”Sinä yönä koko kerrostalo sai varmasti tietää, että täällä synnytetään” – piinallinen synnytys venyi vuorokausien mittaiseksi
Pitkittynyt synnytys oli jo vienyt voimat, kun tuore perhe sai sairaalasta kotiutuessaan musertavan suru-uutisen. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakilpailuun.
Raskaus oli sujunut mielestäni erittäin hyvin. Minulla ei ollut missään vaiheessa pahoinvointia, ja loppuraskautta kohti pahimmat vaivat olivat nenän tukkoisuus ja öiset lonkkakivut, jotka yhdessä pitivät yöuneni melko katkonaisina. Laskettu aika huhtikuisena torstaina tuntui tulevan ja menevän, enkä tuntenut merkkejä alkavasta synnytyksestä. Olin oikeastaan poikkeuksellisen aktiivinen ja leivoin jopa satsin suklaakeksejä.
Seuraava yönä en tuttuun tapaan saanut kunnolla unta. Kahden aikaan aamuyöllä olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun aloin tuntea kuukautiskivun kaltaista toistuvaa jomotusta alavatsallani. Aika pian tunnistin, mistä oli kyse. Supistukset tulivat harvakseltaan ja olivat hyvin lieviä, mutta ne kuitenkin estivät minua nukkumasta kunnolla. Seurailin kehittyvää tilannetta, ja aamuseitsemältä päätin herättää vieressä nukkuvan mieheni, jotta tämä pääsisi ostamaan eväitä synnytykseen lähikaupastamme.
Perjantaipäivä lähti käyntiin rauhallisesti. Supistuksia tuli ja meni noin 10-60 minuutin välein. Pystyin jopa puuhailemaan muita asioita aamupäivällä. Keskipäivällä soitin ensimmäistä kertaa Naistenklinikalle kertoakseni synnytyksen alkaneen. Tämä puhelu oli itselleni vaikea, sillä minulla on synnytyspelko erityisesti sairaaloita ja neuloja kohtaan. En ollut koskaan aiemmin ollut sairaalassa hoidettavana, joten jo tämä ensimmäinen yhteydenotto vaati jonkin verran rohkeutta. En millään olisi halunnut olla vaivaksi.
Synnytys oli vasta käynnistymässä
Päivän mittaan supistukset vähitellen kiihtyivät. Niissä oli kuitenkin sen verran taukoja, että silloin tällöin ehdin ottamaan lyhyitä torkkuja. Yritin myös syödä muun muassa edellisenä päivänä leipomani keksit. Iltapäivän kääntyessä iltaan supistukset olivat pahentuneet pituudeltaan jo 50 sekuntiin ja niitä tuli 6-8 minuutin välein. Tässä vaiheessa aloin popsia Panadolia kipuun, joka vastasi pahaa kuukautiskipua. En pystynyt enää puhumaan supistusten aikana.
Perjantaina iltakahdeksan maissa oloni oli jo sen verran nihkeä, että halusin mennä käymään Naistenklinikalle näytille. Supistuksia tuli noin 5–8 minuutin välein – myöhemmin kävi ilmi, että ne eivät siitä koko synnytyksen aikana nopeutuisi. Olin myös tässä kohtaa ollut käytännössä hereillä noin 36 tuntia, edellisen päivän aamusta: koko aikana olin nukkunut vain alle tunnin kestäneitä, surkeita torkkuja. Latenssivaihekin oli kestänyt jo melkein vuorokauden.
Ajoimme Naistenklinikalle. Supistuksia oli tukala ottaa vastaan autossa, kun en päässyt vapaasti liikkumaan ja hytkymään. Makoilin käyrillä aikani. Kätilö arvioi minun olevan pari senttiä auki, mutta synnytys oli vasta käynnistymässä. Minulle tarjottiin mahdollisuutta jäädä Naistenklinikalle käynnistysosastolle, mutta totesimme yhteistuumin kotona odottelun olevan parempi ratkaisu, sillä ajomatkaa sairaalaan oli vain 20 minuuttia. Paluumatka kotiin oli yhtä tukala kuin tulomatka: ennen autoon istumista otin supistuksia vastaan muun muassa Naistenklinikan porttikongiin ja auton oveen nojaillen.
”Huutoitkin koko yön”
Seuraava yö oli tuskainen. Supistusten voima yltyi, mutta niiden tiheys pysytteli jatkuvasti yli viidessä minuutissa. Otin supistuksia vastaan sohvalla hytkyttelemällä, ja vieressä mieheni yritti nukkua kerätäkseen voimia tulevaan.
Sinä yönä koko kerrostalomme sai varmasti tietää, että täällä synnytetään. Jokaisen supistuksen ajan päästin suustani pitkää ”aaaaa”-ääntä, eri voimakkuuksilla kivun tasosta riippuen. Käytännössä siis huutoitkin koko yön.
Aamuviideltä en enää kestänyt kipua, ja lähdimme jo toistamiseen kohti Naistenklinikkaa. Automatka oli edellistäkin tuskaisempi. Tässä vaiheessa myös puolisoni kuulemma ymmärsi ensimmäistä kertaa, kuinka kivuissa olin. Naistenklinikalle päästyämme könysin kohti synnytyssalia vaihteleviin paikkoihin nojaten.
