Synnytyksen maagisin hetki oli ikimuistoinen – vain harva pääsee kokemaan saman
Yliajalle mennyt raskaus sai uskomattoman kauniin päätöksen. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakilpailuun.
Elettiin tammikuun viimeisiä päiviä ja toinen raskauteni oli jo pari päivää yliajalla. Tämä oli herättänyt hämmästystä ja turhautumista sekä minussa että puolisossani – esikoisemme kun oli pari vuotta aiemmin saapunut melkein viikon etuajassa.
Olimme toistelleet toisillemme läpi raskauden, ettei mikään mahti sanonut, että tämä raskaus menisi samaa kaavaa kuin ensimmäinen. Silti oli ilmeistä, että olimme kumpikin asennoituneet etuajassa käynnistyvään synnytykseen tälläkin kertaa.
Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen otin ohjat omiin käsiini. Tarkemmin ottaen annoin ne vyöhyketerapeutin käsiin käymällä synnytystä käynnistelevässä hoidossa. Malttamattomana (ja selkäkipuisena) olin käynyt hoidettavana jo pari viikkoa aiemminkin, mutta silloin lähinnä rentoutumassa. Tällä kertaa terapeutti lupasi yrittää häätää olostaan nautiskelevaa pikkuneitiä yksiöstään.
Seuraavana iltana olossani tapahtuikin muutos, mutta ei aivan sellainen kun olin toivonut. Sain saunan jälkeen (kyllä vain – kaikki keinot todella olivat käytössä) SI-niveleni totaaliseen lukkotilaan. Yhtäkkiä tuntui, kuin puukkoa olisi työnnetty jalkoväliin, enkä pystynyt kivulta istumaan enkä seisomaan. Kävellessä jalka meinasi mennä alta.
Itkin puolisolle kipua ja kirosin, ettei edes esikoisen synnytys sattunut näin ikävästi. Mies lähinnä innostui, että tämä on merkki – pian se syntyy. Itse toivoin hänen olevan oikeassa lähinnä siksi, että ottaisin sata kertaa mieluummin vastaan supistuskipuja kuin tätä lamauttavaa, viiltävää särkyä.
Sain siirryttyä sänkyyn kylkiasentoon ja siinä imetystyyny polvien välissä pötkötellessäni alavartalosta kuului pamahdus. Poks, aivan kuin joku olisi avannut skumppapullon. Samalla hetkellä kipu katosi. Kenties lantion luut loksahtivat takaisin paikoilleen, tiedä häntä, mutta olin äärimmäisen helpottunut. Vain muutama minuutti tästä tuntui ensimmäinen supistus.
”Kauhukuvissani olisimme liian aikaisin sairaalassa”
Olin kärsinyt pienistä supisteluista jo kuukauden, mutta ne olivat olleet selvästi harjoitussupistuksia. Kipeitäkin välillä, mutta yksittäisiä, eivätkä vielä sellaisia, jotka olisivat vaatineet hengittelyä. Tällä kertaa supistus oli heti toista maata. Totesin puolisolleni, että nyt supistaa ihan oikeasti, kyllä se synnytys taisi sitten kuitenkin käynnistyä. Kello oli tässä vaiheessa puoli yksitoista illalla ja mieskin oli juuri kömpimässä sänkyyn. Kehotin häntä käymään nukkumaan, koska jos lähtö tulisi, pitäisi hänen jaksaa ajaa meidät sairaalaan 50 kilometrin päähän.
Luonnollisesti uni ei meinannut ihan heti maittaa, mutta lopulta taaperoperheen univelka onneksi voitti synnytysjännityksen. Itsekin pysyin sängyssä, avasin puhelimesta supistuslaskurin ja keskityin ottamaan supistuksia vastaan. Niitä tuli heti epäsäännöllisen säännöllisesti, 5–20 minuutin välein, mutta kestoltaan yli minuutin ja tuntemuksiltaan sellaisia, että olin varma synnytyksen käynnistyneen.
Kävin lämmittämässä kaurapussin alavatsalle, yritin torkkua supistusten välit ja lepäillä mahdollisimman pitkään. Kolmen aikaan yöllä supistukset alkoivat olla sellaisia, että kaipasin avuksi TENS-laitetta. Mies havahtui, kun virittelin sitä selkääni ja kysyi, olenko jo soittanut sairaalaan. En halunnut soittaa, koska en halunnut vielä lähteä. Kauhukuvissani olisimme liian aikaisin sairaalassa ja meidät lähetettäisiin kotiin tai joutuisin odottelemaan synnytyksen etenemistä osastolla. Kumpikaan ei sopinut suunnitelmaani luonnollisesti etenevästä lääkkeettömästä synnytyksestä.
Halusin yrittää optimoida saapumisemme sairaalaan niin, että synnytys olisi käynnissä ja pääsisimme suoraan saliin. Olin onnistunut tässä esikoisenkin kohdalla ja synnyttäjän päättäväisyydellä pidin kannastani kiinni nytkin. Lupasin kuitenkin, että soitan heti, jos kotona oleminen alkaa tuntua epävarmalta, ja puolisoni onnistuikin nukahtamaan vielä uudestaan.
Hetkeä myöhemmin tilanne muuttui kertarysäyksellä, kun kaksi supistusta tuli yhtäkkiä aivan peräperää. Lätkäisin makuuhuoneen valot päälle ja ilmoitin miehelle, että nyt mennään, soitan sairaalaan. Ihana kätilö toivotti meidät puhelimessa tervetulleeksi kuullessaan, että ensimmäinen synnytykseni oli edennyt hyvin, supistukset olivat tihentyneet ja meiltä oli ajomatkaa sairaalalle. Niinpä lähdimme aamuviiden hiljaisille teille esikoisen jäädessä kyläilevän mummon kanssa kotiin nukkumaan.
