanhempien ihmisten keskuudessa, Mikael Mertsi Ärling kertoo.

Ennakkoluulot romaneja kohtaan ovat Mertsille tuttu ilmiö. Hän toimii romanien etuja ajavan Romano Mission ry:n toiminnanjohtajana. Lisäksi hän on toiminut lehtorina Diakonia-ammattikorkeakoulussa, ja käy tällä hetkellä kouluttamassa tulevia poliiseja ennakkoluulottomaan kohtaamiseen asiakkaan kanssa.

Siviilissä Mertsi puolestaan on isä ja ukki. Hänellä on viisi alle 30-vuotiasta lasta ja kolme lastenlasta: yksi 8-vuotias ja kaksi 3-vuotiasta.

– Ukiksi tuleminen on muuttanut elämääni paljon. Lapsenlapset tuntuvat jopa rakkaammilta kuin omat lapset, sillä pystyn keskittymään heihin aivan eri tavalla kuin omiin lapsiini. Lisäksi olen toki vanhempi kuin silloin, kun omat lapseni olivat pieniä – osaan ohjata lapsenlapsiani eri tavalla.

Mertsin mukaan ukkina oleminen eroaa isänä olemisesta monin tavoin. Lastenlapset vierailet isovanhempiensa luona pääsääntöisesti kerran kuussa. Yhteinen aika on kiireetöntä hellimistä, jutustelua ja leikkiä. Kasvatusvastuuta ei ole, joten välillä voi antaa periksi.

– Olen sanonut, että isovanhempien luona on oikeus lelliä, eikä tarvitse olla niin tiukat säännöt kuin kotona.

Some mahdollistaa kasvottoman vihapuheen

Vaikkeivat lapsenlapset juurikaan kokonaiskuvassa eroa Mertsin omista lapsista, on aika aivan toisenlainen kuin silloin, kun Mertsi itse tuli isäksi.

Suurin ero nykyajassa on Mertsin mukaan yhteisöllisyyden laimentuminen ja ihmisten muuttuminen yksilökeskeisiksi. Tätä ei sosiaalisen median keinotekoinen yhteisöllisyyskään ole pelastanut, vaan päinvastoin. Sosiaalinen media on tehnyt lasten ja nuorten elämästä Mertsin mielestä vain armottomampaa.

– Rasismi oli ennen hiljaisempaa ja se pidettiin ikään kuin omana tietona. Some on tuonut rasismin esille ja ihmiset ovat yhä tiedostavaisempia rasismista. Some on myös mahdollistanut sen, että rasismi on tänä päivänä osin kasvotonta, anonyymia vihapuhetta. Ihmisten kovuus on kasvanut. Ei vain romaneja kohtaan, vaan yleisesti, Mertsi pohtii.

Mertsin lapset tai lapsenlapset eivät ole joutuneet etnisen taustansa takia vakaviin ongelmiin, mutta ennakkoluuloja ja vähättelyä he kyllä kohtaavat – kuten Mertsin mukaan jokainen romanilapsi tästä ikuisuuteen.

– En usko, että ihmiskunnassa ikinä saavutetaan nollatoleranssia rasismin suhteen, sillä ihmiset ovat ennakkoluuloisia olentoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei asian eteen pitäisi tehdä töitä.

Näe ihminen

Omien ennakkoluulojen purkaminen lähtee itsereflektoinnista. Miksi minä ajattelen jostain ihmisestä tietyllä tavalla, mistä ajatukset juontavat juurensa, miten ajatuksia voisi muuttaa ja millaiseksi. On myös tärkeää nähdä yksilö kulttuurin takana.

– Etnisyys on vain yksi määre ja meillä kaikilla on monia muitakin määreitä. Kun ihmisen oppii tuntemaan, määreet häviävät ja on vain ihminen. Esimerkiksi jos kohtaat pyörätuolissa olevan ihmisen, näet ensin vain pyörätuolin. Kun opit tuntemaan ihmisen pyörätuolissa, pyörätuoli häviää ja jäljelle jää ihminen, yksilö.

Lapsilleen Mertsi on opettanut, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo riippumatta esimerkiksi hänen etnisestä taustastaan tai vammastaan. Ketään ei saa kiusata, vaan kaikille on oltava ystävällinen. Ylikiltti ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan omat rajat on osattava asettaa.

– Tekee myös tosi hyvää, kun lapset voivat viettää aikaa erilaisten ihmisten kanssa. Silloin he tottuvat erilaisiin ihmisiin, eivätkä nämä ihmiset ole heistä enää outoja.

Romanikulttuuri on patriarkaalinen

Toisin kuin joskus ajatellaan, romanilapset saavat leikkiä etnisyydestä riippumatta kaikkien lasten kanssa ja vierailla toisten lasten kodeissa. Kaikki lapset ovat myös tervetulleita romaniperheiden luokse. Romaniperheen kotona pärjää normaaleilla käytöstavoilla.

– Ruokapöydällä ei istuta, eikä kuraisilla kengillä ole viisasta kävellä peremmälle taloon, niin kuin ei missään kodissa. Tärkeintä on, että tulet romaniperheeseen omana itsenäsi. Myöhemmin lapsi saattaa huomata kaverin perheen omia toimintatapoja. Meillä ei esimerkiksi olla puhelimella ruokapöydässä, mutta sekin on meidän perheemme oma tapa, eikä liity kulttuuriin.

Romanikulttuuri on patriarkaalinen kulttuuri, jossa naiset hoitavat pääasiassa kodin ja miehet maskuliinisemmat työt. Ruokaillessa miehet syövät ensin ja tämän jälkeen naiset ja lapset. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että miehet söisivät kaiken ja naisille ja lapsille jäisi vain rippeet.

Mertsi ajattelee, ettei kulttuureista puhuttaessa ei ole olemassa oikeaa tai väärää.

– Itämainen kulttuuri näyttäytyy monelle länsimaalaiselle niin, että naiset ovat alisteisessa asemassa, koska asiaa lähestytään länsimaisesta kulttuurista käsin. Todellisuudessa monessa itämaisessa kulttuurissa naiset ovat niitä, jotka kannattelevat kulttuuria.

Romaninainen ei ole miehensä tossun alla.

– Monessa kulttuurissa, kuten romanikulttuurissa, naiset ovat äärettömän vahvoja. Alisteisuus puolin tai toisin saattanee näkyä sellaisissa perheissä, jossa on muitakin haasteita. Mutta onko se kulttuuria vai jotain aivan muuta, on oma kysymyksensä.

Vaikka romanikulttuurissa naiset ovat päävastuussa kasvatustyöstä, myös miehet osallistuvat kasvatukseen ja lastenhoitoon. Romaniperheiden välillä on paljon myös perhekohtaisia eroja.

– Meillä on yhteensä viisi lasta, joten totta kai me molemmat olemme osallistuneet heidän kasvattamiseensa ja hoitamiseensa, ja päättäneet vuorotellen asioista. Tiedän myös romaniperheitä, joissa isä on jäänyt lapsen kanssa kotiin naisen mennessä töihin.

Mertsi toivoo, että maailmassa, jossa hänen lapsenlapsensa elävät, romanit nähtäisiin yksilöinä, ja että kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet onnelliseen elämään.

– Kaikilla olisi mahdollisuus kouluttautua, työllistyä etnisyydestä riippumatta. Jokainen saisi tavoitella omia unelmiaan, olit sitten romani tai et, Mertsi toivoo.

– Satu ei koskaan surkutellut mitään. Hän oli täynnä elämää, Pasi muistelee.

Kun kaksi vuotta esikoisen syntymän jälkeen perheeseen odotettiin toista lasta, Satu sai yllättäen voimakkaan epileptisen kohtauksen. Sairaalassa selvisi, että Sadun aivoissa on kasvain, gliooma, joka tyypillisesti kasvaa aivojen sisällä epätarkkarajaisesti hermosolujen seassa.

Lääkärit halusivat tehdä uuden kuvantamisen varjoaineella tehostettuna, jotta kasvaimen koko ja sijainti saataisiin tarkasti määritettyä. Varjoainekuvausta ei kuitenkaan voida tehdä raskaana oleville, joten Satu sai ajan sektioon seitsemän viikkoa ennen laskettua aikaa.

– Sieltä syntyi 2,5-kiloinen pieni, terve tyttö, Pasi hymyilee.

Varjoainekuvaus tehtiin vielä samana päivänä. Selvisi, että kasvainta ei tarvitsisi leikata heti. Voitaisiin odottaa, että Satu on toipunut synnytyksestä.

Vauva isovanhemmille hoitoon

Kun Satu kahden kuukauden kuluttua leikattiin, kävi ilmi, että neliportaisella asteikolla Sadun aivokasvain oli toiseksi lievin. Kasvain oli kuitenkin tunkeutunut aivokudokseen, joten sitä ei pystytty leikkaamaan kokonaan pois.

Gliooman uusiutumisriski oli suuri ja leikkauksesta toipuminen rankkaa. Noin kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, kun Satu heräsi aamuyöstä antamaan vauvalle maitoa, hän sai jälleen voimakkaan epileptisen kohtauksen.

– Siitä alkoi todella raskas ajanjakso, Pasi kertoo.

Satu sai seuraavien kuukausien aikana useita epileptisiä kohtauksia, jotka johtuivat lääkäreiden mukaan liikkeelle lähteneestä verihyytymästä sekä aivojen turvotuksesta. Kohtaukset olivat rajuja ja yllättäviä, joten vauvanhoito ei onnistunut.

– Vauva meni vanhemmilleni hoitoon. Se oli surulista, mutta koin, että oman jaksamiseni kannalta minun oli välttämätöntä käydä töissä, että saan välillä jotain muuta ajateltavaa.

Lopulta Satu kuitenkin alkoi toipua leikkauksesta ja epileptiset kohtaukset vähenivät. Vauva pääsi kotiin, ja myöhemmin Satu pääsi myös aloittamaan työt osa-aikaisesti. Elämä näytti hetkellisesti palautuvan normaaliksi.

Lopulliset hyvästit

Neljä vuotta leikkauksen jälkeen Satu alkoi tuntea itsensä todella väsyneeksi, mikä on yksi aivokasvaimen oire. Kontrollikuvista näkyi, että kasvain oli alkanut jälleen kasvaa ja se pitäisi taas leikata.

– Leikkauksen jälkeen, hieman ennen joulua, lääkäri soitti ja kertoi, että Sadun aivokasvaimen luokitus oli muuttunut ja se luokiteltiin nyt nelosluokkaan, eli ennusteeltaan huonoimmaksi. Se oli järkyttävä uutinen.

Satu sai sädehoitoa ja sytostaatteja. Toivo eli, kunnes kaksi vuotta toisen leikkauksen jälkeen, marraskuussa 2021, Sadun kunto romahti. Oikean käden ja jalan toiminta heikkenivät, eikä Satu kyennyt enää puhumaan kunnolla.

– Silloin tiesin, että Satu tulee kuolemaan tähän, Pasi sanoo hiljaa.

Toukokuussa 2022 Satu nukkui pois palliatiivisella osastolla siskonsa vierellään.

Hirveä ikävä

Vaikka Pasi oli osannut varautua puolisonsa kuolemaan usean vuoden ajan, oli lopullinen menetys silti järkyttävä. Asian käsittelyssä ovat auttaneet ystävät sekä vertaistuki.

– Olen puhunut Sadun poismenosta tuttavilleni sekä netin vertaistukiryhmissä muille leskeksi jääneille. Erityisesti saman kokeneille on ollut helppo puhua, sillä he todella tietävät, mitä tämä hirveä ikävä on.

Lapset olivat 8- ja 6-vuotiaita Sadun kuollessa. He ovat käsitelleet äitinsä kuolemaa omalla tavallaan.

– Aina, kun lapset piirtävät jotain, äitikin on kuvissa mukana.

