Odottaja makasi viikkokausia sairaalassa ennen synnytystä – silti raskaus sai dramaattisen päätöksen
Miltä tuntuu, kun koko loppuraskaus sujuu sairaalassa ja sängystä saisi nosta vain vessaan? Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakilpailuun.
Ding, ding, ding… Varttia vaille, mutta mitä? Avaan taas silmäni ja haparoin kännykän käteeni. 5.46. Koko yö on mennyt torkkuessa, mutta tiesin siihen varautua jo etukäteen. Vauvan keuhkojen kypsyttämiseksi annettu kortisonipiikki voittaa unilääkkeenkin tehot. Kaksi ensimmäistä yötä olivat viimeksikin vähäunisia. Onneksi on kesä, ikkuna auki ja edes tuomiokirkon kello pitämässä seuraa. Se saa torkkua vain vartin kerrallaan, yötä päivää, vuoden ympäri.
Nousen juomaan. Saman tien tunnen, kuinka kiristys leviää taas vatsalle. Nojaan yöpöytään ja hengitän, hen-gi-tän. Supistus on tällä kertaa lyhyt, ja hetken päästä pääsen jatkamaan matkaani lavuaarille. Omatunto pistelee; tämä on minulta nimenomaisesti kielletty. Minulla on lupa vain mennä vessaan, kaikessa muussa pitäisi turvautua kätilöihin. Jatkuva muiden varassa eläminen ottaa luonnolle: ”kynä tipahti, saisiko ikkunan auki, kännykkälaturin johto pitäisi kurkottaa seinään, saanko mehua, peitto karkasi lattialle…” Syyttelevää sisintäni rauhoittaakseni päätän käydä samalla vessassa.
Pytylle istuessani vauva potkaisee virtsarakkoa kiukkuisesti. Hyvä ajoitus, naurahdan itsekseni. Vatsa aaltoilee, siinä katsellessani näen, miten lapsen pepun kohoama siirtyy ylemmäksi ja muljahtaa äkkiä näkymättömiin. Vielä on tilaa kuperkeikoille. Pelko kouraisee taas sydäntäni: ihan liikaa tilaa, ihan liian pieni ihminen. Pysy vielä siellä, pysythän!
Yksinäistä odottelua
Viidentenä päivänä pieni sairaalahuoneeni, josta ensin olin niin kiitollinen, alkaa ahdistaa. Ulkona paahtaa helle. Pieni huoneeni on tukahduttavan kuuma, sillä sen eristyseteinen estää läpivedon, kun molempia ovia on lähes mahdoton pitää samaan aikaan auki.
Telkkarikaan ei kiinnosta. Eihän sieltä tule kesällä kuin uusintoja. Olen lukenut kirjat, jotka olen tuonut sairaalaan mukanani; ei ole toivoakaan, että pääsisin valitsemaa lisää , eikä mies osaa tuoda mitään sopivaa aivohöttöluettavaa. Ikisuosikkini Täällä Pohjantähden alla on liian painava käsillä kannateltavaksi, ja vatsan päälle laskettaessa se aiheuttaa supistuksen. Eivätkä sen ihmiskohtalot varsinaisesti kohota mielialaa.
Iltavuoron kätilö tulee esittäytymään: ”No mutta, minä katsoinkin jo, että loman aikana on listaan ilmestynyt tuttu nimi! Mitenkäs jakselet?” Ääni on myötätuntoinen, sipaisu olkaan lämmin. Itku tulee heti, yksinäisyys ja ahdistus purskahtavat ulos kuin kirsikkatomaatin siemenet puraistessa. Kätilö rutistaa lujasti, silittää tukkaa. Sitä minä juuri kaipaan, ihmistä.
”Kuulepas, täällä on toinenkin äiti vähän samanlaisessa tilanteessa. Kysyisinkö, kelpaisiko hänelle seura?” Maailma kirkastuu, itken ja nauran yhtä aikaa helpottuneena siitä, että on mahdollista puhua jollekin, jakaa tätä tuskastuttavaa turhautumista, toivon ja epätoivon ristiaallokkoa. Että maailma olisi muutakin kuin tämä hiljainen koppi, joka täyttyy elämästä vain, kun perhe tupsahtaa piipahdukselleen.
