Oskari häiriköi koulussa eikä opiskelu kiinnostanut – nyt hän on opettaja, joka uskoo kaikkiin oppilaisiinsa
Erityisopettaja Oskari Siitari tietää omasta kokemuksestaan, miten tukea tarvitsevia oppilaita kannattaa auttaa. Häiriköksi ei pidä hänen mielestään kutsua ketään.
Kasvatustieteen maisteri. Luokanopettaja. Laaja-alainen erityisopettaja. Tulevaisuudessa ehkä myös kasvatustieteestä väitellyt tohtori.
Porilainen Oskari Siitari, 30, on saavuttanut monta arvostettua ammatillista titteliä. Äkkiseltään ei uskoisi, että sama mies jäi omina kouluvuosinaan joka viikko jälki-istuntoon. Oppiaineista Oskaria kiinnosti lähinnä liikunta.
– Minusta oli kivaa mennä kouluun tapaamaan kavereita. Varsinaiseen koulutyöhön en jaksanut keskittyä. Kävin koulussa, mutta en koulua.
Paikallaan pysyminen tuotti Oskarille vaikeuksia jo alakouluiässä. Tahallisen häiriköinnin hän aloitti yläkoulussa. Arvosanat laahasivat, joka päivä tuli moitteita. Ihan syystäkin, Oskari myöntää.
Silti hän ajattelee, että hänen käytökseensä olisi ollut tehokkaampaa puuttua muilla tavoilla. Sellaisin keinoin, joita hän käyttää nyt itse opettajana.
Miten häiriköivästä oppilaasta tuli opettaja ja tunnetaitojen puolestapuhuja?
Pelleilyllä huomiota
Yläkoulussa oppituntien alkua odotettiin käytävällä. Kun opettaja lähestyi avaimet kädessään, Oskari ystävineen tuppautui luokkahuoneen oven eteen niin, ettei ovea päässyt avaamaan.
Kerran poikajoukko ampui välitunnilla ilotulitteita, kerran kiivettiin ulos luokan ikkunasta. Oppitunneilla pyyhekumin muruset lentelivät harva se päivä.
Oskari ei kuitenkaan koe, että olisi kiusannut koulutovereitaan.
– Toki joku on voinut ottaa henkilökohtaisesti sen, ettei pystynyt keskittymään tunnilla, mutta käytökseni ei ollut kehenkään erityisesti kohdistettua.
Myöhemmin Oskari on ymmärtänyt, että hän haki käytöksellään huomiota ja peitteli epävarmuuttaan. Tuli hyvä mieli, kun pelleilemällä sai kaverit nauramaan.
Käytöstä selittänee myös ADHD-diagnoosi, jonka Oskari sai vasta aikuisena.
– Nyt opettajana tiedän, että asianmukainen lääkitys, terapiakäynnit ja muut tukitoimet auttavat ADHD-oppilasta todella paljon. Onneksi oireet tunnistetaan nykyään paremmin kuin ennen ja niihin saadaan apua ja tukea myös koulussa.
Poikkeuksellinen urapolku
Oskari Siitari työskentelee viidesluokkalaisten laaja-alaisena erityisopettajana Ulvilassa. Tähänastiseen opettajanuraan on mahtunut niin luokanopettajan kuin käsityönopettajankin työtä.
Oskarin tie opettajaksi on kaukana perinteisestä. Peruskoulun keskiarvo 7,1 ei riittänyt lukioon virallisen haun kautta, mutta Oskari kertoo opiskelupaikan irronneen Meri-Porin lukiosta puhelinsoitolla.
Lukio-opiskelu ei kuitenkaan sujunut, koska itsenäinen pänttääminen oli liian vaikeaa. Vuoden opintojen jälkeen Oskari päätyi ammattikouluun. Hän valmistui merkonomiksi neljässä vuodessa mutta totesi pian, ettei kaupan ala olekaan hänen juttunsa.
Opinto-ohjaaja tyrmäsi mietteet jatko-opinnoista korkeakoulussa väittämällä, että Oskarin papereilla oli turhaa haaveilla akateemisesta urasta.
– Mielestäni opinto-ohjaajat eivät saisi sanoa sellaista, vaan heidän tulisi kannustaa oppilaita eteenpäin elämässään.
Oskari hakeutui yhdeksi lukuvuodeksi koulunkäynnin ohjaajaksi. Silloin syttyi hänen kiinnostuksensa opettajan ammattiin. Oskari huomasi tulevansa hyvin toimeen oppilaiden kanssa ja koki olevansa hyödyksi. Koulu työympäristönä vaikutti mukavalta.
Oskari päätti hakea opiskelemaan opettajaksi. Hän pänttäsi OKL:n pääsykokeeseen, läpäisi kirjatentin ja sai Rauman opettajankoulutuslaitoksen haastattelusta täydet pisteet.
Tärkeintä on kohtaaminen
Tällä hetkellä Oskari työstää väitöskirjansa tutkimussuunnitelmaa ja opiskelee päteväksi erityisopettajaksi. Opetustyössä hän haluaa painottaa tunnetaitojen merkitystä.