Pasi kokee, että lasten kanssa asian käsittely on ollut haastavaa. Hän on kuitenkin yrittänyt lohduttaa, kun tytöt ovat itkeneet ja kertoneet ikävöivänsä äitiään, sekä viettänyt lasten kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

Ensimmäisenä kesänä Sadun kuoleman jälkeen tytöt olivat kaivinkoneyrittäjäisänsä mukana jopa töissä.

– Kerroin asiakkaille aina, miksi lapset ovat mukana. Lapset saivatkin syödä monet herkut sinä kesänä, kun asiakkaat halusivat piristää tyttöjä.

Uudenlainen arki

Pasilla on ollut arjessa paljon opettelua, sillä Satu oli aiemmin se, joka hoiti kotityöt ja teki ruuan. Nyt Pasi on joutunut tekemään kaiken itse yrittäjyyden ja lastenhoidon lisäksi. Onneksi apuna ovat olleet isä, sisko, veli ja Sadun sukulaiset.

– Ihan hyvin olemme kuitenkin loppujen lopuksi selvinneet. Tytöillä menee hyvin koulussa ja arki rullaa. Minulla vain on niin hirveä ikävä.

Rakkaan puolison sairastumisen ja kuoleman jälkeen Pasi ei enää ole valittanut pienistä asioista. Muiden turhanpäiväinen nalkutus jopa hieman ärsyttää häntä.

– Aina, kun kuulen jonkun valittavan pienistä arkisista asioista, ajattelen, että tuolla menee elämässä liian hyvin. Itse ajattelen, että kaikki on hyvin, kun ihmishenkiä ei ole menetetty.

– Olin 24-vuotias, kun menin näyttämään jalkapöydän päällä olevaa pattia yksityiselle ortopedille. Patti oli niin kipeä, että jos sitä edes hipaisi, oli kipu pahempaa kuin synnytyskipu. Ortopedi määräsi minut magneettikuviin, joissa näkyi muutos.

Kirurgi diagnosoi patin kystaksi ja yritti tyhjentää sitä. Toimenpide ei onnistunut, joten patti päätettiin leikata pois.

Leikkauksen jälkeen patti lähetettiin patologille. Kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta Mariia alkoi itse kysellä tulosten perään, sillä patologin lausuntoa ei kuulunut.

Tuolloin Mariia kuuli ensimmäisen kerran sanan synoviaalisarkooma, mutta ei ymmärtänyt, että kyseessä on pahanlaatuinen syöpä.

– Vasta kun kotiin alkoi tulla kutsuja kiireellisiin jatkotutkimuksiin, aloin ymmärtää, että kyse on jostain vakavasta.

Jalka leikattiin uudestaan ja lisäksi Mariialla aloitettiin sekä sytostaatti- että sädehoidot. Uusien magneettikuvien perusteella syöpä saatiin kokonaan pois, mutta viisi vuotta myöhemmin, syksyllä 2023, syöpä uusiutui ikävin seurauksin.

Pieni ihme

Hoitojen jälkeen Mariia halusi elää mahdollisimman normaalia 24-vuotiaan elämää: viettää aikaa ystäviensä kanssa, juhlia ja tavata uusia ihmisiä. Tuolloin hän tapasi myös lastensa isän.

– Löysin mieheni, kun minulla oli millin tai kahden siilitukka ja reisi revitty auki. En siis todellakaan ollut hehkeimmilläni, Mariia naurahtaa.

Ennen sytostaattihoitoja Mariian toinen munasarja oli poistettu ja pakastettu, sillä sytostaatit voivat vahingoittaa munasarjojen toimintaa. Lapsettomuusklinikalla Mariialle kerrottiin, että hänen mahdollisuutensa tulla luonnollisesti raskaaksi on häviävän pieni.

– Prosentuaalisesti mahdollisuuteni tulla luomuna raskaaksi on 0,003. Olikin melkoinen yllätys, kun tikkuun piirtyi kaksi viivaa kolme vuotta syöpähoitojen päättymisen jälkeen, Mariia iloitsee.

Raskausaika ja synnytys sujuivat hyvin. Syövästä muistona olivat enää kontrollit, joissa Mariian oli käytävä vuosittain.

Voiko syöpä levitä sikiöön?

Vuosi sitten Mariian nilkkaan ilmestyi uusi kipeä patti. Mariia meni lääkärille, joka määräsi hänet röntgeniin sekä fysioterapeutille ja apuvälineteknikolle.

– Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyse oli veneluun luutumattomuudesta. Kyseenalaistin tämän, sillä leikkauksesta oli tuossa vaiheessa jo viisi vuotta aikaa, eikä jalka ollut aiemmin vaivannut. Miten se yhtäkkiä olisikin ollut huonosti luutunut?

Tieto välittyi myös Mariian leikanneelle kirurgille, joka epäili myös luutumattomuutta, mutta määräsi Mariian varmuuden vuoksi magneettikuviin. Tulokset olivat musertavia.

– Astuin lääkärin ovesta sisään ja sanoin hänelle, etten taidakaan haluta tulla tänne. Tiesin, että syöpä on todennäköisesti uusiutunut ja silloin se tarkoittaa sääriamputaatiota.

Mariialle myös selvisi, että muutos oli näkynyt jo edellisissä kontrollikuvissa, mutta radiologi ei ollut huomannut sitä. Todennäköisesti Mariialla siis oli jo syöpä, kun hän odotti esikoistaan. Onneksi syöpä ei kuitenkaan ollut ehtinyt lähettää etäpesäkkeitä – ei Mariian, eikä vauvan kehoon.

– Pelkäsin, että syöpä olisi saattanut levitä lapseeni, mutta lääkärit rauhoittelivat, että mahdollisuus on todella, todella pieni.

Ääniviestejä leikkaussalista

Kun jalka amputoitiin, Mariia odotti parin toista lasta. Häntä huolettikin, miten vauva selviää leikkauksesta. Jalkansa menettämistä Mariia ei pahemmin surrut.

– Ei minua ole haitannut, että jalka lähti. Jalka oli tosi ruma, enkä ole pystynyt juoksemaan viiteen vuoteen. Nyt kun saan proteesin, minulla on ehkä taas mahdollisuus alkaa harrastaa juoksua, Mariia perustelee.

Mariia halusi olla leikkauksen aikana hereillä, sillä hänestä se tuntui vauvankin kannalta paremmalta vaihtoehdolta. Vauvan vointia tarkkailtiin koko leikkauksen ajan, ja Mariia sai supistusten estolääkettä. Kaikki sujui lopulta hyvin. Mariia itse selvisi koettelemuksesta mustan huumorin avulla.

– Lähettelin kavereilleni ääniviestejä leikkauksesta, kun jalkaani sahattiin irti. He pitivät minua ihan hulluna. Halusin myös kuvan irrotetusta jalastani muistoksi. Siinä on nätit punaiset kynsilakatkin, Mariia nauraa.

Mariia korostaa, että hänelle jalan amputaatio oli kokemus. Sellainen kokemus, jonka olisi voinut jättää kokematta, mutta kokemus kuitenkin.

– Koska olin hereillä leikkauksen aikana, pystyin prosessoimaan amputaatiota paremmin kuin jos vain olisin herännyt yhtäkkiä ilman jalkaa, Mariia huomauttaa.

Positiivisuus kantaa

Mariian jalan amputaatiosta on nyt kulunut runsas kuukausi. Laskettu aika on ensi kuussa. Mariia toivoo, että jalan haava paranisi lopullisesti ja hän saisi proteesin ennen vauvan syntymää, jotta pienokaisen hoito olisi helpompaa. Tällä hetkellä hän liikkuu kepeillä ja pyörätuolilla.

– Muutimme taloon, jossa on asunut ennen pyörätuoli-ihminen, joten täällä oli valmiina esimerkiksi liuska vessaan. Tämä on helpottanut paljon arkea ja yksivuotiaan hoitoa. Proteesin kanssa lastenhoito onnistuisi kuitenkin vaivattomammin.

Raskausaika on sujunut hyvin. Välillä Mariia on jopa unohtanut olevansa raskaana, koska samalla on ollut niin paljon muutakin mietittävää.

– Olen odottanut sitä hetkeä, että voisin vapaasti nauttia raskaudesta, eikä aina tarvitsisi miettiä syöpää. Sellaista hetkeä ei vain ole tullut. Se on harmi, sillä en halua enää lapsia. Lääkäri epäili raskauden provosoineen syövän uusiutumista, enkä enää halua ottaa riskiä, että syöpä jälleen uusiutuisi.

Mariia käy kontrollikokeissa jälleen viiden vuoden ajan. Edessä saattavat olla myös sytostaattihoidot vauvan syntymän jälkeen, sillä syöpä oli levinnyt luuhun. Se tarkoittaa, että syöpäsolut ovat saattaneet päästä verenkiertoon ja etäpesäkkeitä saattaa ilmaantua jossain kohtaa esimerkiksi keuhkoihin.

– Sytostaattihoidot ovat kuitenkin todella rankkoja ja altistavat sydänsairauksille. Minun suvussani on monia ihmistä menehtynyt sydänsairauksiin, joten tämä hieman huolettaa. On puntaroitava tarkkaan, mikä on paras ratkaisu tilanteessani.

Kaikesta huolimatta Mariia jaksaa kuitenkin olla positiivinen. Hän on iloinen, että pääsee pian nauttimaan vauva-ajasta.

– Olen aina ollut luonteeltani positiivinen. Minusta negatiivisuus ei tuo mitään hyvää, vaan pahentaa vaan asioita. Ennemmin haluan keskittyä syömään terveellisesti ja olemaan onnellinen. Näin autan itseäni paranemaan syövästä, jotta voin olla lasteni elämässä vielä kauan, Mariia painottaa.

Mariian elämää voi seurata Instagramissa tililtä @leikeltymuija. Haastattelun antamisen aikaan Mariia oli raskaana, mutta jutun julkaisuhetkellä hänen vauvansa on jo syntynyt.

Kolmisen vuotta sitten Miisa jätti taakseen vaatesuunnittelijan työt huomattuaan, että some on kanava, jonka kautta hänellä on mahdollisuus muuttaa maailmaa ja tarjota vertaistukea muille. Nyt hän puhuu äitiydestä, kehorauhasta, vastuullisuudesta ja ykköstyypin diabeteksesta yli 17 000 Instagram-seuraajalleen ja yli 50 000 Tiktok-seuraajalleen.

– Olen halunnut tuoda esiin, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, Miisa painottaa.

Kaikille tämä ei ole sopinut. Miisa Asikainen saa päivittäin paljon vihakommentteja, joissa hänen sanotaan tulevan kalliiksi yhteiskunnalle, kehotetaan menemään salille, säälitään hänen puolisoaan sekä huolitrollataan, eli oikeutetaan haukkumista muistuttamalla, että lihavuus on epäterveellistä. Räikeimmissä kommenteissa Miisaa on kehotettu tappamaan itsensä.

Suurin osa kommentoijista on poikia tai miehiä. Ikäviä kommentteja eivät Miisan mukaan heittele vain nuoret. Yksi yhteinen piirre vihakommentoijilla kuitenkin on.

– He voivat pahoin, sillä eihän kukaan, joka voi henkisesti hyvin, sano toiselle törkeyksiä, vaan scrollaa ohi. Ehkä osun jonnekin vihakommentoijien arkaan paikkaan. Jos he ovat epävarmoja ulkonäöstään ja minä uskallan olla avoimesti juuri sellainen kuin olen, voi se ärsyttää.

Miisa Asikainen muistuttaa, että myös monet miehet kärsivät ulkonäköpaineista, vaikka aihe mielletään usein vain naisten murheeksi. Myös miesten ulkonäköpaineista olisi hyvä puhua enemmän. Ehkä silloin myös miesten vihakommentointi voisi vähentyä.

”Lihava vauva” ja perätön lastensuojeluilmoitus

Miisan ja hänen puolisonsa esikoinen täytti kesäkuussa vuoden. Vauvan kasvoja ei ole koskaan näkynyt somessa. Nyt pariskunta pohtii, pitäisikö vauva jättää täysin pois sosiaalisesta mediasta, koska välillä silmitön viha kohdistuu myös häneen.