Epätoivon hetkiä
Tuijotan tiukasti Tainan ja itseni väliin vedetyn keltaisen verhon reunaa. Se liehahtaa tasaisin väliajoin, kun toisella puolella makaavan Iinan puolison tuoma pystytuuletin pyörähtää sitä kohti. Vatsalla lepäävä käsi rekisteröi, miten kohtu kiristyy taas tiukaksi keräksi, kovettuu vatsanpeitteiden alla kivikovaksi. Selkää särkee, tekee mieli keinuttaa lantiota. Haluan olla yksin, siksi verhot on tilapäisesti vedetty paikalleen. Tekee mieli hakeutua pimeään koloon kippuraan, yksin hiljaisuuteen. Huonekaverit aistivat epäsosiaalisen tuuleni ja ovat poikkeuksellisen vaisuja.
Supistus voimistuu poltteeksi, huulteni välistä karkaa ähkäisy. ”Onko kaikki hyvin?” Taina kysyy. Ynähdän vastaukseksi ja yritän tasoittaa hengitykseni. Tainaa ei kuitenkaan puijata; sen verran monta tuntia olen kesän aikana tässä hänen vieressään supistellut, että hän tuntee merkit. Verho viuhahtaa pois välistämme, Tainan silmät kiinnittyvät minuun. ”Soita kelloa! Suahan supistaa ihan selvästi!” Alan itkeä. ”En minä jaksa, ei tartte, kyllä tää tästä, mää en jaksa enää tätä makaamista, tuun hulluksi!” Taina hapuilee soittokellon käteensä ja painaa sitä päättäväisesti. Nuori, vastavalmistunut Elina-kätilö ilmestyy välittömästi ovelle. Taina osoittaa minua sanaakaan sanomatta, ja Elina näkee mistä on kyse.
”Ei Nifanginia”, anelen. ”Siitä tulee pää kipeäksi, ja kun olen joutunut ottamaan sitä nyt jo viitenä päivänä peräkkäin, en kestä enää! On se vauva jo melkein 28-viikkoinen. Kyllä se selviää vaikka jo syntyisikin!” Elina istuu sängylleni ja juttelee hiljaa. Kohta hän hakee lääkärin, joka seuraa hetken supistuksia ja tekee ratkaisunsa.
Makaan synnytyssalissa, supistukset repivät alavatsaa. Kädessä on tippa; Tractocile on vahvinta mitä voi antaa. Jos se ei auta, vauva syntyy nyt. Yhtäkkiä en halua sitä, en missään tapauksessa. Muistan päivät, joina istuin keskoskaapin vieressä, käsi sen sisällä vauvan päällä. Kaapista huokui 37-asteista, kosteaa ilmaa, paitani kastui hetkessä, hiukset liimaantuivat kasvoihin. Varttitunnin jälkeen olo oli kuin saunassa. Sählypallon kokoisessa päässä olevaan pikkuruiseen nenään tunkeutui hengityskoneen letku, rintani valuivat maitoa. Kaipasin saada lapseni syliin, enkä tiennyt saisinko koskaan, elävänä. Yksi kerta sitä lajia riittää, tämän lapsen kanssa en ole valmis samaan.
Pahaa enteilevät sykekäyrät
Sykeanturin vyö kiristyy vatsalleni, Jaana liu’uttaa anturia etsien hyviä ääniä. ”Siellä, ollaanpa sitä vauhdikkaita!” Hymyilen huoneen äänimaailman rikastuessa nopealla, viuhuvalla jumpsahtelulla. Lapsivesi on mennyt yöllä. Tiedän, ettei ole enää pitkä aika siihen, että tapaan lapseni.
Jaana hiljentää laitteen ääntä, sanoo tulevansa kohta takaisin ja lähtee reippaasti huoneesta. Me jäämme kuuntelemaan jumpsutusta. ”Hassua että se on noin nopea, vaikka ei tämä minusta nyt ole mitenkään erityisen vilkkaalla tuulella,” sanon. ”Jos sitä jännittää,” sanoo Taina. Hän on synnyttänyt kaksosensa pari päivää sitten ja on lähdössä tänään kotiinsa Poriin. Nauramme yhdessä.
Varttitunnin päästä minua ei naurata. Syke huitelee edelleen yli sadanseitsemänkymmenen. Niin paljon olen sykekäyriä äitiysaikanani nähnyt, että tiedän, ettei se ole hyvä. Soitan kelloa, Jaana tulee ovelle. Samassa huomaan, että syke hidastuu vähitellen ja jää jumputtamaan 150 lyönnin tasolle. ”Rauhoittuihan se, heti kun soitin sut paikalle!” henkäisen helpottuneea Jaanalle.