Viimein aktiivisen synnytyksen katsottiin alkaneen: noin 27 tunnin latenssivaiheen ja melkein 48 tunnin hereilläolon jälkeen.
Epiduraalia piti lisätä kolmesti
Salissa aloittelimme ilokaasulla ja suihkulla. Suihkussa taisin viipyä muutaman tunnin, edelleen voimakkaasti vokalisoiden jokaisella supistuksella. Jossain vaiheessa kätilö antoi kipupiikin, joka onneksi auttoi jonkin aikaa. Lapsivedet eivät kuitenkaan ottaneet tullakseen, joten puolen päivän maissa kätilöt ehdottivat, että tässä kohtaa olisi pelkäämäni epiduraalin aika. Sen jälkeen saataisiin kalvot puhkaistua ja oksitosiinitippa aloitettua.
Anestesialääkärikin kommentoi saapuessaan, että olikin jo miettinyt, milloin nelossali pyytää epiduraalia. Puudutus saatiin onneksi kerralla putkeen, vaikka itkin pelosta ja laiton aikana tuli yllätyssupistus ja minun piti pysyä aivan liikkumatta. Kätilöt tsemppasivat minua hienosti piikkikammoni keskellä.
Epiduraali auttoi onneksi kipuihin ja synnytykseni muuttui enemmän vain kohdunsuun aukeamisen odotteluksi. Sain viimein levättyä, jopa nukuttua pari hassua tuntia. Tätä vaihetta kesti kuitenkin pitkään, sillä oksitosiinitipasta huolimatta kohdunsuu aukeni hitaanpuoleisesti. Epiduraalia piti laittaa lisää peräti kolmesti, aina parin tunnin välein. Vauvan päähän asetettiin myös anturi, jonka ansiosta en ollut enää sidottu sänkyyn. Epiduraalin vaikuttaessa kävelin pitkin synnytyssalia kävelytuen avulla ja mieheni kuljetti vieressäni tippatelinettä. Osan ajasta makoilin sängyllä jumppapallon kanssa.
“Täällähän ensisynnyttäjä ponnistaa seisten!”
Jossain vaiheessa lauantaipäivä oli kääntynyt iltaan, ja alkoi kolmas yöni synnytystä. En ollut nukkunut kunnolla sitten torstaiaamun, joten väsymyksen takia en ollut enää kunnolla tiedostava tai ajantajuinen. Iltakymmeneltä kohdunsuuni oli vihdoin ja viimein suostunut avautumaan täysin, ja pääsisin ponnistamaan. Epäonnekseni tässä kohtaa neljännen epiduraaliannokseni vaikutus loppui, ja aloin ponnistaa ilman puudutuksia pelkällä ilokaasulla. Pelkäsin repeämiä, sillä niistä aiheutuisi tikkejä, joiden laittoa piikkikammoisena pelkäsin hysteerisesti. Aloitin siis ponnistamisen seisten kätilöiden ylpeänoloiseksi ihmetykseksi: “Täällähän ensisynnyttäjä ponnistaa seisten!”.
Seisten ponnistaminen ei kuitenkaan edennyt riittävän tehokkaasti, joten päädyin nopeasti pelkäämääni puolimakaavaan asentoon. Ponnistamisen kivut olivat infernaaliset. Minulle ei annettu pudendaalipuudutusta, sillä sen pelättiin estävän ponnistamisen oikeaan suuntaan, väsynyt ensisynnyttäjä kun olin. Alapääni pumpattiin täyteen paikallispuudutteita, mutta niiden teho tuntui jäävän vajavaiseksi. Vajosin kuplaan, jossa maailmassa oli olemassa vain kipua ja kätilön ponnekas “Uudestaan!”. Ja minähän ponnistin, uudestaan ja uudestaan. Ja huusin kivusta.
”Tämä tyttöhän syntyy vielä tänään”
Aktiivista ponnistamista oli kestänyt jo melkein tunnin, kun sikiön sydänäänet alkoivat heitellä. Tässä kohtaa kutsuttiin paikalle lääkäri. Yhteistuumin totesimme, että koska sikiön pää vetäytyi aina supistusten välissä, synnytystä joudutettaisiin imukupilla ja episiotomialla.
Kello oli puoli tuntia vaille puolenyön, ja totesin viimeisillä voimillani, että tämä tyttöhän syntyy vielä tänään. En enää edes jaksanut odotella supistuksia, vaan päätin puskea tytön maailmaan selkälihasten turvin. Supistusten odottaminen olisi ollut liian kivuliasta. Ponnistusvaiheen seuraaminen vierestä oli kuulemma tuntunut miehestäni siltä, että olisin ollut teuraalla. Metsästäjänä hän tietää, mistä puhuu.