– Eräässä videossa näkyi vain vauvan selkä ja sain kommentin, että onpa lihava vauva. Samaan videoon tuli myös huolitrollausta, että toivottavasti emme kasvata hänestäkin läskiä. En usko, että vauvaani kommentoitaisiin näin, jos olisin itse laiha.

Viimeinen niitti Miisalle oli se, kun eräs anonyymi kommentoija ilmoitti tehneensä Miisasta lastensuojeluilmoituksen. Perusteena kommentoija käytti sitä, että Miisa on lihava äiti. Perheeseen ei oltu lastensuojelusta yhteydessä, joten kyse oli todennäköisesti trollauksesta. Silti tapahtunut säikäytti.

– Sain kuulla, että eräästä seuraajastani oli ihan oikeasti tehty lastensuojeluilmoitus vanhempien painon takia. Ihan järkyttävää, koska se minkä painoinen olet, ei todellakaan kerro sitä, millainen vanhempi olet, Miisa puuskahtaa.

Miisa huomauttaa, että jokainen lastensuojeluilmoitus tarkistetaan ja perättömät ilmoitukset vain työllistävät turhaan muutenkin ruuhkautunutta lastensuojelua.

– Eikä lastensuojelu ole mikään uhkailun aihe, vaan tärkeä apu silloin, kun sitä oikeasti tarvitaan.

Pitäisikö TikTok kieltää?

Miisa Asikainen on yrittänyt keskustella vihakommentoijien kanssa, mutta yleensä he eivät vastaa mitään eivätkä varsinkaan kerro syytä ilkeille kommenteilleen. Suurin osa ilkeistä somekommenteista tulee TikTokissa.

Tällä hetkellä julkisuudessa keskustellaan paljon siitä, pitäisikö TikTok kieltää kokonaan. Tähän Miisa ei kuitenkaan lähtisi, vaikka sanookin olevansa järkyttynyt joistain TikTokin sisällöistä.

– TikTokista ja somesta ylipäätään voi löytää myös paljon hyvää, kuten vinkkejä ja vertaistukea. Bännejä järkevämpää olisi se, että alusta päivitettäisiin toisenlaiseksi. Koen, että eniten ongelmia aiheuttaa anonymiteetti sekä TikTokin algoritmi, joka syöttää nähtäville sisältöä tahoilta, joita ei edes seuraa.

Miisa korostaa myös kasvatuksen tärkeyttä. Sosiaalinen media lisää monien pahaa oloa, kun itseä vertaillaan somen kiiltokuvaan – somekiusaamisesta puhumattakaan.

– Vanhempien olisi kerrottava lapsilleen, mitä somessa voi olla ja miten siellä kuuluu käyttäytyä. Se olisi paljon tehokkaampaa kuin tiukka kontrollointi.

Vanhemmuutta raadollisen rehellisesti

Yksi vahva teema Miisan somekanavissa on vanhemmuus ja äitiys. Hän on jakanut vertaistukea ja murtanut tabuja tuomalla esiin, ettei äitiys ollut ensikokemalta sitä, mitä hän oli odottanut.

– Minulla oli paljon äitiyteen liittyviä uskomuksia. Kun huomasin, etteivät ne olleetkaan totta, kipuilin asian kanssa aika paljon.

Miisa Asikainen kritisoi äitiydestä luotua harhakuvaa, jossa äitiys olisi aina helppoa ja ihanaa ja jossa äidin pitäisi olla aina vain suunnattoman onnellinen jälkikasvustaan. Valittaa ei saisi, vaikka todellisuus olisi millainen tahansa.

– Kun pääsimme vauvan kanssa kotiin sairaalasta, koin, että olin aika hukassa. Elämäni oli muuttunut yhtäkkiä aivan valtavan paljon. Pohdin, teenkö varmasti kaiken oikein vauvan kanssa, ja kaipasin mennyttä elämääni ja kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa. En kokenut, että olisin muuttunut yhdessä yössä äidiksi ja äitiys olisi nyt elämäntehtäväni. Edes rakkaus lasta kohtaan ei tullut heti, vaan olen vasta nyt osannut nauttia äitiydestä.

Miisa toivookin, että vanhemmuuteen liittyvistä ikävistä tuntemuksista puhuttaisiin enemmän ja että vanhempia, jotka raottavat vauva- ja pikkulapsiarjen todellisuutta, ei kivitettäisi.

Miisa Asikainen on saanut kommentteja, joissa hänen tunteitaan kauhistellaan. Toisaalta on tullut myös paljon kommentteja, joissa moni äiti kertoo samastuvansa häneen. Niistä Miisa saa voimaa kaiken vihan keskellä.

– Minusta tuntuu, että koska minulle on annettu mahdollisuus, että ihmisiä kiinnostaa seurata minua, minulla on vastuu käyttää tämä mahdollisuus tehdäkseni jotain merkityksellistä.

Niin tuumasi Satu Lappalainen, 39-vuotias kahden lapsen äiti, joka toteutti perheelleen ikioman ympärivuotisen lomapaikan.

Alun perin Sadun ja hänen puolisonsa ei pitänyt ryhtyä moiseen. Sadun oli tarkoitus vain lähteä kaveriksi ystävänsä tonttikaupoille, mutta päätyi ostamaan myös omalle perheelleen mökkitontin.

Puoliso myöntyi projektiin. Olisihan mökki hänestäkin mukava, mutta sen toteuttaminen ei kutsunut puoleensa. Niinpä Satu, jota rakentaminen on aina kiehtonut, päätti tarttua puikkoihin.

– Lapsenomainen innostus on kulkenut mukanani läpi elämän. Se on voimavara, mutta välillä luulen osaavani asioita, kunnes huomaan, että en todellakaan osaa.

Satu kuitenkin päätti, että hän tulisi pärjäämään, kunhan vain ottaisi asioista selvää.

”En enää muistanut, millainen taso kylpyhuoneeseen tuli valittua”

Työ alkoi suunnittelemalla mieluisaa pohjaratkaisua, jossa panostettaisiin erityisesti perheen oleskelutiloihin. Olohuoneen katosta tuli korkea, mikä mahdollisti suuret ikkunat. Lapset saivat kaipaamansa yläkerran.

Hirsitalosta haikailevan Sadun valinta oli lopulta CLT eli cross laminated timber, joka koostuu ristiin liimatuista lautakerroksista.

– Materiaalin vahvuus on siinä, että se on helposti räätälöitävissä juuri omiin tarpeisiin ja varsinainen rakentaminen on nopeampaa. 

Talon maa- ja pohjatyöt alkoivat lokakuussa 2023. Samoihin aikoihin inflaatio oli lähtenyt kiihtymään ja lainojen korot kääntyivät kovaan nousuun. Se sai Sadunkin stressikäyrät sojottamaan kohti taivaita.

Iltaisin konsultin työtä ja somekanavaa pyörittävä Satu asettui lasten nukkumaanmenon jälkeen tietokoneen ääreen selvittämään lukuisia rakentamiseen liittyviä asioita.

– Jossain vaiheessa päätösten tekeminen kiihtyi niin vinhaksi, että en enää edes muistanut, millainen taso kylpyhuoneeseen oli tullut valittua.

Mökin rakennuttaminen oli vaativampaa kuin Satu oli osannut odottaa.

– Huomasin, että stressiasteikollani oli vielä viimeinen porras, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Ihmettelen, että selvisin siitä.

Mökin näkeminen uusin silmin

Vaaleaa puuta ja tummia yksityiskohtia huokuva idyllisen näköinen, pelkistetty mökki näyttää monen unelmalta.

– Lopputuloksesta tuli hieno, vaikka muutamia pieniä asioita on vielä kesken. Tarvitsen kuitenkin henkistä etäisyyttä mökkiprojektiin, jotta en aina ajattelisi sitä työmaana, kun menemme sinne.

Rakentamisvuosi otti koville.

– Muistan elävästi, kun olin kuopuksen kanssa kolaamassa joulukuussa lunta elementtikasan päältä. Satoi räntää, tuuli ja oli pimeää. Raskaita pressuja oli vaikea saada yksin asettumaan, ja hermot olivat kireällä. Kaiken lisäksi puhelin tippui elementtien väliin ja jäi sinne. Silloin kävi mielessä, miksi ihmeessä tähän on ryhtynyt ja vielä talvea vasten.

Puoliso hoiti pitkälti kotia ja lapsia noina aikoina. Vastaavaan projektiin ryhtyvälle Satu haluaa antaa vinkin.

– Kannattaa myös parisuhteen kannalta käydä läpi se, että rakentamisprojekti vie toisen aikaa valtavasti.

Yhteistä, vanhempien kahdenkeskistä aikaa ei välttämättä tuona aikana pysty järjestämään.

On myös tärkeä hyväksyä se, että aivan kaikkea ei pysty hallitsemaan. Siihen omat kyvyt eivät välttämättä riitä, ellei ole rakennusalan ammattilainen.

Sadun onni oli samaan aikaan rakentava naapuri, jonka kanssa saattoi vertailla ja pohtia erilaisia ratkaisuja.

Palautuminen projektista on vielä kesken. Nyt Satu opettelee ottamaan mökillä rennosti. Hän silti haluaa kannustaa naisia uskaltautumaan projekteihin, jotka tyypillisesti on mielletty miesten alueeksi ja vaikka ammattilaiset työmaalla hämmästelisivätkin porakonetta käyttävää naista.

Mökin lisäksi kauniit kangasmetsäalueet ja erilaiset harrastusmahdollisuudet golfista melontaan odottavat perhettä puolen tunnin ajomatkan päässä heidän kodistaan.

– Olemme nyt löytämässä paikan ihanuuden.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Satu ⭐️ sisustus- & lifestyletili (@satumainen_hirsitalo) jakama julkaisu

Tuntemattomien vanhempien kohtaaminen aiheuttaa Inkassa helposti hallinnan menettämisen pelon. Silloin päässä laukka ajatuksia, että hän on huono ja arvostelun alaisena.

– Olen nähnyt, miten lapsi nauttii leikkipuistoista. Se kannustaa jatkamaan. Lisäksi olen huomannut, että itsellänikään ei ole aivan tuskaa – katseen alaisena voi olla turvallista olla.

Ikonen on toimittaja, kirjailija ja lyhytterapeutti. Hän on julkaissut teoksen Sinussa näen minut – Kun lapsen syntymä aloitti matkan sisimpääni (Kirjapaja 2024). Kirja on omakohtainen puheenvuoro siitä, millaista on olla pienen lapsen äiti, johon vakavat traumat ovat jättäneet jälkensä.

Kesti kuitenkin aikansa, että Ikonen sisäisti kantavansa edelleen mukanaan lapsuuden haavoja ja puolustusmekanismeja.

Kotona ja koulussa oli vaikeaa – Inka pyrki täydellisiin suorituksiin

Fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Äidin ja bonusisän raivoisaa riitelyä. Kotityölistoja, joista suoriutumisesta sai tarkan palautteen siitä, miten voisi hoitaa tehtävät vieläkin paremmin.

Ilmapiiri kotona oli kireä, ja vaativat odotukset leijailivat kaikessa hiljaisuudessa lasten yllä. Ikonen kuvailee teoksessaan, että pahinta oli, kun kodin ilmapuntari alkoi kääntyä uhkaavaan suuntaan. Silloin Inka vain odotti, että vanhemman raivo purkautuisi, jonka jälkeen tilanne pääsisi laukeamaan.

Koulussa ei mennyt sen paremmin. Ikosta kiusattiin, mutta samalla hän yritti parhaansa mukaan olla täyden kympin oppilas.

Teoksessaan Ikonen kirjoittaa siitä, miten useasti psykoterapeutin vastaanotolle hakeutuvat ihmiset toteavat lapsuutensa olleen hyvä. He eivät ehkä kuitenkaan tietoisesti tunnista perheessä olleita haasteita tai niistä ei ole saanut puhua ulkopuoliselle.