Helpotusta ei kestä kauan, syke kipuaa takaisin korkealle. Tunnen pari supistusta, ja niiden myötä syke laskee taas normaalitasolle tihentyen pian uudestaan. Jaana seisoo vieressäni seuraten käyrää silmillään ja vatsani kovettumista kädellään. ”Pyydetäänpä lääkäri paikalle, ihan varmuuden vuoksi.” Kylmä koura, joka oli hiljalleen puristunut sydämeni ympärille, kiristää jälleen otettaan. Älä väsy, pieni sydän, älä nyt, kun olemme voittaneet jo viisi viikkoa lisää kasvuaikaa!
Kiireellä sektioon
Synnytyssaleissa on kiire, kätilö ehtii luokseni vain piipahtamaan. KTG-laitteen ääni on hiljennetty, mutta silmät hakeutuvat jatkuvasti näyttöruutuun ja sen alta koko ajan tulostuvaan paperiin, joka viikkautuu lattialle omia aikojaan. Vauvan syke laskee alle 180 lyönnin vain supistuksen jälkeen, ja piipahtaa välillä päälle kahdensadan.
Muutaman minuutin välein supistus tuntuu pistävänä ja polttavana virtsarakossa, mutta kun käyn vessassa, en saa tiristettyä pisaraakaan ulos, vaikka olen pissannut viimeksi aamulla. Olen pyytänyt katetrointia jo pariin kertaan, mutta kätilö vakuuttelee, että synnytys voi joskus huijata luulemaan rakon olevan täynnä. Sisätutkimus kertoo, ettei synnytys ole edennyt, vaan vauva on yhä korkealla
Kipu ja pissahädän tunne pahenee hetki hetkeltä. Lopulta, hätäni ja uupumukseni keskeltä, vaadin lääkärin paikalle. Kello lähestyy viittä iltapäivällä. Vauvan syke on ollut takykardinen jo ainakin kuusi tuntia. Lääkäri tuleekin nopeasti ultralaitteen kanssa: ”Täällä on ensin virtsarakko ja sitten vauvan pää!” Vihdoin katetri sallii minulle ihmeellisen helpotuksen, kun toista litraa pissaa suhisee ensin yhteen, sitten toiseen alusastiaan.
Lääkäri haluaa laittaa vauvan päähän scalp-anturin, ja nyt se onnistuukin, sillä vauva on melkeinpä tipahtanut tarjolle. Mutta kun ruudulle alkaa piirtyä tiuhaa, pientä siksak-ommelta muistuttava sykekäyrä, minua viedään saman tien. Vain hetki, kun sektiosalin ovi sulkeutuu perässämme. Maski ehtii tuskin painua kasvoilleni, kun olen jo unessa.
Tummatukkainen tyttö
Avaan silmäni. Kurkkuun sattuu vimmatusti, janottaa. En juuri tunne vatsaani, mutta tiedän, että se on taas tyhjä. Liu’utan sormiani alemmaksi: miten päin mahani on leikattu auki? Hätäsektiossa tehdään yleensä pystyviilto, ja se tarkoittaisi minun kohdallani hyvästejä tulevaisuuden vauvahaaveille. Helpotuksekseni huomaan, että haavasidoksia on vain siellä missä ennenkin: on menty sisään vanhan arven kohdalta.
Lääkäri tulee vierelle: ”Onneksi olkoon, tyttö tuli! Ja hän voi oikein hyvin, yritti vähän itkeäkin heti!” Sitten hän vakavoituu: ”Vaikka ei kyllä kaukana ollut. Lopussa sydänkäyrä näytti siltä, että olimme jo oikeastaan varmoja, ettemme ehdi ajoissa.” Yritän puhua, ääni on pientä kähinää. ”Niin, sinulla oli se hengitysputki, sen jäljiltä on aina vähän ikävä tunne kurkussa. Minäpä sanon kätilölle, että tuo sulle vähän jääpaloja imeskeltäväksi.”
Mieheni ilmestyy sängyn vierelle kasvot hehkuen, suutelee ja ojentaa valokuvan. Siinä täydellisen kaunis vauva makaa silmät kiinni, näkyvissä ei ole ainuttakaan letkua tai piuhaa. ”Eikö sillä ole hengityskonetta tai mitään?” saan kähistyä yllättyneenä. ”Ei ollut niin kiirettä, ettei olisi ehditty ottaa tällaista naturellia kuvaa,” vastaa lääkäri hymyillen. Katson kuvaa uudestaan ja rakkaus tulvii lävitseni. Sipaisen kuvan pintaa hentoisten, tummien hiuskiharoiden kohdalta. ”Magdaleena, pikkuinen tyttö!”
Nimimerkki ”Yhden naisen hautomo”
Jaa oma kokemuksesi