Altaaseen ponnistamaan
Matkalla supistukset jälleen harvenivat ja ehdin vastaanottaa vain nelisen supistusta ennen kuin olimmekin jo perillä. Roikuin auton oven yläpuolella olevassa kahvassa, säädin TENSiä kovemmalle ja puristin toisessa kädessä kampaa. Ei mukavaa, mutta pärjäsin automatkan paljon paremmin kuin olin olettanut. Sairaalaan saapuessamme olin jo kuusi senttiä auki. Toiveideni mukaisesti pääsimme suoraan saliin ja kätilö laittoi ammeen täyttymään.
Olin synnyttänyt myös esikoiseni ammeeseen ja sama oli toiveissa tälläkin kertaa. Ennen veteen pääsemistä otin supistuksia vastaan vuoroin sairaalasänkyyn, vuoroin puolisooni nojaillen ja synnytyslaulaen. Kätilö huomioi toiveeni rauhallisesta, luonnonmukaisesta synnytyksestä äärimmäisen hyvin ja saimmekin olla kaikessa rauhassa hämärässä, hiljaisessa synnytyssalissa.
Seitsemän aikaan aamulla amme oli vihdoin valmis ja kiipesin sinne. Käytimme puolison kanssa esikoisen synnytyksestä hyväksi havaittua taktiikkaa: minä olin polvillani ammeessa ja nojasin sen reunaan, puoliso hieroi aina supistuksen tullen alaselkääni voimakkaasti muovisella, kolmijalkaisella hierontalaitteella. Ja kun sanon hieroi, tarkoitan murjoi väkivalloin, koska mikään hellempi ote ei olisi siinä hetkessä tuntunut miltään.
Kätilö viritteli pyynnöstäni ilokaasun valmiiksi lähistölle ja poistui järjestelemään vuoronvaihtoa. Otin kaasun lisäavuksi, kun supistukset nousivat taas seuraavalle tasolle. Tästä arvasin siirtymävaiheen alkaneen, sillä olin kaivannut myös esikoisen synnytyksessä viimeisiin sentteihin tukea ja turvaa ilokaasumaskista. Ja kieltämättä kaasu myös auttoi taittamaan supistuksen terävintä kärkeä, vaikkei kipua poistanutkaan.
Kätilö – joka varmasti esittäytyi synnytyskuplan ulkopuolella olevalle puolisolleni, mutta jonka nimestä minulla ei ollut tässä vaiheessa mitään tietoa – mainitsi hetken päästä, että kun alan ponnistaa, voisin luopua maskista. Pian tunsinkin, etten voi olla ponnistamatta. Hakeuduin ammeessa pystympään polviasentoon ja nostin toisen jalkani koukkuun. Kaasumaski roikkui mukana, mutta lähinnä siksi, että sen puristaminen kädessä auttoi keskittämään voimaa ponnistukseen.
Ponnistaminen oli paljon raskaampaa ja kiristävää kipua tuntui enemmän kuin esikoisen synnytyksestä muistin. Tuntui, että repeän ja pelotti ponnistaa kipua päin. Mies ja kätilö kuitenkin tsemppasivat ja erään ponnistuksen jälkeen kiristys sitten loppuikin. Vauvan pää syntyi yhä lapsivesipussissa. Tunnustelin päätä kädellä ja lapsivesikalvo puhkesi. Meidän pienellä merenneidollamme oli paljon tukkaa.
Vauva kääntyi itse
Kätilö ohjeisti, että voisin heti ponnistaa uudestaan, niin vauva syntyy. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta ja kysyin, saisinko odottaa seuraavaa supistusta. Onneksi sain tähän kannustusta ja luvan kuunnella kehoani. Sitten tapahtui ehkä synnytyksen maagisin hetki: tunsin, kun vauva kääntyi itse. Ja samassa tulikin uusi supistus, ponnistin ja vauva molskahti ammeen pohjalle. Kumarruin eritteistä sameaan veteen ja nostin pienen tyttömme syliin.
Tuntui käsittämättömältä, että hän oli nyt siinä ja koko synnytys oli ohi. Ihailimme häntä hetken ammeessa, sitten kätilö ja puoliso auttoivat minut sängylle. Yllätyksekseni huoneessa olikin kolme kätilöä, heidän saapumisensa ei ollut läpäissyt synnytyskuplaani lainkaan. Mieheltä kuulin, että kätilöt olivat puhuneet synnytyksen aikana kuiskien tai vain osoitelleet näyttöjä toisilleen. Rauhaani ja keskittymistäni kunnioitettiin äärimmäisen kauniisti. Kiitos siitä vielä Satasairaalan henkilökunnalle.
Vauva syntyi yhdeksän jälkeen aamulla 12 minuutin ponnistusvaiheen tuloksena. Yllätyksekseni merenneitomme ei ollutkaan ihan niin solakka ja siro kuin olin ajatellut. Painoa oli ehtinyt vatsassa kertyä jo 3,8 kiloa. Jälkeenpäin ymmärsin, että siksi ponnistuskokemuskin oli niin erilainen: kun esikoista ponnistin 1,5 tuntia, kudokset ehtivät ammeessa pehmetä ja venyä aivan eri tavalla – ja lisäksi hän oli pikkusiskoaan lähes kilon sirompi. Mutta aivan täydellisiä kumpikin, niin synnytykset kuin vauvatkin.
Merenneidon äiti
Jaa oma kokemuksesi