Ikonen kertoi kodin oloista sukulaiselleen, joka otti asian puheeksi vanhempien kanssa. Ikonen joutui heti tiukkaan puhutteluun siitä, että perheen asioista ei sovi kertoa muille.

Jo lapsena Ikonen muistaa olleensa se, joka teki koulussa muistiinpanot huolella eri värisillä tusseilla. Asioiden piti pysyä kontrollissa. Vaativuus itseä kohtaan näkyi muun muassa siinä, että koulussa hän janosi täydellisiä suorituksia.

Jos ei ollut täydellinen, ei olisi mitään ihmisenä.

Vaikea synnytys sai terveydenhoitajankin kyyneliin

Lapsuuden jälkeen turvaton olo jatkui edelleen. Väkivalta parisuhteissa tuli Inkalle tutuksi. Siksi suhde nykyisen puolison kanssa oli Inkalle aluksi käsittämätöntä – mies rakasti häntä ehdoitta, eikä suhde ollut väkivallan sävyttämä.

Kun Inka ja hänen puolisonsa olivat kolmekymppisiä, lapsihaave nosti päätään vuosien seurustelun ja terapian jälkeen. Inka ajatteli, että oli käsitellyt riittävästi traumojaan. Pian hän kuitenkin huomasi, että raskaus toi esiin vielä paljon käsittelemättömiä asioita.

Kaikeksi epäonneksi synnytyspelosta kärsineen Inkan synnytys päättyi kiireelliseen sektioon ja harvinaiseen komplikaatioon, lapsivesiemboliaan, jossa äidin kehoon syntyy allerginen reaktio verenkiertoon joutuneesta lapsivedestä. Vain hyvin harva selviää siitä hengissä.

Inka jäi henkiin, mutta olo synnytyksen jälkeen oli shokin vuoksi tyhjä ja turta. Hänestä tuntui, että häntä ei kuultu synnytyksessä, joka oli täynnä kauhun hetkiä.

Kun terveydenhoitaja tuli kotikäynnille, tämä kyynelehti Inkan kertoessa synnytyksestään. Inka itse ei tuntenut mitään. Terveydenhoitaja yritti jämäkästi saada Inkalle apua psykiatrian poliklinikalta. Avun tarvetta luvattiin arvioida.

Lopulta Inka sai apua traumaterapiasta, ja hänellä diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö. Inka tunsi kuitenkin voimakasta syyllisyyttä siitä, että lähes koko vauvavuosi oli kulunut masennuksen, painajaisten ja ylivireystilan kourissa.

Toipumisen tie alkaa: ”Jatkuva hätä sisälläni on sammunut”

Totaalinen yksinäisyys ja hylkääminen. Sen Inka on havainnut olevan ydintraumansa, ja se on kulkenut hänen mukanaan lapsuudesta asti.

Se aktivoitui myös vaikeassa synnytyksessä, jossa Inka koki olevansa turvaton ja yksin, vaikka puoliso olikin vierellä. Syynä tähän oli se, että Inka menetti hallinnan kokemuksensa.

Turvattomuutta tunteva ihminen kokee helposti menettävänsä hallinnan tunteen. Se myös voimistuu herkästi, jos ei ole läsnä. Lapsen kanssa on kuitenkin jatkuvasti tilanteissa, joita ei voi käsikirjoittaa tai suunnitella täydellisesti.

– Olen vuosia elänyt ennen kaikkea mielessäni. Vaikka mieli ei millään malttaisi, parasta on yrittää laskeutua hetkeen. Silloin ei elä hätääntyneen menneisyyden kokemuksista käsin.

Nyt Inka harjoittelee tunnetaitoja yhdessä leikki-ikäisen lapsensa kanssa. Missä mikäkin tunne tuntuu? Tunnetaitojen opettelu on auttanut Inkaa etenkin silloin, kun hän itse ei tiedosta, että jokin asia pelottaa tai stressaa. Keho kertoo sen.

Omien rajojen ja tilan ottaminen rauhoittumiselle on myös tärkeää, vaikka sitä ei ole aina helppo tunnistaa. Samoin itsemyötätunto.

Oman lapsen tarvitsevuus on tuntunut monesti ylivoimaiselta, ja lapsen tunnekuohuihin on tehnyt mieli reagoida, kuten Inkan omassa lapsuudessa hänen vanhempansa olisivat reagoineet.

Teoksessaan Inka pui paljon sisäisen lapsen turvatonta kokemusta. Terapiassa hän on työstänyt sitä, että turvaton lapsi hänen sisällään saisi rauhan. Silloin esimerkiksi oman lapsen hätään on helpompi suhtautua turvallisen aikuisen olotilasta käsin.

Terapia on myös auttanut suhtautumaan traumaattisiin kokemuksiin niin, että ne ovat osa elämäntarinaa. Katkeruus esimerkiksi vanhempia kohtaan on väistynyt.

Inka haluaa muistuttaa, että kukaan ei tule koskaan valmiiksi, ei hänkään.

– Jatkuva hätä sisälläni on kuitenkin viimein sammunut.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Inka Ikonen | Kirjailija (@inka.ikonen) jakama julkaisu

Sonia oli alkanut seurustella lastensa isän kanssa 21-vuotiaana. Jälkeen päin ajateltuna tunteet miestä kohtaan olivat olleet enemmän kaverillisia kuin romanttisia, mutta sitä Sonia ei vielä seurustelun alkaessa tiedostanut. Hän ajatteli, että on tavallista olla heterona kiinnostunut myös naisista.

Pari eli melko tavallista nuorten aikuisten elämää, johon kuului hauskanpitoa, opiskelua ja töitä. Sonia oli kuitenkin aina tiennyt haluavansa lapsia.

Kun ystäväpiiriin parit saivat perheenlisäystä, Sonia ja hänen silloinen kumppaninsa alkoivat myös haaveilla vauvasta. Sonia oli 23-vuotias, kun esikoinen syntyi. Kuopus saapui maailmaan vain 11 kuukautta esikoisen jälkeen.

Sonialle oli selvää, että hän jäisi useammaksi vuodeksi kotiin lasten kanssa. Se tuntui merkitykselliseltä ja oikealta ratkaisulta. Iltaisin hän saattoi hoitaa vanhempiensa yrityksen paperitöitä sen, mitä ehti.

Sonia uppoutui lasten kanssa olemiseen täysillä nauttien yhteisestä ajasta ja leikkipuistoretkistä, mutta aikaa oman identiteetin pohdinnalle ei ollut.

– Noina vuosina olin ennen kaikkea äiti. Omat tuntemukseni olivat viimeinen asia, joita saatoin ajatella. Elämämme näytti kuitenkin ulospäin varmasti hyvin idylliseltä.

Ystäviään Sonia ei noina vuosina tavannut muuten kuin lasten kanssa. Onneksi ystävilläkin oli lapsia. Yöheräilyistä, flunssakierteestä ja jälkikasvun uusista taidoista löytyi aina yhteistä puhuttavaa.

”En voinut jatkaa etenkään lasten vuoksi”

Viisi vuotta kotiäitinä oli vierähtänyt nopeasti, kun Sonia huomasi, että hänen ystävänsä olivat siirtyneet vanhempainvapaiden jälkeen takaisin töihin.

Sonia alkoi pohtia, mitä hän itse oikeasti haluaisi elämältään. Vaikka parisuhde oli jo vuosia tuntunut enemmän ystävyyssuhteelta, oli Sonian vaikeata hahmottaa, millaista elämä voisi olla. Hänen päähänsä oli iskostunut tiukkaan ajatus naisesta ja miehestä, joilla on yhteisiä lapsia.

Kolmenkymmenen ikävuoden lähestyessä Sonialle alkoi olla selvää, että ero olisi oikea ratkaisu. Se ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä. Ajatus siitä, että hän ei jakaisikaan puolisonsa kanssa loppuelämäänsä, vaati paljon sulattelua.

Ratkaiseva tekijä päätökselle oli lasten paras.

– En voinut enää jatkaa parisuhteessa etenkään lasten takia. Oli kamalaa ajatella, että minusta tulisi katkera ja iloton. Se heijastuisi lapsiinkin.

Kertoessaan asiasta silloiselle kumppanilleen hän myös totesi huomanneensa, että oli kiinnostunut enemmän naisista kuin miehistä.

– En kuitenkaan ihan vielä itse tajunnut asiaa täysin.

”Yhtenä iltana suustani lipsahti, että olen ihastunut”

Samoihin aikoihin Sonia perusti Instagram ja Tiktok-tilin boniasiivous, jolla hän jakaa siivousvinkkejä. Aluksi somen tekeminen oli Sonialle harrastus, mutta pian hän haistoi, että siivousvaikuttajan työllä voisi elää, jos sitä tekisi kokopäiväisesti. Samoihin aikoihin tunnettu siivousvaikuttaja Auri Kananen oli juuri lyönyt läpi.

Sonia oli innoissaan uudesta urastaan yrittäjänä. Samoihin aikoihin Yle X3M -aamuradio halusi tehdä jutun Soniasta ja Aurista siivoamassa.

Ohjelman tekemisen vuoksi Sonia tapasi radiotoimittaja Nadde Baarmanin. Nadde osallistui Sonian ja Aurin siivousohjelman tekemiseen.

– Meillä on samanlainen huumorintaju ja super hauskaa yhdessä. Aluksi olimme ihan vain kavereita.

Sonia muistelee, että he keksivät jatkuvasti syitä tapaamiselle ja huomasivat pian näkevänsä toisiaan päivittäin. Nadde piipahti usein kylään. Kahvittelun lomassa Sonian alakouluikäiset lapsetkin alkoivat käydä tutuiksi, kun Nadde leikki heidän kanssaan.

– Yhtenä iltana suustani lipsahti ulos, että olen ihastunut Naddeen. Olin hämmentynyt itsekin siitä, mitä tuli juuri sanottua.

Naddekin oli ihmeissään, sillä hän oli ajatellut Sonian olevan hetero. Nadde myönsi kuitenkin heti, että ihastuminen oli molemminpuolista.

– Olin niin ihastunut ja rakastunut, että en edes ajatellut seurustelevani naisen kanssa, Sonia kertoo.

Lapset tajusivat tilanteen ennen Soniaa

Kaikki tuntui sujuvan niin luontevasti, että Sonia rohkeni lähettää Naddelle unohtumattoman viestin.

– Otin ruman kuvan itsestäni, kirjoitin siihen ”Haluatko seurustella?” ja piirsin siihen ruksittavaksi kohdat ”kyllä” tai ”ei”. Se oli juuri meidän tyylinen. Kului ehkä kymmenen sekuntia, kun Nadde jo vastasi.

Kun Sonia havahtui siihen, että hän todella seurustelee naisen kanssa, oli se viimeinen herätys pohtia omaa seksuaalista suuntautumista.

Sonia laittoi suorasukaisen viestin ystävilleen, jossa hän kertoi, että on nykyään lesbo ja eronnut miehestään. Lähipiiri ei yllättynyt.

– He olivat ehkä jo huomanneet asian ennen kuin itse tiedostin sen. Katselimme kuulemma Nadden kanssa toisiamme niin rakastuneina.

Lapsille Sonia kertoi asian suoraan mutta lapsentasoisesti, aivan kuten erostakin.

– Lapset olivat alusta asti luulleet, että olemme pari. He eivät olleet asiasta moksiskaan.

Yhteinen lapsi toiveissa

Pian Nadde muutti Helsingin Kalliosta Sonian ja lasten luokse pieneen, viidentuhannen asukkaan kuntaan.

– Elämä Nadden kanssa on ihanaa, mutta totta kai meilläkin on välillä kinastelua, sillä uusperhe-elämässä on omat mutkansa.