Viimeisiksi jääneillä supistuksilla sitten laitettiin imukuppi ja leikattiin episiotomia. Ja se sattui. Se sattui niin paljon, että suustani pääsi veret seisauttava karjaisu, jollaisia yleensä kuulee vain sotaleffoissa. Tämän karjaisun muistan elävästi edelleen, ja toivon, ettei minun tarvitsisi enää koskaan joutua päästämään sellaisia ääniä. Episiotomian ei ilmeisesti normaalisti pitäisi sattua, mutta koska sikiön pää ei kunnolla painanut välilihaani, tunsin, kuinka sakset pureutuivat lihaani.
Pian episiotomian leikkauksen jälkeen tyttö syntyi klo 23.48. Ponnistaessani tunsin, kuinka hänen vartalonsa poistui kehostani. Ympärilläni hääräsi mieheni, lääkäri ja kolme kätilöä, joiden määrä oli jossain vaiheessa kasvanut. Pieni pörröpäinen tyttö päästi ensimmäiset rääkäisynsä, mutta kuulin ne vain vaivoin oman kivusta huutamiseni alta. Syliini nostettiin tummatukkainen menninkäinen, joka vaikutti tympääntyneeltä keskeytyneiden nokosten takia. Mieheni leikkasi napanuoran, ja tyttö yritti ahneesti imeä rintaa rintakumin avulla. Olin kuitenkin niin väsynyt ja kivuissa, etten muista näitä ensimmäisiä hetkiä tarkasti.
Keskityin sen sijaan siihen, että revennyttä ja leikattua alapäätäni alettiin tikata kasaan. Ensimmäisen tikin jälkeen sopersin kivuissa kätilölle, että voisinkohan saada vielä yhden annoksen epiduraalia tikkaamista varten. Onneksi tähän suostuttiin, vaikka se ei ollutkaan protokollan mukaista. Olin revennyt sen verran pahasti, että paikalle kutsuttiin myös lääkäri tikkaamaan. Repeämien laadusta kertoo kai jotain se, että lääkärikin oli iloinen, että olin jo saanut epiduraalin.
”Olin pyörtyä verenhukasta, nestevajeesta ja väsymyksestä”
Kello taisi olla kaksi yöllä, kun jäimme miehen ja vauvan kanssa saliin tajuamaan, että synnytys oli ohi. Se oli kestänyt kokonaisuudessaan 48 tuntia, kolme yötä ja ne päivätkin siinä välissä. Aktiivisen synnytyksen kestoksi kirjattiin 20 tuntia. Olin aivan loppu.
Minut ja vauva kärrättiin osastolle odottamaan, että pääsisimme perhehuoneeseen potilashotellin puolelle. Yritys siirtyä hotellille loppui kuitenkin lyhyeen, sillä olin pyörtyä verenhukasta, nestevajeesta ja väsymyksestä jo ennen Naistenklinikan ulko-ovelle pääsyä. Minut kärrättiin takaisin osastolle ja sain tipassa nesteytystä. Olin myös sen verran kivuissa, että sain peruskipulääkkeiden lisäksi opioideja.
Vähitellen vointini koheni. Saimme osastolta harvinaisen perhehuoneen, sillä olin sen verran kivuissa, että vauvan hoitamisesta ilman miestäni ei olisi tullut mitään. Pelkäsin sekä sairaalassaoloa että vauvan hoitoa. Minulla ei ollut mitään kokemusta vauvoista, enkä ollut edes koskettanut kenenkään vauvaa ennen kuin omani nostettiin syliini. En todellakaan halunnut jäädä synnytyksen jälkeen yksin vauvanhoitoa opettelemaan.
Suru-uutinen juuri ennen kotiutumista
Hyvin alkanut osastotoipuminen sai ikävän käänteen kolmantena päivänä synnytyksestä, kun mieheni syöpäsairas isä meni äkisti huonoon kuntoon. Mieheni piti jättää minut yksin vauvan kanssa osastolle, kun hän lähti toiseen kaupunkiin hyvästelemään kuolevaa isäänsä. Romahdin henkisesti, kun yllättäen minun piti jäädä yksin hoitamaan minulle vieraalta tuntuvaa vauvaa. Tähän mennessä en ollut edes halunnut pitää vauvaa sylissä, koska olin niin kivuissa. Vauva oli ollut sylissäni vain imetystä harjoitellessa.
Mieheni tuli onneksi iltaa vasten takaisin, ja seuraavana päivänä minä ja vauva saimme kotiutumisluvan. Juuri ennen kotiinlähtöä saimme kuulla, että mieheni isä on menehtynyt. Niin sitä elämä joskus menee: yksi tulee ja toinen lähtee. Oman lapsen kotiin tuomisen pitäisi olla onnellinen hetki, mutta me saavuimme kotiin surusta itkien.
Niin alkoi taipaleemme kolmen hengen perheenä. Mieheni oli surun murtama, ja itse olin kivun, anemian, väsymyksen ja hormonien takia aivan sekaisin. Sain synnytyksestä mukaani myös synnytysmasennuksen ja PTSD:n, joita olen sittemmin saanut hoidettua Naistenklinikan psykologin avulla. Ainoa positiivinen asia synnytyksestä oli tsemppaavien kätilöiden lisäksi se, että olimme loppujen lopuksi saaneet terveen tytön.
Nimimerkki Rikkinäinen, mutta silti hyvä äiti
Jaa oma kokemuksesi