Selman, 2, oudot oireet alkoivat yhtäkkiä – syyksi paljastui äidin pelkäämä diabetes
Aluksi lapsen sairaus oli Liisalle järkytys, mutta sittemmin hän on oppinut, että diabeteksen kanssa pystyy elämään lähes normaalia arkea. Vieraiden ennakkoluulot harmittavat toisinaan.
Nyt kaikki ei ole kunnossa, Liisa ajatteli, kun hänen kaksivuotias tyttärensä Selma oli nukahtanut sohvalle. Vain hetkeä aiemmin lapsi oli leikkinyt pirteänä.
Liisa tarttui puhelimeen ja näppäili päivystyksen numeron. Muutaman päivän päähän oli varattuna neuvolalääkärin aika, mutta Liisasta tuntui, ettei asia voisi odottaa sinne asti.
Selman epämääräiset oireet olivat kestäneet jo pari viikkoa. Aluksi Selma oli valittanut jatkuvasti nälkäänsä. Vanhemmat olivat järkeilleet, että äkillistä ruokahalua selitti jonkinlainen kasvupyrähdys.
Kohta Selmalle maistui jopa kolme lämmintä ruokaa päivässä. Lisäksi hänellä oli koko ajan jano. Muuten Selma käyttäytyi kotona niin kuin ennenkin.
Selman isoäiti oli tosin huomannut, että mummon hoivissa ollessaan lapsi vaikutti väsyneeltä, välillä itkuiseltakin. Diabeteshoitajan työstä eläköitynyt isoäiti oli ihmetellyt ääneen Selman janoisuutta ja miettinyt, voisiko kyseessä olla diabetes. Mutta ei kai sentään, hän oli torpannut epäilynsä heti perään.
Liisa ja Selma esiintyvät artikkelissa pelkillä etunimillään Selman yksityisyyden suojelemiseksi. Kummankin henkilöllisyys on Kaksplussan tiedossa.
Kyyneleet olivat hyvä merkki
Isoäidin kommentti oli jäänyt pyörimään Liisan mielen perukoille. Vaikka Selman oireet täsmäsivät diabetekseen, se tuntui Liisasta epätodennäköiseltä vaihtoehdolta, koska sairautta ei esiintynyt suvussa.
Päivystykseen soittaessaan Liisa sanoi, että haluaisi mittauttaa Selman verensokeriarvot varmuuden vuoksi. Verensokeri tarkoittaa veren glukoosipitoisuutta.
– Halusin poissulkea diabeteksen mahdollisuuden heti ensimmäisenä. Ajattelin, että diabetes olisi kaikista pahin vaihtoehto, Liisa kertoo.
Sairaalassa Selman verensokeri mitattiin. Diagnoosi oli sillä selvä. Verensokerin sormenpäämittauksessa diabeteksen alarajana pidetään 12,2 millimoolia litrassa. Mittari näytti yli kolmeakymmentä, mutta tarkkaa tulosta oli vaikeaa arvioida, koska mittarin yläraja tuli vastaan.
Tulos musersi Liisan. Pikkuinen Selmakin itki valtoimenaan: olihan sairaalaympäristö jännittävä, olo todennäköisesti huono ja äidin hätä niin selvää.
– Lääkäri sanoi olevan hyvä, että Selma kyynelehti. Joskus diabeetikkolasten elimistö on kuulemma päässyt kuivumaan niin pahasti, ettei kyyneleitäkään enää tule.
Kannustusta ensimetreiltä asti
Vaikka diagnoosi ensin järkytti, Liisa tunsi myös välitöntä helpotusta. Viimein löytyi syy Selman oudolle käytökselle ja keinoja lapsen olon helpottamiseen. Selma oli niin pieni vielä, ettei hän pystynyt kertomaan olostaan sanoilla.
Päivystyslääkäri lohdutti Liisaa sanomalla, että diabeteksen kanssa voi elää hyvää ja normaalia elämää. Hän ei kuitenkaan pystynyt selittämään, miksi sairaus oli puhjennut juuri Selmalle. Koska diabetesta ei tiettävästi esiintynyt kummankaan vanhemman suvussa, kyse saattoi olla yksinkertaisesti huonosta tuurista.
Liisa, Selma ja Selman isoäiti lähtivät omalla autollaan kohti lähintä keskussairaalaa, jonne Selman isä seurasi perässä heti töistä päästyään. Selma otettiin osastolle tutkittavaksi. Onneksi Selma ei ollut saanut diabeetikon happomyrkytystä eli ketoasidoosia, joka olisi ollut hengenvaarallinen tila.