Sonia on alusta asti toivonut, että Nadde ottaa bonusvanhemman roolin ja saa osallistua lasten elämään. Se tarkoittaa, että Nadde hakee lapsia välillä itse koulusta, vie heitä leikkipuistoon ja saa kasvattaa heitä.

– Lapset ihastuivat Naddeen heti. Hän leikkii heidän kanssaan hippaa ja hyppii trampalla. Hän myös ottaa lapsista kopin silloin kun huomaa, että alan olla tauon tarpeessa.

Vaikka kaikki on sujunut hyvin, Sonia pyrkii muistuttamaan itselleen säännöllisesti, ettei ole helppoa hypätä keskelle lapsiperhe-elämää, kun on tottunut asumaan yksin.

Nykyään Nadden on herättävä aamulla viideltä, jotta hän ehtii töihin Helsinkiin.

Lapset ovat Sonian ja Nadden luona joka toinen viikko, eli pariskunnalla on mahdollisuus viettää kahdenkeskistä aikaa joka toinen viikko.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua vielä, jos kaksikon toiveet käyvät toteen. Yhteinen lapsi on silloin tällöin vilahdellut molempien puheissa.

– Haluaisin, että saisimme kokea sen kaiken vielä yhdessä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Parhaat Siivousvinkit | Sonia Nevalainen (@boniasiivous) jakama julkaisu

– Se tuntui hyvin epätodelliselta. Mietin, miten tämä on mahdollista, Tia kertoo.

Myös ensimmäinen kaksosuutinen tuli yllätyksenä. Tia makasi Säkylän neuvolan pöydällä vuonna 2020, kun pienessä ultralaitteessa näkyi kaksi vauvaa. Vaikka hän olikin joskus salaa mielessään haaveillut kaksosista, hän ei ollut osannut kuvitellakaan oikeasti odottavansa kahta lasta samanaikaisesti. Tian isän suvussa oli ollut kaksosia, mutta tätä Tia ei vielä tiennyt.

– Tunne oli ihan jäätävä. Ajatukset harhailivat, kun tiesin, että suurin osa ajasta on pärjättävä yksin.

Tia oli entuudestaan esikoisensa yksinhuoltaja ja hän tiesi olevansa myös kaksosten kanssa pääosin yksin. Siitä huolimatta hän päätti ottaa riskin ja pitää lapset.

Odotusaikana Tia lopetti kaikki harrastuksensa ja myi hevosensa ja moottoripyöränsä pois. Hän osti uusia kodinkoneita ja valmistautui kahden vauvan tuloon huolellisesti.

Rasmus ja Aurora syntyivät kesäkuussa 2021. Kun he olivat neljä kuukautta vanhoja, Tia ajatteli, että haluaisi vielä yhden lapsen.

– Minulle vain tuli sellainen tunne, että tähän samaan syssyyn nyt sitten ehkä yksi lapsi vielä. Se menee sitten siinä samassa.

Kun Tia tuli uudestaan raskaaksi, ystävät kiusoittelivat häntä ajatuksella siitä, että hän odottaisi jälleen kaksosia.

– Sanoin heille, että lottovoittokin olisi todennäköisempää kuin saada toiset kaksoset.

Tia soitti neuvolaan varatakseen itselleen ajan. Puhelussa neuvolatyöntekijä totesi: ”Katsotaan sitten, mikä on heidän vointinsa”.

– Ajattelin, että no toivottavasti vain yhden, Tia naurahtaa.

Neuvolassa terveydenhoitaja ei ehtinyt kohtua ultratessaan sanoa mitään, kun Tia huomasi itse odottavansa jälleen kaksosia.

Kädet eivät olisi yksin riittäneet

Tia sai esikoisensa Matiaksen vuonna 2013, kun oli juuri täyttänyt 20 vuotta. Samoihin aikoihin kun Tia teki positiivisen raskaustestin, hän erosi lapsen isän Markon kanssa. Tia vietti esikoisen raskausajan yksin.

Vuonna 2018 Tia osti omakotitalon Köyliöstä. Hän remontoi sen, rakensi hevostallin ja muutti sinne yhdessä esikoisensa kanssa. Matiaksen syntymän jälkeen Tia oli ehtinyt suunnitella myös itsellistä äitiyttä, mutta sitten Marko tuli takaisin kuvioihin.

– Olemme aina olleet hyvin läheisiä ja Marko on auttanut paljon kaikessa. Nykyään elämme kumppanuusvanhemmuudessa, Tia kertoo.

Marko on ollut Tian kaikkien lasten isä ja ollut perheen tukena ja apuna jo 13 vuotta. Kun toiset kaksoset Emilia ja Jemina syntyivät, apu oli tarpeellisempaa kuin koskaan aiemmin.

– Kun oli kaksi reilu vuoden ikäistä lasta ja kaksi vauvaa, yhden ihmisen kädet eivät olisi riittäneet millään.

Kun Emilia ja Jemina olivat vastasyntyneitä, Tia ja Marko jakoivat vuoroja lastenhoidossa. Aluksi vanhemmat kaksoset olivat hyvin mustasukkaisia äidistään ja hermostuivat, jos hän hoiti uusia tulokkaita. Tästä syystä Tia hoiti ensimmäiset viikot lähinnä vanhempia kaksosia ja Marko nuorempia.

Kun Marko palasi työelämään vanhempainvapaalta, kaikki muuttui taas.

– Siinä oli aikamoinen totutteleminen, kun piti hoitaa neljä pientä lasta pääosin yksin.

Selviytymistila päällä

Kun ensimmäiset kaksoset syntyivät, arjen rutiinit korostuivat. Toisten kaksosten synnyttyä arki muuttui nopeasti minuuttiaikatauluksi.

– Meidän jokainen päivämme kulki täysin saman tarkan aikataulun mukaan. Tämän lauman kanssa ei myöskään päässyt liikkumaan mihinkään. Me olimme ihan vankeina täällä kotona, Tia kuvailee.

Aiemmin Tia ei ole pystynyt liikkumaan yhdessä lastensa kanssa kotoa lyhyitä kävelylenkkejä pidemmälle. Tänä vuonna perhe on kuitenkin hiljalleen päässyt helpommin ulkoilemaan yhdessä, ja he ovat käyneet yhdessä esimerkiksi rannalla ja ruokakaupassa.

Omaa aikaa Tialla on hyvin harvoin ja vähän.

– Omaa aikaani on se, jos Marko tulee illalla auttamaan lasten kanssa. Yleensä siirryn vain hevostalliimme ja ratsastamaan.

Tia muistelee vauvavuosia viiden lapsen kanssa hyvin raskaina. Hän ei voisi kuvitella suoriutuvansa niistä ikinä uudestaan.

– Mietin välillä, että mihin olen oikein ryhtynyt ja mitä päässäni ihan oikeasti liikkui. Tuntuu, että silloin on ollut joku selviytymistila päällä, kun oli vain pakko jaksaa.

Kotona lasten kouluikään asti

Tia kuvailee arkensa olleen hyvin tylsää ennen lapsia. Hänellä ei ollut paljoa ystäviä tai tekemistä viikonloppuisin. Kaksosten synnyttyä kaikki muuttui.

– Enää ei ole sellaisia päiviä, että tekeminen loppuisi. Aina on joku projekti kesken ja valinnanvaraa riittää.

Kotoa löytyy myös paljon hoidettavia lasten lisäksi. Tilalla on tällä hetkellä kaksi ponia, hevonen ja kanoja. Hän kasvattaa myös paljon ruokaa itse ja haaveilee olevansa tulevaisuudessa mahdollisimman omavarainen.

– Lapset ovat myös aina mukana puuhailemassa ja hoitamassa eläimiä. Otan heidät mukaan kaikkeen. Matias on nyt myös innostunut nikkaroinnista ja hän tykkää rakennella esimerkiksi linnunpönttöjä.

Vaikka arki on tälläkin hetkellä hyvin kiireistä, Tia nauttii siitä ja toivoisi pitävänsä lapset mahdollisimman pitkään kotona.

– Minun haaveeni on olla kotona lasten kanssa siihen asti, kun lapset menevät kouluun. Tekisin sitten korkeintaan iltatöitä tai viikonlopputöitä, mutta sillä tavalla, että lapsia ei tarvitsisi laittaa hoitoon.

Tian elämää voi seurata Instagramissa tilillä @two_is_four

Sattumalta Nina huomasi jotakin kovaa toisessa rinnassaan. Kova kyhmy nosti heti huolen pintaan, sillä Ninan sisko oli sairastunut syöpään vain 12-vuotiaana.

Opiskelijaterveydenhuollossa vanhempi kollega rauhoitteli Ninaa. Olisi hyvin epätodennäköistä, että 21-vuotias saisi rintasyöpädiagnoosin.

– Lääkäri epäili, että olen raskaana. Itkien vaadin, että kyhmy on tutkittava. Silloin päätin, että tuollaista potilaan vaivoja vähättelevää lääkäriä minusta ei ainakaan tule.

Tutkimustulosten saavuttua Ninan tutkinut lääkäri pyyteli anteeksi. Ninalla olisi edessään syöpähoidot.

Opinnot lääketieteellisessä auttoivat suuntaamaan ajatuksia omasta huonosta olosta muualle, vaikka helppoa se ei ollut. Nina kuitenkin teki kaikkensa, että valmistuisi tavoiteajassa.

– Saatoin ennen luentoa käydä sytostaattihoidossa, oksentaa ja lähteä sitten yliopistolle. Näin oli tehtävä osittain siksi, että seuraavan kerran minun olisi ollut mahdollista suorittaa tietyt kurssit vasta vuoden kuluttua.

Haave omasta lapsesta vaakalaudalla

Viimein vuonna 2015 Ninan syövän todettiin parantuneen kaksi vuotta kestäneiden hoitojen ja yhden uusimisen jälkeen. Ajatuksissaan Nina uskalsi alkaa taas unelmoida ihanista asioista tulevaisuudessa. Hän oli aina toivonut tulevansa äidiksi.

Lapsen syntymää edelsi kuitenkin vakava pohdinta.

Ninan sisko oli kuollut 24-vuotiaana aiemmin sairastetun maksasyövän aiheuttamiin komplikaatioihin. Myös Nina sairastui harvinaisen nuorena: vuosittain vain muutamalla alle 25-vuotiaalla todetaan rintasyöpä.

– Meidät on tutkittu geenivirheen varalta, mutta mitään sellaista ei ole löytynyt. On jäänyt mysteeriksi, miksi syöpä puhkesi meillä molemmilla.

Lääkärinä Nina on hyvin perillä siitä, raskaus itsessään ei altista syövän uusiutumiselle. Sen sijaan aiemmat syöpähoidot solumyrkkyineen vaikuttavat raskauteenkin. Sytostaatit eivät nimittäin katso, mitä soluja ne vievät mukanaan.

– Sytostaattien pitkäaikaisvaikutukset aiheuttavat sen, että sairastettu syöpä tekee automaattisesti raskaudesta riskiraskauden, jota seurataan neuvolan lisäksi äitiyspoliklinikalla, ja esimerkiksi äidin sydän ultrataan.

Kaikesta huolimatta Nina ja häntä hoivat lääkärit päätyivät siihen, että raskautta olisi turvallista yrittää.

– Lopulta jokaisesta suvusta löytyy sairauksia, jotka saattavat olla perinnöllisiä.

Toive lapsesta toteutui vuonna 2020 – vuosi Ninan valmistumisen jälkeen hän sai vaikean synnytyksen päätteeksi syliin rakkaan esikoisensa.

”En voinut surra oloani lapsen nähden”

Vauvavuosi oli äitiydestä pitkään haaveilleelle, tuolloin hiukan alle 30-vuotiaalle Ninalle erityistä aikaa. Etenkin imetyksen onnistuminen tuntui hienolta.

– Ajattelin raskausaikana, ettei rinnoistani ole enää mihinkään. Imettäminen kuitenkin onnistui myös leikatulla rinnalla, vaikka se ei ollutkaan lapsen suosikki, sillä maitoa siitä luultavasti tuli niukemmin.