Oskarin mukaan tunnetaidoista puhutaan nykyään paljon, mutta koulumaailmassa ei vielä tarpeeksi.
– Vaikka tunnetaidot mainitaan opetussuunnitelmassa, niitä ei juuri käydä läpi oppilaiden kanssa. Tunnetaitoja pitäisi opettaa paljon enemmän myös opettajaksi opiskeleville.
Oskari kertoo vetävänsä oppilailleen joka viikko tunnin tai kaksi tunnetaitoharjoituksia. Harjoituksissa puhutaan siitä, miten tulee toimia, jos esimerkiksi suututtaa – tai jos tuntuu siltä, ettei tunnilla jaksa keskittyä.
Oskari ajattelee, että kaikki oppilaat tarvitsevat tunteen nähdyksi tulemisesta. Silloinkin, kun hän työskenteli luokanopettajana, hän tervehti jokaista oppilasta päivän aluksi erikseen.
Pienemmässä ryhmässä Oskari antaa jokaisen kertoa kuulumisistaan vuorollaan. Lyhyt juttutuokio ennaltaehkäisee Oskarin mukaan häiriköintiä: kun oppilas saa opettajalta joka päivä huomiota, sitä ei tarvitse erikseen lähteä hakemaan.
Käytös on aina oire jostain
Lapsena Oskari sai monesti kuulla olevansa häirikkö. Opettajana hän ei halua kutsua ketään samalla tavalla.
– Sana on yksiselitteisen negatiivinen ja keskustelu lähtee silloin heti väärille raiteille. Häiriköivät oppilaat ovat kehittyviä lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat tukea ja apua ongelmiinsa.
Oskarin mielestä häiriköinti on muuttanut muotoaan verrattuna hänen omiin kouluvuosiinsa. Tahallaan provosoivia oppilaita on toki edelleen, mutta nykykoululaisia vaivaa enemmänkin välinpitämättömyys ja haluttomuus yrittää.
Oppilaat kieltäytyvät tekemästä tehtäviä perustellen, että en jaksa. Tunneilta myöhästellään, ei piitata seurauksista. Sitten on se pahin ongelma: kännykät.
– Jos kävisin koulua tässä ajassa, olisin varmasti juuri sellainen lapsi, joka oppitunneilla vain roikkuisi kännykällä eikä kuuntelisi opettajaa, Oskari pohtii.
Häiriköksi leimaamisen ja jälki-istuntoon määräämisen sijaan moni oppilas tarvitsee Oskarin mukaan kuuntelijaa. Jotakuta, joka haluaisi ymmärtää syyt käytöksen taustalla.
– Käytös on aina oire jostakin. Kotona tai kaverisuhteissa voi olla ongelmia, itsetunto on ehkä huono tai opiskelu ei suju.
Oskari ajattelee, että joskus kasvattajat lähtevät liian herkästi neuvomaan ja ohjeistamaan, vaikka lapsi muuttuu silminnähden levollisemmaksi jo silloin, kun saa hetken verran kertoa omista tunteistaan. Muutama minuutti on pieni hinta lopputunnin opiskelurauhasta.
Samalla puolella
Oskarin perheeseen kuuluvat puoliso, kaksivuotias esikoispoika ja parin kuukauden ikäinen tytär.
Oskari on huomannut paljon yhtäläisyyksiä isän ja opettajan rooleissa. Yksi oppi on kuitenkin ylitse muiden: asiat ratkeavat parhaiten niin, että ilmaisee olevansa lapsen kanssa samalla puolella.
– On tosi tärkeää, ettei aikuinen ahdista väärin toiminutta lasta nurkkaan ja ryhdy syyttelemään ja huutamaan, vaan pyrkii selvittämään tilanteen lempeästi ja kuunnellen. Muuten syntyy vain vastakkainasettelua, joka saa lapsen kääntymään aikuista vastaan.
Häiriköinnin kitkemisessä Oskari painottaa myös koulun ja vanhempien yhteistyötä. Kyse ei ole kilpailusta siitä, kuka osaa kasvattaa lasta parhaiten, vaan yhteisestä päämäärästä eli oppilaan parhaasta.
Toisaalta opettajakaan ei pysty yhden oppitunnin tai koulupäivän aikana ihmeisiin. Oskari toivoisikin, että kaikki vanhemmat perehtyisivät jonkin verran tunnetaitoihin ja kasvatukseen.
Lapsuudessaan Oskari sai ymmärrystä ja tukea etenkin äidiltään, joka on koulutukseltaan erityisopettaja. Koulussa Oskari oli ehkä häirikkö ja luokan pelle, mutta kotona sellaista leimaa ei vahvistettu.
Omakohtaisesta kokemuksestaan Oskari tietää, että uskoakseen itseensä lapsi tarvitsee edes yhden aikuisen, joka uskoo häneen ensin. Opettajana Oskari näkee kaikissa lapsissa potentiaalia.
– Tärkeintä on tuottaa onnistumisen kokemuksia ja muistuttaa tarpeeksi usein, että kaikki ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat.
Jaa oma kokemuksesi