Osastoaikana otettiin laboratoriokokeita, Selman kehoa nesteytettiin ja vanhemmille opetettiin kädestä pitäen, miten verensokeria seurataan ja insuliinia pistetään. Selma sai olkavarteensa myös sensorin, joka mittaa veren glukoositasoja.
– Selma oli ihan superreipas osastolla. Ensimmäisiä insuliinipistoksia hän vähän itkeskeli, mutta sitten sekin loppui. Hän varmaan oivalsi syy-yhteyden pistoksen ja paremman olon välillä.
Perhe pääsi kotiutumaan sairaalasta muutaman päivän kuluttua.
Aina samat ennakkoluulot
Liisa on huomannut, että diabetekseen ja sen hoitoon liittyy edelleen harhaluuloja. Etenkin vanhemman väen kanssa keskustellessa Liisaa harmittavat tietyt olettamat.
– Saatetaan päivitellä sairauden olevan niin paha, että ihan pistoshoitoa tarvitaan, vaikka insuliinipistokset ovat ainoa hoitokeino tyypin 1 diabeteksessa. Sellainen kommentointi saa karvat pystyyn.
Pahin Liisan korviin kantautunut kommentti oli se, kun tuttava epäili vanhempien syöttäneen Selmalle pelkkää sokeria, kun diabetes kerran pääsi puhkeamaan. Liisa arvelee, että monilla menee yhä tyypin 1 ja 2 diabetes sekaisin. Vain jälkimmäinen voi aiheutua elintavoista.
Toisaalta Liisaa harmittaa senkin liiallinen korostaminen, että diabeteksen hoito on nykyään helpompaa kuin koskaan aiemmin. Väite on totta, mutta niin pienen lapsen kuin Selman kanssa sairaus vaatii vanhemmalta jatkuvaa valppautta.
– Olemme mielettömän kiitollisia Selman sensorista, mutta jonkun kuitenkin täytyy valvoa sokereita, laskea sopiva insuliiniannos ja herätä yöllä miettimään, mitä tehdä, jos yöllä tulee hälytys verensokerin tipahtamisesta.
Pääosin ihmiset ovat kuitenkin olleet empaattisia ja myötäeläviä, Liisa kiittelee. Osa perheen läheisistä on tarjoutunut auttamaankin arjessa, jos olisi tarpeen.
Normaalia arkea
Haastatteluhetkellä on kulunut kolme kuukautta siitä, kun Selma sai diagnoosinsa. Ensimmäisiä viikkoja sairaalasta kotiutumisen jälkeen Liisa kutsuu kuherruskuukaudeksi. Tuli onnistumisen kokemuksia, kun hoito sujui mallikkaasti kotona.
– Sitten todellisuus iski vasten kasvoja. Tajusin, että tällaista tämä tulee olemaan Selman loppuelämän ajan. Tuli kaikenlaisia kauhukuvia siitä, jääkö Selma jostain paitsi sairautensa takia. Nyt ne ajatukset tuntuvat jo vähän hölmöiltä.
Tavallaan Liisaa lohduttaa se, ettei Selma tule muistamaan aikaa ennen sairauttaan. Verensokerin tarkkailusta ja insuliinin pistämisestä tulee niin arkisia asioita, ettei hän välttämättä koskaan koe niitä taakaksi.
Selma on mukautunut jo nyt hienosti. Ruoka-ajan lähestyessä hän osaa mennä vatsalleen sohvalle ja pyytää ”peppupiippiä” eli pakaraan pistettävää insuliiniannosta. Leikisti insuliinia täytyy laittaa pehmoleluillekin. Kunhan Selma kasvaa, voi pistoksen antaa vatsaan.
Sitä paitsi Selma saa herkutella niin kuin muutkin lapset. Herkut vain kannattaa ajoittaa muun ruokailun yhteyteen, jottei insuliinia tarvitsisi pistää montaa kertaa.
– Diabetes tulee kulkemaan Selman mukana aina. Toivottavasti hän on niin vahva, ettei anna sairauden lannistaa itseään. En ole siitä kuitenkaan kovin huolissani, koska perheen pienimpänä hän on jo oppinut pitämään puoliaan, Liisa naurahtaa.
Artikkelin lähteinä on käytetty Terveyskirjastoa ja Diabetesliiton julkaisuja.
Jaa oma kokemuksesi