Lapsen vartuttua taaperoksi Nina työskenteli vaativassa tehtävässä terveyskeskuksen ylilääkärin viransijaisena. Juuri noihin aikoihin Ninan syövän huomattiin uusiutuneen toisen kerran. Samoihin aikoihin Nina erosi lapsensa isästä.

– En voinut surra oloani lapsen nähden ja itkeä, sillä minun oli keskityttävä olemaan äiti. Kun hoidot alkoivat, sydäntäni särki eniten se, että jääkö lapseni ilman äitiä.

Nina ja hänen tyttärensä muuttivat omakotitaloon luonnon helmaan. Rauhoittava ympäristö antoi voimia selvitä vaikeista ajoista.

Nina kävi töissä ja eli lapsen kanssa mahdollisimman normaalia arkea. Perheen tuki ja apu olivat korvaamattomia, ja läheisten kanssa vietetty aika toi valoa elämään.

”Jos tauti vielä löytyisi, tekisin aivan kaikkeni lapseni vuoksi”

Nina selätti syövän – jälleen kerran. Elämä saa edelleen jatkua 4-vuotiaan lapsen äitinä ja keikkalääkärinä.

– Sairastumisen jälkeen erosin vaativasta virasta. Haluan säännöstellä itse omaa työaikaani, jotta ehdin olemaan lapseni kanssa mahdollisimman paljon.

Tasainen arki, jossa kenelläkään ei ole hätää, on Ninan mielestä kaikista parasta. Sitä ei ehkä aina tule terveenä arvostaneeksi.

Sairastaminen on jättänyt jälkensä Ninaan ja siihen, millainen vanhempi hän on.

– Lapseni ei tarvitse kuin aivastaa, niin huolestun. Lääkärinä tiedän, kuinka epätodennäköisiä monet vakavat sairaudet ovat. Omalle kohdalleni sattui kuitenkin harvinainen epäonni.

Työssä omakohtainen kokemus syövästä näkyy syöpäsairaiden potilaiden kohtaamisessa.

– En voi kertoa omasta taustastani, mutta tiedän, miten esimerkiksi itse olisin halunnut kuulla sairastavani syöpää. Toivon, että katseeni myös välittää ymmärrystä potilaan tilanteesta.

Nina ymmärtää myös niitä syöpäsairaita, joiden tekee mieli luovuttaa. Syöpähoidot ovat kaikkea muuta kuin kevyitä.

– Tiedän kuitenkin, että jos itseltäni tauti vielä löytyisi, tekisin aivan kaikkeni lapseni vuoksi, vaikka hoitovaihtoehdot olisivatkin jo siinä kohtaa vähissä.

– En tunnista sitä itseäni, joka olin neljä vuotta sitten ennen tätä kaikkea.

Kun Suvi oli 20-vuotias, hän oli juuri muuttanut sinkkuna takaisin vanhemmilleen ja koki olevansa hukassa.

– Välillä itkin itseni uneen, kun ajattelin olevani epäonnistuja. Olin aina halunnut nuorena lapsia, mutta en uskonut ikinä löytäväni puolisoa.

Elämän suunta vaihtui kuitenkin nopeasti, kun Suvin Instagramiin ilmestyi viesti tuolloin 19-vuotiaalta Juusolta. Ensimmäinen tapaaminen oli Orituvan ABC:llä, puolivälissä Suvin ja Juuson kotipaikkakuntia. Viiden tapaamisen jälkeen Keski-Suomessa asunut Suvi kirjoitti vuokrasopimuksen Poriin ja vain seitsemän kuukauden kuluttua muutosta hän teki positiivisen raskaustestin.

Nyt pariskunnalla on 2-vuotias taapero ja he odottavat toista lastaan.

Suvi luo YouTubeen rohkeaa ja rehellistä sisältöä elämästään

Suvi on jakanut elämäänsä YouTubeen rohkeasti ja avoimesti vuodesta 2017 lähtien ja tuottaa sinne edelleen aktiivisesti sisältöä. Videoiden tekeminen alkoi arkipäivien kuvaamisella ja kameralle avautumisella. Suvi kuvailee, että videolle puhuminen on hänelle kuin terapiaa, jolla voi purkaa ajatuksia.

– Kun aloitin videoiden kuvaamisen, olin superujo tyyppi ja asuin Laukaassa, jossa kaikki tunsivat toisensa. Jännitin videoiden julkaisemista ja pelkäsin mitä muut ajattelisivat, mutta lopulta rohkaistuin ja latasin niitä YouTubeen, Suvi kertoo.

Suvi haluaa luoda sisältöä, jota hän olisi itse epävarmana teini-ikäisenä halunnut nähdä somessa: rehellistä ja someilluusiota rikkovaa.

– Yritän puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja tuoda elämääni esille sellaisena kuin se on. En halua luoda tai vahvistaa kuvaa siitä, että elämäni olisi jotenkin tosi hienoa, kun ei se oikeasti ole.

Kun Suvi julkisti raskautensa somessa, häntä jännitti, mitä muut ihmiset ajattelisivat hänen elämätilanteestaan, joka ei ollut stereotyyppisen tasapainoinen. Pariskunta oli tuntenut toisensa vasta puoli vuotta, asui vuokralla eikä Juusolla ollut vakituista työpaikkaa. Suvi puolestaan oli vasta aloittanut opiskelun.

Suvi saikin joitakin ikäviä kommentteja raskauteen liittyen.

– Se jäi mieleen, kun joku sanoi: ”Sinusta tulee ylipainoinen yh-mutsi, joka jättää koulun kesken, ei tule ikinä pärjäämään elämässä ja putoaa johonkin palkkakuoppaan”, Suvi kertoo.

Nykyään negatiivisia kommentteja tulee vähemmän eivätkä ne enää erityisemmin häiritse Suvia.

”Pelkään, että lapseni häpeäisi minua”

Esikoisen syntymä sai Suvin suhtautumaan videoiden julkaisemiseen uudella tavalla.

– Se oli ensimmäinen hetki, kun mietin miksi teen tätä. Olen pohtinut, ottaako tämä enemmän kuin antaa ja kuinka olen myynyt yksityisyyteni.

Kun esikoisesta tuli suuri osa arkea, jota Suvi aiemmin oli tottunut kuvaamaan hyvin avoimesti, Suvin täytyi luoda jonkinlaiset säännöt siihen, mitä lapsesta voi näyttää ja kertoa julkisesti.

– Yritän rajata sitä niin, että lapsi olisi mahdollisimman anonyymi netissä. Yritän olla käyttämättä esimerkiksi hänen nimeään, mutta muutaman kerran on kyllä tainnut vahingossa lipsahtaa.

Suvi toivoo, että tulevaisuudessa lasta ei yhdistettäisi häneen.

– Pelkään, että lastani kiusattaisiin siitä, että teen videoita tai hän häpeäisi äitiään ja jakamaani sisältöä.

Haaveet muuttuivat täysin

Lapsen saaminen muutti Suvin elämän suunnan täysin. Ennen puolisonsa tapaamista hän oli ostanut pakettiauton, josta hän rakensi itselleen matkailuautoa.

– Haaveilin siitä, että saisin sen rakennettua ja lähtisin reissuun. Mahdollisesti olisin jopa asunut siinä yhden kesän, Suvi muistelee.

Matkailuauto on päässyt jo perheen käyttöön, vaikka siihen piti puolison löydyttyä tehdä paljon muutoksia, jotta se palvelisi suurempaa ihmismäärää.

Suvin haaveet ovat kuitenkin muuttuneet. Tällä hetkellä hän unelmoi omakotitalosta maalla sekä rakennusalan opintojensa päättämisestä. Tulevaisuudessa Suvi toivoo saavansa oman alansa töitä, jotta voisi tarjota lapsilleen hyvän elämän. Koulun suorittaminen kuitenkin stressaa Suvia.

– Suorittajaluonteeni haluaisi saada koulun mahdollisimman nopeasti purkkiin, vaikka tiedän, että se on ihan sama kauanko siinä kestää. Tietysti osa on myös sitä, että haluan todistaa itselleni ja epäilijöille, ettei lapsi pilannut minun elämääni, uraani tai kehoani.

Vapaapäiviä ei ole näkyvissä

Tällä hetkellä Suvi on toista kertaa raskaana, työharjoittelussa, suorittaa rakennusinsinööritutkintoa, käy osa-aikatöissä ja huolehtii esikoisestaan.

– Ennen lasta pystyi mielivaltaisesti päättämään, mitä haluaa tehdä. Nyt joutuu enemmän miettimään, mitä täytyy tehdä, Suvi toteaa.

Arki on tällä hetkellä hyvin kiireistä eikä vapaapäiviä näy. Kahden kuukauden päästä Suville ja Juusolle syntyy toinen lapsi.

– Pienen lapsen kanssa on oikeastaan pakko oppia elämään hetkessä. Toisaalta sellainen hetkessä eläminen tuo jaksamisen arkeen. Pitää oppia ymmärtämään, että kaikki elämänvaiheet ovat ohimeneviä.

Ulvilassa asuvan Emmi Rosenbomin, 30, raskaus päättyi suruista suurimpaan, kun Aino-vauva kuoli täysiaikaisena kohtuun helmikuussa 2020.

Emmi kertoi Kaksplussalle vuonna 2021 lapsen menettämisestä ja surusta selviytymisestä. Haastattelun aikaan hän odotti jo uutta vauvaa, mutta raskaus oli vielä niin alussa, ettei edes perheen lähipiiri tiennyt asiasta. Nykyään perheessä on yhdeksän-, kahdeksan- ja pian kolmevuotiaat lapset.

Odotusaika menetyksen jälkeen sujui muuten hyvin, mutta pelko seurasi mukana alusta loppuun.

– Koko raskaus oli todella pelottavaa aikaa, enkä kyennyt rentoutumaan oikeastaan missään vaiheessa.

Emmi kävi koko raskausajan terapiassa keskustelemassa peloistaan. Lisäksi pariskunta vieraili tiuhaan äitiyspoliklinikalla, jossa raskautta seurattiin ylimääräisillä ultrilla.

– Minulle sanottiin, että voisin koska tahansa tulla tarkistukseen, jos huolia heräisi. Kävinkin pariin otteeseen ylimääräisellä käynnillä, kun tunsin liikkeitä vähemmän tai ne tuntuivat normaalista poikkeavilta.

Pelosta huolimatta Emmi yritti nauttia odotusajasta parhaansa mukaan, sillä kahden elävän ja yhden enkelilapsen äitinä hän ajatteli, että raskaus olisi hänen viimeisensä.

– Onneksi onnistuin edes hetkittäin nauttimaan odotuksesta ja uskaltauduin esimerkiksi ostamaan vauvalle vaatteita.

Pelko jylläsi koko ajan taustalla ja oikeastaan vain kasvoi loppua kohti, koska viimeksi raskaus oli päättynyt juuri loppumetreillä.

– Jännitys loppui vasta, kun sain elävän vauvan syliini, Emmi myöntää.

Uudet pelot vauvan syntymän jälkeen

Vauva oli Emmin vatsassa perätilassa, joten hän syntyi lopulta sektiolla.

– Olin toivonut kovasti alatiesynnytystä, mutten halunnut yrittää sitä vauvan ollessa väärinpäin. Lisäksi oli tiedossa, että tulossa oli aika kookas vauva. Vauvaa yritettiin kääntää, ja se oli myös aika stressaavaa, koska käännösyrityksessä on riskinsä.

Lääkäri kuitenkin päätti, ettei käännösyritystä tehdä väkisin, jos vauva ei heti liikahda.

– Hän tönötti siellä tiukasti paikallaan, joten päädyimme sektioon, Emmi kertoo.

Sektiopäätös oli siinä mielessä helpotus, että sen jälkeen Emmi saattoi keskittyä odottamaan, että päivä koittaisi mahdollisimman nopeasti. Kun hän vihdoin sai vauvan syliinsä, se tuntui lapsen menetyksen jälkeen korjaavalta kokemukselta.

– Vaikkei uuden vauvan syntymä korvannut menetettyä vauvaa, oli se silti uskomattoman parantava kokemus, Emmi myöntää.

Pelot eivät kuitenkaan loppuneet vauvan syntymään. Vaikka vauva-aika sujui helposti ja rauhallisesti, Emmi huomasi, että kohtukuolemasta oli jäänyt jatkuva menettämisen pelko, joka heijastui kaikkiin perheen lapsiin.

– Pelkäsin jatkuvasti, että vauvalle tai vanhemmille lapsille sattuisi jotain. Olin huolissani vauvasta ja tarkkailin häntä jatkuvasti.

Esimerkiksi kiinteisiin ruokiin siirtyminen oli haastavaa, sillä vauva oli herkkäkurkkuinen ja syöminen sai hänet kakomaan.

– Pelkäsin, että hän tukehtuisi ruokaan, enkä uskaltanut antaa hänelle mitään kovaa pureskeltavaa. Vauvan sormiruokailusta tuli todella jännittävää puuhaa, koska mietin koko ajan kauhuissani, mitä kaikkea siitä voisi seurata.

Perhe kerääntyy muistelemaan Aino-vauvan syntymäpäivinä

Aino-vauvan kuolemasta on kulunut neljä vuotta, mutta hän elää edelleen perheen puheissa.

– Käymme haudalla usein ja vietämme joka vuosi Ainon helmikuista syntymäpäivää. Äitini tilaa syntymäpäiväksi kukkaset ja leipoo pienen kakun. Käymme yhdessä viemässä kukat ja sytyttämässä kynttilät haudalle. Sitten juomme kahvit ja vietämme pienen muisteluhetken. Syntymäpäivä on aina herkkä hetki ja silloin tulee mietittyä, että Aino oli nyt jo tämän ikäinen, Emmi kertoo.

Perheen vanhin lapsi on yhdeksänvuotias. Ainon kuollessa hän oli viiden ja muistaa tapahtuneen hyvin.

– Hän kyselee edelleen välillä, miksi Aino kuoli, eikä ole täällä meidän kanssamme, vaikka toivoisimme kovasti hänen olevan.

Perheen nuorin lapsi on pian kolmevuotias eikä tiedä tapahtuneesta vielä kovin tarkasti.

– Hän on kuitenkin lähes aina haudalla mukana ja olemme puhuneet hänelle enkelisiskosta. Varmasti juttelemme asiasta enemmän sitten, kun hän ymmärtää paremmin.

Tyhjän sylin kaipuu vaivaa

Emmi miettii Ainoa edelleen päivittäin, vaikka on oppinut elämään menetyksen kanssa.

– Aino tulee mieleeni joka päivä. Olen kuitenkin oppinut elämään tapahtuneen kanssa ja ymmärtänyt, etten olisi voinut vaikuttaa asiaan mitenkään, eikä tapahtuneelle enää mahda mitään.

Epäusko iskee silti välillä, kun Emmi miettii tapahtunutta.

– Minun on edelleen vaikea ymmärtää, miksi niin tapahtui. Sen ajatteleminen tekee tosi kipeää. Olen pystynyt hyväksymään tapahtuneen jollain tavalla. Silti välillä tulee epäuskoinen olo, että miten minulle on voinut tapahtua jotain niin kamalaa.

Tapahtuneesta puhuminen on edelleen vaikeaa.

– Puhun asiasta nykyään aika vähän. Jos joku ottaa asian puheeksi, tapahtuneesta on helpompi jutella, mutta minun on itse vaikea aloittaa keskustelua. Joidenkin ihmisten kanssa on helpompi puhua lapsen menettämisestä ja siihen liittyvistä tunteista.

Surun yli pääsemisessä minua on auttanut läheisten tuki ja asiasta keskusteleminen, vaikka se on vaikealta tuntunutkin. Joinakin päivinä suru tuntuu kevyemmältä kantaa. Toisina itkettää aamusta iltaan.

– Pahimmat päivät ovat yleensä lähellä Ainon helmikuista syntymäpäivää. Tänä vuonna päivä oli onneksi vähän helpompi kuin viimeksi, mutta aina se on surullinen.

Uusi vauva on helpottanut tyhjän sylin tunnetta jossain määrin, vaikkei ole vienyt sitä kokonaan pois.

– Minulla on usein vauvakuume, jonka arvelen johtuvan siitä, että haluaisin edelleen menetetyn vauvani takaisin. Uusi vauva ja synnytys eivät tuoneet enkelivauvaa takaisin, vaan menetys on jättänyt minulle pysyvän tyhjän sylin kaipuun.

Niinpä Peter opiskeli mediatekniikan insinööriksi ja työskenteli pitkään IT-alalla. Unelma lentäjän ammatista eli kuitenkin yhä Peterin mielessä ja lopulta hän hankki yksityislentäjän lentolupakirjan.

Samaan aikaan toinenkin haave – ihmisten auttaminen lähetystyön kautta – oli alkanut kyteä Peterin ajatuksissa. Loppuvuodesta 2021 kaksi unelmaa viimein yhdistyivät, kun Peter muutti perheineen Tansaniaan MAF-järjestön kautta.

– Tutustuin MAF Suomeen jo vuonna 2014. Kävi ilmi, että heidän kauttaan voisin hyödyntää lentämistä ja olla samalla avuksi sellaisilla alueilla, joissa etäisyydet ovat pitkiä ja maantiet saattavat puuttua kokonaan. Suoritin vaadittavan ammattilentäjän lupakirjan ja valmistuin vuona 2020. Olisimme Päivi-vaimoni kanssa halunneet lähteä jo silloin, mutta koronan takia lähtöä piti hieman siirtää, Peter kertoo.

Kun mahdollisuus viimein aukesi, myi Griffinin perhe lähes koko omaisuutensa. Runsaaseen kymmeneen matkalaukkuun pakattiin pääasiassa vaatteita sekä perheen tuolloin viisivuotiaan Emma-tyttären leluja.

– Pelkäsimme, että Emma kärsisi koti-ikävästä ja siksi otimmekin hänelle paljon tuttuja leluja mukaan. Iloksemme hän kuitenkin sopeutui muutokseen nopeasti ja oli meistä eniten innoissaan. Hän on ottanut uuden elämän Tansaniassa seikkailuna.

Arkea Afrikassa

Eniten Emma on nauttinut siitä, ettei pihalle mentäessä tarvitse pukea haalareita tai kura-asua päälle, vaan shortsit ja t-paita riittävät. Griffinin perheen kotipuutarhassa on oma pieni uima-allas, jossa he viettävät paljon aikaa yhdessä.

– Puutarhassamme kasvaa myös banaaneja, mangoa ja appelsiineja. Se on täällä hyvin yleistä. Hedelmät ovatkin täällä tosi edullisia, samoin viljatuotteet. Liha puolestaan on yhtä kallista kuin Suomessakin. Kalaa on haastava löytää, eikä maitotuotteita käytetä, paitsi maitoa teessä. Suurin ero Suomeen ovat kaupat. Ne ovat täällä tosi pieniä ja on käytävä todella monessa kaupassa, jotta saa kaikki ruokaostokset tehtyä, Peter kertoo.

Toinen suuri ero Suomeen verrattuna on Peterin mukaan liikenteessä: liikenne on kaoottista ja onnettomuuksia sattuu paljon. Yleiseltä turvaluokitukseltaan Tansania on turvallisin Afrikan maa. Silti ulkona ei ole suositeltavaa liikkua yksin pimeän laskeuduttua eikä lasten suositella menevän yksin kouluun. Ei edes, vaikka koulurakennus sijaitsisi 300 metrin päässä kotoa, kuten kansainvälinen koulu, jota Emma käy.

– Koulumatkat taittuvat pyörällä yhdessä aikuisen kanssa. Koulussa opiskellaan samoja aineita kuin Suomessakin, mutta kieli on englanti. Emmalle tämä ei ole ollut ongelma, sillä hän on kaksikielinen: hän lukee ja kirjoittaa sekä suomeksi että englanniksi.

Arki-iltapäivisin Emma käy iltapäiväkerhossa tai viettää aikaa ystäviensä kanssa. Emma on kokeillut myös harrastaa jalkapalloa sekä sirkuskoulua. Viikonloput ovat sekä Peterillä että viestintätyötä MAF:ssa tekevällä Päivillä vapaat. Silloin perhe lähtee usein retkelle tutustumaan Tansanian ainutlaatuiseen luontoon.

–  Olemme käyneet kuumavesilähteessä uimassa ja kansallispuistossa omalla autolla ajelemassa ja katselemassa eläimiä. Emma oli innoissaan erityisesti kirahveista, mutta apinoita oli hänestä turhan paljon joka paikassa, Peter hymyilee.

Tansania on vienyt Griffinin perheen sydämen, ja he toivovatkin voivansa asua maassa vielä pitkään. Peterin työkomennus MAF:lla kestää neljä vuotta, jonka jälkeen on oleiltava puoli vuotta Suomessa muun muassa sosiaaliturvan takia. Tämän jälkeen neljän vuoden sopimuksen voi uusia.

Raskasta, mutta palkitsevaa työtä

Peterin pääasiallinen työ on lennättää lääkäreitä ja sairaanhoitajia pieniin kyliin pitämään äitiysklinikkaa, jonne vauvat sekä odottavat ja jo synnyttäneet äidit saapuvat terveystarkastukseen sekä rokotettaviksi jopa 3– 6 tunnin kävelymatkan päästä.

– Käytännössä klinikat ovat lentokentän vieressä puun katveessa. Siellä neljä, viisi sairaanhoitajaa ja lääkäriä hoitaa yhden päivän aikana jopa 200 äitiä ja vauvaa. Pimeällä täällä ei saa lentää, joten auringonlasku on meidän aikarajamme.

Joskus klinikalle voi tulla huonokuntoinen äiti tai vauva, joka tarvitsee sairaalahoitoa. Syitä sairaalahoidolle voi olla esimerkiksi äidin raskausmyrkytys. Silloin Peter lähtee heti kuljettamaan potilaita läheiseen isompaan sairaalaan, jossa vaativampaa hoitoa tarvitsevia potilaita on mahdollisuus hoitaa.

– Täällä sairaanhoito on ihan hyvällä tasolla. Ei niin hyvä kuin Suomessa, mutta monia pystytään kuitenkin auttamaan isommissa sairaaloissa. Sairaaloissa on sängyt ja kaikki välineet ovat steriilejä.

Klinikoita järjestetään täsmällisesti kuukausittain, mutta joskus Peterille saattaa tulla puhelimitse ilmoitus kiireellisestä ambulanssilennosta. Silloin lähtö on mahdollisuuksien mukaan saman tien.

– Kerran saimme tiedon 25. viikolla raskaana olevasta äidistä, jonka ennenaikainen synnytys oli todennäköinen. Lennätimme hänet nopeasti Arushaan, jossa on maan parhain keskoshoito. Saimme myöhemmin tiedon, että sekä äiti että vauva selvisivät ja voivat nyt hyvin. Tällaiset tapaukset tuovat voimaa jatkaa, Peter kertoo.

Aina tarinat eivät kuitenkaan ole näin onnellisia. Joskus lentoa ei voida suorittaa turvallisuussyistä ja silloin potilaiden selviämismahdollisuudet ovat heikommat. Toisinaan potilaat voivat menehtyä myös avusta huolimatta.

– Nämä ovat niitä pahimpia. On kuitenkin tärkeä muistaa, että me teemme kaikkemme. Enempää emme voi, Peter toteaa.

Kun Peter raskaan työpäivän jälkeen pääsee kotiin, Emma on usein häntä innoissaan vastassa ja pyytää leikkimään. Yleensä Peter suostuu, vaikka olisikin aivan loppu. Hän tietää, että pysähtyminen pieneen leikkihetkeen tyttären kanssa on parasta vastapainoa työlle.

Anna ja Julia olivat seurustelleet vajaat kaksi vuotta. Molemmilla oli ollut toive lapsista alusta asti, mutta kumpikaan ei varsinaisesti kokenut vanhemmuutta kutsumuksekseen. Työorientoitunut Julia oli tottunut asettamaan uransa etusijalle. Anna puolestaan tunnustaa, ettei ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista.

– Olen tiennyt, että omiani tietysti rakastaisin. Mutta minulla ei ollut erityistä paloa äitiyttä kohtaan, Anna täsmentää.

Sekä Anna että Julia olivat kuitenkin aina haaveilleet perheestä ja siitä, että perheen kanssa saisi tehdä yhdessä asioita. Lapsista oli ollut puhe jo ensitreffeillä.

Elettiin koronakevättä 2020. Ensin Anna ja Julia listasivat asiat, miksi silloinen elämäntilanne ei olisi suotuisa lapsen saamista ajatellen. Paperille ilmestyi sellaisia lauseita kuin olisi kiva käydä vielä bileissä ja olisi mukavaa ehtiä matkustamaan yhdessä.

– Tajusimme, että keksimämme syyt olivat todella tyhmiä. Ulkomaille ei edes voinut matkustaa ja kaikki menomestat olivat kiinni rajoitusten takia, Julia naurahtaa.

Ajatus perheen perustamisesta kypsyi joulukuuhun mennessä, jolloin Anna ja Julia hakeutuivat hedelmällisyyshoitoihin.

Rooli molemmille

Annalle ja Julialle oli heti selvää, että he menisivät yksityiselle hedelmällisyysklinikalle. Tärkein syy oli se, että he pääsisivät aloittamaan prosessin heti, kun heille sopi. Julkisessa terveydenhuollossa tilanne olisi voinut olla toinen, sillä jonot ovat tunnetusti pitkiä.

Anna ja Julia kokivat, että yksityisellä puolella he pystyisivät vaikuttamaan paremmin myös hoidon sisältöön. He haaveilivat RIVF-hoidosta, joka on lyhenne sanoista reciprocal IVF. Se tarkoittaa koeputkihedelmöitystä, jossa toinen puolisoista luovuttaa munasolun ja se hedelmöitetään lahjoitetuilla siittiöillä. Sitten alkio siirretään toisen puolison kohtuun.

Annasta ja Juliasta oli mukava ajatus, että RIVF-hoidon myötä kumpikin voisi osallistua raskauden alkamiseen. Lisäksi heitä houkutteli koeputkihedelmöityksen suhteellisen korkea onnistumisprosentti, joka on suurempi kuin inseminaatiossa. Onnistumisen mahdollisuuksilla oli heille myös suuri taloudellinen merkitys, koska yksityisessä terveydenhuollossa he maksoivat jokaisesta yrityskerrasta itse.

Ensin piti vain päättää, kumpi luovuttaisi munasolun ja kumpi kantaisi raskauden. Molemmat olivat automaattisesti ajatelleet olevansa ensimmäisenä raskausvuorossa. Keskusteltuaan pariskunta päätti, että Julia luovuttaisi munasolun ja Anna synnyttäisi lapsen.

– Roolit löytyivät helposti, koska olen Annaa vanhempi. Lisäksi minulla sattui olemaan töissä hektinen vaihe johon raskaus ei välttämättä olisi sopinut, Julia toteaa.

Naiset kuitenkin tiesivät, että tulevaisuudessa he haluaisivat lisää lapsia. He sopivat, että seuraavalla kerralla tehtäisiin toisin päin eli hedelmöitettävät munasolut kerättäisiin Annalta ja olisi Julian vuoro yrittää, alkaisiko raskaus.

Pohdintoja perheestä

Anna ja Julia olivat henkisesti valmistautuneet siihen, että hedelmällisyyshoidot voisivat olla pitkä ja kuoppainen tie. Suureksi yllätyksekseen he saivat iloisia uutisia jo ensimmäisen alkionsiirron jälkeen: Anna oli raskaana.

Syyskuussa 2021 Anna synnytti pariskunnan esikoisen, Vilin. Lapsi saapui maailmaan laskettuna aikana, mutta synnytys päättyi hätäsektioon. Ensikuukaudet vauvan kanssa tuntuivat kaoottisilta etenkin Annasta, joka kärsi jonkin aikaa niin sanotusta baby bluesista eli alakulosta synnytyksen jälkeen.

Arki alkoi helpottaa, kun Vili täytti neljä kuukautta. Anna ja Julia päättivät odottaa heinäkuisten häidensä yli, ennen kuin hedelmöityshoidot taas aloitettaisiin. Anna tosin kävi klinikalla munasolujen keräämistä varten jo kesäkuun aikana.

Sekä Anna että Julia haaveilivat kaksosista. Kumpikin kertoo unelmoineensa kaksosten saamisesta omasta lapsuudestaan lähtien, vaikkei haaveelle ole koskaan ollut heidän mukaansa erityistä syytä. Pariskunta tuumi, että kaksoset voisivat sopia heidän perhedynamiikkaansa myös sikäli, että he toivoivat useita lapsia pienellä ikäerolla.

– Olin aina kuvitellut, että minä olisin se, joka aikanaan odottaisi kaksosia. Edellinen synnytyskokemus oli minulle kuitenkin niin kamala, etten ollut varma, haluaisinko kokea raskautta uudestaan. Kysyin Julialta, mitä hän ajattelisi, jos kaksosia yritettäisiin hänen raskausvuorollaan.

Pallo jäi siis Julialle, jota hanke aluksi mietitytti.

– Minulla oli selkeä kanta, että kaksoset ovat loistoidea, mutta eivät minun vuorollani!

Lääkäri ei nähnyt estettä sille, että Julian kohtuun siirrettäisiin kaksi alkiota yhden sijasta. Koska Julia empi asiaa, päädyttiin ensin siirtämään vain yksi alkio. Raskaus ei kuitenkaan alkanut.

Toiseen yrityskertaan mennessä Julia oli lämmennyt ajatukselle kaksosten kantamisesta. Sekä häntä että Annaa mietitytti, että heitä saattaisi kaduttaa myöhemmin, jos kaksosraskaudelle ei annettaisi edes mahdollisuutta.

Toisella yrittämällä lokakuussa 2022 naisten omaa lääkäriä kuitenkin tuurasi sijainen, jonka mielestä suunniteltu kaksosraskaus oli liian iso riski. Hän ehdotti, että pitäisikö 176-senttisen Annan mieluummin kantaa kaksosraskaus kuin 160-senttisen Julian.

Lopulta lääkäri suostui siirtämään kaksi alkiota Julian kohtuun, mutta tälläkään kertaa ei tärpännyt.

Tuplatoive toteen

Kolmannella yrityskerralla Annan ja Julian oma lääkäri oli jälleen paikalla. Julian kohtuun siirrettiin kaksi alkiota.

– Kun tein positiivisen raskaustestin, jokin ääni sisälläni kertoi, että nyt sieltä on kaksi tulossa. Tuli heti olo, että kaikki menee tästä eteenpäin hyvin ja saamme syliimme kaksoset, Julia muistelee.

Ultraäänitutkimus vahvisti, että kyseessä oli pariskunnan toivoma monikkoraskaus. Annan tunnelmat Julian odotusaikana olivat kuitenkin tyystin erilaiset kuin Julialla. Anna kehitti päässään erilaisia kauhuskenaarioita vauvojen menettämisestä ja tunsi syyllisyyttä siitä, että riskiraskauden kantaja olikin Julia eikä hän. Keskusteluapu kuitenkin auttoi tuntemuksiin, ja pelko katosi sillä hetkellä, kun he pääsivät synnytyssairaalaan.

Julian loppuraskauden aikana Anna oli alkanut pohtia, voisiko hän käynnistää maidonerityksensä uudelleen. Aikanaan Anna oli imettänyt perheen esikoista Viliä, mutta imetyksen lopettamisesta oli kulunut yli vuosi. Kaksosvauvojen odotus sai Annan ajattelemaan, voisiko imetyksen uudelleenkäynnistämisestä eli relaktaatiosta olla heille arjessa hyötyä.

– Vili ei huolinut tuttipulloa vauvana, ja jos kaksosten kanssa olisi käynyt samoin, kaksi imettävää vanhempaa olisi ollut iso helpotus. Päätin testimielessä kokeilla, onnistuisinko saamaan maidontuotannon taas käyntiin.

Anna keräsi tietoa aiheesta ja onnistui löytämään lääkärin, joka määräsi hänelle yhdistelmäehkäisypillerit 60 päivän ajaksi. Pillereiden tarkoituksena oli saattaa keho raskautta muistuttavaan hormonitilaan.

Pillerikuurin loputtua alkoi ympärivuorokautinen maidon pumppaaminen kolmen tunnin välein, jotta nännien stimulointi saisi aikaan maidon herumisen. Operaatio oli vaativa, mutta lopputulos palkitsi. Kun kaksoset Osku ja Lily syntyivät heinäkuussa 2023, kotona pakkasessa oli litratolkulla rintamaitoa odottamassa.

Anna on hyvillään siitä, että hän on saanut imettää perheen jokaista lasta. Pariskunta koki ennen kaikkea käteväksi sen, että Anna pystyi imettämään kaksosia siinä missä Juliakin.

– Lapset kelpuuttivat meidän molempien maidon, eli kaikki sujui hyvin. Varsinkin leikkipuistoissa osoittautui käteväksi, että oli kaksi imettävää vanhempaa. Toinen meistä pystyi imettämään molempia vauvoja samaan aikaan, kun juoksenteleva esikoinen vaati toisen huomiota, Julia sanoo.

Antoisa arki

Hiljattain Julian ystävä kysyi Julialta, kumpi oli suurempi mullistus: esikoisen vai kaksosvauvojen syntymä. Ehdottomasti esikoisen, Julia vastasi.

Annan ja Julian mukaan ensimmäisen vauvan tulo laittaa koko arjen uusiksi, mutta nuorempien lasten vauva-aika on sujunut melkeinpä rutiinilla. Kun elämä oli jo kertaalleen löytänyt rytminsä, tahdissa on helppoa pysyä, vaikka vauvoja tuli kerralla kaksi.

Lapsiperhearki on avannut Julialle aivan uusia näkökulmia työhön ja menestykseen.

– Olin aivan varma, että palaisin töihin puoli vuotta synnytyksen jälkeen. Mutta sitten suorastaan rakastuin kotona olemiseen! En haluaisi väittää olleeni lomalla, mutta siltä vauvojen hoitaminen on ajoittain tuntunut verrattuna taapero- ja työarkeen.

Myös Anna sanoo, että hänet on vallannut sisäinen rauha perheellistymisen myötä. Nyt perheessä on kolme alle kolmevuotiasta lasta, mutta työ äitiysfysioterapeuttina tarjoaa vastapainoa lapsiarjelle.

– Vaikka yrittäjän arki yhdistettynä tähän on joskus raskasta, niin tuntuu, että olemme menneet elämässämme oikeaan suuntaan ja teemme oikeita asioita.

Tätä nykyä Koivujen perhe asuu Espoossa. Anna ja Julia tekevät sivutoimisesti vaikuttamistyötä sosiaalisessa mediassa. He toivovat, että esimerkillään he voisivat näyttää, että sateenkaariperheiden arki on aivan tavallista perhearkea. He tosin muistuttavat, että sateenkaariperheitä on monenlaista, aivan kuten muitakin perheitä.

Kymmenisen vuotta sitten Annalla ja Julialla ei kuitenkaan ollut tiedossaan sateenkaarevia perhe-esikuvia. Toisin kuin monille muille, Annalle ja Julialle perheen perustaminen ei ole tuntunut itsestään selvältä. Se, että tavallinen lapsiperhearki on ylipäätään mahdollista kahden naisen kodissa, oli heille elämän muuttava oivallus.